Lääketieteellisen tiedekunnan opintohallinnon LEAN-projekti keväällä 2019

On terveellistä ajoittain pohtia, voisiko omaa työtään ja yhteisiä työvaiheita järkiperäistää ja tehdä jopa vähän helpommin. Meidän opintohallinnossa (OPA) on mm. työn kuormittavuuteen, työntekijöiden runsaaseen vaihtuvuuteen sekä hallinnon ja opettajien väliseen työjakoon liittyviä haasteita. Siksi OPA valikoitui ensimmäiseksi kohteeksi, jonka nykytoimintatapoja ryhdymme tarkastelemaan ja selvittämään mahdollisuuksia kehittää niitä paremmin toimiviksi.

Taustalla oli suuri muutos, kun koko Helsingin yliopiston hallinto siirtyi keskitetysti pois tiedekunnista. Tällöin muun hallinnon mukana myös OPA siirtyi tähän keskitettyyn ja matriisimaisesti keskushallinnon johtamaan yliopistopalveluun eli YPA:aan.

Organisaatiomuutoksen monien positiivisten puolten lisäksi on kuitenkin huomattu, että tällä tavalla kadotettiin samalla paljon paikallista ymmärrystä ja tehostamisen mahdollisuuksia, kun tiedekunnan johdolla ei enää ole suoraa ohjausvaltaa eikä kunnollista näkyvyyttä opintohallintoon, sen toimitapoihin saati kehittämiseen.

Muutaman vuoden seurannan jälkeen oli aika ottaa ohjakset taas omiin käsiin, ja lääketieteellinen tiedekunta palkkasi omilla resursseillaan juuri lääkäriksi Turusta valmistuneen ja Aalto-yliopiston tuotantotalouden loppuvaiheen opiskelijan Emmi Vilmin selvittämään diplomityössään sitä, miten OPA:n toimintoja voisi kehittää LEAN-hankkeessa.

Tavoitteena oli luoda hyvä yleiskäsitys OPA:n toiminnasta, arvioida prosessien suorituskykyä ja löytää konkreettisia kehitysehdotuksia. Prioriteettina oli tarkastella toimintoja ja niiden tuottamaa arvoa erityisesti opiskelijan näkökulmasta yliopiston strategian linjaan sopien.

Ensin piti kartoittaa mitä OPA:ssa tällä hetkellä tehdään, ja sitä varten projektin ensimmäisessä vaiheessa kartoitettiin opintohallinnon pääprosessit. Haluttiin piirtää hallinnollinen jatkumo opiskelijavalinnasta, ilmoittautumisten, tenttien, opintosuoritteiden rekisteröinnin yms. kautta aina valmistumiseen ja publiikkiin asti.

Tämä toteutettiin laajoilla haastatteluilla, joihin osallistuivat opintohallinnon työntekijöiden lisäksi tähän toimintaan liittyvät keskeisimmät sidosryhmät eli opiskelijoita, opettajia ja hallintoväkeä. Haastattelujen pohjalta luotiin ’service blueprint’ eli OPA:n prosessien kuvaus opiskelijan näkökulmasta.

Projektin toisessa vaiheessa prosesseja arvioitiin edellisen kuvauksen pohjalta niiden volyymin, koettujen haasteiden ja kehityspotentiaalin osalta. Arvioinnin myötä tarkemman tutkimuksen kohteeksi valittiin tenttiprosessi ja lukujärjestysten suunnitteluprosessi. Tenttien osalta tarkastelu rajattiin pääsääntöisesti sähköisiin tentteihin. Valitut prosessit vaikuttavat kaikkiin sidosryhmiin, ne ovat volyymiltaan suuria ja kehityspotentiaali arvioitiin merkittäväksi.

Projektin seuraavassa vaiheessa tentti- ja lukujärjestysten suunnitteluprosessien tarkemman kartoituksen toteutuksessa auttoivat yliopiston LEAN-valmentajat. Yhteistyössä heidän kanssaan järjestettiin työpajoja, joihin saatiin jälleen osallistujia niin OPA:sta kuin kaikista sidosryhmistäkin. Työpajojen tuotoksena syntyi kummastakin prosessista arvovirtakuvaus, jossa prosessin eri vaiheet on kuvattu tarkasti, tunnistettu projektiin liittyviä hukkia, sekä kuvattu prosessin tavoitetila. Lopuksi tunnistettuja ongelmia sekä niiden kehitysehdotusten helppoutta ja vaikuttavuutta arvioitiin yhteisesti priorisointimatriisi-työkalulla.

Yleisellä tasolla havainnoissa korostui, että toimintaan kaivataan selkeitä yhteisiä pelisääntöjä sekä sähköisten järjestelmien tehokkaampaa hyödyntämistä. Kehitysehdotukset tähtäävät opiskelijan kannalta pääsääntöisesti tenttien nopeampaan läpimenoaikaan sekä lukujärjestysten aikaisempaan julkaisuun.

Työssä on havaittu lukuisia kohtia, joita OPA:n hallintoprosesseissa voidaan tehostaa ja järkevöittää LEAN-hengessä. Tämä tarkoittaa, että työstä poistetaan sellaisia vaiheita, jotka eivät tuo lisäarvoa ja samalla vain kuluttavat aikaa ja resursseja.

Tämän diplomityön tärkeimpiä havaintoja tulee jatkossa pystyä soveltamaan käytännössä, jotta työn tuottavuutta ja henkilöstön hyvinvointia saadaan parannettua. Lisäksi projektin aikana huomattiin yhteisen kehittämistyön olevan hyvin hedelmällistä: yhteistä ymmärrystä saavutettiin jo projektin aikana ja useita kehitysehdotuksia voisi lähteä toteuttamaan omia työskentelytapoja muuttamalla. Keskeistä jatkon kannalta kuitenkin olisi priorisoida kehityshankkeet, varata näiden toteuttamiselle riittävästi aikaa sekä seurata kehitystä sopivilla mittareilla.

Ja tämä on vasta alkua, tiedekunnan (ja yliopiston) hallinnossa on valtavasti kehittämispotentiaalia. Eli tavoitteena on jatkaa myös monien muiden hallinnon tehtävien modernisointia LEAN-hengessä. Kenenkään ei tarvitse tehdä ”enempää tai nopeammin” töitään, vaan tehostamalla prosesseja voimme saada samalla tai jopa vähemmällä työpanoksella paremman tuotoksen aikaan. Tuotantotalouden oppeja voi ja kannattaa siis valikoiden soveltaa käytäntöön.

Risto Renkonen
risto.renkonen@helsinki.fi
Dekaani, glykobiologian professori, ylilääkäri
HY ja HUS

***********************
Emmi Vilmi
emmi.vilmi@aalto.fi
LL, tuotantotalouden maisteriopiskelija
Aalto-yliopisto ja HY

Lisääkö geenitieto tuskaa?

Ilta-Sanomien lööppi toukokuun puolivälissä kuului osapuilleen näin: ”Vaarallinen geenivirhe puolella suomalaisista!” Tämä on hämmentävä otsikko. Koulubiologian tason tiedoilla varustetut tietävät, että luonnonvalinta karsii oikeasti haitalliset mutaatiot eli geenivirheet, eivätkä ne siten pääse yleistymään populaatiossa kovin laajalle, puhumattakaan puolesta väestöstä.

Lööpin takana oli turkulainen väitöstutkimus. ”Vaarallinen geenivirhe” oli PNPLA3-geenin variantti, joka oli hieman yleisempi (46%) henkilöillä, joilla todettiin rasvamaksa, kuin terveillä verrokeilla (40%). Tärkeimpiä tekijöitä rasvamaksan kehittymiseen olivat kuitenkin – taidepaussi – ylipaino, korkea verenpaine ja vähäinen liikunta. Niistä ei kuitenkaan kovin myyvää otsikkoa revitä.

Perinteiset geneettiset testaukset liittyvät oikeuslääketieteeseen, isyystutkimuksiin ja vakavien perinnöllisten sairauksien toteamiseen ja seulontaan. Kaikissa näissä yhteyksissä geenitesteistä on kiistaton hyöty. Onkohan Suomessa enää montaakaan henkirikosoikeudenkäyntiä, johon ei liittyisi DNA-todisteita?

Verkossa geenitestit ovat nyt kaikkien ulottuvilla, ja niiden tarjonta on räjähtänyt viime vuosina. Geenitestillä voi selvittää muun muassa omia sekä koiransa sukujuuria. Kaupallisten toimijoiden kirjava joukko lupailee geenitestien tuovan räätälöityä apua mm. oikeanlaiseen liikuntaan ja laihduttamiseen (ks. myös Satu Kuuren 13.5.2019 blogikirjoitus aiheesta). Kenenkään ei tietenkään ole pakko tilata itselleen tällaisia hupigeenitestejä. Geneettinen sukututkimus voi toki olla hauska harrastus, siinä missä arkistosukututkimuskin.

