Puheen alkuperää etsimässä

Kirjastot suljettiin koronan takia, joten selailin kotikirjahyllyäni. Käteeni sattui kollegojen toimittama kirja Näkökohtia puheen alkuperästä (Aaltonen, Lehtinen & Aulanko, 2012), ja ryhdyin lueskelemaan sitä uudelleen.

Vaikka puheen alkuperää on kansainvälisesti tutkittu paljon, aiheeseen perehtyneitä suomalaisia tutkijoita on vähän. He muodostavat kuitenkin monitieteisen joukon, joten kirja tarjoaa monipuolisia näkökulmia puheen alkuperästä käytävään keskusteluun.

Tutkimuskohteena puheen alkuperä on vaativa, koska puheesta ei synny fossiileja eikä ihmisten esi-isillä ollut käytössään puheen dokumentointivälineitä. Ääntöväylän rakenteita on voitu tutkia luulöydöksistä, mutta ne kestävät huonosti ajan hammasta.

Keskeisiä puheen kehittymiseen liittyviä anatomisia rakenteita ovat keuhkot, kurkunpää ja ääntöväylä, joita kaikkia tarvitaan ymmärrettävän puheen tuottamiseen. Nykyihmisen ääntöväylässä on kaksi lähes yhtä pitkää onteloa, suuontelo ja nieluontelo.

Ihmisen evoluution myötä kurkunpää laskeutui, mikä mahdollisti aiempaa laajemman nieluontelon syntymisen, ja se puolestaan antoi mahdollisuuden vokaalien tuottamiselle. Ihmisen L-muotoinen ääntöväylä mahdollisti erityisesti i-, u- ja a-vokaalien täsmällisen tuoton. Vokaalien ja konsonanttien tuottaminen vaatii ääntöväylän osien täsmällistä hallintaa, ja puhujan on kyettävä tuottamaan äänneyhdistelmät täsmälleen samassa muodossa kerrasta toiseen. Tämä on edellytys puheen ymmärrettävyydelle.

Myös yksilönkehityksessä lapsen puheen kehitys lähtee äänen tuottamisesta. Itku ja muu äänellinen tuotto ovat riippuvaisia ääniraon toiminnasta. Äänen tuotossa voidaan havaita jo syntymäparkaisusta lähtien keston sekä äänenvoimakkuuden ja -korkeuden vaihtelua, jotka ovat puheen prosodian eli puheen musiikillisten ominaisuuksien tuottamisen kannalta olennaisia.

Jo ennen jokeltelua vauva pystyy tuottamaan kurkunpään avulla monenlaisia äänenlaatuja (kiljuntaa, narinaa, murinaa), äänenkorkeuden vaihtelua ja prosodisia kuvioita. Varhaisia mitattavia prosodisia muuttujia ovat äänen perusvärähtelyn taajuus, yläsävelten voimakkuuden jakautuminen eri taajuusalueille ja äänentuoton ajalliset ominaisuudet.

Kiinnostavaa on, että nämä ääntelyn perustekijät löytyvät myös useilta ihmislajia lähellä olevilta nisäkkäiltä. Vokaalien ja konsonanttien tuottamisen kannalta nenäportin sulkeminen kitapurjeen avulla on olennaista. Esimerkiksi apinat eivät pysty sulkemaan nenäväylää, minkä vuoksi niiden ääntely on nasaalista. Myös hampaiden puhkeamisella on merkitystä puheen tuotossa. Lapsen puheen kehityksessä puhe-elimistön terve anatominen ja fysiologinen kehitys onkin olennaista. Esimerkiksi huuli-suulakihalkio estää puheen normaalin tuottamisen. Onneksi nykyaikaisilla leikkausmenetelmillä päästään puheenkin kannalta lähes täydelliseen lopputulokseen.

Kiinnostavaa on myöskin se, että vauvan puheenkehitys ei suinkaan noudata universaalia biologista kehityskulkua, vaan ympäristön kieli alkaa kuulua vauvan äännöksissä ainakin jokelteluvaiheessa. Vauva jäljittelee ympäristönsä kielen auditiivisia ominaisuuksia, vaikka hän ei vielä hallitsekaan sen äänteellistä rakennetta.

Vauva tuottaa jo puolen vuoden iässä muun muassa ympäröivän kielen ääntelyvariaatioita. Vähitellen lapsi alkaa tuottaa horjuvia protosanoja, josta päästäänkin jo helposti tunnistettaviin ensisanoihin.

Myös eläimet ovat taitavia jäljittelemään ympäristön ääniä, mutta niiden äänistä ei löydetä säännönmukaisesti vaihtelevia äänneyhdistelmiä, jotka ovat tyypillisiä ihmisen puheessa. Apinat varoittavat ääni-ilmauksillaan esimerkiksi petolinnuista, käärmeistä tai nisäkkäistä, mutta näissä ei ole ihmisen puheelle ominaista äännerakennetta. Lapsen puheessa jaksollisen äännerakenteen kehitys on tärkeä virstanpylväs, joka perustuu ääntöelimistön monipuoliseen tahdonalaiseen kehittymiseen.

Kirjan toimittajat kysyvätkin, voiko puheen ja kielen yhteydessä puhua ylipäätään evoluutiosta. Ovatko puhe ja kieli itsessään biologisia ominaisuuksia vai käyttäytymispiirteitä, jotka vaativat tiettyjä biologisia edellytyksiä?

On pohdittu paljon sitä, oliko Homo sapiens ensimmäinen puhuva ihmislaji. Vaikuttaisi loogiselta olettaa, että pitkälle kehittyneellä Homo neanderthalensis -lajilla oli jo monipuolinen ääneen perustuva kommunikointijärjestelmä. Kuitenkin vasta Homo sapiens -lajilla tapahtui ratkaisevia kurkunpään anatomisia ja fysiologisia muutoksia, joka mahdollistivat puhumiseen perustuvan viestinnän.

Nämä rakenteelliset muutokset mahdollistivat ennen kaikkea vokaalien tuottamisen. Kun vokaalit yhdistetään konsonantteihin, mahdollistuu äänneasultaan lähekkäisten sanojen erottaminen ja sanaston tuottaminen. Näin kielen monipuolisen kehityksen edellytykset muodostuivat.

