Kategoria: Yleinen

Euroopassakin ihmiset sairastuvat nyt laajalti vakavaan tautiin. Samankaltaista tautia on havaittu ennenkin, mutta tässä on jotain uutta. Se on kotoisin kaukaa idästä, taudinaiheuttaja on siirtynyt ihmiseen jostain eläimestä jossain päin Aasiaa. Sitten tautiin alettiin sairastua myös Lähi-Idässä, ja suhteellisen pian tämän jälkeen se saapui Eurooppaan. Maihinnousu tapahtui Pohjois-Italiassa, ja maaliskuusta lähtien tautiin on alkanut kuolla merkittävä määrä ihmisiä. Leviäminen jatkuu, ihmiset eristäytyvät. Talousvaikutukset tulevat olemaan merkittäviä, juuri kun oli toivuttu pienehköstä romahduksesta n. 10 vuotta aiemmin. Epäillään, että ilmaston viimeaikaisilla muutoksilla on osuutta taudin yleistymiseen.

On huhtikuu Herran vuonna 1347. Taudinaiheuttaja on Yersinia pestis ja tautia tullaan kutsumaan Mustaksi Surmaksi. On parempi pysyä eristyksissä 40 päivää, Venetsian nykymurteella quarantena giorno.

Kuulostaako jotenkin tutulta? Pandemioista toistaiseksi vakavin, Musta Surma, riehui 1347-1351 (ajoittain aina vuoteen 1720 saakka). Se tappoi joidenkin arvioiden mukaan jopa 60% Euroopan asukkaista ja muutti maailmaa perinpohjaisesti. Musta Surma oli monella tapaa erilainen ja tappajana eri kaliiperin kulkutauti kuin covid-19, mutta pandemioissa on myös hämmentävää samankaltaisuutta. Yhtäläisyyksiä on erityisesti näiden kahden pandemian syntymekanismeissa ja leviämisreiteissä, mutta myös ihmisten ja ihmisyhteisöjen reaktioissa niihin: ihmiset eristäytyvät, huhut, salaliittoteoriat ja valeuutiset leviävät, ksenofobia yltyy. Ja todellakin, Boccaccion Decameronessa kerrotaan, että rutto levisi Italiassa maaliskuusta alkaen – eikä virittynyt mieli voi olla myöskään huomaamatta, että Decameronen maaseudulle eristäytynyt seurue oli kymmenhenkinen, juuri sen kokoinen kuin Suomen hallituksen koronaviruslinjaus tällä hetkellä sallii.

Minusta on kiehtovaa miten historia ainakin näyttää toistavan itseään. Itse asiassa: on jälleen kerran kiehtovaa huomata, että ihmisyhteisöihin vaikuttaa tekijöitä, jotka ovat säilyneet samankaltaisina vuosisadoista ja vuosituhansista toisiin (tai vuosimiljooniin, kts. edellinen Suvi Viranta-Kovasen blogiteksti). Tämähän ei ole luonnossa mikään ihme, esimerkiksi ankeriaat ovat vaeltaneet Sargassomerelle kutemaan nelisenkymmentä miljoona vuotta. Tämä kuitenkin ällistyttää meitä, jotka luotamme lajimme erikoislaatuisuuteen ja ajattelemme, että nyt eletään niin modernia aikaa, että pystymme kontrolloimaan kohtaloamme. Ihmiset varmaan ajatelleet näin jo antiikin aikana.

Mustan Surman ja covid-19:n alkulähteet ovat samankaltaisia ja samalla suunnalla. Yersinia ja koronavirus ovat zooantroponooseja eli peräisin eläimistä. Tämä ei ole kuitenkaan mikään erikoinen yhteys, ennemminkin todennäköistä, koska reilu 60% ihmisen infektiotaudeista on ainakin alun perin siirtynyt eläimistä ihmisiin. Väittäisin, että tämä zoonoosien yleisyys rajoittaa ihmisen määräysvaltaa itseensä, ihan kuin luonto pitäisi kiinni neoliittisessa revoluutiossa irtiottoa yrittäneestä lajista. Zoonoosit linkittävät meidät ympäröivään luontoon monimutkaisesti ja tukevasti koska tautiriskiin yhdistyy monien erilaisten lajien populaatiodynamiikka (usein mikrobeja, niveljalkaisia ja selkärankaisia). Tämä kytkös tarkoittaa, että pienilläkin ympäristömuutoksilla voi olla meille isot seuraukset, oli ne sitten ihmisten tekosia tai ei. Esimerkiksi Yersinia-riskimme riippuu sekä jyrsijöiden ja että niiden kirppujen populaatiokoosta ja näihin puolestaan vaikuttavat mm. lämpötila ja sadanta. Erään tutkimuksen (Stenseth et al. 2006) mukaan yhden asteen lämpötilan nousu lisää 50 prosentilla Yersinian yleisyyttä isohyppymyyrissä (Rhombomys opimus, tuttavallisemmin gerbiili).

Mustan Surman alkulähteitä on selvitelty pitkään, ja – kuten koronaviruksenkin kohdalla – populaatiogenetiikalla on tässä tärkeä rooli. Yersinian ja monien muiden taudinaiheuttajien kohdalla myös muinais-DNA –tekniikat ovat viime aikoina olleet käytössä (tätä nk. arkeovirologiaa tutkitaan aktiivisesti myös meidän tiedekunnassamme, kts. esim. Duggan et al. 2016 ja Toppinen et al. 2015). On selvää, että Euroopasta katsoen Musta Surma on tullut idästä, ja sen viimeinen etappi Krimiltä Kaffasta Genovaan tunnetaan hyvin. Vuonna 2010 julkaistu Yersinian perimän fylogeografinen analyysi ehdotti syntysijoiksi Kiinaa (Morelli et al. 2010). Se on mahdollista: Hubein provinssissa on vuonna 1334 riehunut tauti, joka tappoi 5 miljoona ihmistä, 90% provinssin asukkaista. Siis sen provinssin, jonka pääkaupunki sijaitsee Jangtse- ja Han-jokien haarassa ja tunnetaan nimellä Wuhan! (Tässä yhteydessä on todettava, että Kiinassa on myös maakunta nimeltä Hebei, ja tämän blogin taustatyö osoitti, että nämä kaksi menevät usein iloisesti sekaisin länsimaisilta).

Merkittävää on, että Musta Surma ja covid-19 eivät ole ainoita Aasiasta maailmalle ponnistaneita pandemioita: myös esim. SARS ja influenssakannat H2N2 (”aasialainen”, 1957-1958), H3N2 (”hongkongilainen”, 1968-1969) ovat lähteneet ihmiskiertueelle Aasiassa. Syitä tälle ovat varmastikin alueen ilmasto, väestöntiheys ja ruokakulttuuri, jossa biodiversiteettiä ei väheksytä (kts. Riku Rantalan kolumni HS:ssa 7.3.2020). Varmistusta Mustan Surman lähtöpisteelle ei ole kuitenkaan saatu. Loppuvuodesta 2019 julkaistiin 34 Yersinia-genomin sekvenssit, jotka oli analysoitu Mustan Surman aikaisista ihmisjäänteistä (Spyrou et al. 2019). Taudin tulo idästä ja erittäin nopea leviäminen halki Euroopan näkyi patogeenin geenipoolissa, mutta alkukotia ei tälläkään datalla pystytty tarkasti paikallistamaan. Koronapandemian alkulähteeksi tiedettiin tori Wuhanissa, jossa tauti oli siirtynyt lepakoista tai muurahaiskävystä ihmiseen. Luultiin, että tiedettiin, mutta nyt ehkä aletaan tietää, että luultiin: tätä kirjoitettaessa Cambridgen yliopiston vetämä projekti on julkaissut alustavia tuloksia 1000 koronavirusgenomin populaatiogeneettisestä analyysistä. Viruksen RNA-linjojen jakautuminen viittaa siihen, että alkupisteeksi tulkittu tammikuun tautiaalto Wuhanissa olikin paikallinen epidemia ja pöpön maailmanvalloitus alkoikin jo syyskuussa 2019 lähes tuhannen kilometrin päästä Guangdongista. Lopullisia tuloksia odotellaan. Populaatiogenetiikan perusteella on kutenkin pystytty varmistumaan koronaviruksen luonnollisesta alkuperästä. Salaliittoteorioita ihmisen värkkäämästä bioaseesta tämä tuskin tukahduttaa, mutta tietoa on saatavilla niille, jotka sitä haluavat kuunnella.