”Perinteisten” ja viihteellisten geenitestien välimaastoon sijoittuvat kotitestinä tarjottavat genomin sekvensointianalyysit. Hinta liikkuu yleensä muutaman sadan dollarin molemmin puolin. Perimästä selvitetään kaikki DNA-sekvenssin variantit. Pulmallista onkin sitten niiden tulkinta ja raportointi. Haluaisitko esimerkiksi tietää, onko sinulla Alzheimerin taudille altistava APOE-mutaatio? Allekirjoittanut vastaa tähän ei. Geenitieto lisää tuskaa, ainakin silloin kun kyseisen taudin etenemistä ei voida estää, eikä tautia voida parantaa.

Syövälle altistavat geenivirheet ovat vielä oma lukunsa. Esimerkiksi rinta- ja munasarjasyövälle altistavat tietynlaiset, mutta eivät läheskään kaikki, mutaatiot BRCA1- ja BRCA2-geeneissä. Haitallisten BRCA1- tai BRCA2-mutaatioiden kantajien tulisi ilman muuta olla tehostetun seurannan piirissä. Radikaalein ratkaisu heille on rintojen ja/tai munasarjojen poistoleikkaus. Rintansa poistatti maailman kuuluisin BRCA1-mutaation kantaja Angelina Jolie, jonka äiti kuoli 56-vuotiaana munasarjasyöpään.

Jolie kirjoitti päätöksestään ja leikkauksestaan New York Timesissa vuonna 2013, ja kannusti muitakin naisia selvittämään, ovatko he BRCA-mutaation kantajia. Välittömästi kirjoituksen ilmestyttyä lääkärien tilaamien BRCA-geenitestien määrä Yhdysvalloissa, missä sairausvakuutus usein korvaa geenitestin kustannukset, nousi 65%:lla. Miksi tämä on ongelma? Siksi, että BRCA-geenitestaus terveille naisille on järkevä vain, mikäli lähisuvussa on useampi rinta- tai munasarjasyöpätapaus. Riskinä on ensinnäkin väärä positiivinen tulos – voi löytyä BRCA-mutaatio, jonka vaikutusta solutasolla ei tunneta (ammattikielellä ns. variant of uncertain significance; näitä on raportoitu suuri määrä). Tällainen epäselvä geenitestin tulos voi aiheuttaa suurta ahdistusta. Toisaalta myöskään ”vapauttava” BRCA-mutaatiotulos ei tarkoita, etteikö voisi sairastua rinta- tai munasarjasyöpään. Yli 90% rintasyövistä ja yli 85% munasarjasyövistä nimittäin ei liity BRCA-geenin mutaatiokantajuuteen millään tavalla.

Geenitestiä, jonka tulokset liittyvät sairausriskin arviointiin, en lähtisi nettikaupasta tilaamaan huvin vuoksi. Esimerkiksi geneettinen syöpäalttiuden epäily tulisi aina selvittää yhdessä ammattilaisen kanssa, ei kotisohvalla sydän kurkussa epämääräistä – ja mahdollisesti vielä englanninkielistä – ”mutaatioraporttia” tavaamalla.

Liisa Kauppi
Biokemian ja kehitysbiologian osasto

Psykologia ja (teknologinen) rajapintamme todellisuuteen

Perinteisesti psykologiasta tieteenalana monille tulee mieleen psykoterapia tai psykologinen testaaminen. Itse usein mielelläni kuitenkin korostan sitä, että psykologia empiirisenä tieteenalana sai alkunsa havaintopsykologiasta 1800-luvulla, kun Hermann von Helmholtz alkoi tutkia fysikaalisten ärsykkeiden ja psykologisten kokemusten matemaattisia yhteyksiä. Osoittamalla, että psykologiset erotuskynnykset pystytään kuvaamaan fysikaalisten ärsykkeiden voimakkuuden matemaattisena funktiona, varhainen psykologia siirtyi empiiristen tieteiden joukkoon.

Psykologian ja neurotieteen välinen yhteys tuntuu
hyvinkin loogiselta. Vähemmän tunnettu yhteys
linkittää varhaisen psykologian teknologiaan.

Empiirisen psykologian synty liittyi ajatukseen, että psykologisilla kokeilla pystytään saamaan empiiristä tietoa hermoston toiminnasta. Psykologian ja neurotieteen välinen yhteys tuntuukin arkiajattelun kannalta hyvinkin loogiselta.

Vähemmän tunnettu yhteys linkittää varhaisen psykologian teknologiaan. Aluksi tuo yhteys oli ohut mutta vapaa-ajan käyttömme kannalta huomattava. David Wright nimittäin mittasi kymmenellä koehenkilöllä 1920-luvun lopulla miten kolmella päävärillä (sininen, punainen ja vihreä) pystytään tuottamaan spektrin muut värit. Myöhemmin kehitettiin muuntofunktiot, joilla väri-informaatio pystytään siirtämään koordinaatistosta toiseen: Vihreän, punaisen ja vihreän muodostama tieto voidaan näillä funktioilla muuttaa esimerkiksi tiedoksi valon määrästä, värin saturaatiosta ja värin sijainnista spektrillä.

Wrightin ja saman mittauksen tehneen, rinnakkaisen tutkimusryhmän tietoa käytettiin värielokuvan, -filmin ja -television kehittämisessä 1930-luvulta lähtien, ja Wright itsekin päätyi kehittämään väritelevisiota.

 Värit tuottavat insinöörimielelle vaikeuksia,
koska ne eivät varsinaisesti kuulu fysiikan
vaan psykofysiikan alueelle.

Väri ilmiönä pakotti insinöörit kohtaamaan psykologiset ilmiöt: värihän ei ole näkijästä riippumaton, fysikaalisen maailman objektiivinen ominaisuus, vaan riippuvainen havaitsijan hermoston toiminnasta –  klassinen esimerkki kvaliasta, vain tietoisena kokemuksena olemassa olevasta ilmiöstä. J. A. Ball totesikin jo vuonna 1945 elokuva-alan insinööreille suunnatussa tieteellisessä julkaisussa värien tuottavan insinöörimielelle vaikeuksia, koska ne eivät varsinaisesti kuulu fysiikan vaan psykofysiikan alueelle.

Värifilmin jälkeen havaintopsykologia sai merkittävän roolin väritelevision kehityksessä. Psykologisten kokeiden perusteella tiedettiin, että ihmisen näköaisti on huomattavasti herkempi valoeroille kuin värieroille. Tämän vuoksi väritelevisiojärjestelmä muuttaa kamerasta tulevan, kolmeen pääväriin perustuvan informaatiovirran mustavalko- ja värivirroiksi ja lähettää mustavalkoinformaation huomattavasti leveämmällä kaistalla. Televisiovastaanottimessa tehdään muunnos takaisin kolmeen pääväriin, joiden yhdistelmistä saadaan tuotettua kaikki muut värit, ainakin osapuilleen.

Teknologian monimutkaistuessa psykologian määrä viestintäteknologissa on lisääntynyt huomattavasti. Kuvan ja äänen pakkaaminen on niin digi-television, suoratoiston kuin muidenkin tallenteidenkin toiminnan nykyinen perusta. Häviöllinen pakkaaminen perustuu esimerkiksi psykologiseen tietoon siitä, mitä ihminen pystyy havaitsemaan: sellaista tietoa, jonka havaintokynnys on korkeampi, on mahdollista pakata enemmän, koska emme erota pakkauksesta syntyvää kohinaa.

Sen lisäksi että digitaalinen televisiojärjestelmä perustuu kuvan pakkaamiseen, psykologiseen tietoon perustuvat kuvanlaatumittarit valvovat jatkuvasti lähetyn videon kuvanlaatua ja kontrolloivat käytettyä kaistanleveyttä, jotta kuva pysyy laadultaan mahdollisimman hyvänä. Tällaisesta sovelluksesta Al Bovik sai jopa Emmy-palkinnon vuonna 2015.

Ei ole sattumaa, että digitaaliset ja hermostosignaalit noudattavat samanlaisia periaatteita.
Yhdistävä tekijä on informaatioteoria.

Sekä näköaisti että digitaalinen kuvan- ja videon pakkaaminen perustuvat visuaaliseen piirreanalyysiin. Kun ainoastaan kuvan piirteet lähetetään jokaisen yksittäisen pikselin sijasta, voidaan lähetettävän informaation määrää vähentää huomattavasti. Tämä johtuu siitä, että todellisen maailman luonnolliset ärsykkeet sisältävät paljon redundanttia eli itseään toistavaa informaatiota: esimerkiksi kuvissa vierekkäiset pikselit ovat väriltään ja valovoimaltaan yleensä  hyvin lähellä toisiaan.

