Lääketieteellisten kokousten superkesä 2017

Vihdoin pitkän ja kylmän kevään jälkeen aurinkoinen ja lämmin kesä on alkanut. Tänä vuonna Helsingissä on varsinainen lääketieteellisten kokousten superkesä. Kesäkuussa AMCH-kampuksen toimijat järjestävät muun muassa yhdessä Sigrid Juséliuksen säätiön kanssa tulehdus- ja syöpäkokouksen, Paulon Säätiö on päärahoittaja anestesiologian kokouksessa ja varsinainen jättiponnistus on yli 7000 osallistujan allergia-alan EAACI-huippukokous.

Tällaisilla kokouksissa on nykyisessä digimaailmassakin yhä suuri merkitys. Uutta tietoa jaetaan ja saadaan, ja ennen kaikkea tavataan oman alan tutkijoita kaikkialta maailmasta. Luennoilla kuullaan paljon uutta ja mielenkiintoista, mutta usein tärkeimpiä ja jännittävimpiä uutisia ja läpimurtoja voi kuulla kahvikeskusteluissa luentojen välisillä tauoilla, illallispöydissä tai kokouksien yhteydessä järjestettävillä retkillä.

Suurten kansainvälisten kokousten saaminen Helsinkiin on pitkän työn tulosta. Projekti voi onnistua jos paikalliset puuhanaiset ja -miehet ovat alalla tunnettuja huippututkijoita, jotka lisäksi he ovat hyvin verkottuneita alan kansainvälisiin järjestöihin. Hyvänä esimerkkinä on EAACI-kokous, jota lobattiin Helsinkiin lähes 10 vuoden ajan. Kööpenhaminan kokouksessa 2014 voitiin viimein julistaa, että kolmen vuoden kuluttua tavataan Helsingissä. Tämän onnistumisen takana ovat professorit Tari Haahtela, Mika Mäkelä, Antti Lauerma ja Harri Alenius sekä monet muut allergia-alan tutkijat ja opettajat. Näin suuren kokouksen järjestäminen onkin sitten valtava urakka, joka kestää yli vuoden. Kaiken muun lisäksi tämä kokous on hieno näyteikkuna suomalaiselle allergiatutkimukselle, onhan kokouksessa yhteensä 71 suomalaista esiintyjää eri rooleissa.

Suuren tieteellisen vaikuttavuuden lisäksi näillä kokouksilla on erittäin suurin taloudellinen merkitys pääkaupunkiseudun elinkeinoelämälle. On laskettu, että EAACI-kokoukseen osallistuvat kuluttavat viikossa matkoihin, ruokaan ja majoitukseen yhteensä noin 15 miljoonaa euroa!

Elokuussa on sitten vuorossa AMEE, joka on lääketieteellisen opetuksen huippukokous, johon osallistuu noin 3500 opettajaa ja tutkijaa. Lääketieteellinen tiedekunta ja HUS panostivat valtavasti yhdessä sponsoroimalla yhdessä yli 100 osallistumismaksua ja varmistamalla, että AMCH-kampukselta tulee kokoukseen vahva edustus ja laaja kirjo hyviä esityksiä. Kampukselta onkin nyt mukana yli 120 opettajaa, opiskelijaa, opetuskoordinaattoria ja supertuutoria, jotka yhteensä tarjoavat 34 esitystä kokouksessa. Vastaavaa yksittäisen lääketieteellisen koulutusyksikön osallistujajoukkoa ei ole nähty AMEE-kokouksen historiassa, ja reaktio sekä kotimaassa että ulkomailla on ollut erittäin positiivinen.

Mukavaa on, että myös opiskelijat olivat mukana abstrakteissa tänä vuonna erityisen laajana rintamana ja uusilla ideoilla. Opiskelijamme osallistuvat myös AMEE-Student Task Force ja Elsevier Hackathoniin. Esimerkiksi Thoraxin speksiläiset saivat esityksensä hyväksytyksi Fringe-sessioon, jossa lääketieteen koulutusta käsitellään teatterin ja taiteen keinoin. AMCH-kampuksen opetuksen ja oppimisen monimuotoisuus ja innovatiivisuus ovat AMEE-konferenssissa siis hienosti edustettuna ja antavat varmasti mahtavan impulssin opetuksen kehittämistoimintaamme.

Siis kesäkuussa ja elokuussa on luvassa useita poikkeuksellisen hienoa kokouksia. Kiitän jo nyt kaikkia teitä, jotka olette toiminnalle mahdollistaneet, että näitä on saatu Helsinkiin, siitä että olette väsymättä jaksaneet varmistaa, että kokoukset tulevat onnistumaan ja vielä niitä onnekkaita, jotka saavat osallistua ja esiintyä näissä kokouksissa. Lopuksi olisi hienoa jos vielä kaikilla olisi mahdollisuus hetkeksi siirtyä kesälomalle vaikka heinäkuussa, jotta akut latautuisivat tuleviakin ponnisteluja varten.

Oikein mukavaa ja aurinkoista kesää teille kaikille!

Risto Renkonen
risto.renkonen@helsinki.fi
Dekaani, glykobiologian professori, ylilääkäri
HY ja HYKS

CRISPR-Cas koskettaa jo kliinikoita ja eetikoitakin

Meidän potilaita hoitavien kliinikoidenkin kannattaa nyt seurata silmä tarkkana, mitä tapahtuu molekyylimaailmassa. Meistä varttuneimmat muistavat 1980-luvulla koetun hypen, kun DNA:n monistukseen käytettävä PCR-tekniikka teki geeneistä kirjaimellisesti käsin kosketeltavaa kamaa. Toinen vastaava kukonaskel oli indusoitujen pluripotenttien kantasolujen (iPSC) putkahtaminen tutkijoiden käyttöön vuonna 2006. Mutta lääketieteellisten mahdollisuuksien meressä CRISPR-Cas saattaa vyöryä näidenkin yli.

CRISPR-Cas-menetelmän perusajatuksen kehittäjiksi mainitaan yleisesti yhdysvaltalainen Jennifer Doudna ja ranskalainen Emmanuelle Charpentier, jotka julkaisivat Science-lehdessä 2012 läpimurtoartikkelinsa.  Terapeuttisessa CRISPR-sovelluksessa ”hoitavan” molekyylikompleksin RNA-jakso tunnistaa kohde-DNA:n halutun ”hoidettavan” sekvenssin, jolloin kompleksiin ujutettu Cas9-nukleaasi katkaisee DNA-kaksoiskierteen tarkoin valikoidusta kohdasta, minkä jälkeen tätä katkaisukohtaa voidaan muuttaa DNA-templaatin avulla. Menetelmää kuvataan yllättävän yksinkertaiseksi ja halvaksikin, mutta tuskinpa sentään näitä reseptejä kyetään käyttämään täysin kouluttamattomien puoskarien keittiöissä.