Tämä Homo sapiens -lajille tyypillinen kehitys on johtanut ainutlaatuisen viestintävälineen – puheen – kehittymiseen. Puhe taas on mahdollistanut kirjoitustaidon ja lukeminen kehittymisen, joka on luonut edellytykset ihmiskunnalle karttuneen tiedon taltiointiin, ihmiskunnan ”muistiin”. Olemme puheen ja luku- sekä kirjoittamistaidon avulla yhteydessä toisiimme. Nämä kyvyt ovat tehneet ihmisestä ihmisen, sosiaalisen eläimen.

Anu Klippi
Logopedian professori, emerita
Psykologian ja logopedian osasto

Aaltonen, O., Lehtinen, M. & Aulanko, R., toim. (2012). Näkökohtia puheen alkuperästä. Mediapinta.

Paastonaika, karanteeni, usko, toivo ja luottamus

Paastonaika, suuri paasto, quadragesima viittaa neljäänkymmeneen päivään laskiaistiistaista pääsiäiseen.  Paaston rajoitukset esimerkiksi ruokailuun liittyen ovat lieventyneet tai kokonaan unohtuneet. Kirkot korostavat kuitenkin edelleen katumusta ja almujen antoa.

Katolisissa maissa saatetaan vielä luopua erityisistä nautinnoista, kuten makeisista, alkoholista ja sosiaalisesta mediasta, samalla kun korostetaan yksinkertaisuutta ja itsehillintää, keskittymistä henkisiin asioihin.

Pohjoismaissa paastonaika alkaa laskiaistiistaina mäenlaskulla ja laskiaispullien syönnillä. Korkeintaan pitkänä perjantaina hiljennytään. Tänä vuonna lepakko, muurahaiskäpy, kiinalainen ruokakulttuuri ja globalisaatio pakottivat koko Euroopan uudenlaiseen paastoon. Ravintoloissa ei voi käydä, ja alkoholin myyntiä on ehdotettu kiellettäväksi perherauhan ylläpitämiseksi. Sosiaalisen median käyttö on runsaampaa kuin koskaan, mutta itsehillintää täytyy kaikkien yrittää harjoittaa, yhteiseksi hyväksi.

Paastonaika on monessa kulttuurissa pitänyt pintansa vuosisatojen ajan. Länsimaiseen kulttuuriin se ei ole enää istunut, koska kaupan täytyy kasvaa ja kukoistaa, joka päivä, sunnuntait ja pyhät mukaan lukien. Mahtaisiko tämä lepakon ja muurahaiskävyn, tai ainakin COVID-19:n aikaansaama paastonaika luoda mahdollisuuden oppia hiljentymistä, keskittymistä välttämättömään ja pohdintaan elämän tärkeistä arvoista ja kuoleman todellisuudesta? Se olisi tärkeää valmistauduttaessa koronakauden jälkeiseen uudelleenrakennuksen aikaan.

Uusimaa on vastikään asetettu karanteeniin, täältä ei pääse ulos eivätkä muut pääse tänne. Loistoristeilijät odottavat merellä, kun koronaa pelkäävät valtiot eivät päästä aluksia satamaan. Ruton riehuessa Euroopassa 1300-luvulla laivat joutuivat odottamaan satamaan pääsyä aivan samalla tavalla. Dubrovnikiin ulkomailta pyrkivät määrättiin 40 päivän (quaranta) karanteeniin läheisille saarille.

Roomalaiskatolisessa vesperissä laulettiin tuolloin äskettäin kuolleille Placebo Domino in regione vivorum -sanoin alkavaa psalmia. Placebo-sanaa alettiin käyttää viittaamaan sairaiden saamaan lievitykseen samalla tavoin kuin psalmi auttoi kuolleita matkalla taivasten valtakuntaan.

Plasebo-sanasta on aikojen saatossa tullut tärkeä käsite satunnaistettujen ja lumekontrolloitujen lääketutkimusten kautta potilaan ja lääkärin vuorovaikutukseen, terapeuttiseen interaktioon, jolla on oleellinen merkitys potilaan hyvinvoinnin ja hoitoon sitoutumisen kannalta. Plasebon mekanismit tunnetaan nykyään varsin hyvin.

Plasebon vaikutus kuvastaa sitä, miten ympäristöstä tuleva informaatio muuttuu aivojen kognitiivisten prosessien myötä neurokemiallisiksi viesteiksi, jotka välittävät positiivisen odotuksen, ehdollistumisen, oppimisen ja luottamuksen vaikutukset elimistön fysiologisiin toimintoihin. Plasebovaikutus on osoitettu erityisesti tilanteissa, joissa päätemuuttujana on subjektiivinen kokemus, kuten kivun lievittyminen. Sitä vastoin uloshengityksen sekunttikapasiteetti ei parantunut plasebon vaikutuksesta, vaikka hengenahdistuksen tunne lievittyikin.

Plasebon neurokemiallisia välittäjiä ovat palkitsemisjärjestelmän neurotransmitterit. Plasebon mekanismeja on tutkittu syvällisesti erityisesti kivun kokemisessa. PET- ja fMRI-tutkimuksissa on osoitettu, että endogeeninen opioidi- ja kannabinoidijärjestelmä välittää plaseboanalgesiaa kivunsäätelyjärjestelmän vaikutuskohdissa. Parkinsonin taudissa dopamiinin vapautuminen striatumista selittää plasebon vaikutukset  motorisiin oireisiin.

Yksilöiden välillä on suuria eroja plasebovaikutuksen aktivoinnissa. Suggestioalttius, optimismi ja vähäinen ahdistuneisuus on liitetty parempaan kykyyn aktivoida plasebovaikutus. Persoonallisuuspiirteet (minän joustavuus, altruismi ja mutkattomuus lisäävät, vihamielisyys vähentää) selittävät noin neljänneksen plaseboanalgesian varianssista ja tutkittavien kyvystä aktivoida myy-opioidi-välitteinen neurotransmissio. Jos persoonallisuuspiirteisin lisätään vielä aivojen konnektiivisuusanalyysi, pystytään tällä hetkellä selittämään noin 36 % placebovaikutuksesta. Näiden ominaisuuksien taustalla on ymmärrettävästi lukuisia perimään liittyviä tekijöitä.

Myös luottamuksen on osoitettu voivan vahvistaa plasebovaikutusta, ainakin kokeellisessa tilanteessa, jossa tutkittaville annetaan intranasaalisesti oksitosiinia. Tämän neuropeptidin on ehdotettu välittävän empatiaa, luottamusta, sosiaalista oppimista ja sitoutumista. Se on yhdistetty myös hengellisyyteen.