Zoonoosien alkupistettä kiehtovampaa on mielestäni kuitenkin tutkailla niiden leviämisreittejä. Niiden taustalla nimittäin näyttää kummittelevan ikiaikaiset kauppa- ja kulkureitit maalla ja merellä. Edelleen, vaikka rahalla saa ja suihkukoneella pääsee. Erityisesti esiin nousee Silkkitie.

Silkkitie muotoutui merkittäväksi kauppa- ja yhteysreitiksi Kiinan ja Rooman – idän ja lännen -välille jo reilusti ennen ajanlaskun alkua, huippuaika oli Tang-dynastian alkuaikoina 600-luvulla ja reittiä käytettiin 1700-luvulle saakka. Oikeasti pitäisi puhua monikossa ”Silkkiteistä”, kyse oli pikemminkin kokoelmasta suurin piirtein samaan suuntaan kulkevia reittejä. Pääreitti kulki Tiibetin ylängön pohjoispuolitse Samarkandiin, siitä Iraniin ja lopulta Syyriassa haarautuen pohjoiseen kohti Konstantinopolia ja Roomaa ja etelään kohti Aleksandriaa. Silkkitietä pitkin liikkuivat ihmisten ja tavaroiden lisäksi myös armeijat, keksinnöt, kulttuuri – ja taudinaiheuttajat. Jälkimmäisestä on saatu todisteita mm. populaatiogeneettisistä analyyseistä, esim. pernarutto- ja leprabakteerien perimät osoittavat geenivirran Silkkitietä pitkin. Eikä kyse ole pelkästään mikrobeista: ajanlaskun alun tienoilla Silkkitienvarren taukopaikalle (huoltoasemalle?) Luoteis-Kiinaan jätetyistä ”henkilökohtaisista hygieniatikuista” – siis ulostenäytteistä – on löytynyt paljon sisäloisten munia (Yeh et al. 2016). Lajikirjoa on ollut: heisimatoja (Taenia), suolinkaisia (Ascaris) ja piiskamatoja (Trichuris). Yksi munista tunnistettu laji kuitenkin kiinnitti tutkijoiden huomion, maksamato Clonorchis sinensis. Tämä etanoita ja kaloja väli-isäntänään käyttävä loinen elää soisilla alueilla, parin tuhannen kilometrin päässä hygieniatikkujen karulta löytöseudulta ja oli kaiken todennäköisyyden mukaan päätynyt pohjoiseen kauppamatkustajan mukana. Kuinkahan pitkälle länteen loisia on sitten päätynytkään, ennen kuin mieleen tulee Arthur Miller?

Myös Musta Surma päätyi Eurooppaan Silkkitietä pitkin ja – huisaa, eikö? – myös koronaviruksen reitti ainakin näyttäisi seurailevan sitä. Koronaviruksen kohdalla Kiinan sairaustapausten jälkeen alettiin puhua taudin leviämisestä Iranissa (HS:n uutinen 13.3.2020). Sitten koronauutisia alkoikin dominoida Pohjois-Italia. Toki tässä Silkkitietä seurailevassa Kiina – Lähi-Itä – Italia –järjestyksessä voi olla kyse sattumasta ja toisiinsa liittymättömistä prosesseista, mutta kokonaisuuden yhdennäköisyys on huomattava. Silkkitietähän ei ole kuopattu, päinvastoin, se on nyt tapetilla ja aktiivisemmassa käytössä kuin satoihin vuosiin. Taustalla on tietysti Kiinan vaurastuminen viime vuosikymmeninä ja sen vuonna 2013 lanseeraama ”Uusi Silkkitie”. Kamelikaravaanien sijaan Silkkitietä suhaavat nyt junat, mutta reitti on pitkälti sama kuin keskiajalla (YLEn reportaasi 20.3.2017). Ja, kuten keskiajalla, reitillä kulkee tänään tavaroita, ihmisiä ja taudinaiheuttajia.

Silkkitien itä-länsi –reitti ei kuitenkaan taida olla ihan pelkästään joidenkin hallitsijoiden älynväläys vaan pohjalla on isompia tekijöitä kuten ympäristö- ja biomaantiede. Näitä Jared Diamond käsitteli kuuluisassa, Pulitzer-palkitussa kirjassaan Tykit, taudit ja teräs. Yksi Diamondin perusajatuksista on se, että eurooppalaisten ja euraasialaisten kulttuurien menestys on tavallaan maantieteen tuottama sivutuote. Ihmisen, etenkin maanviljelystä harjoittavan ihmisen hyötykasveineen ja -eläimineen, on helpompi siirtyä leveyspiiriä kuin pituuspiiriä pitkin, koska mm. päivän ja kasvukauden pituus säilyvät samankaltaisina. Viljelykasvien, kotieläinten – ja taudinaiheuttajien – elinolot eivät siis muutu niin radikaalisti kuin liikuttaessa pohjoisesta etelään tai päinvastoin. Euraasia on ainoa manner, joka on sijoittunut enemmän itä-länsi-, kuin pohjois-etelä –akselille (Etelämannerta ei sattuneesta syystä nyt lasketa). Tätä akselia seurailee Silkkitie ja sillä on kulkenut enemmän elollista ja elotonta kuin minkään muun mantereen reitillä. Tässä valossa samankaltaisuudet taudinaiheuttajien reiteissä eri aikoina ei enää tunnukaan niin ällistyttävältä.

Yhtäläisyyksiä koronan ja Mustan Surman välillä löytyy synty- ja leviämismekanismien lisäksi myös siitä, miten ne ovat vaikuttaneet yhteiskuntaan. Ihmisten ja ihmisyhteisöjen eristäytyminen on molemmissa pandemioissa ollut melko samankaltaista (Turun yliopiston Suomen historian professorin Pekka Toropaisen havaintoja YLE:n artikkelissa). Myös korona-aikana epävarmuus on ollut suurta, huhuja levinnyt ja levitetty (kts. YLE:n uutinen 19.3.2020). Näin oli myös Mustan Surman aikaan. Jumalan vihan ja ”kolmen planeetan konjunktion tuottaman miasman” lisäksi syytä taudista sälytettiin voimakkaasti juutalaisille, ja Musta Surma aloittikin kiivaat pogromit Euroopassa. Ksenofobia on nostanut päätään myös koronapandemian aikana HS:n uutinen 7.2.2020 ja YLE:n uutinen 17.4.2020). Kertoo tietysti jotain ihmismielen säilymisestä samankaltaisena läpi vuosisatojen, mutta lienee aika selvää, etteivät keskiajan juutalaisvainot eikä tämän päivän rasismi ja ksenofobia kansanterveyttä paranna. Diamondin perusteella pitäisi enneminkin vihata maantiedettä (rasisimin sijaan ”geografismi”?).