Ei ole sattumaa, että digitaaliset ja hermostosignaalit noudattavat samanlaisia periaatteita. Yhdistävä tekijä on informaatioteoria, joka sai alkunsa käytännön ongelmasta, eli siitä, miten saada mahdollisimman paljon tietoa kulkemaan puhelinkaapelissa. Kaapeleiden vetäminen oli puhelinyhtiöille kallista puuhaa, joten ongelman ratkaisun kehittämiseen oli vahvat taloudelliset kannustimet.

Informaatioteoria omaksuttiin nopeasti psykologian piirissä ja se vaikutti vahvasti sekä kognitiivisen että havaintopsykologian kehitykseen: aivoilla nimittäin on samanlainen optimointiongelma, jossa paljon energiaa kuluttavat hermosolut on saatava mahdollisimman tehokkaaseen käyttöön.

Viestintäteknologialla oli toinenkin takaisinkytkentä havaintopsykologiaan: laitteistot. Tutkia ja tietokonenäyttöjä varten kehitetyt kuvaputket osoittautuivat äärimmäisen tehokkaiksi koevälineiksi tietokoneistettuihin koeasetelmiin yhdistettyinä. Kamera tai näyttö toimikin pitkään näön metaforana: näköaistin kontrastiherkkyyden ja näytön tai kameran resoluution mittaamiseen käytettiin saman tyyppisiä, juovastoihin perustuvia ärsykkeitä.

Havaintopsykologian ja kuvateknologian yhteys oli niin vahva, että San Franciscon alueen monet merkittävät havaintopsykologit olivat töissä mm. NASA:ssa ja erilaisissa alan yrityksissä. Psykologi Andrew Watson on esimerkiksi ollut merkittävässä roolissa sekä näön aivomekanismien tutkimuksessa että kuvapakkausmenetelmien, kuten jpeg, kehittämisessä. Tätä nykyä Watson toimii tutkimusjohtajana Applella.

Toinen esimerkki psykologian merkityksessa nykyisessä viestintäteknologiassa ovat digitaaliset kamerat. Naiivisti voisi luulla, että digitaalisten valokuvien laadun paraneminen johtuu siitä, että kehittynyt teknologia pystyy paremmin taltioimaan objektiivisen todellisuuden sellaisena kuin se on. Paradoksaalista kyllä, luonnollisemmat kuvat ovat tulosta siitä, että niitä prosessoidaan jatkuvasti yhä enemmän. Tämä on paradoksaalista kuitenkin ainoastaan, jos oletuksena on että havaitsemme maailman sellaisenaan. Tällainen naiivi näkemys ei tutkimustiedon valossa pidä paikkaansa: todellisuudessa rakennamme koetun havaintotodellisuuden aivojemme tekemien ennusteiden ja havaintotiedon yhteistyönä (Clark, 2013).

Teknologia pyrkii pureskelemaan välittämänsä
informaation sellaiseksi, että se on
vaivattomasti vastaanotettavissa.

Kykymme tunnistaa esimerkiksi värit on laskennallisesti hyvin monimutkainen prosessi, joka perustuu aivojen ennusteisiin erilaisten pintojen reflektanssista. Esimerkkinä tästä voi olla esimerkiksi valkoiselle seinälle heijastettu videoprojektorin kuva: näemme seinän mustana, jos se on kuvassa musta, siitäkin huolimatta, että pitäisimme seinää muuten valkoisena. Digitaalisen kameran on suoriuduttava samasta matemaattisesta inversio-ongelmasta kuin aivojenkin pyrkiessään mahdollisimman aidon tuntuisiin väreihin. Objektiivinen, fysikaalinen todellisuus on sitten jotain ihan muuta.

Teknologian tehokkuus usein perustuukin siihen, että se pyrkii pureskelemaan välittämänsä informaation sellaiseksi, että se on vaivattomasti vastaanotettavissa. Teknologia toisin sanoen pyrkii ennustamaan, mikä informaatio palvelee ihmisiä parhaiten, ja pyrkii tarjoamaan tällaista informaatiota. Tämäkin on informaatioteorian perusajatuksia. Mitä parempia ennusteita aivot pystyvät tekemään maailmasta, sitä vähemmän havaintoinformaatiota ne tarvitsevat, säästäen prosessointikapasiteettia muihin tarkoituksiin. Koemme epämiellyttävänä sen, että havaintomme ovat tavalla tai toisella vaikeaselkoisia.

Käyttöliittymämme todellisuuteen
muuttuu jatkuvasti voimakkaammin
teknologian määrittelemäksi.

Käyttöliittymämme todellisuuteen siis muuttuu jatkuvasti voimakkaammin teknologian määrittelemäksi, emmekä ole tietoisia mitä välissä tapahtuu. Teknologian kehittyminen siirtää pikkuhiljaa ihmisen vastuulle kuuluneita havaintoprosesseja ja päätöksiä laitteistojen muodostamaan ”mustaan laatikkoon”. Samalla tietoisuutemme siitä, että tällaisia valintoja tehdään puolestamme, heikkenee.

Kärjistetysti teknologiariippuvuutta voidaankin pitää tilanteena, jossa emme enää käytä laitteita, vaan laitteet käyttävät meitä: ne tekevät tarkkoja ennusteita siitä, miten aiomme mahdollisesti toimia ja pyrkivät tukemaan toimintaa tarjoamalla sopivaa informaatiota. Kuitenkin kykymme reflektoida ja sitä kautta kontrolloida ajatuksiamme ja toimintaamme useimmiten liittyy tilanteisiin, joihin liittyy jonkinlainen mielensisäinen konflikti (Botvinick ym, 2001). Ilman konflikteja ajaudumme helposti tekemään asioita, joita emme ole tietoisesti valinneet.

Mitä paremmin teknologia vastaa odotuksiimme, sitä vähemmän meidän on käytettävä tietoista kontrollia ja sitä harvemmin todella havahdumme siihen, mitä teemme tai ajattelemme.

Tuomas Leisti
Psykologian ja logopedian osasto

Lähteet

Ball, J. A. (1945). “The Measurement of Colour”(WD Wright; 1944)[Book Review]. Journal of the Society of Motion Picture Engineers44, 481-482.

Botvinick, M. M., Braver, T. S., Barch, D. M., Carter, C. S., & Cohen, J. D. (2001). Conflict monitoring and cognitive control. Psychological Review108, 624.

Clark, A. (2013). Whatever next? Predictive brains, situated agents, and the future of cognitive science. Behavioral and Brain Sciences36, 181-204.

Tarina taaperolle – äänikirjana vai vanhemman lukemana?    

Lapselle lukemisen on todettu olevan hyödyllistä kielen kehitykselle. Lapsi oppii tarinankuunteluhetkissä uutta sanastoa ja lauserakenteita kuin vahingossa. Myös kertomuksen rakenne, nk. kertomuskielioppi, hahmottuu kuultujen tarinoiden myötä.

Aluksihan kertomuksissa kuvaillaan usein tarinan tapahtumaympäristöä ja siihen sisältyviä henkilöitä, jonka jälkeen esitellään kertomuksen käynnistävä tapahtuma. Tämän jälkeen tapahtumaa pyritään yleensä jollain tapaa ratkaisemaan, ja näitä ratkaisuyrityksiä ja niiden seurauksien kuvauksia voi kertomukseen sisältyä useitakin. Tarina päättyy usein lopullisen ratkaisun ja sen seurauksen kuvaukseen. Lisäksi saatetaan esittää jonkinlainen kertomuksen moraalinen opetus tai kertomuksen lopuke.

Kuvatun kaltainen kertomuskielioppi liitetään usein satuihin ja tarinoihin, mutta sillä lienee merkitystä myös arkielämässä: kerromme toisillemme asioita ja kuvauksen tulisi olla loogista ja mielekästä. On hyvä, että lapsi oppi hahmottamaan kertomuskieliopin ja siihen liittyvät kielelliset keinot sekä käyttämään näitä omassa puheessaan. Tarinoiden kuuntelemisella onkin lapsen kielen kehitykselle monenlaista hyötyä.

Äänikirjat ovat helppo ja nopea tapa tuoda tarinoiden maailmaa lapsen saataville

Viime vuosina kirjat ovat alkaneet siirtyä yhä enemmän sähköiseen muotoon, ja nykyisin on saatavilla jo runsaasti lasten äänikirjoja. Onko kielen kehityksen kannalta sama, kuunteleeko lapsi tarinaa valmiiksi nauhoitettuna äänikirjana tai lukeeko sitä hänelle läheinen vanhempi, äiti tai isä?