CRISPR-Cas-tekniikat ovat varhaisvuosistaan saakka altistuneet koville kaupallisille väännöille ja patenttiristiriidoille. Ehkä tämä on myös osasyy siihen, ettei menetelmälle epäilyksettä kuuluvaa Nobelia ole vielä pystytty jakamaan oikeaan osoitteeseen. Teknologian markkina-arvon arvellaan kasvavan muutamassa vuodessa noin 5 miljardiin dollariin/vuosi. Patenteista riitelevät tällä hetkellä kovaäänisimmin Kalifornian yliopisto/Berkeley ja Harvardin yliopistoon assosioituva Broad Instituutti. Huhtikuussa 2017 jälkimmäinen siirtyi 1–0 johtoon, mutta peli on vielä kesken – ja muistetaan että maailmassa on hävitty jopa 3–0 alkaneita otteluita.

Vaikka tavanmukainen ”lisäävä” geenihoito soveltuu ainakin jossain määrin toimimattoman geenin korvaukseen esimerkiksi immuunipuutostiloissa tai verenvuototaudeissa, se sopii huonosti toiminnanlisäysmutaation (gain-of-function) tai tiukan säätelyn omaavan geenin korjaamiseen. CRISPR-Cas-perusteinen geeninmuokkaus välttää nämä ongelmat: sen avulla viallisia geenejä voidaan saattaa toimiviksi tai toimimattomiksi, ja periaatteessa vain mielikuvitus rajoittaa mahdollisuuksia. CRISPR-Cas-menetelmää voidaan viritellä in vitro, jolloin potilaasta otetut solut – esimerkiksi lymfosyytit  – muokataan laboratoriossa ja sitten palautetaan potilaaseen, tai jopa in vivo, jolloin CRISR-Cas-reagenssi viedään suoraan potilaaseen, jossa se sitten päätyy kohteeseensa. Teknologiaa voidaan kohdentaa somaattisiin soluihin ja – mikä erittäin merkittävää – myös sukusoluihin, jolloin DNA:n muutos myös periytyy jälkipolville.

CRISPR-Cas-tekniikoiden lääketieteellisissä sovelluksissa kisaavat tällä hetkellä erityisesti Yhdysvallat ja Kiina. Kliiniset faasin 1/2 kokeet ovat ilmeisesti juuri alkaneet mm. keuhkosyövän hoidossa, jolloin tavoitteena on vaimentaa potilaan lymfosyyttien PD-1-molekyyli, joka pyrkisi jarruttamaan tuumorisoluihin kohdistuvaa immuunivastetta. Muita attraktiivisia kohteita ovat esimerkiksi sirppisoluanemian, Duchennen lihasdystrofian ja alfa-1-antitrypsiinin puutoksen korjaavat geenimuokkaukset.

Vaikka matkaa kliinisiin läpimurtoihin vielä riittää, uuden geenimuokkauksen arvaamattoman nopeat ja laajat mahdollisuudet ovat äskettäin saaneet Yhdysvaltain tiedejärjestöt (US National Academy of Sciences ja National Academy of Medicine) puuttumaan asiaan ja laatimaan suosituksen genomimuokkauksen eri menetelmien (CRISPR-Cas-tekniikoiden ohella sinkkisormi- ja TALEN-nukleaaseihin perustuvat tekniikat) käytöstä laboratoriossa ja klinikassa (http://nationalacademies.org/gene-editing/index.htm, ks. myös Nature Genetics 5/2017 s. 653, ja JAMA 9.5.2017 s. 1829). Taustalla olevassa komiteassa istui tutkijoita, kliinikoita, säätelyn asiantuntijoita ja bioeetikoita.

Toimikunta ei odotetusti näe merkittäviä esteitä CRISPR-Casin käytössä perustutkimuksen aseena tai sairauksien hoitoonkaan tarkoitetussa geenimuokkauksessa. Mutta on mielenkiintoista, että suositus ottaa jopa yllättävänkin myönteistä kantaa itusolulinjan muokkaukseen ja ehdottaa, että teknologian nopean kehityksen myötä periytyviin muutoksiinkin johtuva sukusolujen muokkaus tulisi olla mahdollista ”in the not-so-distant future”.  Tällöin edellytettäisiin, että tavoitteena on estää vakava sairaus, geenimuokkaus kohdistuu yksinomaan sairautta aiheuttavaan kohdegeeniin, käytettävissä ei ole järkeviä vaihtoehtoja, tarvittava prekliininen ja kliininen tieto toimenpiteen terveysvaikutuksista on olemassa, muokkauksesta käydään avointa yhteiskunnallista keskustelua ja huolehditaan myös siitä, että teknologia ei leviä vakavien sairauksien hoidosta yksilön ominaisuuksien muunteluun (”enhancement”). Tosin mietinnön laatijat toteavat osin vaikeaksi määritellä eroa ”enhancementin” ja sairauden eston/hoidon välillä. Niin tai näin, varmaan paljon virtaa vielä vettä Mississipissä ennen kuin Yhdysvaltain lainlaatija on valmis hyväksymään tämän suosituksen koko sisällön.

CRISPR-Cas siis kyllä tulee – oletko valmis? Tulemme saamaan maanmainion uuden välineen monien vakavien sairauksien hoitoon, joskin kehityksen tarkkaa aikataulua on vielä hankala arvioida. Haluamme myös mahdollisesti korjata hedelmöitetyssä munasolussa tai alkiossa istuvan Huntingtonin tautia tai hengenvaarallista arytmiaa aiheuttavan geenin. Haluammeko myös saman tien korjata sen sisältämät geenivirheet, jotka altistavat vaikkapa Alzheimerin taudille, lukihäiriölle tai alkoholismille?

Kimmo Kontula
kimmo.kontula@hus.fi
Sisätautiopin professori, ylilääkäri
HY ja HYKS

Liisa ihmemaassa: kliinisen tutkijan hidas ja kuoppainen alkutaival

Klinikassamme aloittaa uusi sairaalalääkäri Liisa (nimi vaihdettu), joka intoa puhkuen haluaa ryhtyä tutkimuksen tekemiseen ensimmäisinä tavoitteinaan väitöskirjan tekeminen ja erikoislääkäriksi valmistuminen. Onnekseen hän tapaa pian kokeneen kliinikkotutkijan, jolla on tarjolla kerrassaan herkullinen, translationaalista lääketiedettä parhaimmillaan edustava tutkimusprojekti. Tutkimuskokonaisuus sisältää perustutkimusta laboratoriossa, koe-eläintöitä ja kansainvälisen satunnaistetun monikeskustutkimuksen.

Nyt sitten innostunut Liisa lähtee selvittämään väitöskirjatyöhönsä tarvittavia lupia ja paperitöitä päästäkseen aloittamaan tutkimuksen mahdollisimman pikaisesti pohtien samalla seuraavaa kolmen vuoden ajanjaksoa, jonka aikana tulisi suorittaa myöskin erikoislääkärikoulutuksen yliopistovaihe. Liisa huomaakin lähteneensä seikkailuun todelliseen ihmemaahan.