Mielenkiintoista on kuitenkin nähdä, mitä koronapandemian jälkeen tapahtuu. Tässä kohdassa itse asiassa alkaa toivoa, että koronalla ja Musta Surmalla olisi todellisia yhteneväisyyksiä. Mustaa Surmaa on vaikutuksiltaan nimittäin verrattu Ranskan vallankumoukseen 1789: karmea ajanjakso, jonka jälkeen maailma oli tavalliselle ihmiselle, niille henkiinjääneille, hiukan parempi paikka. Mustan Surman seurauksena aatelisto havaittiin kuolevaisiksi (konkreettisestikin) ja putosi jalustalta. Yhteiskunnista tuli tasa-arvoisempia, maaorjuus poistui lähes kokonaan, työmiehen palkat nousivat ja maan hinta laski merkittävästi. Niin kuin kaikkien resurssien kohdalla taitaa olla, myös ”kansan” arvo tajuttiin vasta kun kansasta alkoi olla pulaa. Musta Surma puhalsi renessanssin henkiin ja sitten päädyttiinkin valistuksen aikakauteen ja tieteen arvostukseen. Tapahtuisiko tämänkin pandemian jälkeen jotain samansuuntaista? Maailma näyttää tällä hetkellä liukuvan juuri päinvastaiseen suuntaan (kts. vaikkapa Trump ja desinfiointiaine ja tilanne Unkarissa, HS mielipide 19.4.2020) – mutta voisiko edes elätellä toivoa?

 Jukka Palo

oikeusgenetiikan dosentti

HY/THL

Blogin innoittamana vielä pari lukuvinkkiä karanteenikevääseen:

Peter Frankopan: The Silk Roads: A new history of the world. Bloomsbury, UK 2015.

Peter Svensson: Ankeriaan testamentti. Tammi 2020.

 

Eräissä Afrikan mantereen yliopistoissa lääketieteellisen opetus alkaa kursseilla, jotka selvittävät ihmisen paikkaa osana luontoa ja ihmisen evoluutiota. Yhdysvalloissa taas on viime vuosina noussut lääketieteelliseen koulutukseen mukaan evolutionaarinen lääketiede (Alcock & Schwartz, 2011; Hidaka et al. 2015).

Evoluutiobiologia yhdistää lääketieteen taustalla olevat perustieteet, kuten fysiologian, anatomian, biokemian ja perinnöllisyystieteen. Se vastaa kysymykseen miksi.  Evoluutio auttaa ymmärtämään kokonaisuuksia. Viime viikon blogissa professori Anna Klippi kirjoitti puheen evoluutiosta. Alas laskeutunut kurkunpäämme on mahdollistanut puheentuoton mutta altistaa ruokaan tukehtumiselle. Selvä ristiriesa.

Lääketiede kamppailee evolutiivisten prosessien kanssa. Bakteerisukupolvet vaihtuvat nopeasti, ja suvuttomasti lisääntyvinä mutaatiot yleistyvät niillä nopeasti. Antibioottien aiheuttaman valintapaineen alla bakteerikannat voivat sopeutua nopeasti, käydä läpi evolutiivisen pullonkaulan ja aloittaa sopeutumislevittäytymisen.

Jokainen syöpä puolestaan on uusi evolutiivinen linja, joka on seurausta monisoluisen eliön solulinjan palaamisesta alkukantaiseen, yksisoluisen eliön tilaansa. Silloin se lisääntyy resurssien mukaan. Monisoluisen eliön solut taas erikoistuvat omiin tehtäviinsä, ja niiden jakaantuminen on säädeltyä.

Ihmislaji periytyy vaatimattomista hedelmänsyöjistä ja haaskansyöjistä. Näppärien käsiensä avulla se kehittyi vahvaksi saalistajaksi ja kilpailijaksi muille pedoille. Maatalouden myötä alkoi ympäristön muokkaaminen toden teolla, ja vauhti vain kiihtyi teollisen vallankumouksen jälkeen.

Ekologia on silti läsnä. Ympäröivän luonnon vaikutus ihmiskehoon jatkuu. Tämän osoittivat hyvin ekologi ja evoluutiobiologi Ilkka Hanski sekä allergialääkäri Tari Haahtela yhteisissä tutkimuksissaan, joissa löytyi yhteys ihmisen immuunipuolustuksen ja elinympäristön luonnonmonimuotoisuuden välillä (Hanski et al. 2012). Ympäristön yksimuotoisuus altistaa allergioille ja autoimmuunisairauksille. Kymmenien miljoonien vuosien mittaan kehittynyt puolustusjärjestelmä ei hetkessä sopeudu uuteen ääriolosuhteeseen.

Jos olisimme käyneet lepakon evoluutiohistorian läpi, tilanne voisi olla toinen. Luonnontieteellisen keskusmuseon tutkija ja ekofysiologi Thomas Lilley selitti Ylen haastattelussa, miksi epidemian aiheuttamat koronavirukset usein lähtevät juuri lepakoista.

Lepakoilla on vaimentunut puolustusjärjestelmä. Lepakot kehittyivät 60 miljoonaa vuotta sitten saalistamaan lentäviä hyönteisiä. Lentäminen on fyysisesti raskasta ja aiheuttaa jatkuvaa pientä kudostuhoa. Niiden puolustusjärjestelmä on kehittynyt olemaan vastaamatta tähän tulehduksella. Niinpä lepakko ei sairastu virustauteihin, vaan lepakon ja koronavirusten välillä vallitsee virusta hyödyntävä pöytävierassuhde. Virus on sopeutunut mm. lepakon korkeaan, jopa 42 asteen, lämpötilaan. Ihmiselle kuume on kehittynyt tappamaan patogeenejä, koronavirukseen se ei vaikuta.

Luonnossa lepakot pysyvät omissa oloissaan eivätkä tartuta muita lajeja. Riski syntyy, kun ne joutuvat epäluonnollisesti muiden lajien sekaan. Vaarana on mutatoitunut virus, joka onnekseen löytää eläimen, jonka se voi infektoida.

Vaikka COVID-19 aiheuttaa ihmisille suunnatonta inhimillistä kärsimystä etenkin kehitysmaissa, sukupuuttoon se ei meitä vie. SARS-CoV-2-viruksen reseptori nisäkässoluissa on varsin konservatiivinen. Ihmistä nyt infektoiva virus voi tarttua muihinkin lajeihin, ja COVID-19-taudin puhkeamista niissä tutkitaan kiivasti. Kaikilla vanhan maailman apinoilla SARS-CoV-2-viruksen käyttämän reseptorin rakenne on samankaltainen (Melin et al. 2020). Lähisuvullemme tauti voisi olla kohtalokas, sillä isot ihmisapinat ovat kaikki uhanalaisia tai äärimmäisen uhanalaisia (www.iucnredlist.org).

Takaisin evoluutiobiologiaan ja ekologiaan. Omassa oppiaineessani anatomiassa evoluutio on alati läsnä rakenteissa ja niiden toiminnoissa. Niin myös muissa perustieteissä. Lääkiksen aloittava opiskelija on käynyt vähintään lukion oppisuunnitelman mukaiset biologian kaksi pakollista kurssia; elämä ja evoluutio sekä ekologia ja ympäristö. Mietin riittääkö se, vai tarvitaanko tämän opin syventämiseen enemmän. Evolutiivisen lääketieteen ajatusmallista ja ekologian ymmärtämisestä voi olla hyötyä nykyisten haasteiden edessä.