Kuunteleepa lapsi tarinaa valmiiksi nauhoitettuna tai vanhemman ääneen lukemana hän kuulee samat sanat, rakenteet ja saman kertomuksen rungon. Äänikirjat ovatkin helppo ja nopea tapa tuoda tarinoiden maailmaa lapsen saataville samalla tavalla kuin aikuisellekin. Ne ovat helposti saatavilla vaikkapa puhelimen kautta ja niitä voi kuunnella missä ja milloin vain.

Vanhemman ja lapsen väliseen yhteiseen lukuhetkeen  liittyy kuitenkin myös muuta kuin varsinainen kielellinen sisältö. Vanhempi voi kirjaa lukiessaan avata outoja sanoja tai rakenteita lapsen niitä arvuutellessa. Kun tekstin vaikeasti ymmärrettävien pätkien sisältö aukeaa lapselle aikuisen avulla, jaksanee lapsi kuunnella luettua tarinaan pidempään.

Vanhemman ja lapsen yhteiseen lukuhetkeen  liittyy muutakin kuin varsinainen kielellinen sisältö.

Vanhempi voi myös liittää tarinan lapsen omaan maailmaan juttelemalla lukemisen lomassa yhteisistä kokemuksista. Näillä seikoilla voi olla merkitystä sekä lapsen kielen että vuorovaikutustaitojen kehittymiselle.

Kirjaa yhdessä luettaessa ollaan samaan aikaan kirjoitetun tekstin äärellä – voisiko tämä johdatella lapsenkin myöhemmin kirjoitetun kielen äärelle, lukemaan kirjoja itse? Vai löytääkö lapsi kirjoitetun kielen maailman äänikirjojen kautta? Kirjaa lapselle lukemalla vanhempi antaa samalla lapselleen aikaa ja läsnäoloaan, ja näin viestittää epäsuorasti välittämistä. Tämäkin on lapsen kehitykselle tärkeää.

Maailmamme muuttuu kovaa vauhtia, ja sähköistä viestintää ja sähköisten kanavien tuomia mahdollisuuksia hyödynnetään yhä enemmän. Lapset ja nuoret kasvavat sähköisten viestimien käyttäjiksi aivan eri tavalla kuin vanhempi sukupolvi. Uusi diginatiivi sukupolvi osaa jo nyt hyödyntää sähköisiä viestimiä helposti ja luontevasti, paljon paremmin ja sujuvammin kuin vanhempansa.

Tulevaisuudessa tarvittaneen sähköiseen viestintään liittyviä taitoa enemmän kuin pystymme kuvittelemaankaan. Äänikirjat voivatkin olla yksi väylä, joka johdattelee lapsen sähköisten viestimien maailmaan jo varhain.

Kuitenkin, kun ajatellaan pientä lasta ja hänen kehittyviä taitojaan, lähellä olemista ja ihmisten välistä vuorovaikutusta eivät äänikirjat voi korvata. Taidot, joita pieni leikki-ikäinen lapsi oppii yhteisissä lukuhetkissä vanhemman kanssa, ovat tärkeitä myös tulevaisuuden sähköisiä viestimiä hyödyntävässä yhteiskunnassa.

Suvi Stolt
Logopedian yliopistonlehtori, lapsen kielen kehityksen dosentti
Helsingin yliopisto

 

Anatomian sali ja Skype yhdistää opiskelijat

Kansainvälinen verkottuminen ei vaadi lentomatkoja ja opiskelija- tai tutkijavaihtoa, vaan voidaan toteuttaa kotiyliopistosta videopuheluiden ja –konferenssien avulla. Yhdysvaltain Ivy League -yliopistoihin kuuluva Columbian yliopisto aloitti Skype-keskusteluihin perustuvan kansainvälistymishankkeen toisen vuoden lääketieteen opiskelijoille. Helsingin yliopisto on mukana.

Nuoren lääketieteenopiskelijan kasvu kohti tulevaa ammattia alkaa anatomian salilta. Pöydällä makaava vainaja todentaa ja vahvistaa kirjoista ja virtuaalimaailmasta päntättyä käsitystä ihmiskehosta. Anatomia ja sen kieli, lääkärilatina, otetaan nyt käyttöön.  Anatomian, kovan tieteen, ohella opiskelija kohtaa salilla kuoleman, ja päätyy helposti pohtimaan elämää ja sen isoja kysymyksiä, ja lääkärin roolia niissä. Dissektiopöydän ympärillä koettu luo ja lujittaa kollegiaalisuutta tulevien lääkärien välille.

Kansainvälistyvässä nykymaailmassa kollegiaalisuus oman maan kollegoihin ei riitä. Vieraiden kulttuurien ymmärtäminen on nykypäivän lääkärille välttämätöntä. Terveydenhuollon isoja ratkaisuja ei tehdä yksin, vaan osana kansainvälistä yhteisöä. Länsimaissa painitaan yhteisten eettisten ja sosiaalisten ongelmien kanssa. Tulevaisuuden johtajien täytyy osata toimia myös kansainvälisesti ja nähdä Suomi osana yhteisöä. Lääketieteen tutkimusta ja kehitystä tehdään yhä enemmän kansainvälisesti.

Columbian yliopiston (NY, USA) anatomian opettajat keksivät yhdistää anatomian kansainvälistymisohjelmaan. Kansainvälistymistä anatomian avulla -hanke laajentaa dissektiosalin keskustelut maailmalle. Helsinki kutsuttiin mukaan heti alkuvaiheessa.  Ohjelmaan osallistuvat lääketieteen ja hammaslääketieteen opiskelijat jaetaan Skype-ryhmiin, joissa on amerikkalainen ja kaksi eurooppalaista tai aasialaista opiskelijaa. Ensimmäisessä keskustelussa opiskelijat miettivät anatomian opiskelun haasteita ja vertailevat kokemuksiaan ja tunnelmiaan sekä eri maiden dissektiokäytäntöjä. Yhteinen kokemus toimii jäänmurtajana.

Obamacare vs. sote-uudistus

Keskusteluja jatketaan syksyn aikana samoissa tutuiksi käyvissä ryhmissä. Aiheet siirtyvät anatomiasta opiskeluun laajemminkin, jonka jälkeen opiskelijat päätyvät miettimään ja vertailemaan maidensa terveydenhoitojärjestelmiä. Lopulta keskustelun aiheena ovat lääkärin kohtaamat eettiset kysymykset ja eri maiden lainsäädäntö esimerkiksi abortin ja eutanasian osalta.

Lukuvuoden lopussa järjestetään virtuaalikokous (Zoom), johon kaikki ohjelmaan osallistuneet osallistuvat omasta opinahjostaan. Skype-ryhmät valmistavat kukin tutkielman keskusteluissa mielenkiintoiseksi nousseesta asiasta. Zoom-kokouksessa on nähty esityksiä, joissa yhdistetään obamacare ja sote -uudistus, vertaillaan saksalaisen, suomalaisen ja yhdysvaltalaisen väestön päihdeongelmia ja pohditaan opiskelun hintoja eri maissa.

Osa opiskelijoista haluaa jatkaa vielä projektia vierailemalla ulkomaisessa yliopistossa. Anatomian opettajat auttavat matkaajia järjestämällä heille tutkimusharjoittelun meritoituneessa perustieteiden tutkimusryhmässä.

Toistaiseksi hankkeessa on mukana vain vauraiden hyvinvointivaltioiden arvostettuja yliopistoja. Hankkeen kehittämisideoihin kuuluu sen laajentaminen kehittyviin maihin, niin että samat opiskelijat voisivat edettyään opiskeluissaan kliiniseen vaiheeseen, verkottua myös kolmannen maailman yliopistojen opiskelijakollegoiden kanssa.

Oliko siitä hyötyä?

Julkaisimme projektistamme artikkelin Medical Educator -lehdessä
(https://rdcu.be/bmiQh). Analysoimme siinä opiskelijoiden palautetta ja annoimme niiden ja muun projektin myötä saadun kokemuksen perusteella suosituksia muille kansainvälistymishankkeille. Opiskelijoiden kokemukset olivat pitkälti positiivia, ja moni toivoi hanketta pakolliseksi osaksi koulutusta.

Itselleni ilahduttavimpia tuloksia oli se, että 73 % opiskelijoista koki oppineensa hankkeen avulla kiinnittämään huomiota kulttuurillisiin eroihin ja 70 % ilmoitti oppineensa kuinka työskennellä kansainvälisen kollegan kanssa. Näitä taitoja tarvitaan!