Aivan oikein Liisan ohjaaja pitää väitöskirjatyön rekisteröimistä tärkeänä jo varhaisvaiheessa. Valitettavasti siihen liittyvä koneisto on monisäikeinen, hidas ja raskas vielä senkin jälkeen kun Liisa on onnistunut löytämään ohjeistuksen piilotettuna yliopiston tietojärjestelmiin. Liisa luulee, että väitöskirjatyössä riittää hyvä ohjaaja, vaan ei, ja Liisa ryhtyy kokoamaan työlleen ja itselleen seurantaryhmää prosessissa, joka osoittautuu varsin työlääksi. Lisäksi ilmenee, että väitöskirjoja rekisteröidään vain silloin tällöin. Liisa vähän ihmettelee, onko mitään näyttöä siitä, että raskas rekisteröintiprosessi nopeuttaisi tohtorintutkinnon valmistumista. Lisäksi Liisalle kerrotaan tutkijakouluista ja siitä, kuinka Helsingin yliopisto pyrkii rajoittamaan lääketieteelisestä tiedekunnasta valmistuvien väitöskirjojen määrää. Liisa ihmettelee kuten myös tutkimusvaradekaani Hannu Sariola äskettäin tällä samalla foorumilla.

Liisan tutkimusryhmällä on onneksi ajanmukainen laboratorio laitteistoineen ja reagensseineen. Sen sijaan varsinaisia työtiloja ei juurikaan ole tarjolla. Liisa ihmettelee, että kotonako tätä pitääkin tehdä. Ohjaaja toteaa, että ei toki, ethän kotoa käsin pääse tarvittaviin potilastietojärjestelmiin. No, missä sitten istun, Liisa ihmettelee.

Tutkimusprojektin koe-eläinosiota varten Liisa lähtee selvittämään tarvittavia henkilökohtaisia lupia vaadittavine kursseineen sekä koe-eläinmallien käyttöön liittyviä lupaprosesseja, jotka saattavat johtaa positiiviseen lopputulokseen jopa alle puolessa vuodessa, jos on onnea ja 15-sivuinen kaavake on täytetty erityisen huolellisesti. Tässä tapauksessa on kaiken lisäksi tulenpalava kiire sillä uhkana on tarvittavien koe-eläintilojen lopullinen häviäminen Meilahden kampusalueelta. Ja taas Liisa ihmettelee.

Seuraavaksi Liisa tekee anomuksen eettiseen toimikuntaan, yrittäen epätoivoisesti etsiä kattavaa ohjeistusta hakemuksen tueksi. Liisa ihmettelee ja ohjaajaakin jo vähän harmittaa kun lausuntoa ei vielä kolmen kuukauden ja kahden korjauskierroksen jälkeen ala kuulua. Vaaditut korjaukset kun vaikuttavat keskittyvän lähinnä potilastiedotteen ruotsinkielen kielioppiongelmiin ja niiden hyväksyntä vaatii seuraavan eettisen toimikunnan kokouksen odottamista. Onneksi myönteinen lausunto lopulta syntyy ilman, että joudutaan TUKIJA:n joskus yli puolivuotiseen käsittelyyn.

Liisa hymyilee (kerrankin) koska onneksi suunniteltu monikeskustutkimus ei koske lääkeaineita eikä kansallisia rekisteritietoja tarvita. Ohjaaja kertoo Liisalle kokemuksistaan Fimean, THL:n ja KELA:n kanssa, vuosi on lyhyt aika luvan saamiselle eikä riitäkään, jos mukaan tarvitaan tietosuojavaltuutetun lausunto. Sen sijaan Liisan tutkimukseen osallistuu keskuksia sekä Suomesta että muualta Euroopasta. Tässä vaiheessa tietosuoja-asiat nousevat todella keskiöön. Liisan mahdollisuudet selvitä lupaviidakosta tiedon siirrossa eri yliopistosairaaloiden kesken ja EU/ETA-maiden ulkopuolelle ovat heiveröiset. EU:n tietosuoja-asetus esimerkiksi edellyttää eksplisiittisesti tutkittavien suostumusta pseudonymisoitujen tietojen luovuttamiseen. Nyt Liisa pääsee ihmetellen myös tutustumaan MTA-kaavakkeiden täyttämiseen.

Liisan ihmettely jatkuu: sähköiset ongelmat. Sekä yliopiston että sairaalan tietokonejärjestelmien käyttäjätunnusten hankinta ja puutteellisesti toimivien järjestelmien käyttö on omiaan masentamaan Liisaa vaikka hän iältään edustaakin ns. tietokonesukupolvea ja on aihepiirissä mielestään kohtalaisen lahjakas. Ensimmäinen este on yleensä sairaalajärjestelmän tunnukset, jotka on kliinikon tutkimusvapaalle siirtyessä inaktivoitu, ja näiden takaisin aktivoimiseen menee ensimmäinen työpäivä. Onneksi sentään tutkimuksen kansainvälinen verkkopohjainen rekisteröinti toimii moitteettomasti.

Liisa oppii, että HUS-tutkimuslupa-asiat käsitellään ns. Tutkijan työpöydällä. Tuoreen ohjeistuksen mukaan vaadittavia asiakirjoja ovat: selvitys tutkimuksesta vastaavasta henkilöstä, tutkimusryhmän kokoonpano, HUS:n ulkopuolisen tutkimusryhmän jäsenen vaitiolo- ja salassapitositoumukset, tutkimussuunnitelma, tutkittavan tiedote ja suostumuslomake, tutkimuksen kustannusarvio ja rahoitussuunnitelma, eettisen toimikunnan puoltava lausunto ja henkilötietolain mukainen rekisteriseloste. Liisa ihmettelee, huokaisee ja käy työhön ohjaajansa kanssa (Liisa ei tästä yksin selviydy, sillä tutkimuksen vastuuhenkilön tulee olla vakinaisessa virkasuhteessa oleva dosentti/professori). Liisan tutkimusasetelma kattaa useamman HUS:n keskuksen ja niinpä tutkimuslupa joudutaan varmuuden/selvyyden tms. vuoksi hakemaan erikseen kaikista osallistuvista keskuksista, SIC!

Liisan tutkimus vaatii potilastietojen datahakuja. Ne maksavat nykyään paljon, vaikkakin itse HUS tietohallinto kyllä on aina aika avulias, mutta heidän käyttämänsä yhtiöt Liisan kuuleman mukaan eivät. Korkeiden kustannusten lisäksi haut eivät välttämättä vastaa pyyntöjä, sillä servereiden välissä tietoa siirtyy puutteellisesti eikä potilastietojärjestelmiin ole sisäänrakennettu yksinkertaisia hakuominaisuuksia. Toivottavasti Apotti huolehtii tästä tulevaisuudessa.

Liisan seuraava kysymys on, saako biopankista lainaa? Nyt Liisa perehtyy ohjaajansa kanssa paperisotaan ja keinoihin saada mikroskooppiseen tarkasteluun potilaiden kudosnäytteitä. Onneksi laina-anomukseen suhtaudutaan pankinjohtajaa (tai nykyisin pankkineuvojaa) vastaavassa tieteellisessä toimikunnassa myönteisesti ihan kohtuullisessa aikataulussa ja tutkimus voi arkistonäytteiden osalta käynnistyä. Pientä epäselvyyttä tosin jää prospektiivisesti kerättävien uusien näytteiden osalta.