Uskoa, uskonnollisessa merkityksessä, on tutkittu plaseboanalgesian yhteydessä vertaamalla miten uskonnollisen (Sassoferraton Vergine Annunciate) ja ei-uskonnollisen kuvan (Leonardo da Vincin Nainen ja kärppä) katsominen vaikuttaa kokeelliseen kivun voimakkuuteen, ja mitkä aivojen alueet aktivoituvat fMRI-kuvaksessa tässä yhteydessä uskovaisten katolisten ja ateistien/agnostikkojen aivoissa.

Uskovaiset pystyivät ”irrottautumaan kivuliaasta kokemuksesta” Neitsyt Marian kuvaan syventyessään toisin kuin ei-uskovaiset. Tämä tapahtuma yhdistettiin ventrolateraalisen prefrontaalisen aivokuoren aktivoitumiseen. Syvästi uskovaisilla protestanteilla on tutkittu uskonnollisen rukouksen vaikutusta kokeellisen kivun voimakkuuteen fMRI-tutkimuksessa. Rukoileminen vähensi kivun voimakkuutta 11 %:lla ja kivun epämiellyttävyyttä 26 %:lla. Rukouksen aikainen vähentynyt neuraalinen aktiviteetti (BOLD-signaali) näkyi laajassa perietofrontaalisessa verkostossa.

Koronakriisi on pelottava, koska se on näkymätön ja sen olemus vielä pääosin tuntematon. Moni voi kokea olonsa samaksi kuin keskiajan ihminen, jolla ei ollut tutkittua tietoa tukenaan.

Eräässä viikonlopun aikana lukemistani lehtikirjoituksista pohdittiin, mahtavatko mystiikka ja hengellinen herätys tehdä paluuta näinä epävarmoina aikoina. Toisessa kirjoituksessa mainittiin, että Pohjoismaat saattavat selviytyä tästä kriisistä muita maita paremmin, koska niiden kansalaiset luottavat muita enemmän päättäjiinsä. Varmasti niin päättäjien kuin kansalaistenkin luottamuksella terveydenhuoltojärjestelmään on myös iso merkitys.

Voittakaamme siis COVID-19 karanteenin, uskon, toivon, luottamuksen ja lääketieteen voimalla!

Eija Kalso
Professori, ylilääkäri
HY ja HUS

Lähteet

Elmholt E-M, Skwes J, Dietz, ym. Fontiers in Human Neuroscience 2017;11:article 337.

Kessner S, Sprenger C, Wrobel N, ym. JAMA 2013;310:1733-4.

Pecina M, Azhar H, Love TM ym. Neuropsychopharmacology 2013;38:639-46.

Vachon-Presseau E, Berger SE, Abdullah TB, ym. Nat Commun 2018;9:3397.

Van Cappellen P, Way BM, Isgett SF, ym. Soc Cogn Affect Neurosci 2016;11:1579-87.

Wechsler M, Kelley JM, Boyd IOE, ym. N Engl J Med 2011;365:119-26.

Wiech K, Farias M. kahane G, ym. Pain 2009;139:467-76.

Biopankkilaki uudistuu – nyt on juuri oikea aika vaikuttaa

Meilahdessa toimivan Helsingin biopankin (rekisteröity Valviran valtakunnalliseen biopankkirekisteriin 4/2015) pääperustajat ovat HUS ja Helsingin yliopisto. Pankin perustajille on ollut alusta asti selvää, että toiminta tähtää ammattimaiseen, läpinäkyvään ja luovuttajien tietosuojaa ja Suomen/EU:n lainsäädäntöä kunnioittavaan toimintaan.

Nykyisen biopankkilain (biopankkilaki 688/2012) voimaantulon jälkeen on annettu EU:n tietosuoja-asetus sekä laki sosiaali- ja terveystietojen toissijaisesta käytöstä (ns. toisiolaki). Näillä säädöksillä on ollut myös vaikutuksia, jotka ovat osaltaan aiheuttaneet biopankkitoimintaan viiveitä ja hämmennystä. Lakien soveltamiskäytännöissä ja lain tulkinnoissa on ollut variaatioita niin yksikkö- kuin kansallisellakin tasolla. Biopankit ovatkin odottaneet biopankkilainsäädännön tarkistamista, johon liittyy myös toisiolain ja valmisteilla olevan genomilain kokonaisuus.

Nyt on juuri oikea aika vaikuttaa biopankkitoiminnan tulevaisuuteen. Heitän haasteen kaikille tutkijoille ja tutkimustyössä mukana oleville, Meilahden sairaaloiden henkilökunnannalle, potilaille ja potilasjärjestöille ottamaan osaa ja vaikuttamaan siihen, millaisen lainsäädännön haluamme.

Biopankkien tavoitteena on uusien hoitomuotojen kehittäminen ja terveyden edistäminen tutkimuksen avulla. Biopankkien näytekokoelmien avulla voidaan selvittää sairauksien taustalla olevia perintötekijöitä sekä ympäristötekijöiden ja elintapojen välisiä suhteita. Tutkimustulosten avulla voidaan kehittää entistä parempia lääkkeitä, hoitotapoja sekä taudinmääritysmenetelmiä.

Biopankkitoiminta on merkityksellistä niin tutkimustyölle, terveydenhuollolle kuin yksittäiselle kansalaisellekin, ja siksi toiminnan sujuvuuden varmistaminen on tärkeää kaikissa mukana olevissa terveydenhuollon yksiköissä. Liputan vahvasti tämän puolesta. Vain biopankit takaavat taloudellisesti ja juridisesti kestävän, ammattimaisen ja läpinäkyvän toiminnan. ”Jääkaappipakastintutkimuksen” aika on ohi!

Joka päivä,
jokaiselle potilaalle,
yhä parempaa hoitoa.

Anne Pitkäranta
Tutkimusjohtaja, HUS
Professori, Helsingin yliopisto

Seuraa Eduskunnan tiedotusta (Biopankkilainsäädännön uudistamisesta) ja osallistu keskusteluun

 

 

Tutkijalääkärin silmäkulma kostuu

Aika loppuu, Jaska Jokunen

Puhelin soi kesken kollegan muotokuvan paljastustilaisuuden. Kännykkä on äänettömällä, mutta näen rannekellostani, että tutkimushoitaja soittaa. Onko tutkimuspotilaalle tapahtunut jotakin? Juhlaluennon päätyttyä kompuroin väkijoukossa naulakolle ja saan tutkimushoitajan nopeasti kiinni. Hän onkin jo ennättänyt laittaa minulle tekstiviestillä ennakkotiedon: ”Pelikenttä meni taas uusiksi. Tutkimuksen skriinaus loppuu huomenna.” Aika loppuu, Jaska Jokunen!