Suvi Viranta-Kovanen, dosentti
Anatomian yliopistonlehtori

Kuva: Panu Kovanen. COVID-19-tauti saattaa puhjeta myös lähisukulaisissamme. Ebolaviruksen on arvioitu tappaneen jo lähes puolet läntisistä tasankomaagorilloista. 

Viitteitä:

Alcock, J., & Schwartz, M. D. (2011). A clinical perspective in evolutionary medicine: what we wish we had learned in medical school. Evolution: Education and Outreach, 4(4), 574.

Hanski, I., von Hertzen, L., Fyhrquist, N., Koskinen, K., Torppa, K., Laatikainen, T., … & Vartiainen, E. (2012). Environmental biodiversity, human microbiota, and allergy are interrelated. Proceedings of the National Academy of Sciences, 109(21), 8334-8339.

Hidaka, B. H., Asghar, A., Aktipis, C. A., Nesse, R. M., Wolpaw, T. M., Skursky, N. K., … & Schwartz, M. D. (2015). The status of evolutionary medicine education in North American medical schools. BMC medical education, 15(1), 38.

Melin, A. Mareike C. Janiak, Frank Marrone, Paramjit S. Arora, James P. Higham

Comparative ACE2 variation and primate COVID-19 risk. bioRxiv 2020.04.09.034967; doi: https://doi.org/10.1101/2020.04.09.034967

Koronaepidemia ja sen aiheuttama poikkeustila jatkuu Suomessa toista kuukautta. Hallituksen tekemillä, ihmisten kohtaamisia ja liikkumista rajoittavilla päätöksillä on ollut varsin suotuisia vaikutuksia taudin leviämisen hidastamisessa, tartuntahuipun madaltamisessa ja sen hajottamisessa alueellisesti eriaikaiseksi. Tämä on ollut välttämätöntä, jotta terveydenhuollon kapasiteetti ja valmius on saatu nostettua koko Suomessa.

Rajoitustoimiin on ryhdytty Pohjoismaissa eri tavoin. Tanska valitsi nopeasti hyvin tiukat rajoitukset Ruotsin tyytyessä suosituksiin. Ruotsin elinkeinoelämä on toistaiseksi selvinnyt vähemmin vaurioin, mutta kuolintapausten määrä on moninkertainen Suomeen ja Tanskaan verrattuna. Vielä ei tiedetä, kenen strategia on loppujen lopuksi viisain.

Sairaanhoito ja varsinkin tehohoito on rajoitustoimien aikana pystynyt virittäytymään aivan uudelle tasolle. Sairaanhoitopiirit selviävät nyt paljon suuremmasta potilasmäärästä kuin mitä epidemiatilanne tällä hetkellä vaatii. Taudin kiihtyvä leviäminen on saatu muutettua tasaiseksi, jolloin myös sairaaloiden potilasmäärät ovat pysyneet melko vakaina.

Kansallinen kapasiteetti viruksen testaamiseen on merkittävästi kasvanut. Nyt voidaan testata matalalla kynnyksellä kaikki oireiset ja todentaa tautia sairastavat. Vähitellen käyttöön tulevilla vasta-ainetesteillä pystytään alustavasti tutkimaan, kuka on taudin sairastanut jopa tietämättään. Näillä testeillä saamme tietoja taudin todellisesta levinneisyydestä.

Yhteiskunnan sulku epidemian taltuttamiseksi aikaansaa myös ongelmia. Yhteiskunnan avaamisessa arkeen on vaakakupissa siis kansalaisten välitön terveys ja toisaalta pitkän aikavälin hyvinvointi. Pitkän aikavälin hyvinvoinnissa talous on tärkeä työkalu.

Kuinka kauan rajoituksia voi tai niitä tulee jatkaa? Jotta virus katoaisi odottamalla, rajoituksia tulisi jatkaa epämääräisen kauan. Puoli vuotta, vuosi, enemmänkin?  Kukaan ei tiedä. Liian pitkät rajoitukset syövät hyvinvoinnin työkaluja, hyvinvointiin tarvitaan toimiva talous. Suomen hallituksen olisi osattava rajoittaa ja vapauttaa siten, että välitön terveys ja pitkän aikavälin hyvinvointi arvotetaan oikein.

Järeiden rajoitustoimien purtua ja terveydenhuoltokapasiteetin kasvettua on syytä alkaa pohtia, millä tavoin rajoituksia tulee jatkossa hienosäätää. Tanskassa, jossa epidemia on noin viikkoa Suomea edellä, avattiin pääsiäisen jälkeen alakoulut. Koska Tanskakin on menestyksekkäästi hoitanut epidemiaa ja heidän sairaalakapasiteettinsä kestää, rajoitusten purku aloitettiin nuorista. Nuorilla sairauden taakka ei ole kovin suuri. Hyvinvoinnin näkökulmasta erityisesti lapset tarvitsevat sosiaalisen ympäristön omaan terveeseen kehitykseensä.

Kansa on jo oppinut fyysisen etäisyyden ja käsihygienian merkityksen. Silti rajoituksia ei voi purkaa kerralla. Ne on tehtävä ketterästi, kenties paikallisesti, ja on oltava kyvykkyys sekä löysäämiseen että tiukentamiseen. Muutosten vaikutukset näkyvät parin viikon viiveellä.

Oppilaitosten avaaminen asteittain olisi hallittua riskinottoa, varsinkin kun kesä joka tapauksessa katkaisee opiskelun. Nuorilla tauti on vähiten vakava. Koululaiset tai korkeakouluopiskelijat voisi harkiten päästää pienryhmiin. Sairastuvat ja altistuvat nuoret tulisi saada välittömästi koronavirustesteihin ja tarvittaessa eristykseen ja karanteeniin. Eristys- ja karanteenitoimet ovat jatkossakin merkittävä keino epidemian kurissa pitämisessä.

Joukkokokoontumiset, suuret yleisötilaisuudet ja varsinkin anniskeluravintolat kuuluvat suuren tartuntariskin paikkoihin. Niiden rajoitustoimet tulee harkita purettavaksi viimeisten joukossa, jollei tartuntariskiä muulla keinoin saada vähennettyä.

Kyvykkyys epidemian seuraamiseen ja sairausepäilyjen testaamiseen on aiempaa korkeampi. Enää vain henkilösuojaimista on pulaa. Kun niitäkin saadaan jossain vaiheessa riittävästi, voidaan omaisia päästää hoivakoteihin ja rajoituksia tarkastella joustavammin.

Hallituksen tulee luoda malli, jolla ketterästi, jopa alueellisesti säädellään rajoituksia siten, että terveydenhuollon kapasiteetti kestää, mutta yhteiskunta aukeaa mahdollisimman nopeasti.

Risto Renkonen
Dekaani, Helsingin yliopiston lääketieteellinen tiedekunta
Ylilääkäri, HUS

Juha Tuominen
Toimitusjohtaja, Helsingin yliopistollinen sairaala (HUS)
Professori (hc)

Kirjastot suljettiin koronan takia, joten selailin kotikirjahyllyäni. Käteeni sattui kollegojen toimittama kirja Näkökohtia puheen alkuperästä (Aaltonen, Lehtinen & Aulanko, 2012), ja ryhdyin lueskelemaan sitä uudelleen.

Vaikka puheen alkuperää on kansainvälisesti tutkittu paljon, aiheeseen perehtyneitä suomalaisia tutkijoita on vähän. He muodostavat kuitenkin monitieteisen joukon, joten kirja tarjoaa monipuolisia näkökulmia puheen alkuperästä käytävään keskusteluun.

Tutkimuskohteena puheen alkuperä on vaativa, koska puheesta ei synny fossiileja eikä ihmisten esi-isillä ollut käytössään puheen dokumentointivälineitä. Ääntöväylän rakenteita on voitu tutkia luulöydöksistä, mutta ne kestävät huonosti ajan hammasta.