Liisa saa myös kuulla kliinisten prospektiivisten töiden vaikeudesta, mikä liittyy kiireisten kliinikoiden välinpitämättömyyteen potilasrekrytoinnissa. Yliopistosairaalan identiteettiin kuuluu tutkimuksen teko, ja se pitäisikin saada sisäänrakennettua luontevaksi osaksi lääkärien työnkuvaa. Esimerkiksi Alankomaissa tässä on onnistuttu erinomaisen hyvin.

Kliinikkotutkija Liisa pohtii ajankäyttöään. Miten yhdistää sairaalalääkärin työ, erikoistuminen ja tutkimustyö? Tällä osa-alueella on viime vuosina tapahtunut merkittävää edistymistä. Sekä tiedekunta että HUS ovat yhteistyössä ja kumpikin tahollaan onnistuneet lisäämään mahdollisuuksia näiden yhdistämiseen. Tätä Liisa tervehtii iloiten, sillä näin sekä kliininen tutkimus että erikoistuminen edistyvät käsi kädessä huomattavasti aikaisempaa jouhevammin.

Onneksi Liisan ohjaaja kertoo tutkimusryhmän rahoituksen olevan kunnossa, joten Liisa ei joudu tutkimusapurahoja anomaan ja hankkimaan (se olisikin sitten tämän ihmemaan seuraava taso). Lisäksi ryhmään kuuluu nykytutkimusten vaatimusten mukaisesti statistikko. Liisa hymyilee, koska asiaan liittyvää palvelua on kampuksella Liisan kuuleman mukaan puutteellisesti tarjolla.

Tästä nykytilannetta kuvaavasta kokonaisuudesta voi nyt sitten jokainen lukija mitata hidasteet ja viiveet (toivottavasti ei esteet) itse kliinisen tutkimuksen käynnistämiselle ja heijastaa sitä nuoren tutkijan (Liisan) pyyteettömään innostukseen ja motivaatioon ja pohtia niiden vaikutuksia. Vanhoja on paha muistella mutta muistan vielä ajan, jolloin tutkimussuunnitelma esiteltiin kirurgian klinikan johdolle maanantaina, se hyväksyttiin tiistaina ja tutkimus pääsi käyntiin keskiviikkona.

Kaikesta huolimatta haluan kannustaa nuoria kliinisen tutkimuksen tekemiseen ja onnitella jo toimeen ryhtyneitä ja siinä onnistuneita. Heitä on paljon, sillä klinikassa on havaittavissa selkeästi vahvistunut ja laajentunut tutkimusinnostus. Siis, tsemppiä, Liisa!

Pauli Puolakkainen
pauli.puolakkainen@hus.fi
Vatsaelinkirurgian professori
HYKS Vatsakeskuksen opetuksen ja tutkimuksen linjajohtaja
Lääketieteellisen tiedekunnan tiedekuntaneuvoston ja tutkimusneuvoston jäsen
Suomen Akatemian Terveyden tutkimuksen toimikunnan jäsen

Anna tieteelle solujesi salaisuus, tieto tulee sinulle takaisin

Biopankit julkaisivat äskettäin selvityksen biopankkitoiminnan tunnettuudesta.  Kyselyn tuloksista ilmeni, että vain noin puolet suomalaisista tietää biopankkitoiminnan ja sen merkityksen. Suostumuksen omien näytteidensä liittämiseen biopankkitoiminnan kokoelmiin antoi suunnilleen saman verran ihmisiä. Vastaajista 45% epäröi. Miksi? Ihmisillä on epäluuloja asioista, joista he eivät tiedä.

Suomen biopankkitoiminta on tarkoin säädelty. Siihen ei liity mystiikkaa eikä salamyhkäistä toimintaa. Näytteiden keräykseen tarvitaan yksilön vapaaehtoiseen tietoon perustuva suostumus. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, näytteet luovutetaan tunnistamattomina, eikä niistä pengota esiin kenenkään henkilökohtaisia tapoja tai mieltymyksiä. Asiantuntijoiden ja maallikoiden muodostama korkeatasoinen ryhmä arvioi näytteen luovutuksen. Tutkimuksista saatu tieto palautetaan biopankkiin seuraavan tutkimuksen tarpeisiin. Näytemäärän niin salliessa, voi esimerkiksi lääketeollisuus hyödyntää saatua tietoa kehittäessään uusia lääkkeitä.

Meistä ihmisistä jokainen on jossain elämänsä vaiheessa todennäköisesti potilas. Silloin hän toivoo saavansa tarkan diagnoosin ja sen perusteella juuri hänelle räätälöidyn hoidon. Vielä emme näin laajamittaiseen yksilölliseen lääketieteeseen pysty, mutta biopankkitoiminta astuu reippaasti sitä kohden. Julkinen terveydenhuolto toimii julkisin varoin antaen potilaalle terveyden- ja sairaanhoitoa. Jos sen sivutuotteena voidaan auttaa myös tutkimusta ja tuotekehitystä, on biopankki koko kansan aarrearkku. Vaikka ihminen ei omaa näytettä antaessaan saa terveyshyötyä, on hänen panoksensa koko yhteiskunnan hyväksi. Näin lääketiede edistyy ja uusia hoitoja kehitetään.

HUS 2017 kärkihanke on näytteiden keräys Helsingin biopankkiin. Tavoite on ensi alkuun kerätä joka kymmenennen potilaan selektoimaton verinäyte. HUS tasolla se tarkoittaa 50 000 näytettä ja siitä lähdetään siis vasta liikkeelle.

Haastan jokaisen pohtimaan omaa osuuttaan olla osana tieteen ketjua. Jokaisella on näin mahdollisuus edistää yhteistä arvokasta asiaamme. Terveydenhuollon kehittymisen edellytys on rohkeus ryhtyä uuteen toimintaan. Ole sinäkin rohkea. Anna tieteelle mahdollisuus avata solujesi salaisuus.

Anne Pitkäranta
anne.pitkaranta@hus.fi
Tutkimusjohtaja, HUS
Professori, Helsingin yliopisto

PSA-seulonta ja tutkimuksen avoimuus

Professori Eero Saksela

British Medical Journalin entinen pitkäaikainen päätoimittaja Richard Smith vieraili viime syksynä Helsingissä pitämässä Suomen Lääkäriliiton kutsumana Clinical Urology and Epidemiology Working Group (CLUE)-luennon. Hänen teemanaan oli tieteellisten julkaisujen avoimuus, ja sisältöä referoitiin laajasti sekä Suomen lääkärilehden että Nuori lääkäri-lehden palstoilla. Hän oli valmis pitämään jopa käsikirjoitusten vertaisarviointia nykyisessä muodossaan tarpeettomana ja tiedon saantia rajoittavana. ”Kaikki pitäisi julkaista ja  antaa maailman päättää”!

Asia on meilläkin ajankohtainen sillä samoihin aikoihin oli ilmestynyt BMJ:n Analysis-palstalla voimakas vetoomus eurooppalaisen suuren eturauhassyövän seulontatutkimuksen (ERSPC) suuntaan otsikolla: ”Screening for prostate cancer: time to put all the data on the table” (BMJ2016;353:i2574 doi: 10.1136/bmj.i2574). Tämän seitsemän maata käsittävän eurooppalaisen tutkimuksen yhdessä vastaavan USA:n laajan seulontatutkimuksen kanssa oli odotettu ratkaisevan, kelpaako PSA-testi oireettomien miesten eturauhassyövän varhaistoteamiseen.