Tämä tapahtui samana päivänä, kun tutkimuskeskuksemme oli saatu auki. Sitä edelsi puolen vuoden sopimusneuvottelut sekä normaali, asiaankuuluva viranomaisbyrokratia. Lähes kaikki työhön osallistuneet tahot olivat hoitaneet lupaprosessia omien toimiensa ohella, joten viivettä tuli kaikkien osapuolten puolesta. Myös minun. HUSin sydän- ja keuhkokeskus myönsi tutkimukselle luvan ennätysnopeasti kolmessa vuorokaudessa. Potilaita ei voi alkaa rekrytoimaan ennen kuin tutkimuslupa on saatu. Olimme yrittäneet parhaamme, mutta vaikutti siltä, ettemme sittenkään ehtineet osallistua tutkimukseen.

178 sähköpostia

Sehän näissä lääketutkimuksissa onkin niin hauskaa: juuri kun luulit nähneesi kaiken, ollaankin tilanteessa, jollaisessa kukaan ei ole aiemmin ollut. En minä, ei kokenut tutkimushoitaja, eikä kukaan muukaan. Tutkimushoitajan puhelun jälkeen kävelin vesisateessa vähän masentuneena uuden lastensairaalan vierustaa. Taas oltiin tehty 6 kk turhaan valmistelevaa työtä. Sähköposteja oli inboksissa tutkimukseen liittyen yhteensä 178. Soitin tutkimushoitajalle, joka ilmoitti iloisesti jo aloittaneensa rekrytoinnin, ja saavansa minulle seuraavaksi aamuksi listan potilaista, joille voi soittaa. Päästelimme muutamia kirosanoja (joita ei kirjata tutkimuslokiin) ja lupasimme yrittää vielä. Jos nyt edes yksi potilas löytyisi… Pääkonttori oli luvannut pitää meidän takiamme tutkimuskeskustamme auki erillisellä luvalla vielä ylimääräisen päivän.

Hermo pettää

Seuraavana aamuna minulla oli klinikkapäivä. Tutkimushoitaja oli toimittanut listan lääketutkimukseen soveltuvista potilaista, ja sieltä löytyi muutama sopivalta vaikuttava. Vähän huonosti nukutun yön jälkeen aloitin työt klo 7.30. Klo 8 aloin jo miettiä, mihin aikaan voisin soittaa potilaalle. Klo 8.30 hermoni pettää ja näppäilen varovasti numeron. Selitettyäni asiani hyvin lyhyesti ja pahoiteltuani sitä, että tutkimuksen aloituksella on kiire, potilas kysyy: ”Mihin minä sitten tulen huomisaamuna?” Siinä vaiheessa vähän väsyneen tutkijalääkärin silmäkulma kostuu – suomalaiset tutkimuspotilaat!

Suurella sydämellä

Loppujen lopuksi saimme jopa kaksi potilasta mukaan tutkimukseen, ja olemme jälleen hetken pelissä mukana. Lääketutkimusten määrä Suomessa ja HUSissa on tunnetusti laskussa. Rahoituksen väheneminen ja työpaineen kiristyminen ei vielä näy ammattilaisten motivaatiossa – työtä tehdään suurella sydämellä tunteja laskematta. Meidän tulee taistella säilyttääksemme suomalaisen kliinisen tutkimuksen kulmakivet, joita ovat tunnollinen tutkimuspotilas ja korkea laatu. Luottamus on pienestä kiinni.

Nyt olisi jo kiire tehdä asialle jotakin. Osaava henkilökunta siirtyy vähitellen muihin tehtäviin, jos meillä ei ole tarjota heille juuri sellaista mielekästä työtä, mihin he ovat kouluttautuneet. Olemme pärjänneet pitkään sisulla ja venymisellä, mutta ne ajat alkavat olla ohi. Nuoret lääkärit ovat uupuneita potilastyöstä ja omista väitöskirjaprojekteistaan. Tämän vuoksi heitä on vaikeaa saada osallistumaan lääketutkimukseen liittyvään työhön. Kansainvälisten tutkimusten protokollat ovat muuttuneet niin vaativiksi, ettei niitä enää tehdä vapaa-aikana oman toimen ohessa.

Tarvitaan ammattimaisesti johdettu lääketutkimuksen infrastruktuuri, joka auttaa kliinisiä tutkijoita tuomaan uusia lääkkeitä suomalaisille potilaille. Budjetissa pitää olla puskuria edellä kerrotun kaltaisten epäonnistumisten varalta. Kilpailukykymme on vielä tallella, potilaat ja tutkittavat luottavat meihin edelleen. Pidetään tämä henki ja ennen muuta – muistetaan kiittää henkilökuntaa ja potilaita, jotka tekevät tässä viime kädessä aina suurimman työn.

Marjukka Myllärniemi
Tutkimusvaradekaani
Helsingin yliopiston lääketieteellinen tiedekunta

Kuva: Marjukka Myllärniemi. ”2000-luvulla kuvitin silloisen medisiinisen tulosyksikön henkilöstölehteä. Sarjakuvastripin nimi oli ”Meriharakka ja mato”. Tuolloin meriharakoita ei ollut Meilahdessa. 2010-luvulla harakkakanta on vahvistunut, lintu pesii nykyisin myös kaupungeissa. Meriharakoita on nähty Meilahden kampuksellakin. Linnun tunnistaa pitkästä, kirkkaan oranssista nokasta.”

Tutkijoiden murheet ja tutkimuskulttuuri polttopisteessä

Maineikas brittiläinen tieteen tukiorganisaatio Wellcome Trust julkaisi 15.01.2020 selvityksen, jossa luodattiin tutkijoiden asemaa, ympäristöä ja ongelmia laajassa, yli 4 000 tieteentekijää käsittävässä globaalissa aineistossa. Nature-lehti julkaisi 23.01.20 parhaita paloja raportista. Selvitystyön tulokset ovat aika kolkkoa kieltä.

Kartoitus perustui kolmeen osioon: 94 brittitutkijan henkilökohtaiseen haastatteluun, neljän työpajan tuloksiin sekä 4 287 tutkijan (76 % Britanniasta, 24 % muualta eli 87 eri maasta) verkkohaastatteluun. Kaikissa ryhmissä oli tasapuolisesti uran alku-, keski- ja loppuvaiheen tutkijoita, ja otosten pääpaino oli biolääketieteen tutkijoissa.