Suvi Viranta-Kovanen, dosentti
Anatomian yliopistonlehtori

Voihan genominkartoitus

”Äiti, miksei mekin voida selvittää meidän perimää?” kysyy 9-vuotias viattomasti ja yhtäkkiä kesken videoblogin kuunteluaan.

Suorastaan hätkähdän. Miten nuorimmasta on kuoriutunut se valveutunein ja fiksuin, joka tietää geeneistä, kun vanhempia sisaruksia ei biologia ennen murrosiän alkua kiinnostanut ensinkään?

Totuus tosin osoittautui toiveajattelua tavanomaisemmaksi. Tarkemmin asiasta keskusteltuamme selvisi hyvin nopeasti, ettei 9-vuotiaalla geenien salat tai perimän puitteet olleet sen terävämmin mielessä kuin muillakaan oman pesueeni jäsenillä vastaavassa ikävaiheessa. Kuten nykyään monessa muussakin, tarjonta vain herätti kiinnostuksen, joka loi tarpeen, ja se mitä tarpeen tyydyttäminen mahdollisesti tuo tullessaan, jää toisarvoiseksi.

Mainoslauseiden mantra ”jos tiedän oman perimäni heikkoudet, voin vaikuttaa omaan sairastumiseeni” on houkutteleva.

Genominkartoitusta tarjoavien toimijoiden mainoksia on pitkään näkynyt ulkomaiden katukuvassa, joten niiden leviäminen Pohjolan perukoille on ollut odotettavissa. Oman itsensä mittaaminen ja tarkkailu ovat nykypäivän trendejä, joilla halutaan parantaa hyvinvointia ja terveyttä, jatkaa nuoruutta sekä lisätä elinvuosia. Perimän sekvensointi lukeutuu samaan kategoriaan edellä mainittuja pyrkimyksiä tavoitella parempaa elämää. Mainoslauseiden mantra ”jos tiedän oman perimäni heikkoudet, voin vaikuttaa omaan sairastumiseeni” on houkutteleva ja periaatteessa looginenkin, jos vain…

”Perimänkartoitus”-sanan kirjoittaminen hakukoneen kenttään tuottaa omalla internet-hakuhistoriallani top-neljä tulokseksi MyHeritage-, DiagFactor-, Evogenom- ja Riskigeeni- palveluntarjoajien mainokset. Huomionarvoista on, että Duodecim-lehden asiapitoinen, aiheeseen liittyvä artikkeli uusista sekvensointimenetelmistä listautuu haussa vasta kärkikymmenikön häntäpäähän.

Eräs perimänkartoituspalveluita tarjoavista kansainvälisistä toimijoista mainostaa itseään näin: ” Etävastaanotto aina auki. Geneetikot auttavat. Sinua ei jätetä yksin.”. Tämä viitannee siihen, että geneettisen koodin selvittäminen tuo mukanaan sekä ristiriitaista tietoa omasta taustasta että aiheetonta ahdistusta uhkaavista sairauksista. Ahdistuksesta tekee aiheettoman ja tarpeettoman edellisen kappaleenkin päättänyt jos vain…

Siis… jos vain ymmärtäisimme genomista enemmän. Sen säätelystä, normaalista vaihtelusta, ei-koodaavien alueiden merkityksestä, muutoksista ylipäänsä ja erityisesti niiden syy-seurausyhteyksistä. Näiden kompleksisuus ja toisaalta piilevä potentiaali tiivistyvät mielestäni esimerkillisesti oman tutkimusalani, lasten synnynnäisten munuaishäiriöiden, nykytilassa.

Niin kauan kun perimän ja tautien yhteys tunnetaan vajavaisesti, oman perimän kartoitus pysyy samassa kategoriassa muiden ihmisiä kiinnostavien mittausten kanssa.

Arviolta 70 % kaikista lasten kongenitaalisista munuaisen kehityshäiriöistä on idiopaattisia ja anomalian aiheuttanut geneettinen virhe jää tunnistamatta. Tämä siitäkin huolimatta, että viimeisen kahden vuosikymmenen aikana tehdyn perustutkimuksen ansiosta munuaisen kehityksen kannalta elintärkeitä geenejä tunnetaan jo lähes viisisataa. Suurin osa synnynnäisistä kehityshäiriöistä aiheutunee siis joko useamman genomin muutoksen yhteisvaikutuksesta tai muutoksista genomin sellaisilla alueilla, joita ei tutkimukseen sisällytetä (ei-koodaava) tai joita eivät nykyisetkään menetelmät pysty kattamaan.

Perimän perusteellisen ymmärtämisen piilevää potentiaalia puolestaan alleviivaavat ne noin 30 % lasten synnynnäisistä munuaishäiriöistä, joiden kohdalla genomin vaihtelun suhteellisen suoraviivainen syy-seuraussuhde tunnetaan. Monet näistä monogeenisistä synnynnäisistä kehityshäiriöistä kulkevat suvuittain, ja niiden tunnistaminen on elintärkeää jo sikiövaiheen aikana.

Tähän joukkoon kuuluu merkittäviä menestystarinoita, sillä mm. suomalaiseen tautiperimään kuuluvan synnynnäistä nefroosia aiheuttavan geenivirheen löytyminen on maailmaanlaajuisesti parantanut prenataali-diagnostiikkaa ja auttanut pidentämään sairaina syntyneiden lasten elämänlaatua sekä elinajanennustetta.

Miten tämä kaikki auttaa Matti ja Maija Meikäläistä, jotka haluavat selvittää omat juurensa ja terveellisempään elämään liittyvät perimän salat? Ei mitenkään. Niin kauan kun perimän ja tautien yhteys tunnetaan vajavaisesti, oman perimän kartoitus pysyy samassa kategoriassa muiden ihmisiä kiinnostavien mittausten kanssa; mittari kertoo heikosta unenlaadusta, mutta tarjoaa huonosti keinoja sen parantamiseen.

Ja ei. Mainosten herättämästä kiinnostuksesta huolimatta meidän pesueen genomeja ei sekvensoida, vaikka helposti innostuva 9-vuotias sitä hartaasti toivoi. Siihen samoin kuin muihinkin biologian aiheuttamiin rajoituksiin on tutkijan perheessä tyytyminen.

Satu Kuure
Tutkimusryhmän johtaja, dosentti, Helsingin yliopisto

 

Polkemalla syöpää sairastaville lapsille 46 miljoonaa euroa

Tanskalainen Knud Vilstrup päätti parantaa elintapojaan ja halusi tehdä sen tavalla, joka tuntuisi mukavalta. Knud päätti polkaista Tanskan Ringestä Pariisiin katsomaan Tour de Francen maaliintuloa. Pikkujoulujuhlissa 2001 hän kertoi ajatuksestaan Rynkeby Foodsin tekniselle johtajalle Torben  Moller-Larsenille, joka innostui ajatuksesta. Hän lupasi sponsoroida matkaa 50000 Tanskan kruunulla, jos mukaan lähtee ja perille polkee vähintään 10 pyöräilijää. Mukaan tuli 11 henkeä ja hassu idea toteutui.

Hyväntekeväisyyspyöräilystä ei ollut alun perin kyse. Sponssirahaa vain sattui jäämään 38000 Tanskan kruunua, ja kaverit päättivät lahjoittaa ne Odensen sairaalan lasten syöpäosastolle. Kukaan ei osannut ennustaa, että tästä lähtisi leviämään hyväntekeväisyyspyöräily vailla vertaa. Tänä vuonna Team Rynkeby-tapahtumassa oli mukana 2100 pyöräilijää ja 500 avustajaa seitsemästä maasta.   Niiden 54 joukkuetta olivat Tanskasta, Ruotsista, Suomesta, Norjasta, Färsaarilta, Islannista ja ensimmäistä kertaa Saksasta. Kun ensimmäisenä vuonna rahaa syöpälapsille kertyi 5100 €, viime vuonna kokonaispotti syöpälapsille oli 9,44 miljoonaa €. Kaikkien näiden vuosien aikana Rynkeby-joukkueet ovat keränneet syöpälapsille  yhteensä 46 miljoonaa euroa!

Vuonna 2012 olin menossa Pirkan pyöräilyyn. Join aamukahvia tamperelaishotellin ravintolassa, kun kuulin kahden tytön keskustelevan keltapaitaisista pyöräilijöistä, jotka polkevat Pariisiin. Kysyin, mitä sakkia ne olivat ja miten porukkaan voisi päästä? Siitä se sitten alkoi. Ensimmäistä Suomen joukkuetta oltiin juuri kokoamassa ja ilmoittauduin mukaan.

Minut valittiin joukkueen lääkäriksi (sic! lastenpatologi, joka oli viimeksi tavannut elävän potilaan neljännesvuosisata sitten). Minä kelpasin kun muita ei ollut tarjolla.