Keskeisiä puheen kehittymiseen liittyviä anatomisia rakenteita ovat keuhkot, kurkunpää ja ääntöväylä, joita kaikkia tarvitaan ymmärrettävän puheen tuottamiseen. Nykyihmisen ääntöväylässä on kaksi lähes yhtä pitkää onteloa, suuontelo ja nieluontelo.

Ihmisen evoluution myötä kurkunpää laskeutui, mikä mahdollisti aiempaa laajemman nieluontelon syntymisen, ja se puolestaan antoi mahdollisuuden vokaalien tuottamiselle. Ihmisen L-muotoinen ääntöväylä mahdollisti erityisesti i-, u- ja a-vokaalien täsmällisen tuoton. Vokaalien ja konsonanttien tuottaminen vaatii ääntöväylän osien täsmällistä hallintaa, ja puhujan on kyettävä tuottamaan äänneyhdistelmät täsmälleen samassa muodossa kerrasta toiseen. Tämä on edellytys puheen ymmärrettävyydelle.

Myös yksilönkehityksessä lapsen puheen kehitys lähtee äänen tuottamisesta. Itku ja muu äänellinen tuotto ovat riippuvaisia ääniraon toiminnasta. Äänen tuotossa voidaan havaita jo syntymäparkaisusta lähtien keston sekä äänenvoimakkuuden ja -korkeuden vaihtelua, jotka ovat puheen prosodian eli puheen musiikillisten ominaisuuksien tuottamisen kannalta olennaisia.

Jo ennen jokeltelua vauva pystyy tuottamaan kurkunpään avulla monenlaisia äänenlaatuja (kiljuntaa, narinaa, murinaa), äänenkorkeuden vaihtelua ja prosodisia kuvioita. Varhaisia mitattavia prosodisia muuttujia ovat äänen perusvärähtelyn taajuus, yläsävelten voimakkuuden jakautuminen eri taajuusalueille ja äänentuoton ajalliset ominaisuudet.

Kiinnostavaa on, että nämä ääntelyn perustekijät löytyvät myös useilta ihmislajia lähellä olevilta nisäkkäiltä. Vokaalien ja konsonanttien tuottamisen kannalta nenäportin sulkeminen kitapurjeen avulla on olennaista. Esimerkiksi apinat eivät pysty sulkemaan nenäväylää, minkä vuoksi niiden ääntely on nasaalista. Myös hampaiden puhkeamisella on merkitystä puheen tuotossa. Lapsen puheen kehityksessä puhe-elimistön terve anatominen ja fysiologinen kehitys onkin olennaista. Esimerkiksi huuli-suulakihalkio estää puheen normaalin tuottamisen. Onneksi nykyaikaisilla leikkausmenetelmillä päästään puheenkin kannalta lähes täydelliseen lopputulokseen.

Kiinnostavaa on myöskin se, että vauvan puheenkehitys ei suinkaan noudata universaalia biologista kehityskulkua, vaan ympäristön kieli alkaa kuulua vauvan äännöksissä ainakin jokelteluvaiheessa. Vauva jäljittelee ympäristönsä kielen auditiivisia ominaisuuksia, vaikka hän ei vielä hallitsekaan sen äänteellistä rakennetta.

Vauva tuottaa jo puolen vuoden iässä muun muassa ympäröivän kielen ääntelyvariaatioita. Vähitellen lapsi alkaa tuottaa horjuvia protosanoja, josta päästäänkin jo helposti tunnistettaviin ensisanoihin.

Myös eläimet ovat taitavia jäljittelemään ympäristön ääniä, mutta niiden äänistä ei löydetä säännönmukaisesti vaihtelevia äänneyhdistelmiä, jotka ovat tyypillisiä ihmisen puheessa. Apinat varoittavat ääni-ilmauksillaan esimerkiksi petolinnuista, käärmeistä tai nisäkkäistä, mutta näissä ei ole ihmisen puheelle ominaista äännerakennetta. Lapsen puheessa jaksollisen äännerakenteen kehitys on tärkeä virstanpylväs, joka perustuu ääntöelimistön monipuoliseen tahdonalaiseen kehittymiseen.

Kirjan toimittajat kysyvätkin, voiko puheen ja kielen yhteydessä puhua ylipäätään evoluutiosta. Ovatko puhe ja kieli itsessään biologisia ominaisuuksia vai käyttäytymispiirteitä, jotka vaativat tiettyjä biologisia edellytyksiä?

On pohdittu paljon sitä, oliko Homo sapiens ensimmäinen puhuva ihmislaji. Vaikuttaisi loogiselta olettaa, että pitkälle kehittyneellä Homo neanderthalensis -lajilla oli jo monipuolinen ääneen perustuva kommunikointijärjestelmä. Kuitenkin vasta Homo sapiens -lajilla tapahtui ratkaisevia kurkunpään anatomisia ja fysiologisia muutoksia, joka mahdollistivat puhumiseen perustuvan viestinnän.

Nämä rakenteelliset muutokset mahdollistivat ennen kaikkea vokaalien tuottamisen. Kun vokaalit yhdistetään konsonantteihin, mahdollistuu äänneasultaan lähekkäisten sanojen erottaminen ja sanaston tuottaminen. Näin kielen monipuolisen kehityksen edellytykset muodostuivat.

Tämä Homo sapiens -lajille tyypillinen kehitys on johtanut ainutlaatuisen viestintävälineen – puheen – kehittymiseen. Puhe taas on mahdollistanut kirjoitustaidon ja lukeminen kehittymisen, joka on luonut edellytykset ihmiskunnalle karttuneen tiedon taltiointiin, ihmiskunnan ”muistiin”. Olemme puheen ja luku- sekä kirjoittamistaidon avulla yhteydessä toisiimme. Nämä kyvyt ovat tehneet ihmisestä ihmisen, sosiaalisen eläimen.

Anu Klippi
Logopedian professori, emerita
Psykologian ja logopedian osasto

Aaltonen, O., Lehtinen, M. & Aulanko, R., toim. (2012). Näkökohtia puheen alkuperästä. Mediapinta.

Paastonaika, suuri paasto, quadragesima viittaa neljäänkymmeneen päivään laskiaistiistaista pääsiäiseen.  Paaston rajoitukset esimerkiksi ruokailuun liittyen ovat lieventyneet tai kokonaan unohtuneet. Kirkot korostavat kuitenkin edelleen katumusta ja almujen antoa.

Katolisissa maissa saatetaan vielä luopua erityisistä nautinnoista, kuten makeisista, alkoholista ja sosiaalisesta mediasta, samalla kun korostetaan yksinkertaisuutta ja itsehillintää, keskittymistä henkisiin asioihin.

Pohjoismaissa paastonaika alkaa laskiaistiistaina mäenlaskulla ja laskiaispullien syönnillä. Korkeintaan pitkänä perjantaina hiljennytään. Tänä vuonna lepakko, muurahaiskäpy, kiinalainen ruokakulttuuri ja globalisaatio pakottivat koko Euroopan uudenlaiseen paastoon. Ravintoloissa ei voi käydä, ja alkoholin myyntiä on ehdotettu kiellettäväksi perherauhan ylläpitämiseksi. Sosiaalisen median käyttö on runsaampaa kuin koskaan, mutta itsehillintää täytyy kaikkien yrittää harjoittaa, yhteiseksi hyväksi.