Yli kymmenen vuoden seurannassa USA:n tutkimus osoitti kiistatta, että PSA-seulonta ei vähennä kuolleisuutta eturauhassyöpään vaan aikaansaa pelkästään ylidiagnostiikkaa ja turhia toimenpiteitä. Sen sijaan eurooppalaisessa tutkimuksessa raportoitiin 22 %:n vähennys vastaavassa kuolleisuudessa kolmentoista vuoden seurannassa. Kriitikot huomasivat, että tulos oli saavutettu yhdistämällä tuloksiin mm. osa aikaisemmasta ruotsalaisen ns. Göteborg-tutkimuksen aineistosta, jossa kuolleisuus prostatasyöpään oli pudonnut hämmästyttävät 52 % kontrolleihin nähden.  Epäilys heräsi, että tämä olisi seurausta androgeenideprivaatio-monoterapiasta, jota oli saanut kolminkertainen joukko kontrollihenkilöistä verrattuna seulottuihin. Hoitomuodon on sittemmin todettu lisäävän prostatan syöpäsolujen kasvua in vitro ja siitä on luovuttu mm. USA:n FDA:n ”black box”-varoituksen jälkeen.

Kuolevuus eturauhassyöpään on vain n. 3 %, joten montaa lisätapausta kontrolliryhmässä ei tarvita tuloksen selittämiseksi.  Siten on hämmästyttävää, että ERSPC-tutkimuksen johtoryhmä ei vieläkään useista pyynnöistä huolimatta ole suostunut avaamaan henkilötietojen suhteen pimennettyjä yksityiskohtaisia tuloksia ulkopuolisten tutkijoiden arvioitaviksi, kuten USA:n vastaavan trialin kohdalla on menetelty.  Julkisin varoin tehdyn massiivisen tutkimuksen hyöty on siten suureksi osaksi menetetty, kun näiden jättitrialeiden sanoma jää ristiriitaiseksi. Tämä ehkä on eräänä syynä siihen, että PSA-testi on meillä hiljalleen hivuttautunut ”piiloseulonnaksi”, joka sisältyy laboratoriotutkimuspaketteihin lähes minkä tahansa terveystarkastuksen yhteyteen ilman terveen oireettoman miehen PSA- testin edellyttämää informaatiota sen rajoituksista ja elämää muuttavista haitoista.

Kirjassaan ”The Great Prostate Hoax” (Suom. Suuri eturauhashuijaus, Terra Cognita 2016) prostataspesifisen antigeenin aikoinaan löytänyt Richard J. Ablin kertoo aitiopaikalta, minkälaisin keinoin testi saatiin nykyiseen miljardibisneksen asemaansa vahvojen lobbausryhmien toimesta vastoin alkuperäistä tarkoitustaan urologin diagnostisena apuneuvona ja PSA-positiivisen prostatasyövän hoidonjälkeisen uusiutumisen seurannassa.

Suomalaisten miesten osuus ERSPC-tutkimuksessa oli lähes puolet, ja tässä joukossa ei tilastollisesti merkittävää vähenemistä eturauhasen syöpäkuolleisuudessa näkynyt. Muidenkaan viiden maan tulokset eivät ilman Göteborg-tutkimusta selitä ERSPC:n ”virallistamaa” 22 %:n kuolleisuushyötyä terveiden miesten PSA-seulonnasta. Uusien eturauhassyöpien määrä on PSA-testin käyttöönoton jälkeen yli kaksinkertaistunut, mutta tautiin kuolleiden määrä ei juuri ole muuttunut.  Karkeasti siis noin puolet uusista tapauksista edustaa ylidiagnostiikkaa, tapauksia jotka eivät koskaan olisi muodostuneet vaaraksi kantajalleen.

Vuosittaiset eturauhassyövän diagnostiikan ja hoidon kustannukset ovat Suomessa suuruusluokaltaan n. 700 miljoona euroa, joten nyt SOTE-mullistuksen kynnyksellä olisi viimein aika kotiuttaa merkittävät säästöt luopumalla oireettomien miesten väärään lupaukseen perustuvasta piiloseulonnasta.

ERSPC-aineistosta on mm. suomalaisten tutkijoiden toimesta voitu julkaista yksityiskohtaisia selvityksiä kuolinsyydiagnoosien osuvuudesta yksittäisten tapausten analyyseilla juuri kaivatunlaisten de-identifioitujen henkilötietojen avulla. Näin voisi olettaa, että avoin valtakirja koko ERSPC-tutkimuksen luotettavuutta koskevan kriittisen kysymyksen selvittämiseksi olisi helpostikin saatavissa. Se olisi suorastaan velvollisuus seulonnan kaikki vaivat ja turhat toimenpiteet läpikäyneitä lähes kahdeksaakymmentä tuhatta vapaaehtoista Suomen miestä kohtaan!

Eero Saksela
eero.saksela@helsinki.fi
Patologian emeritusprofessori, Espoo

Suomen sairaanhoito onkin Euroopan kustannustehokkain

Maallikkomedia ja poliitikot  ovat sättineet  Suomen sairaanhoitoa tehottomaksi ja huonoksi. Pitkiä jonoja ”arvauskeskuksiin”, epätasa-arvoa,  tuhlausta, tuttua laulua vuosien ajalta.  Kuitenkin Health Powerhouse Indexin tuorein raportti 26.01.2017 todistaa täysin toista; Suomen sairaanhoidon kustannustehokkuus oli voittaja 35 eurooppalaisen maan vertailussa vuodelta 2015. Itse sairaanhoidon laadussakin Suomi  ylsi 8. sijalle jättäen taakseen mm. sellaiset mallimaat kuin Tanskan, Ruotsin, Itävallan, Ranskan ja Englannin. Ällistyttävä uutinen keskellä suurta sote-uudistusta, jonka pitäisi nostaa Suomen sairaanhoito maailman huipulle. Ei näytä vaikealta tehtävältä, sillä Indexin mukaan me  siellä jo olemme.

Health Powerhouse, joka toimii Ruotsissa, on verrannut eri maiden terveydenhuoltoa ja sairaanhoitoa vuodesta 2005.  Tuorein raportti (117 sivua) perustui 42 muuttujaan (esim. hoitotulokset, hoitoon pääsy, potilasinformointi  ja rokotusohjelmat), joiden on osoitettu kuvaavan järjestelmän toimivuutta. Sairaanhoidon laadun mittauksessa Suomi sai 842 / 1000 pistettä, kun voittaja Hollanti keräsi  927 /1000 pistettä.  Suomi menetti pisteitä esim. vaikeuksista saada ns. ”second opinion”. Tämä ei vaikuta isolta puutteelta, sillä nettisuomalaisilla on vastaanotolle tullessaan jo ”too many opinions”. Pisteitä menetettiin myös odotusajoissa, joita esimerkiksi reseptien voimassaoloajan jatkaminen   vuodesta kahteen tulee lyhentämään. Silti  Suomessa sairaanhoitoon satsattu euro antoi suurimman terveyshyödyn eli meidän systeemi oli kustannustehokkain.