Harjoittelu alkoi Kettusen Juhan vetämänä. Kerran viikossa oli animal spinning-rääkki. Joka toinen viikonloppu kolmen tunnin kestorasitus (hiihtoa, kävelyä yms). Keväällä alkoivat joukkueen iltalenkit 50-70 km. Lisäksi omatoimiset lenkit, Giro de Espoo, Pirkan pyöräily ja lopulta pitkä viikonloppu: lauantaina poljettiin 200 km ja sunnuntaina 200 km. Kaksi viikkoa lepoa ja lihotusta. Sitten heinäkuun alussa laivalla Travemundeen. Sieltä poljettiin 1250 km Pariisiin seitsemässä päivässä.

Kaikki Rynkeby-joukkueet lähtevät eri paikoista, mutta saapuvat samaan aikaan Pariisiin. Täytimme Champs Elyseen monen kilometrin mittaisena keltaisena letkana, ajoimme Riemukaaren ympäri ja päätimme matkan Eiffel-tornin juurelle. Urakka oli ohi. Seitsemän päivää aurinkoa ja myötätuulta. Päivämatkat olivat +/- 200 km. Suomen ensimmäinen joukkue vuonna 2013 keräsi rahaa Sylva ry:lle
63 350€. Vuonna 2018 Suomesta oli mukana seitsemän joukkuetta ja rahaa kertyi piirun alle 900 000€.

Vuosi 2014 oli kaikkien aikojen sateisin kesä Ranskassa. Poljimme seitsemän päivää kaatosateessa ja vastatuulessa. Ironista oli, että aurinko rupesi paistamaan samalla hetkellä, kun nousimme pyörän päältä Les Invalides -puistossa. Pahin oli yli 200 km etappi Belgiassa, jossa lämpötila laski kahdeksaan asteeseen. Jokainen yritti keksiä keinoja lämpimän pitämiseksi. Laitoin käsiin kaksi kerrosta kertakäyttöhanskoja ja jalkoihin tinapaperia. Huoltotiimi löysi onneksi keskeltä maaseutua autokorjaamon, jonka lämpimään halliin pääsimme lounaalle ja lämmittelemään.

Kansallinen itsetunto nousi tappiin, kun Pariisissa kuulimme tanskalaisten ja ruotsalaisten matkustaneen Pariisiin vuokrabusseilla! Suomalaiset olivat sinä vuonna ainoita, jotka polkivat koko matkan kaksipyöräisillä. Se on suomalaista sisua.

Sen verran rankka kokemus oli, etten noussut pyörän päälle kolmeen kuukauteen.

Liikkeellä on yli 2 000 pyöräilijää. Kun kaikki ajavat noin 1200 km, ei onnettomuuksilta voi välttyä. Viime vuoden aikana rynkebyläiset polkivat viikossa 2,6 miljoonaa kilometriä, mikä on 66 kertaa maapallon ympäri. Omassa joukkueessa pahin kämmi kävi Ajannon Pekalle, jonka kohtaloksi koitui toisen ajopäivän viimeinen kuoppa, kun edessä siinsi jo upouusi asfaltti. Se oli se tyypillinen sheriffin viimeinen työpäivä. Etupyörä putosi kuoppaan. Pekka teki täysvoltin ilmassa ja putosi kyljelleen asfalttiin. Lantion eturamus murtui ja ympäri kroppaa oli nirhamaa.

Pekka joutuikin raatobussiin loppumatkaksi. Paitsi että ei jäänyt. Hän ei suostunut jäämään pyörän päältä pois viimeisenä päivänä, kun poljimme viimeiset seremoniaaliset 80 kilometriä Pariisiin. Pekka polki nuo kilometrit lantio murtuneena. En usko, että löytyy toista yhtä sitkeää sissiä. Tempulle tuli kyllä kipeä hintalappu. Hän makasi kaksi päivää hotellihuoneessa kivun lamaamana ennen kuin pystyi lentämään takaisin Suomeen.

Tiedossani olevista onnettomuuksista pahin tapahtui 2014 Malmön joukkueelle kovassa ukkosmyrskyssä. Ilmeisesti he eivät myrskystä huolimatta hidastaneet vauhtia. Seurauksena oli iso kasa, jossa murtui kahdeksan pyöräilijän luita. Joukkueesta jäi tynkä jäljelle.

Moni asia on muuttunut vuosien mittaan. Mehufirma Rynkeby God Morgon on myyty jo kaksi kertaa ja on tällä hetkellä saksalaisomistuksessa. Hyväntekeväisyyspyöräily on irrotettu Team Rynkeby-God Morgon -säätiöksi ja tapahtuma on paljon ammattimaisemmin hoidettu kuin alkuvuosina. Kuitenkin uskon, että edelleen pätee se, mitä Knud Vilstrup aikoinaan pohdiskeli. Hän halusi nostaa kuntoa tavalla, joka tuntuu hyvältä. Oman hyvän lisäksi Team Rynkeby tuottaa hyvää syöpälapsille.

PS. Terveiset Mallorcalta. Olen täällä paraikaa polkemassa Rynkeby-veteraanien kanssa. Mahtava fiilis.

Hannu Sariola
Professori, Helsingin yliopisto
Ylilääkäri, HUSLAB patologia

 

Puhetta vuorovaikutuksesta

Puheella on monia muotoja. Tänä keväänä olemme kuulleet runsaasti poliittisia puheita. Ne ovat lajiltaan asiapuheita, mutta ne pyrkivät myös vetoamaan kuulijoiden tunteisiin. Puoluejohtajien vaalipuheissa ovat esiintyneet evakkoon joutuneet isovanhemmat, ilmastomuutoksesta huolehtivat lapset ja lapsenlapset sekä laiminlyödyt vanhukset. Ilmeistä on, että puhujan tavoite on herättää kuulijan tunteet ja hakea kosketuskohtia kuulijan omaan elämään. Tunne-elementtien liittäminen omaan poliittiseen agendaan pehmentää poliittista puhetta ja tekee siitä helpommin vastaanotettavan. Mitä paremmin saa vastaanottajan heräämään, sitä paremmat mahdollisuudet on myydä omia ajatuksia ja saada kalastetuksi äänestäjiä.

Luennot ovat aina olleet keskeinen yliopiston opetusmuoto, ja hyvää luentopuhetta on arvostettu. Korkeatasoinen luennointi on vaativa taitolaji. Itse kullakin on varmasti muistissaan kuultuja tai itsepidettyjä luentoja, jotka eivät aina ole menneet nappiin. Pelkän kateederilta suolletun tajunnanvirtaa muistuttavan monologin sijaan hyvään luentoon tarvitaan asiantuntevan sisällön lisäksi iskevä ilmaisu ja tiivis yhteys kuulijaan. Huumoriakin saa olla mausteeksi. Jos jokin näistä keskeisistä elementeistä jää puuttumaan tai jää hyvin vajaaksi, on seurauksena puuduttavaa kuuntelua. Opetusmuotojen monipuolistuminen on onneksi tuonut luennoinnin oheen monia opiskelijoita aktivoivia, vaihtoehtoisia opetusmuotoja. Nykyään voidaankin puhua laajemmin opetuspuheesta, jossa vuorovaikutus kuulijoiden kanssa on keskiössä.

Tavoitehakuisen, edeltä käsin suunnitellun puheen sijaan puhumista voidaan tarkastella myös ihmisten välisenä puheenvuorojen vaihtona, keskusteluna.  Sen tunnusmerkkejä ovat puheenvuoron vaihtuminen puhujalta toiselle, josta muodostuu puheenvuorojen ketju. Odotuksenmukaista on, että puheenvuorot ovat mielekkäällä tavalla yhteydessä toisiinsa. Kun puhevuorossa oleva tuottaa puheenvuoron, hän odottaa, että seuraava puhuja reagoi edelliseen puheenvuoroon eikä tuota mitä tahansa puhetta. Parhaimmillaan peräkkäiset puheenvuorot liittyvätkin toisiinsa merkityksellisellä tavalla siten, että keskustelu etenee ja rikastuu. Keskustelu ei ole siis pelkästään omien ajatusten itseilmaisua, vaan hyvään keskusteluun tarvitaan osanottajien välistä vuorovaikutusta ja yhteistyötä.