Paastonaika on monessa kulttuurissa pitänyt pintansa vuosisatojen ajan. Länsimaiseen kulttuuriin se ei ole enää istunut, koska kaupan täytyy kasvaa ja kukoistaa, joka päivä, sunnuntait ja pyhät mukaan lukien. Mahtaisiko tämä lepakon ja muurahaiskävyn, tai ainakin COVID-19:n aikaansaama paastonaika luoda mahdollisuuden oppia hiljentymistä, keskittymistä välttämättömään ja pohdintaan elämän tärkeistä arvoista ja kuoleman todellisuudesta? Se olisi tärkeää valmistauduttaessa koronakauden jälkeiseen uudelleenrakennuksen aikaan.

Uusimaa on vastikään asetettu karanteeniin, täältä ei pääse ulos eivätkä muut pääse tänne. Loistoristeilijät odottavat merellä, kun koronaa pelkäävät valtiot eivät päästä aluksia satamaan. Ruton riehuessa Euroopassa 1300-luvulla laivat joutuivat odottamaan satamaan pääsyä aivan samalla tavalla. Dubrovnikiin ulkomailta pyrkivät määrättiin 40 päivän (quaranta) karanteeniin läheisille saarille.

Roomalaiskatolisessa vesperissä laulettiin tuolloin äskettäin kuolleille Placebo Domino in regione vivorum -sanoin alkavaa psalmia. Placebo-sanaa alettiin käyttää viittaamaan sairaiden saamaan lievitykseen samalla tavoin kuin psalmi auttoi kuolleita matkalla taivasten valtakuntaan.

Plasebo-sanasta on aikojen saatossa tullut tärkeä käsite satunnaistettujen ja lumekontrolloitujen lääketutkimusten kautta potilaan ja lääkärin vuorovaikutukseen, terapeuttiseen interaktioon, jolla on oleellinen merkitys potilaan hyvinvoinnin ja hoitoon sitoutumisen kannalta. Plasebon mekanismit tunnetaan nykyään varsin hyvin.

Plasebon vaikutus kuvastaa sitä, miten ympäristöstä tuleva informaatio muuttuu aivojen kognitiivisten prosessien myötä neurokemiallisiksi viesteiksi, jotka välittävät positiivisen odotuksen, ehdollistumisen, oppimisen ja luottamuksen vaikutukset elimistön fysiologisiin toimintoihin. Plasebovaikutus on osoitettu erityisesti tilanteissa, joissa päätemuuttujana on subjektiivinen kokemus, kuten kivun lievittyminen. Sitä vastoin uloshengityksen sekunttikapasiteetti ei parantunut plasebon vaikutuksesta, vaikka hengenahdistuksen tunne lievittyikin.

Plasebon neurokemiallisia välittäjiä ovat palkitsemisjärjestelmän neurotransmitterit. Plasebon mekanismeja on tutkittu syvällisesti erityisesti kivun kokemisessa. PET- ja fMRI-tutkimuksissa on osoitettu, että endogeeninen opioidi- ja kannabinoidijärjestelmä välittää plaseboanalgesiaa kivunsäätelyjärjestelmän vaikutuskohdissa. Parkinsonin taudissa dopamiinin vapautuminen striatumista selittää plasebon vaikutukset  motorisiin oireisiin.

Yksilöiden välillä on suuria eroja plasebovaikutuksen aktivoinnissa. Suggestioalttius, optimismi ja vähäinen ahdistuneisuus on liitetty parempaan kykyyn aktivoida plasebovaikutus. Persoonallisuuspiirteet (minän joustavuus, altruismi ja mutkattomuus lisäävät, vihamielisyys vähentää) selittävät noin neljänneksen plaseboanalgesian varianssista ja tutkittavien kyvystä aktivoida myy-opioidi-välitteinen neurotransmissio. Jos persoonallisuuspiirteisin lisätään vielä aivojen konnektiivisuusanalyysi, pystytään tällä hetkellä selittämään noin 36 % placebovaikutuksesta. Näiden ominaisuuksien taustalla on ymmärrettävästi lukuisia perimään liittyviä tekijöitä.

Myös luottamuksen on osoitettu voivan vahvistaa plasebovaikutusta, ainakin kokeellisessa tilanteessa, jossa tutkittaville annetaan intranasaalisesti oksitosiinia. Tämän neuropeptidin on ehdotettu välittävän empatiaa, luottamusta, sosiaalista oppimista ja sitoutumista. Se on yhdistetty myös hengellisyyteen.

Uskoa, uskonnollisessa merkityksessä, on tutkittu plaseboanalgesian yhteydessä vertaamalla miten uskonnollisen (Sassoferraton Vergine Annunciate) ja ei-uskonnollisen kuvan (Leonardo da Vincin Nainen ja kärppä) katsominen vaikuttaa kokeelliseen kivun voimakkuuteen, ja mitkä aivojen alueet aktivoituvat fMRI-kuvaksessa tässä yhteydessä uskovaisten katolisten ja ateistien/agnostikkojen aivoissa.

Uskovaiset pystyivät ”irrottautumaan kivuliaasta kokemuksesta” Neitsyt Marian kuvaan syventyessään toisin kuin ei-uskovaiset. Tämä tapahtuma yhdistettiin ventrolateraalisen prefrontaalisen aivokuoren aktivoitumiseen. Syvästi uskovaisilla protestanteilla on tutkittu uskonnollisen rukouksen vaikutusta kokeellisen kivun voimakkuuteen fMRI-tutkimuksessa. Rukoileminen vähensi kivun voimakkuutta 11 %:lla ja kivun epämiellyttävyyttä 26 %:lla. Rukouksen aikainen vähentynyt neuraalinen aktiviteetti (BOLD-signaali) näkyi laajassa perietofrontaalisessa verkostossa.

Koronakriisi on pelottava, koska se on näkymätön ja sen olemus vielä pääosin tuntematon. Moni voi kokea olonsa samaksi kuin keskiajan ihminen, jolla ei ollut tutkittua tietoa tukenaan.

Eräässä viikonlopun aikana lukemistani lehtikirjoituksista pohdittiin, mahtavatko mystiikka ja hengellinen herätys tehdä paluuta näinä epävarmoina aikoina. Toisessa kirjoituksessa mainittiin, että Pohjoismaat saattavat selviytyä tästä kriisistä muita maita paremmin, koska niiden kansalaiset luottavat muita enemmän päättäjiinsä. Varmasti niin päättäjien kuin kansalaistenkin luottamuksella terveydenhuoltojärjestelmään on myös iso merkitys.

Voittakaamme siis COVID-19 karanteenin, uskon, toivon, luottamuksen ja lääketieteen voimalla!

Eija Kalso
Professori, ylilääkäri
HY ja HUS

Lähteet

Elmholt E-M, Skwes J, Dietz, ym. Fontiers in Human Neuroscience 2017;11:article 337.

Kessner S, Sprenger C, Wrobel N, ym. JAMA 2013;310:1733-4.

Pecina M, Azhar H, Love TM ym. Neuropsychopharmacology 2013;38:639-46.

Vachon-Presseau E, Berger SE, Abdullah TB, ym. Nat Commun 2018;9:3397.

Van Cappellen P, Way BM, Isgett SF, ym. Soc Cogn Affect Neurosci 2016;11:1579-87.

Wechsler M, Kelley JM, Boyd IOE, ym. N Engl J Med 2011;365:119-26.

Wiech K, Farias M. kahane G, ym. Pain 2009;139:467-76.