Ensin hyvät uutiset. Yleisellä tasolla tutkijat tavallisesti kokevat intohimoa ja kutsumusta tehtäväänsä kohtaan – sitä ei pidetä vain työnä. Parhaimmillaan he tuntevat, että tutkijana oleminen on kollaboratiivista, tukea saavaa ja luovaa toimintaa, ja nimenomaan silloin, kun tutkijalla on aikaa tulosten tekemiseen, kun johtaminen on läpinäkyvää ja avointa ja kun tutkija kokee ympäristönsä vakaaksi ja turvalliseksi.

Mutta asiat eivät suinkaan ole aina näin hyvin.

Tutkijoista 84 % kokee ylpeyttä työskentelystä tutkimusyksikössä, mutta vain 29 % tuntee varmuutta tulevasta urastaan.

78 % on sitä mieltä, että kova kilpailu on aiheuttanut epämiellyttävät ja suorastaan aggressiiviset olosuhteet. Kaksi kolmasosaa on havainnut kiusaamista tai häirintää, ja 43 % on kokenut sitä henkilökohtaisesti. Vain 37 % arvelee uskaltavansa ottaa nämä asiat esille, koska he eivät usko sen johtavan mihinkään. 53 % tutkijoista on etsinyt – tai halunnut etsiä – ammattilaisen apua masennukseen tai ahdistukseen.

Tutkimuksen johtamiseen osallistuneista 80 % uskoo omaavansa johtamiseen tarvittavan tietotaidon, mutta heistä vain 48 % on saanut tätä varten johtamiskoulutusta. Alaisina olevista puolestaan vain puolet on saanut formaalista palautetta omasta työstään.

Edelleen Wellcomen tutkimuksen mukaan luovuus on tutkijoiden mielestä tutkimuskulttuurin ihanne, mutta peräti 75 % tutkijoista katsoo tämän tavoitteen olevan tukahdutettu. 68 % on sitä mieltä, että tutkimusyksikkö edellyttää tarkkoja sääntöjä tutkimuksen suorituksessa ja datan analyysissä, mutta nuorista tutkijoista 23 % tuntee ohjaajiensa taholta ennakkopainetta saavuttaa tietynlainen tulos tai havainto.

Vain 14 % tutkijoista on sitä mieltä, että nykyisin käytössä olevat tulosmittarit tuovat positiivista impaktia tutkimuskulttuurille, ja 43 % uskoo, että heidän työpaikkansa antaa enemmän arvoa julkaisumittareille kuin tutkimuksen laadulle.

Wellcome Trustin teettämä selvitys antaa hätkähdyttävän ikävän kuvan juuri tämän päivän tutkimuskulttuurista. Tällainen tutkimusasetelma voi toki olla provosoiva tyyliin ”suut puhtaaksi nyt”. Tuloksia ei varmasti myöskään ole suoraan ekstrapoloitavissa omiin oloihimme, mutta toisaalta tieteellinen tutkimus ja sen noudattamat paradigmat ovat kansainvälisiä.

Huonolla tutkimuskulttuurilla on heijasteita niin yksittäisen tutkijan, itse tieteen kuin myös yhteiskunnan tasoille. Tutkija voi kokea stressiä, ahdistusta, mielenterveyden häiriöitä ja yksinäisyyden tunnetta. Tiede voi kärsiä tutkimuksen laadun laskusta, tulosten toistettavuusongelmista ja poimitaan-rusinat-päältä -ongelmasta. Yhteiskunnan tasolla näkyviin tulevia uhkia voivat olla lahjakkuuksien kato tutkimuksen ja kehittämisen sektorilta, innovaatioiden vaarantuminen ja tieteeseen kohdistuvan luottamuksen lasku.

Ja mitä sitten pitäisi tehdä? Wellcomen lopputeesit eivät ole mitenkään yllättäviä:

  • Tutkimusrahoitukseen tulisi saada kannustavampia elementtejä.
  • Alkuvaiheen tutkijoita tulisi pystyä tukemaan paremmin.
  • Tutkimuksen johtaminen ja mentorointi kaipaa parempaa koulutusta.
  • Huono käytös tulee tunnistaa ja poistaa.
  • Väärinkäytökset on voitava nostaa esille ilman harmin tai koston pelkoa.
  • On edistettävä ja jaettava hyvää tutkimuskäytäntöä.

Kotomaasta ei liene käytettävissä aivan vastaavaa tietopakettia. Lääketieteellisen tiedekunnan Tutkimusohjelmayksikkö on nyt tehnyt tuoreen työhyvinvointikartoituksen, jonka joitakin tuloksia on jo päästy verkossa esitirkistelemään ennen varsinaista julkistamisajankohtaa (25.02.2020). Tulokset eivät näytä yhtä dramaattisilta kuin Wellcomen raportoimat, mutta toisaalta mittarit eroavat jonkin verran toisistaan.

”Tiede syntyy virheistä, mutta nämä virheet ovat hyödyllisiä tehdä, koska vähä vähältä ne johtavat totuuteen”, sanoi kirjailija Jules Verne noin 150 vuotta sitten. Mutta tuskinpa hänkään tarkoitti sitä, että virheet tieteen hyvissä käytänteissä ovat niin ikään hyödyllisiä?

Kimmo Kontula
Sisätautiopin emeritusprofessori
HY ja HUS, Sisätaudit
CAMM, Tutkimusohjelmayksikkö

Kampuskuilu ja kommunikaation kompastuskivet

Tammikuun puoliväli, ja kalenterin lähempi tarkastelu muistuttaa mihin kaikkeen syksyn pimeiden kuukausien heikkoina hetkinä olenkaan lupautunut. Edessä näyttäytyy erittäin vilkas kevät, ja valonpilkahdukset taivaanrannassa vielä antavat odottaa itseään. Normaaliin työnkuvaan kuuluvien tutkimus- ja palveluyksikön manageroinnin lisäksi kalenterista paljastuu poikkeuksellisen paljon suoria henkilökohtaamisia oman tutkimusryhmän ulkopuolella – siis kontaktiopetusta luennoinnin ja pienryhmäohjaamisen muodoissa sekä esityksiä tiedeyhteisön tapahtumissa.

Helsingin Yliopistossa biolääketieteellistä tutkimusta, ja siis myös opetusta, tehdään ja annetaan kahdella eri kampuksella sijaitsevissa tiedekunnissa. Meilahden ja Viikin väliä pitkään kelanneena ei voi kuin ihmetellä, kuinka valtavaksi tuo 10 kilometrin välimatka voi paisua.