Erityisen selvästi keskustelun vuorovaikutuksellisuus tulee esille vaikeasti puhevammaisten ihmisten kanssa. Tilanne, jossa ihmisellä ei ole lainkaan puhetta tai sitä on vain vähän, vaatii keskustelukumppanilta paljon enemmän kuin puheeseen perustuva keskustelu. Puhevammaisen puheenvuorot rakentuvat vahvasti puhetta tukevien ja korvaavien ainesten varaan. Vajavaisen puheen ohessa voidaan käyttää katsetta, eleitä, ilmeitä ja kehon liikkeitä merkitysten luomisessa. Vaikeasti puhevammaisille ihmisille on myös kehitetty kommunikointikansioita ja puhelaitteita, joiden avulla voidaan korvata puhetta. Tällaisessa vuorovaikutuksessa tarvitaan vastaanottajan erityistä tarkkaavaisuutta ja keskittymistä vuorovaikutukseen, jotta keskustelu toimii. Ongelmakohdissa tarvitaan myös erityisiä korjausstrategioita keskustelun eteenpäin viemiseksi. Keskustelukumppanin on kyettävä täydentämään, täsmentämään tai tulkitsemaan edellistä puheenvuoroa siten, että yhteisymmärrys säilyy.

Logopedinen tieto on pitkälti kehittynyt lääketieteestä lainatun vajavuusparadigman varaan. Siinä ihmisen puheen ja viestinnän ongelmia on tutkittu lähinnä häiriöiden näkökulmasta, ja siten hoitokin on kohdennettu yksilön häiriöiden lieventämiseen. Ihmisen viestintää on kuitenkin vaikeaa tai jopa mahdotonta tarkastella ympäristöstään irrallisena yksilöllisenä suorituksena, ja sosiaalinen sekä vuorovaikutuksellinen näkökulma ovatkin laajentaneet tutkimusparadigmaa. Tutkimuksen kohteena ei ole yksilön toiminta vaan vuorovaikutusparin toiminta, jolloin pelkän häiriön analysoinnista päästään tarkastelemaan osanottajien toimintaa ja resursseja vuorovaikutuksen edistämiseksi.

Tutkimuksen tulokset osoittavat, että keskustelun yhteistyö tai sen puute näkyvät sen kaikissa osa-alueissa, kuten rakenteessa, vuorottelussa ja korjaustoiminnassa. Osallistumista tukevia toimintatapoja voidaan tukea ja harjoitella, ja näin parantaa keskustelun sujuvuutta ja toimivuutta sekä edistää elämän laatua. Muun muassa näitä aiheita käsitellään Atypical interaction -konferenssissa Helsingissä kesäkuussa.

Anu Klippi
Professori emerita, logopedia
Helsingin yliopisto

 

 

 

 

 

Pienten ja suurten tutkijaryhmien performanssi vertailussa

Tutkijoilla on tunnetusti viha-rakkaussuhde bibliometriaan, tieteellisen tuotannon arviointiin numeerisin menetelmin. Suoria sitaatiolukuja ynnäillään lähes uskonnollisin menoin, vaikka kahvipöytäkeskusteluissa niitä vähätellään ja vaikka satojen kirjoittajien yhteisartikkelit hämärtävät yksittäisen tutkijan panosta. Ehdotetut ”vakioivat” menetelmät, kuten Hirsch-indeksi tai tieteenalojen erot huomioon ottava suhteellinen sitaatioindeksi, eivät tässä rytäkässä paljon auta.

Tiedeartikkelien kirjoittajien keskimääräinen lukumäärä kasvoi parikymmentä prosenttia yksin aikavälillä 2007-2011. Maailmanennätys lienee Higgsin bosonin massan raportoineessa Physical Review Letters -lehden artikkelissa, jossa oli 5 154 kirjoittajaa. Tiimien koon kasvuun ovat varmasti olleet vaikuttamassa useat syyt, kuten tutkijoiden yhä syvempi erikoistuminen, kommunikaatioteknologian paraneminen ja uusien ongelmien vaatima tieteidenvälinen lähestyminen.

Nämäkin seikat ovat epäilemättä väikkyneet taustalla, kun Chicagon yliopiston tutkijat (Wu L ym. Nature 2019; 378: 378-382) lähtivät tarkastelemaan pienten ja suurten tutkijaryhmien saavutuksia tieteen kentällä. Ja kerrotaan heti tulos: pienet ryhmät pystyvät paremmin tekemään käänteentekeviä havaintoja/läpimurtoja (”disruptive science”) kun taas suuremmat ryhmät olivat tärkeämpi tulosten edelleen vahvistamisessa ja jatkokehittelyssä (”developing work”). Tulokset ovat herättäneet paljon huomiota suurissa tiedelehdissä.

Wu ja kumppanit ideoivat siis uuden mittarin (”disruptive index”). He järkeilivät, että tiedejulkaisu X oli uutta ideoiva, jos siihen viittauksen tekevä myöhempi artikkeli viittasi nimenomaan julkaisuun X mutta ei juurikaan julkaisussa X listattuihin viitteisiin. Toisin sanoen julkaisun X voitiin siten päätellä liikkuvan käänteentekevissä ympyröissä. Tutkijat pystyivät monin esimerkein vahvistamaan uuden mittarin validiteetin. Niinpä esimerkiksi ”disruptive index” oli Nobeliin johtaneissa artikkeleissa korkea kun taas katsausartikkelien indeksit olivat matalia.

Wun ja työtoverien työrupeama ei ollut aivan vähäpätöinen. He kävivät läpi 42 miljoonaa artikkelia, 5 miljoonaa patenttia ja 25 miljoonaa tietokonesoftaa. Varmaan syytä luokitella tämä kehittelykin ”disruptiiviseksi tieteeksi”.

Tutkijoiden tärkein havainto oli siis se, että uusi mittari korreloitui tutkijaryhmän kokoon: pienet ryhmät saavuttivat keskimäärin korkean indeksin ja päinvastoin. Mutta miten tätä tulosta pitäisi tulkita? Syntyvätkö nerokkaat uudet oivallukset paremmin rauhallisessa ympäristössä ja sammuttaako jättikokoonpano yksittäisen tutkijan ajatuksen lentoa ja kunnianhimoa? Leipääntyvätkö tai maallistuvatko tutkijaryhmät niiden koon kasvaessa? Voisi ehkä pohdiskella, että suuret ryhmät pelaavat suuremmilla taloudellisilla panoksilla ja pelaavat siten myös enemmän varman päälle – tulosta on synnyttävä jotta lasku voidaan maksaa. Sen sijaan pienemmillä ryhmillä on enemmän voitettavaa ja vähemmän hävittävää, mikä voi kannustaa uusien mahdollisuuksien etsintään.

Joka tapauksessa Chicagon tutkijaryhmä päätyy – ja ilmeisesti aivan oikein – siihen, että tieteen edistyminen vaatii sekä pienten että suurten tutkijaryhmien työskentelyä. He eivät myöskään määrittele tarkkoja rajoja pienten ja suurten ryhmien koolle. He välttävät termin ”innovaatio” käyttämistä, mikä tuntuu fiksulta – kyseessä ei ole suora jatkumo perustutkimuksesta (pienet ryhmät) innovaatioihin (suuret ryhmät). Tekisi mieli lisätä tutkijoiden pohdintaan, että heidän tuloksensa on statistinen: aivan varmasti monissa suurissakin ryhmissä tehdään läpimurtoja ja pienissäkin ryhmissä harrastetaan tutkimustulosten konsolidaatiota ja jatkokehittelyä. Ja vielä: terve järki sanoo, että ”disruptive indexin” seuranta toimii aika hitaalla aikajänteellä.

Lopuksi voisi pohdiskella nuoren aloittelevan tutkijan valintoja. Ryhmän kokoa tärkeämpää lienee lopulta emoryhmän ja sen johtajan valmius ohjata kädestä pitäen tutkimuksen alkumetreillä sekä se, että omat kädet ovat savessa – ja nimenomaan omaksi koetussa savikasassa – aivan alusta alkaen. Ja kun opinnäytetyö on ohi, kannattanee postdoktoraalivaiheessa etsiä tutkimusryhmää, jonka teemat ovat hieman erilaisia mutta sopivasti väitöskirjan teemalle komplementaarisia – ja sitä kuitenkin syventäviä (ks. Liénard ym. Nat Commun 2018: 9; 4840).

Kimmo Kontula
Sisätautien emeritusprofessori
Helsingin yliopisto ja HUS

Naapurit vaihtoon kuuden vuoden välein – huippututkimus kiittää!

Mitä seuraa, kun kymmenet tutkimusryhmät siirtyvät tiloista toisiin Meilahdessa saman tiedekunnan sisällä, vaikka vapaata tilaa ei ole missään? Valtava kaaos ja hitaasti etenevä muuttoketju, jossa odotetaan yhden tilan muutostöiden valmistumista, että tutkimusryhmä pääsee muuttamaan niihin, ja näin vapauttaa nykyiset tilansa, että seuraava tutkimusryhmä pääsee muuttamaan, tietenkin muutostöiden jälkeen.