”Maasta olet sinä tullut ja maaksi olet sinä tuleman”, lausuu pappi hautajaisliturgiassa. Parempi olisi sanoa: ”Vedestä olet sinä tullut ja vedeksi olet sinä tuleman”. Meistä kaksi kolmasosaa on nimittäin silkkaa suolavettä. Tällaisia ajatuksia rupesi pörräämään päässä, kun olin vähän aikaa sitten asiantuntijana Lasten tiedekysymykset Live-tilaisuudessa Tiedekulmassa. Tilaisuus järjestettiin toista kertaa ja sen toteuttivat yhteistyössä Helsingin yliopisto ja Helsingin Sanomat.

Mielettömän mukava tapahtuma – ja tärkeä! Tupa oli täysi – etupäässä kuitenkin aikuisia. Jotkut aikuiset olivat tulleet lasten tai lastenlasten kanssa, mutta aika suuri osa paikalla ilman lapsia. Asiantuntijoille oli annettu yksi ennakkokysymys, ja muut kysymykset tulivat läsnä olleilta lapsilta tai lapsen mielisiltä. Tilaisuuden juonsi tiedetoimittajakonkari Jukka Ruukki.

On helppoa olla lavalla vastailemassa aikuisten ja vielä helpompaa aikuisten asiantuntijoiden kysymyksiin, mutta väännä nyt sitten vastauksesi niin, että sen ymmärtää 5-vuotias Matti ja Liisa. Pitää panna kieli keskelle suuta. Sampsa Vanhatalo suoriutui tyylikkäästi mm. tällaisista kysymyksistä: Kuinka monta ajatusta voi ajatella samaan aikaan. Mitä aivot ovat? Ensimmäisen vastauksen minäkin olisi osannut: ”Aivoihin mahtuu vain yksi ajatus kerralla (ainakin miehillä)”. Sampsan vastaus toiseen kysymykseen oli räväkkä: ”Aivot ovat läskiä.” Vaikka se ”lievästi” vääristää totuutta, lapsen kokemusmaailmassa läski muistuttanee kaikista eniten aivojen ulkonäköä. Keskiajalla luultiinkin, että pääkopan sisällä oli märkää.

Hesari on julkaissut lasten tiedekysymyksiä vuodesta 2012 lähtien. Ne osuvat tieteen ytimeen. Missä oli minun potta, kun olin äidin masussa? Miksi sammakko pomppii? Kysymykset ovat nerokkaita, riemastuttavaa arkielämän ihmettelyä. Olen varma, että palsta on Hesarin luetuimpia, ja uskallan veikata, että valtaosa lukijoista on aikuisia. Palkintojakin on tullut. Suomen Unicef-järjestö myönsi vuoden 2018 Lapsen oikeuksien vaikuttaja -tunnustuksen Hesarin Lasten uutisille ja lasten tiedekysymyksille.

Live-tilaisuus tuo lasten kysymyksiin uuden ulottuvuuden ja uusia katsojaryhmiä. Tilaisuuden videotallennettakin on katsottu liki 2000 kertaa. Yli kymmenen kertaa enemmän kuin ihmisiä mahtuu Tiedekulmaan.

Suvi Viranta-Kovaselle esitettiin kysymys Miksi ihminen on tehty tähän maailmaan? ”Ei ihmistä ole tehty tähän maailmaan. Me ollaan muiden kädellisten apinoiden kanssa samanlaisia. Olemme heikkoja eläimiä. Meissä on kuitenkin korostunut kaksi asiaa. Olemme kompensoineet heikkouden näppäryydellä. Sormilla saa hyvän pinsettiotteen. Meillä on sormista myös hyvä yhteys aivoihin. Aivot ovat kehittyneet vähän paremmin kuin muissa lajeissa.”

Markus Piha sai vastatakseen kysymyksen Miksi mato on limainen? ”Madon limakerros on paksu ja se suojaa sen ihoa. Oikeasti – kun puhumme madoista – kyse on lieroista. Ne elävät syvällä maan sisällä. Jotta ne pystyvät kulkemaan käytävissään, on parempi olla limainen.”

Anu Kantele oli illan asiantuntijavieras. Hän vastasi kysymykseen Mikä on maailman vaarallisin tauti? ”Kunnian saa tietysti vesikauhu. Sehän tappaa kaikki sairastuneet, jos heitä ei ehditä hoitamaan riittävän ajoissa. Maailman tappavimman eläimen kunnian saa kuitenkin sääski. Sen levittämään malariaan kuolee edelleen eniten ihmisiä maailmassa.” Covid19 oli tilaisuuden aikaan vasta tulossa.

Lasten tiedekysymykset ovat viihdettä parhaimmillaan, mutta on niillä laajempikin merkitys. Ne antavat lapsen ihmettelylle äänen. Ne kertovat, miten kauhean paljon heidän pääkopassa pörrää. Ja mikä tiedonjano heillä on! Kannattaisi järjestää näitä tilaisuuksia muuallakin kuin Helsingissä.
Minulle esitetty ennakkokysymys oli Miksi minun pitää juoda vettä? Lainasin labrasta viisi valkoista 10 litran ämpäriä ja ostin Tokmannilta lisäksi kaksi mustaa ämpäriä. Nostin lavalle ensin yhden ämpärin ja kysyin, onko minussa näin paljon vettä. Muutama käsi nousi. Sen jälkeen ämpäri ämpäriltä lisättiin paukkuja ja kohta kaikki viisi ämpäriä oli rivissä lavalla. ”Painan 70 kiloa. Minussa on viisi ämpärillistä vettä”. Sen jälkeen nostettiin viiden valkoisen viereen kaksi mustaa ämpäriä. Niiden 20 litraan mahtuisi minun maallisen ruumiini kiinteä aine – mustana kuin hiili.

Viikoittaiset Biomedicum Helsinki-seminaarit muodostavat kampuksemme tärkeimmän ja arvostetuimman seminaarisarjan. Yleensä esitelmän pitää ulkomainen, erittäin ansioitunut tutkija.

Naistenpäivän johdosta innostuin tilastoimaan seminaarisarjan puhujia sukupuolen mukaan. Tulos oli karu. Vuonna 2019 81% puhujista oli miehiä. Vuoden 2020 toistaiseksi sovituista puhujista (n=20) pyöreät 100% on miehiä! Vertailun vuoksi katsoin Viikin vastaavan seminaarisarjan puhujat (Viikki Monday Seminars) vuodelta 2019, siellä miesten osuus puhujista oli jonkin verran pienempi, mutta kuitenkin 64%.

Hyvä uutinen on se, että tähän kovin vinoutuneeseen sukupuolijakaumaan on meidän kaikkien mahdollista vaikuttaa. Seminaarisarjan ohjelmaa ei määrää kohtalon sormi, vaan kuka tahansa Meilahden tutkijayhteisön jäsen saa ehdottaa ansioituneita tutkijoita puhujaksi. Ehdotetun henkilön pitää sitten vielä läpäistä järjestäjien (tällä hetkellä apulaisprofessorit Jaan-Olle Andressoo ja Sara Wickström) tieteellinen seula.

Emme tutkijayhteisönä ole ehdottaneet riittävästi naisia puhujiksi. Veikkaan, että syynä on se, että kun mietimme kenet kutsua, useimmille tulee ensimmäisenä mieleen miespuolinen tutkija. Heitä on ensinnäkin senioriprofessoritasolla edelleen selvästi naisia enemmän. Lisäksi useimmilla foorumeilla (konferensseissa ym.) olemme tottuneet näkemään lähinnä miehiä pääpuhujina; nämä tutut naamat tulevat siis etsimättä mieleen. Näin voidaan jäädä jumiin kehälle, jossa arvostettujen seminaarisarjojen ja kokousten lavoilla nähdään miehinen puhujakaarti vielä pitkälle tulevaisuuteen.