Tahtotilaa toisella kampuksella sijaitseviin tapahtumiin osallistumiseen tuntuu olevan mahdotonta löytää, olkoonpa kyse jatko-opiskelijan seurantaryhmän kokouksesta, kollegan kutsuman kansainvälisen huippututkijan seminaarista tai perusopiskelijoille annettavaan luento-opetuksen pitämisestä. Ja kuitenkin aiemmin mainitut itsestäänselvyydet, meillä kaikilla hyvin tiedossa olevat perustelut sille, minkä takia kampukselta toiselle siirtyminen kannattaisi, häviävät ajanpuutteen (teko)syylle.

Pahimmillaan sama leviää yhä pienempiin ja pienempiin siirtymiin. Saman kampuksen eri rakennukset tai tutkimusohjelman eri kerroksissa sijaitsevat ryhmät piiloutuvat viitsimättömyyden muurin taakse. Henkilökohtaisen kommunikaation vaatima vaivannäkö jää prioriteettilistoilla häntäpään sijoille, jonka vuoksi kasvokkain käyty keskustelu hiipuu, vähenee tai katoaa.

Ensimmäisenä tästä kärsivät yhteisten asioiden hoito, se mikä ei kuulu kenelläkään mutta tulisi kuitenkin tehdä, ja myöhemmin vaikutukset ylettyvät rahoituksen ja innovaatioiden piiriin.

Teknologia mahdollistaa nykypäivänä kasvokkain kommunikoinnin ilman paikasta toiseen siirtymisen vaivaa. Kukaan ei kuitenkaan kyseenalaista siihen liittyvää ajanhukkaa. Kukapa ei olisi kokenut vastaavaa, mitä tapahtui viime viikolla konferenssipuhelussa Israeliin, toissa viikolla kotimaan kollegoiden Skype-kokouksessa ja sitä ennen kahden kampuksen yhdistävässä henkilökunnan keskustelutilaisuudessa – tapahtumalle allokoidusta tunnin ohjelmasta lähes kolmasosa meni teknisten haasteiden selättämiseen. Ruudun takaa osallistuessa on myös helppo painaa mikrofonin mute-nappulaa ja ajautua muihin, hieman kiireellisimpiin tai tärkeämpiin tehtäviin. Vain hetkeksi!

Opetus on kivaa. Nuorten, innokkaiden ihmisten kohtaaminen hyvin valmistautuneena on useimmiten antoisampaa kuin mitä siihen käytetty aika ja energia verottavat. Lisäksi se on mitä mainion tapa hienovaraisesti tehdä omaa tutkimusalaa tunnetuksi, mikä onnistuessaan tarjoaa etulyöntiaseman tulevaisuuden tiedetalenttien rekrytointikisaan.

Tutkimuksen kannalta kollegoiden tapaaminen, siitä kumpuava yhteinen ideointi ja hyvähenkinen haasto ovat puolestaan vähintäänkin yhtä hyviä keinoja uusien oivallusten synnylle kuin ajoittainen hiljaiseen tekemättömyyden tilaan vetäytyminen. Nyky-yhteiskunnan tietotulvaisessa, sosiaalisuutta korostavassa menossa ensimmäisen vaihtoehdon olettaisi intuitiivisesti olevan meille jos ei sisäsyntyisesti luontaisempaa, niin ainakin sallitumpaa.

Suomi on pieni maa, ja täällä asuu vähän sekä harvakseltaan ihmisiä. Vuosikymmenten ajan tätä pikkuruista Suomea pidettiin malliesimerkkinä maasta, jossa tiedettä arvostettiin ja tutkijat väkimäärään suhteutettuna kykenivät tuottamaan kansainvälisesti arvostettuja korkeatasoisia tuloksia. Ajat ovat tuosta muuttuneet. Ei niinkään vielä välttämättä kansainvälisen arvostuksen suhteen, mutta merkittävästi kylläkin käytettävissä olevan tutkimusrahoituksen suhteen.

Palaamalla perustuksiin ja keskittymällä itsestäänselvyyksiin, esimerkiksi osallistumalla aktiivisesti yhteisillä varoilla tänne tuotujen ulkomaisten tutkijoiden kanssa käytäviin keskusteluihin, pysymme täällä peräpohjolassakin tietoisina kansainvälisen huippututkimuksen eturintaman liikkeistä. Se on yksi tapa, jolla voimme taistella korkeatasoisen tutkimuksen jatkuvuuden puolesta pienevien resurssien aikana. Nähkäämme vaivaa ja kommunikoikaamme!

Satu Kuure
Tutkimusryhmän johtaja, dosentti, Helsingin yliopisto

Voiko univelkaa maksaa takaisin?

Vapaaehtoinen univelan ottaminen on helppoa kuin heinänteko. Ei luottotietotarkistuksia, ei takaisinmaksuaikataulua, ja massi, kultainen aika, on heti tilillä. Univelalla voi hankkia ennen kaikkea omaa aikaa.

Vapaaehtoisella univelkavivulla voidaan myös yrittää kasvattaa oman elämän tuottoa, esimerkiksi tekemällä itsestä, kodista tai työstä parempi, siistimpi tai tuottavampi versio. Paradoksaalisesti univelkaa otetaan myös kaikenlaiseen rentoutumiseen. Yleensä univelkaa otetaan illalla, joskin aamuinen, erityisesti tehokkuutta painottava velanotto, on nousussa.

Univelanotto olisi hyväksi, jos nostettua ylimääräistä aikaa voisi käyttää oman hyvinvoinnin lisäämiseen niin, että tuotto voittaisi univelan pitkän tähtäimen haitat. Jos näin ei tapahtuisi, univelan kannattavuus olisi heikko.

Tiede on yrittänyt vastata tähänkin kysymykseen. Tutkimusten mukaan on aika vaikea saavuttaa sellaista tasapainoa, jossa pitkällinen, yöstä toiseen toistuva univelallisuus kannattaisi. Optimisti kyllä ajattelee saavansa molemmat, sekä lyhyen unen että terveyden – esimerkiksi vähentämällä sairauksien riskiä esimerkillisellä ruokavaliolla ja liikunnalla, kuten heräämällä kello 5 juoksulenkille.

Univelan valuutta ei kuitenkaan ole sidottu vain tahdonalaisiin elämäntapavalintoihin. Univelkoja kiskoo korkoa elimistöltä monilla eri tavoilla. Riittääkö nukkuminenkaan univelan maksamiseen – voiko univelasta palautua kokonaan?