Me sairaanhoidon konkarit olemme koko ajan tienneet, että meikäläinen sairaanhoito on paljon mainettaan parempi, ja siksi  Health Powerhouse Index ei yllätä. Miksi siis  valtava sote-soppa? Siksikö, että huonosti toimiva sosiaalihuolto yritetään saada kuntoon hyvin toimivan sairaanhoidon avulla?  Vai  uhrataanko  hyvin ja tehokkaasti toimiva sairaanhoitojärjestelmä, jotta maahan saadaan maakuntahallinto? Hallintoa, hallintoa, ja rahaa pois varsinaisesta sairaanhoidosta. Ei ihme, että sote-intoilijat ovat kuitanneet tämän raportin täydellä hiljaisuudella.

Minua on aina kummastuttanut meikäläisen sairaanhoidon vahva politisoituminen. Me lääkärit naureskelimme poliittisten puolueiden ryhmäkokouksia ennen HUS-liittovaltuuston istuntoa; meistä se vaikutti eduskunnan leikkimiseltä. Hymy hyytyi, kun sairaalan hallintoon alkoi ilmaantua poliittisia viranhaltijoita (”sisäinen tarkastaja”, ”tutkija”,   ”koordinoiva  talouspäällikkö” jne). Rahaa ja paperia kului, mutta yhtään potilasta ei hoidettu näillä satsauksilla HUS:sa eikä muissakaan sairaaloissa, joissa pyöri sama poliittinen mylly.

Kaikki puolueet hyväksyvät sen periaatteen, että sairaat hoidetaan pääsääntöisesti yhteisestä kassasta. Ja perustuslaki velvoittaa tasa-arvoiseen kohteluun myös sairaanhoidossa. Näiden poliittisten reunaehtojen puitteissa poliitikoiden olisi pitänyt ymmärtää  vetäytyä sivuun ja antaa alan ammattilaisten järjestää maan terveyden-  ja sairaanhoito. Näin tehtiin Hollannissa, jossa sairaanhoidon laatu oli Euroopan parasta Indexin vertailussa. Paasikiven viisaus ”maantieteelle emme mahda mitään” päätee tässäkin. Perä-Seinäjoesta ei tule Helsinkiä, vaikka sote-intoilijat sitäkin lupailevat.

On ikävää olla pessimisti, mutta nyt on pakko. Suomen sairaanhoidon kustannustehokkuuden kärkisija  ei varmasti tule säilymään tulevissa  Index-vertailuissa; niin paljon kallista ”maakunta- ja muuta demokratiaa” on kytketty mukaan ratkaisumalliin. Tiukkaa tulee tekemään kahdeksannenkin sijan säilyttäminen sairaanhoidon laadussa.

Olavi Ylikorkala
olavi.ylikorkala@helsinki.fi
Professori emeritus, naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri

 

 

 

 

 

 

 

 

Mutta onko meistä mitään hyötyä kenellekään?

Korkeatasoisesta lääke- ja elotieteen tutkimuksesta sekä sitä lähellä olevasta lääketieteellisestä tekniikasta ja IT-osaamisesta huolimatta meidän AMCH-kampuksemme on jäänyt jälkeen muista vastaavista eurooppalaisista toimijoista tutkimustulosten kaupallistamisessa. Meiltä voi oikeutetusti kysyä, miten pääsääntöisesti julkisesti rahoitetusta tutkimuksestamme saataisiin parempi kaupallinen ROI, return of investment. Tässä meillä onkin huikea mahdollisuus.

Osaltaan tätä ähkyä purkamaan on käynnistetty Health Capital Helsinki (HCH) -hanke, jossa ovat mukana Aalto-yliopisto, Helsingin yliopisto ja HUS sekä Helsingin kaupunki, jonka alkurahoituksen turvin päästiin liikkeelle (Mäkitie A ja Renkonen R, Duodecim 2016). HCH muodostaa yhteisen alustan tutkijoille, rahoittajille ja yrityksille, ja sen tarkoitus on osaltaan auttaa tutkijoita tunnistamaan työnsä kaupallisia mahdollisuuksia, helpottaa lupaavien ideoiden jatkokehittelyä, opastaa ideoiden esittämisessä rahoittajille jne.

Tämä tie ei tule olemaan helppo. Perinteinen yliopisto ei ole ollut kovinkaan myötämielinen yhteistyölle kaupallisten toimijoiden kanssa. Tutkijoitamme ei ole myöskään koulutettu etsimään kaupallisia sovelluksia uusista havainnoistaan eikä pohtimaan, kannattaako tutkimus julkaista tiedelehdessä ennen kuin arvokkaat löydökset on suojattu patenteilla.

Vaikeuksien ja haasteiden luettelemisen jälkeen on syytä listata ratkaisuja. Kirjoitan tätä Charite-sairaalan kahviossa; olen täällä Berlin Sparkin innovaatiokierroksella ulkopuolisena sparraajana, mutta lähinnä kuitenkin oppimassa mitä me voisimme Helsingissä tehdä TEM:n rahoittamassa Spark Finland -ohjelmassa, jossa on mukana HCH-toimijat ja Tampereen yliopisto.

Meilahdessa on HCH:n perustamisen jälkeen käynnistynyt monia lupaavia toimintoja. Kampuksella on esimerkiksi järjestetty pitching-tilaisuuksia, joissa lääkärit ovat voineet tarjoilla työssä syntyneitä ideoitaan jatkokehiteltäviksi (Findery). Vuoden 2017 ajaksi Meilahteen ja Viikkiin on myös palkattu innovaatioagentteja opastamaan tutkijoita uusien ideoiden löytämisessä ja jatkokehittelyssä.

Biodesign Finland -ohjelman ensimmäinen ryhmä, yksi lääkäri ja kaksi diplomi-insinööriä, perehtyi viime vuonna HYKS:n lastenklinikan toimintaan ja identifioi noin 200 kehityskohdetta, joista kymmenkunta valittiin lähempään tarkasteluun. Yhdelle näistä käynnistettiin TEKESin rahalla tuotteistamisprojekti. Biodesign-ohjelman tavoitteenaan on tuottaa tällaisista aihioista lopulta yritystoimintaa.

Spark-ohjelma on seuraava vaihe Biodesignin jälkeen: siinä tutkijoita koulutetaan ja sparrataan kehittämään löytöjään nimenomaan kaupallisesta näkökulmasta. Jos kaikki menee hyvin, muutamista tällaisista hankkeista voi tulla menestyviä yrityksiä.

Ylläkuvatut kaupallistamisprojektit ovat esimerkkejä inside-out-mallista, jossa tiedeyhteisön sisältä saadaan nousemaan yritystoimintaa. Toinen keskeinen toimintamalli on outside-in, jossa yritykset tuodaan mukaan yliopistokampukselle. Kesällä 2015 Helsingin yliopisto ja HUS sopivat siitä, että ne pyrkivät yhdessä solmimaan sekä lääke- että terveysteknologiayritysten kanssa isoja raamisopimuksia. Alun hitaasti edenneiden vaiheiden jälkeen seitsemän tällaista sopimusta on nyt tehty, ja useista vielä neuvotellaan. Tämän toiminnan avulla AMCH-kampus voi systemaattisesti kehittää kliinisten lääkekokeiden toimintamallia, josta hieno esimerkki on tammikuussa avattu varhaisvaiheen tutkimusyksikkö HYKS Syöpäkeskuksessa.