Kuulostaa järjettömältä, mutta näin toimitaan Lääkiksen Tutkimusohjelmayksikössä noin kuuden vuoden välein. Syynä on yksikön ohjelmarakenne, joka uusiutuu kansainväliseen arvioon perustuen joka kuudes vuosi. Tavoitteena on huippututkimusta tukeva tutkijalähtöinen uusiutuminen, jossa tutkijat itse esittävät noin 6 – 10 tutkimusryhmän temaattisia ohjelmia, ja arvion jälkeen tiedekunta valitsee potentiaalisimmat uudelle kaudelle.

Joka kierroksella nousee esiin uudenlaisia ohjelmateemoja tutkimuksen kehittyessä ja syntyy uusia tutkijoiden kokoonpanoja. Tärkeä toimintaperiaate on ollut, että samaan tutkimusohjelmaan kuuluvat tutkimusryhmät sijaitsevat fyysisesti lähellä toisiaan, mikä johtaa yllä kuvattuun muuttorumbaan. Fyysinen läheisyys tekee jatkuvan kanssakäymisen helpoksi sekä tutkimusryhmien johtajien että erityisesti ryhmien tutkijoiden ja opiskelijoiden välillä.

Tutkimusta tekevät tietävät, että yhteistyön aloittaminen on helppoa sellaisten ihmisten kanssa, joita näkee jatkuvasti arjessaan.

Tieteessä jämähtäminen ei ole hyväksi, ja uusien naapureiden tuomat ideat ja menetelmät ovat enemmän kuin tervetulleita. Samalla säästyy rahaa, kun samantyyppistä tutkimusta tekevät ryhmät voivat jakaa tutkimuslaitteita ja erikoistiloja.

Erityisen hyvin ohjelmaan kuuluminen tukee nuoria tutkimusryhmän johtajia, jotka hyötyvät laitteiden ja tilojen yhteiskäytön ohella kansainvälisesti menestyvien kollegoiden tieteellisestä tuesta ja korkeatasoisen tutkimuksen ilmapiiristä.

Lääkis on todennut tutkimusohjelmat menestyskonseptiksi, joten tammikuussa 2019 alkaneelle kaudelle valittiin historian suurin määrä ohjelmia, peräti yhdeksän. Yhteensä kokoonpanoon kuuluu 88 tutkimusryhmää. Uutuutena ohjelmiin valittiin tällä kertaa myös assosioituneita kliinisiä tutkijoita, jotka eivät ole mukana ryhmänjohtajan roolissa, mutta tuovat ohjelmiin tärkeän panoksen translationaalisen tutkimuksen lisäämiseksi ja mahdollistamiseksi. Näitä kliinisiä tutkijoita on ohjelmissa mukana yli 50, ja ohjelmien tehtävänä on löytää parhaat käytännöt sitouttaa heidät mukaan toimintaan.

Uusissa ohjelmissa syöpä on vahvasti edustettuna, mikä kertoo Meilahden kampuksen vahvuuksista. Lisäksi tutkitaan aineenvaihduntaa, kantasoluja, mikrobiomeja, immunologiaa, yksilöllistä lääkehoitoa sekä unta ja stressiä.

Huomion arvoista on, että neuroaiheista ohjelmaa ei uudessa kokoonpanossa ole. Neurotieteiden tutkimusryhmiä löytyy kuitenkin useiden ohjelmien sisältä kuten immunologiaa, metaboliaa ja unta ja stressiä tutkivista ohjelmista. Neuro-ohjelman puuttumiseen tuo helpotusta se, että Neurotieteen tutkimuskeskus on muuttanut pääosin Meilahteen, mikä toivottavasti vahvistaa neurotieteiden tutkimusta kampuksella.

Kun Biomedicum Helsinki 1 -rakennus avattiin vuonna 2001, ensimmäisten tutkimusohjelmien sijoittaminen tyhjään tilaan 5. kerroksessa oli helppoa verrattuna nykyiseen tilanteeseen, jossa ohjelmiin sijoittuvia ryhmiä on kaikissa Biomedicumin kerroksissa sekä Haartmaninkatu 3:n puolella. Kaksi ohjelmaa sijoittuu lisäksi Biomedicum 4. kerrokseen, joka on HUS:n hallinnoimaa tilaa. Siinä toteutuu konkreettisesti yliopiston ja yliopistosairaalan toiminta yhteisten tavoitteiden eteen, sillä kaikissa ohjelmissa toimii sekä perustutkijoita että kliinikkotutkijoita.

Lääkiksen ja HUS:n tutkijoiden lisäksi uusissa ohjelmissa toimii muutamia ryhmiä myös HiLIFE:sta, Folkhälsanilta ja THL:sta sekä farmasian tiedekunnasta. Vaikka lääkis on vähentänyt tilojaan huomattavasti viime vuosina säästötoimenpiteenä, on tutkimusohjelmilla nyt käytössään merkittävästi suuremmat tilat kuin koskaan aikaisemmin. Valitettavasti tästä huolimatta kaikkia uusien ohjelmien tutkimusryhmiä ei pystytty sijoittamaan samaan ohjelmatilaan, mikä vaatii joiltakin ohjelmilta aktiivisempia toimia yhteisöllisyyden ja synergian suhteen.

Tutkimusohjelmayksikkö on hallinnollisesti noin 400 ihmisen työpaikka, ja lähes koko henkilöstö on palkattu kilpaillulla täydentävällä rahoituksella.

Tutkimuksen korkea taso edesauttaa hyvää menestystä rahoituksen hankinnassa, mutta johtaa myös siihen, että tila on tutkimusohjelmissa usein tiukassa. Ohjelmien sisällä tilaa on voitu käyttää joustavasti ohjelmakauden aikana, niin että pienenevä tutkimusryhmä on voinut luovuttaa tilaa kasvavalle ryhmälle.

Silti rekrytointeja miettiessään moni joutuu valitettavasti pohtimaan löytääkö uudelle työntekijälle lainkaan paikkaa, missä tämä voi tehdä työnsä, vaikka rahoitusta olisi. Näin asian ei pitäisi olla. Toisaalta tutkijat ja opiskelijat pääsääntöisesti pitävät siitä vipinästä mikä tutkimusohjelmien tiloissa on aistittavissa. Kertoohan ahtaus myös siitä, että tutkimusryhmät menestyvät ja ovat hyvin rahoitettuja. Voiko huippututkimusta edes tehdä tyhjyyttä kumisevissa labroissa ja työhuoneissa?

Uudet ohjelmat aloittivat tammikuussa, ja innostuneisuutta on ollut havaittavissa ohjelmien käynnistäessä toimintaansa kick-off-tilaisuuksien ja seminaarien myötä. Kuitenkin alkua on pahasti varjostanut se, että tilamuutokset ja muutot eivät ole ehtineet valmiiksi toivotussa aikataulussa. Tässä kohtaa tiedekunta myöntää, että koska haluttiin panostaa aikaisempaa vielä enemmän huippututkimukseen valitsemalla yhdeksän ohjelmaa, käytössä olevat palveluresurssit tilojen suunnitteluun ja muutoksiin eivät ole olleet tarpeeksi suuret. Nyt 70 laboratorio- ja toimistotilaa on muutostöiden kohteena ja kampuksella on samaan aikaan meneillään muitakin muutostöitä. Turhautumisen sietoa ja joustoa vaaditaankin lähes kaikilta.

Itse olen kuitenkin suhteellisen positiivinen siitä, että edistystä on nyt alkanut tapahtua ja muuttoketjut todella etenevät. Biomedicumin 4. kerroksen tilanne on erillinen, koska siihen vaikuttaa HUS:ssa samanaikaisesti meneillään oleva työympäristökehittämisen prosessi, joka koskee A- ja B-siipiä, mutta jolla on seurannaisvaikutuksia tutkimusohjelmien C-siipeen.

Muuttostressiä jonkin verran helpottanee se, että tiedekunta tukee uusia tutkimusohjelmia taloudellisesti mukavalla starttipaketilla.

Lisäksi tätä kirjoittaessani tiedekunnan johto on ilmoittanut harkitsevansa ohjelmakauden pidentämistä vuodella 2025 loppuun saakka, koska ohjelmien aloitus yhtenäisissä tiloissa on viivästynyt. Toivotaan, että seuraavien kuuden (tai seitsemän) vuoden kuluessa kirkastuu se, että muuttokaaos kannatti tälläkin kerralla.

Apulaisprofessori Henna Tyynismaa, Helsingin yliopisto
Lääketieteellisen tiedekunnan Tutkimusohjelmayksikön johtaja

Tutkimusohjelmien esittelyt yksikön kotisivulla:
https://www.helsinki.fi/en/faculty-of-medicine/research-programs-unit