Yleisin univelan lyhennyspäivä on viikonloppu. Viikonlopun pidempää unta kutsutaankin korvausuneksi. Kuitenkin uuden kokeellisen tutkimuksen mukaan unen rajoittaminen työviikolla viiteen tuntiin ja velan maksaminen viikonloppuna oman tarpeen mukaan johti aterian jälkeiseen ruokahalun kasvuun, sisäisen kellon ohjelmoitumiseen myöhemmäksi (joka ajaa tahattomaan univelkakierteeseen), painon nousuun ja insuliiniherkkyyden laskuun. Tämä kaikki tapahtui vain kahdessa viikossa.

Ongelmat näyttivät aiheutuvan epäsäännöllisestä unirytmistä enemmän kuin lyhyestä unesta. Velan maksamisesta tulikin siis osa ongelmaa: sen sijaan että velka olisi tullut kuitattua, takaisinmaksu toi uusia ongelmia. Näin voi käydä myös aivotoimintojen suhteen, vaikka näyttöä on vielä puutteellisesti.

Unenriistokokeet ovat kauniisti osoittaneet, että univelan seuraukset eivät ole suoraviivaisia. Jos esimerkiksi unta rajoitetaan 4-6 tuntiin yössä kahdeksi viikoksi, ihminen saavuttaa maksimaalisen päiväaikaisen subjektiivisen väsymyskokemuksen jo noin viidessä päivässä. Sen sijaan reaktioaika ja valppaus jatkoivat heikentymistään joka päivä.

Takaisinmaksussa on samanlaista epätasaisuutta: subjektiivinen väsymyksen kokemus voi tulla nopeammin kuitatuksi kuin terveysvaikutukset – kuten esimerkiksi painonnousu. Korvausunesta on kuitenkin yleensä hyötyäkin, se palauttaa valvomisen rasituksista ja korjaa väsymyksen tunteen nopeasti. Kannattaa siis nukkua, jos on sen tarpeessa. Nukkumista ohjaa myös sisäinen homeostaattinen pyrkimys tasapainoon, jota kannattaa seurata.

Jokainen yö on oma tapahtumansa, joka ei jää odottamaan takaisinmaksua. Edellinen yö vaikuttaa siihen mitä juuri tänään tunnemme, opimme ja koemme. Se vaikuttaa lukuisiin sattumuksiin ja sattumatta jäämisiin päivien kuluessa. Univelkaa ei voi siis kokonaan maksaa takaisin. Talouden lait eivät päde uneen – muuten kuin että harva selviää elämästä velatta.

Anu-Katriina Pesonen
Sleep & Mind tutkimusryhmän johtaja
anukatriina.pesonen@helsinki.fi

Twitter: anu_katriina

Aloitetaan hyvän käytöksen kampanja Meilahdessa

Lääkiksen opiskelijat keräsivät viime vuonna palautetta opinnoistaan. He kirjoittivat opetushenkilökunnasta ja opintohallinnosta seuraavasti: ”Meitä opiskelijoita voisi kohdella niin kuin normaaleja ihmisarvon omaavia aikuisia ihmisiä tavallisesti kohdellaan.” Tai: ”Tuntuu että oletus on, että opiskelijat ovat laiskoja ja epämotivoituneita.” Samaan aikaan Nuorten Lääkärien Yhdistyksen NLY:n vuosittain teettämissä erikoistuvien lääkärien kyselyissä HUS (ja siinä rinnalla lääkis) saa yliopistosairaaloista koulutuspaikkana kaikkein huonoimmat pisteet.

On varsin monia aloja, jolla HUS ja lääkis ovat selvästi maan huonoin erikoistumispaikka, kun tuloksia mitataan esimerkiksi sillä, miten hyvin nuoret suosittelisivat työpaikkaansa. Mitä sitten tapahtuu meillä korva-, nenä- ja kurkkutaudeissa, urologiassa, syöpätaudeilla ja varsinkin sisätaudeilla ja naistentaudeilla, joilla kaikilla on heikot tulokset? On tärkeää myös huomata, ettei näissä analyyseissä suoraan mitata substanssiosaamisen kehittymistä, vaan nimenomaan työviihtyvyyttä ja sen kaltaisia asioita.

Jotain on siis todella muututtava ja muutettava Meilahdessa, sillä yliopiston ja yliopistosairaalan yhteisön yksi tärkeä keskeisimmistä tehtävistä on seuraavan sukupolven kouluttaminen. Jotain on nyt isossa kuvassa vialla. Miksi meillä on näin kriittistä nuorisoa? Meidän seniorien on aika katsoa peiliin ja alkaa konkreettisesti muuttaa työkulttuuria Meilahdessa.

Osin syynä voi olla johtaminen tai sen puutekin. Jos opiskelijoille annetaan eri klinikoilla ja yksiköissä epäyhtenäisiä ohjeita ja sovelletaan aivan erilaisia käytäntöjä pakollisen opetuksen korvaamisessa, tuntuu se opiskelijoista epäoikeudenmukaiselta. Samoin monet opintotoimistossa asioivat opiskelijat kokevat saavansa jopa tylyä palvelua.

Varmaan osa tästä kritiikistä on johdettavissa siihen, että ”metsä vastaa siten kuin sinne huudetaan” eli meillä kaikilla, niin perus- ja jatko-opiskelijoilla kuin henkilökunnallakin olisi varmasti mahdollisuus parantaa käytöstämme ja siten lisätä yhteistä viihtyvyyttä. Tämähän ei suinkaan tarkoita, että kaikesta tarvitsee olla samaa mieltä. Epäkohtia tulee nostaa esille, jos sellaisia huomaa. Keskeisintä on kuitenkin tapa, millä tämä tapahtuu.

Hesarin uuden vuoden päivänä julkaisussa jutussa kerrottiin, että jos vuonna 2020 kannattaa opetella yksi trendi, se on tämä: ole mukava. Haluamme ympärillemme mukavia ihmisiä, ja yleinen mukavuuden nousu on hyvä asia. Helsingin yliopistolla erityispedagogiikasta väitöskirjaa tekevä Kaisa Vuorinen toteaa: ”On tärkeää oppia olemaan ihmisiksi ja tulemaan toimeen myös niiden ihmisten kanssa, joista ei heti pidä. Niistäkin, jotka tuntuvat oudoilta ja erilaisilta.” Yhteistyökykyiset – siis mukavat – pääsevät helpommalla ja saavat yhdessä enemmän aikaan.