Siis palaten alun kysymykseen hyödyllisyydestämme: jos onnistumme perustehtäviemme tutkimuksen ja koulutuksen lisäksi tässä uusimmassa tehtävässämme, voimme paljon paremmin kertoa rahoittajillemme, miksi meihin kannattaa investoida. Lääketieteen alalla tämä on vielä niin kovin helppo perustella, sillä se mitä teemme tähtää aina potilaan parhaaksi.

Risto Renkonen
risto.renkonen@helsinki.fi
Dekaani, glykobiologian professori, ylilääkäri
HY ja HYKS

Too much Word, not enough Excel

Kuka sanoin näin? Hän, joka syntyi Uppsalassa 1948 ja opiskeli sekä lääkäriksi että tilastotieteilijäksi. Hän, joka työskenteli kaksi vuosikymmentä Afrikassa ja joka oli perustamassa Ruotsin Lääkärit ilman rajoja-järjestöä vuonna 1993. Hän, joka toimi Karoliinisen Instituutin kansanterveystieteen professorina. Hän, joka perusti vuonna 2005 poikansa ja miniänsä kanssa Gapminder Säätiön, jonka avulla hän kehitti data-animaatio-ohjelmiston. Hän, joka Googlen ostettua ohjelmiston pyhitti elämänsä taisteluun yleistä tietämättömyyttä vastaan. Hän, jota pidettiin statistiikan ”rocktähtenä”, joka teki luennoillaan vaikutuksen niin maailman poliittisiin kuin talouselämänkin johtajiin. Hän, jonka kuuluisin puhe ”The Best Stats You’ve ever Seen” on katsottu verkossa yli 11 miljoonaa kertaa. Hän, joka kuoli haimasyöpään Uppsalassa 7. helmikuuta 2017.

Hans Roslingin mielestä numerot kertovat totuuden, jota sanat vääristelevät. Hän arvosteli niin mediaa kuin poliittikkojakin tosiasioiden muuntelusta. Hän totesi mm., että ”et voi luottaa uutisiin, jos haluat ymmärtää maailmaa. Tosiasioista ei voi keskustella – minä olen oikeassa, sinä väärässä – tyyliin”. Hans Rosling uskoi, että jokaisen kansalaisen velvollisuus olisi perehtyä tosiasioihin ja sitten päättää itse, mitä hallituksen politiikan tulisi asettaa ensi sijalle. Hans Roslingin mielestä maailmassa puhutaan liikaa tunteiden ja ideologioiden pohjalta, tosiasiat unohtaen.

Hans Roslingin yrityksistä huolimatta tosiasiat ovat jäämässä alakynteen taistelussa mielikuviin ja tunne-elämyksiin perustuvia väitteitä vastaan. Tosiasioille viitataan kintaalla. Markkinointi ja politiikka ovat ymmärtäneet ihmismielen heikkoudet. Samalla kiinnostus ja panostus luonnontieteiden ja matematiikan opetukseen on vähenemässä. Nuoret kokevat nämä aineet vaikeiksi ja opetuksesta vastaavat päättäjät tuntuvat hyväksyvän tämän ilman yritystäkään panostaa näihin tosiasioiden merkitystä ja loogisen ajattelun   välttämättömyyttä korostaviin oppiaineisiin. Tiedeyliopistot ovat jatkuvan uhan alaisena. Olemmeko menossa kohti uutta tosiasioiden jälkeistä keskiaikaa, joka vasta joskus hamassa tulevaisuudessa luo tarpeen renessanssille?

Cambridgen yliopiston psykologian professori Simon Baron-Cohen on todennut kirjassaan ”the Essential Difference”, että lääkärin ammatissa tarvitaan sekä systemaattista päättelykykyä että emotionaalista herkkyyttä. Tätä ei ole vaikea allekirjoittaa. Lääkäreiden tulee pitää lujasti kiinni tästä voimavarasta: hallita looginen tietoon pohjautuva ajattelu ja pyrkiä välittämään se emotionaalista herkkyyttään hyödyntäen niin potilaille kuin suurelle yleisölle ja päättäjille. Jotta tähän päästäisiin, ehdottaisin, että lääketieteellisen tiedekunnan tärkeisiin sisäänpääsykokeisiin lisätään biologian, fysiikan ja kemian ohelle psykologia ja statistiikka.

Hans Rosling osoitti numeroillaan, että ilmastonmuutosta lukuun ottamatta useimpien maailman maiden ihmisten elämä on nopeasti kohentunut. Näihin megatrendeihin ja muihin tosiasioihin ja niiden opettamiseen kannattaa tutustua Gapminder-sivustoilla.

Eija Kalso
eija.kalso@helsinki.fi
Kipulääketieteen professori
HY ja HYKS

Trump, tiede ja terveys

Maineikas hakuteos Oxford Dictionary valitsi vuoden 2016 sanaksi termin ”post-truth” – totuuden jälkeinen – viitaten tällä yhä näkyvämmiksi tuleviin tilanteisiin, joissa tunteet ja mielipiteet muokkaavat yleistä mielipidettä tehokkaammin kuin tutkittu tieto. Puhutaan myös Brandolinin laista: ”Huuhaan kumoamiseen vaadittava työmäärä on kertaluokkaa suurempi kuin tämän huuhaan tuottaminen”.

Juuri presidenttinä aloittaneen Donald Trumpin kampanjapäällikkö esitteli totuuden jälkeiseen aikakauteen näppärästi istuvan termin ”alternative facts”, kun hän kävi median kanssa kinastelua Trumpin virkaanastujaisten yleisömäärästä. Termi vaikuttaa legendalta jo syntyessään, mutta vakavammin on kysyttävä, miten tarkasti Trump seuraa tieteen havaintoja ja mitä heijastuksia hänen aivoituksistaan on globaalille – mukaan lukien terveystieteelliselle – tutkimukselle.

Trumpin tiedekannanottoja ja ensimmäisiä henkilövalintoja on suorastaan henkeä pidätellen seurattu esimerkiksi Naturen ja Sciencen uutisosastoilla marraskuusta 2016 alkaen. Aivan tuore Lancet-lehden numero sisälsi kriittisen katsauksen Trumpin suhteesta terveydenhuoltoon ja lääketieteeseen (McKee ym. Lancet 18.01.2017).

Ensin muutama sana henkilöiden nimityksistä (joista osa tosin vielä vaatii senaatin siunauksen). Äärikonservatiivinen varapresidentti Mike Pence vastustaa aborttia ja koulujen seksivalistusta, ja onpa hän ainakin aiemmin jyrkästi kieltänyt evoluutioteorian. Ulkoministeriksi valittu, öljy-yhtiö Exxonin entinen toimitusjohtaja Rex Tillerson päässee toteuttamaan USA:n vetäytymistä Pariisin ilmastosopimuksesta isäntänsä tahdon mukaisesti. Trumphan on sitä mieltä, että koko ilmastonmuutosta koskeva käsite on vain kiinalaisten keksimä salajuoni.  Yksi huolestuttavimmista askeleista on juristi Scott Pruittin nimitys EPA:n (Environmental Protection Agency) johtajaksi; Pruitt ei usko ihmisen aiheuttamaan ilmaston muutokseen ja tukee teollisuuden päästörajoitusten poistoa. Ympäristöjuristi Robert F. Kennedy Jr. on puolestaan vahvasti tyrkyllä johtamaan uutta Commission on Vaccination Safety and Scientific Integrity -virastoa, ja hän on uutterasti pönkittänyt Trumpin näkemystä siitä, että lasten rokotukset lisäävät autismin riskiä. Ja niin edelleen…

1940-luvulta alkaen Yhdysvaltain presidentit ovat nimenneet tiedeneuvonantajan tai -antajia, jotka ovat toimineet presidentin kanssa kiinteässä yhteistyössä tuomaan tutkittua tietoa strategisesti merkittävää päätöksentekoa varten. Esimerkiksi Barack Obaman pääneuvonantajat olivat fyysikko John P. Holdren ja Meilahden kampuksenkin hyvin tuntema genomitutkija Eric Lander, molemmat äärimmäisen arvostettuja Yhdysvaltain Tiedeakatemian jäseniä. Neuvonantajat on aina nimitetty jo ennen uuden presidentin virkaanastujaisia, mutta nyt tilanne on toinen ja kenttä sekava. Ehdolla ovat ainakin tietotekniikka-asiantuntija David Gelernter ja fyysikko William Happer, jotka molemmat ovat heittäneet epäileviä kommentteja ilmastonmuutoksesta ja hiilidioksidipäästöjen vaaroista. Trumpilla saattaa olla vaikeuksia saada kelkkaansa eturivin tiedeasiantuntijoita.

Trumpin terveydenhuoltoa koskevat uudistukset ovat vasta kiteytymässä. Hänen impulsiivinen työskentelytapansa ei välttämättä istu parhaalla mahdollisella tavalla Yhdysvaltain sekavan sairausvakuutusjärjestelmän harmonisointiin. Se tiedetään, että hän haluaisi – yhdessä uuden terveysministerinsä Tom Pricen kanssa – kuopata edeltäjänsä vuonna 2010 käynnistämän, kansalaisten terveyspalvelujen saatavuutta lisäävän ja kustannuksia vähentävän Obamacaren. Sitä vastoin Trump tukee yli 65-vuotiaiden sairausvakuutuksista huolehtivaa Medicare-järjestelmää.

Lääketieteen tutkimuksen painoalueet ovat vielä hämärän peitossa. Arvellaan, että liittovaltion rahoitukseen tulee leikkauksia ja että esimerkiksi NIH:n (National Institutes of Health) rahoitus vähenee. Ongelmia odotetaan myös mielenterveyttä ja perhesuunnittelua koskeville tutkimusaloille sekä Obaman aikanaan helpottamalle kantasolututkimukselle. Lisäksi on mahdollista, että Trump leikkaa ulkomaille suunnattua ja tarttuvien tautien tutkimusta tukevaa rahoitusta.

Yli 2300 yhdysvaltalaista tiedemiestä – mukana 22 Nobel-voittajaa – lähetti äskettäin Donald Trumpille avoimen kirjeen. Kirjeessä painotetaan vakuuttavan tutkijan taustan omaavien henkilöiden valitsemista USA:n tiedehallintoon, kansakunnan terveyttä ja ympäristön hyvinvointia määräävän lainsäädännön varmistamista sekä tieteen vapauden ja tutkijoiden integriteetin kunnioittamista.

Yhdysvallat on tieteen supervalta, jonka tekemiset ja tekemättä jättämiset heijastuvat kaikkialle maailmaan – myös Suomeen. Toivomme Donald Trumpille viisaita neuvonantajia, riittävää aikaa tieteen ja teknologian edistysaskeleiden seurantaan ja kärsivällisyyttä päätöksentekoon.

Kimmo Kontula
kimmo.kontula@hus.fi
Sisätautiopin professori, ylilääkäri
HY ja HYKS

Viikon julkaisu on nyt viikon juttu

Hannu Sariola
Hannu Sariola

Lääketieteellisen tiedekunnan Viikon julkaisu-blogi käynnistyi lokakuussa 2012. Viikon blogisti  valitsi tiedekunnan tutkijoiden edellisellä viikolla kirjoittamista artikkeleista  omasta mielestään mielenkiintoisimman ja teki siitä referaatin.

Blogia luettiin kohtuullisen paljon, mutta blogistit itse leipiintyivät. Viime vuosina kävi niin, että viikon julkaisu jäi joskus kuukauden ainoaksi.

Lämmin kiitos kaikille erinomaisille Viikon julkaisun kirjoittajille! Tästä on hyvä jatkaa.

Tiedekunnan kotisivut ovat uusiutuneet, ja nyt on myös Viikon julkaisu-blogin aika uusiutua ja muuttua Viikon jutuksi. Blogistit ovat sekä ennestään tuttuja että uusia, mukana on kokeneita konkareita ja nuoria tähtiä. Aiemmasta poiketen kirjoittajien kädet ovat täysin vapaat. He voivat edelleen tehdä referaatin edellisen viikon mielenkiintoisimmasta artikkelista tai käsitellä mitä tahansa muita ajankohtaisia aiheita.

Tänä vuonna yli 500 suomalaista täyttää 100 vuotta. Onko robotista heidän  seurakseen? Miten vanhaksi ihminen ylipäätään voi elää? Kun kerran ihmisen kloonaaminen on kielletty, pitäisikö myös ihmisen eliniän pidentämiseen tähtäävä geenitutkimus kieltää? Millainen yhteiskunta olisi, jos keskimääräinen elinikä nousisi 150 vuoteen? Kyllä sote – ei sote. Kuka on oikeassa ja kuka väärässä? Virtuaalinen opetus tulee – oletko valmis?

Aiheita on ähkyyn asti. Vaikea ennustaa, miten korkealla blogistien ajatukset tulevat liitelemään. Haluamme tehdä joka viikko mielenkiintoisen artikkelin, joka tarjoaa uutta tietoa ja tuoreita näkökulmia.

Yhdestä ei tingitä. Viikon jutut perustuvat tieteeseen. Pyrimme selkeään  ja kansantajuiseen esitystapaan. Viikon juttu tavoittaa nyt  entistä laajemman lukijakunnan, sillä blogi nostetaan näkyviin myös tiedekunnan sosiaalisen median kanavissa – ja tietenkin kehotamme niin kirjoittajia kuin lukijoita jakamaan sitä edelleen omien some-kanaviensa kautta.

Toivomme kommentteja ja keskustelua, luonnollisesti hyviä tapoja noudattaen. Myös vinkkejä käsiteltävistä aiheista otetaan mielellään vastaan. Katsotaan, mihin suuntaan blogi kehittyy, seurataan lukijamääriä ja tehdään siitä koko ajan parempi – yhdessä sinun kanssasi.

Hannu Sariola
hannu.sariola@helsinki.fi
Kehitysbiologian professori