Mitä meidän siis tulisi tehdä? Jo vuosi sitten tutkimusjohtaja Anne Pitkärannan johdolla sekä HUSissa että lääkiksessä käytiin laajasti näitä tuloksia läpi ja olen alettu etsiä parannuskeinoja moniin huonoksi koettuihin käytänteisiin. Mutta suurten organisaatioiden toimintatapoja ja -kulttuuria ei saa nopeasti muutettua. Oleellista on myös huomata, että meilläkin on erittäin monia erikoisaloja, joilla tulokset ovat jo olleet pitkään aivan erinomaisia, ja siten korjaavia toimienpiteitä tulee pystyä kohdistamaan haastavampiin yksiköihin.

Erikoistuvia kuuntelemalla voi oppia, mikä tekee työpaikasta hyvän. Se auttaa saamaan korkeita pisteitä näissä kyselyissä. Työviihtyvyyttä lisää usein tunne, että saa mahdollisuuden vaikuttaa edes jonkin verran omaan työnkuvaan, työaikaan, työoloihin tai uraan. Yksinkertaisia esimerkkejä hyvistä käytänteistä ovat muun muassa yhteiset aamukahvit ja lounaat sekä muut yhteishenkeä parantavat tilaisuudet tai se, ettei negatiivista palautetta anneta nuorille perjantaisin, ellei ole ihan pakko.

Voisimme kaikkien työhön perehdyttämisen, potilaan kohtaamisen, toimenpiteiden ja diagnostiikan opettamisen lisäksi yhdessä käynnistää ”hyvän käyttäytymisen kampanjan” Meilahdessa. Tämä alkaisi aivan yksinkertaisista perusasioista kuten tervehtimisistä, silmiin katsomisista, mukaan ottamisista ja hyvistä kohtaamisista.

Kutsunkin siis koko työ- ja opiskeluyhteisömme tähän mukaan, ja samalla toivotan kaikille:

Hyvää ja ennen kaikkea mukavaa alkanutta uutta vuotta 2020!

Risto Renkonen
Dekaani, glykobiologian professori, ylilääkäri
HY ja HUS
risto.renkonen@helsinki.fi

Minä olen kello

Sisälläni tikittää kelloja.  Yksi niistä on vuorokausirytmiä ylläpitävä noin 24 tunnin keskustikitys. Tämä Iso Kello määrää hormonien erittymistä, kehon lämpötilaa, aineenvaihduntaa, verenpainetta, vireystilaa, unta. Tähän yhdistyy lukuisia perifeerisiä kelloja, jotka synkronoituvat Ison Kellon kanssa. Solut syntyvät, toimivat ja kuolevat, tik tak, ajastettuna.

Sisäinen kello ohjaa väsymystä, mielialaa, keskittymiskykyä, se ajoittaa toiminnan virtaukset ja kertoo jaksamisen rajat.  Se olen minä.  On hämmentävää tiedostaa kellorytmin monet ulottuvuudet  – psykologiassa kun on tapana puhua persoonallisuuden piirteistä tai motivaatiosta ihmisen toiminnan ajurina.

Ihmisen kronotyyppi, yksilön oman rytmin suhde 24 tunnin vuorokausirytmiin, on kuitenkin yhteydessä somaattiseen ja mielen sairastavuuteen. Lukuisten tutkimusten mukaan iltatyypeille kasaantuu terveysriskejä, ja heillä on lyhyempi elinajanodote. Sisäistä kelloa vastaan toimiminen, kuten vuorotyössä, kuormittaa elimistöä.

Uniaika tuntuu olevan monelle ikioma kaivos, josta voi nostaa valvetta, kun päivästä loppuvat tunnit. Kuten kaivostoiminnassa, vahinkoa sattuu kuitenkin joka kauhaisulla.  Viime aikoina ihmiset ovat havahtuneet unen merkitykseen ja tulleet enemmän tietoiseksi vuorokausirytmistään, alkaneet suojella unikaivostaan.

Silti rytmisyyden ytimen oivaltaminen on itsen kohdalla vaikeaa. Tasaiseen unirytmiin tähtääminen on parasta mitä itsellesi voit tehdä. Sen sijaan suosittua on nyt lisätä syvää unta – palstat ovat täynnä sitä edistäviä sleep hack -trikkejä.

Paradoksaalisesti toimivin, mutta elimistön tasapainon kannalta tuhoisin sleep hack syvän unen lisäämiseksi on valvominen. Nukkumalla syvää unta pitkään elimistö yrittääkin paikata yliaikaisen valvomisen vahinkoja. Syvän unen louhiminen on hyvä esimerkki yksisilmäisestä kaivosjohtamisesta. Keskittymällä vain yhteen vaiheeseen menetetään ymmärrys kaikkien univaiheiden merkityksestä ja siitä, että myös unessa kello tikittää ja ohjaa nukkujan säännöllisin väliajoin REM-uneen.

Kaikki univaiheet merkitsevät: kevyt uni on unisukkularikasta aikaa, joka auttaa muistin vahvistumisessa. REM-unen merkitys tunteiden säätelyssä on myös suuri. Kaikkia merkityksiä ei vielä edes tunneta.

Nuoruudessa sisäinen kello usein jätättää. Unirytmi siirtyy myöhäisemmäksi pitkälle nuoreen aikuisuuteen, jonka jälkeen se taas vähitellen aikaistuu. Joillakin vuorokausi on jopa 25 tuntia pitkä. Silloin kello 22 tänään on kello 23 huomenna. Ei ihme että ei nukuta, ja unikaivosjohtamisesta tulee talvivaaramaista.

Suuren Kellon teoria on tulossa. Tulevaisuudessa, kun tieto rytmien merkityksestä on läpäissyt kaikkien iltapäivälehtien univinkkiosastot ja sulautettu peruskoulun 3. luokan opetussuunnitelmaan, keskustelua ei aloiteta enää kysymyksillä mitä sinulle kuuluu, tai miten voit, vaan Hei, mites sun rytmit?

Rytmilogian uusi maisteriohjelma perustetaan. Kasvi-, ihmis-, eläin- ja tähtitieteilijät synkronoituvat.

Anu-Katriina Pesonen
Kehitys- ja kliinisen psykologian professori
Sleep & Mind -tutkimusryhmän johtaja
Twitter: anu_katriina
anukatriina.pesonen@helsinki.fi