Käytä mahdollisuuttasi vaikuttaa! Nainen (ja mies), elämässämme koronaviruskaaoksen jälkeen ehdota naista puhujaksi, arviointipaneeliin ja johtoryhmään. Pragmaattisesti ajattelen, että naisten on ensisijaisesti aktivoiduttava, mikäli halutaan nopeahko muutos. Vaaliuurnillakin suomalaiset naiset ovat vasta vuonna 2019 (!) ruvenneet äänestämään voittopuolisesti naisia (ks. juttu ”Sukupuolen vaihdos”, HS Kuukausiliite maaliskuu 2020). ”Nyt naiset vetävät [vaaleissa] kotiinpäin melkein yhtä paljon kuin miehet.” Tämän seurauksena nykyisestä eduskunnasta 47% on naisia.

Vaan etkö suoralta kädeltä keksi ketään ”riittävän hyvää” naista? Mietipä vähän tarkemmin. Etkö vieläkään? Ei hätää. Sveitsiläiset ovat koonneet tietokannan juuri tähän tarkoitukseen: https://www.academia-net.org/project/ AcademiaNetin pdf-esitteen otsikkona onkin osuvasti No more excuses!

Liisa Kauppi
apulaisprofessori
Systeemionkologian tutkimusohjelma
Biokemian ja kehitysbiologian osasto

Meilahdessa toimivan Helsingin biopankin (rekisteröity Valviran valtakunnalliseen biopankkirekisteriin 4/2015) pääperustajat ovat HUS ja Helsingin yliopisto. Pankin perustajille on ollut alusta asti selvää, että toiminta tähtää ammattimaiseen, läpinäkyvään ja luovuttajien tietosuojaa ja Suomen/EU:n lainsäädäntöä kunnioittavaan toimintaan.

Nykyisen biopankkilain (biopankkilaki 688/2012) voimaantulon jälkeen on annettu EU:n tietosuoja-asetus sekä laki sosiaali- ja terveystietojen toissijaisesta käytöstä (ns. toisiolaki). Näillä säädöksillä on ollut myös vaikutuksia, jotka ovat osaltaan aiheuttaneet biopankkitoimintaan viiveitä ja hämmennystä. Lakien soveltamiskäytännöissä ja lain tulkinnoissa on ollut variaatioita niin yksikkö- kuin kansallisellakin tasolla. Biopankit ovatkin odottaneet biopankkilainsäädännön tarkistamista, johon liittyy myös toisiolain ja valmisteilla olevan genomilain kokonaisuus.

Nyt on juuri oikea aika vaikuttaa biopankkitoiminnan tulevaisuuteen. Heitän haasteen kaikille tutkijoille ja tutkimustyössä mukana oleville, Meilahden sairaaloiden henkilökunnannalle, potilaille ja potilasjärjestöille ottamaan osaa ja vaikuttamaan siihen, millaisen lainsäädännön haluamme.

Biopankkien tavoitteena on uusien hoitomuotojen kehittäminen ja terveyden edistäminen tutkimuksen avulla. Biopankkien näytekokoelmien avulla voidaan selvittää sairauksien taustalla olevia perintötekijöitä sekä ympäristötekijöiden ja elintapojen välisiä suhteita. Tutkimustulosten avulla voidaan kehittää entistä parempia lääkkeitä, hoitotapoja sekä taudinmääritysmenetelmiä.

Biopankkitoiminta on merkityksellistä niin tutkimustyölle, terveydenhuollolle kuin yksittäiselle kansalaisellekin, ja siksi toiminnan sujuvuuden varmistaminen on tärkeää kaikissa mukana olevissa terveydenhuollon yksiköissä. Liputan vahvasti tämän puolesta. Vain biopankit takaavat taloudellisesti ja juridisesti kestävän, ammattimaisen ja läpinäkyvän toiminnan. ”Jääkaappipakastintutkimuksen” aika on ohi!

Joka päivä,
jokaiselle potilaalle,
yhä parempaa hoitoa.

Anne Pitkäranta
Tutkimusjohtaja, HUS
Professori, Helsingin yliopisto

Seuraa Eduskunnan tiedotusta (Biopankkilainsäädännön uudistamisesta) ja osallistu keskusteluun

 

 

Jo ennen tutkijoiden tarttumista tietoisuuteen tutkimuskohteena, taikurit ovat tienneet, kuinka rajoittunut ihmisen mieli on. Monien taikatemppujen takana on tarkkaavaisuuden siirtäminen johonkin tempun suorittamisen kannalta epäolennaiseen, jolloin katsojalle jää illuusio yliluonnollisesta tapahtumasta (Kuhn, Amlani, & Rensink, 2008). Laboratoriotutkimukset ovatkin osoittaneet, että keskittyneen tarkkaavaisuuden ulkopuolelle jääviä kohteita ei välttämättä nähdä ollenkaan, mikä on arkikokemuksemme kannalta yllättävää. Meillä on helposti vaikutelma siitä, että havaitsemme kaiken mitä katsomme (Simons & Chabris, 2000). Havaintoihimme vaikuttavat voimakkaasti erilaiset odotukset ja oletukset, joita meillä on maailmasta, ja näitä manipuloimalla voidaan luoda erilaisia illuusioita.

Visuaalisia illuusioita ja niihin perustuvia temppuja hämmästyttävämpää on taikureiden kyky vaikuttaa suoraan ihmisten käyttäytymiseen. Klassisessa korttitempussa taikuri plaraa nopeasti korttipakan katsojan edessä ja pyytää tätä valitsemaan yhden kortin ja olemaan kertomatta tätä taikurille.  Tämän jälkeen taikuri löytää kyseisen kortin jostain yllättävästä paikasta. Tempun juju on siinä, että katsoja olettaa, että taikuri jollain tavalla lukee katsojan mieltä ja sen jälkeen järjestää saman tai identtisen kortin paikkaan, josta hän sen myöhemmin löytää. Tästä ei kuitenkaan ole kyse.

Consciousness & Cognition -lehdessä taikuri ja psykiatrian jatko-opiskelija Jay Olson paljastaa mihin temppu perustuu (Olson, Amlani, Raz, & Rensink, 2015): Taikuri saa katsojan valitsemaan haluamansa kortin yksinkertaisesti näyttämällä kyseistä korttia pidempään kuin muita plaratessaan pakkaa tämän edessä. Temppu kertoo mielenkiintoisella tavalla siitä, miten meidät saa tarvittaessa toimimaan tavalla, joka tuntuu kumoavan intuitiivisen käsityksemme vapaasta tahdosta.

Miksi valitsemme kortin, jonka olemme nähneet hieman muita pidempään? Tähän ei anneta suoraa vastausta, mutta yksi vastaus voi olla, että kyseiseen korttiin liittyvät edustukset aivoissa jollain tavalla virittyvät ja viritys laukeaa katsojan tehdessä valinnan, ilman tietoisuutta tällaisesta virittymisestä. Samalla tavalla subliminaaliset, havaintokynnyksen alittavat ärsykkeet vaikuttavat ihmisten käyttäytymiseen psykologisissa laboratoriokokeissa virittämällä erilaisia toimintataipumuksia ja –valmiuksia (Dehaene et al., 1998). Tällainen virittyminen auttaa ihmistä ennakoimaan erilaisia tilanteita aktivoimalla niihin sopivia käyttäytymismalleja, jotka auttavat toimimaan tarvittaessa nopeasti ja tehokkaasti tässä ja nyt, ilman tilanteen analysoimisesta johtuvaa viivettä. Eräät kognitiotieteilijät olettavatkin tietoisuutemme olevan eräänlaista jatkuvaa ennakointia, jota ainoastaan korjaillaan aistitiedon perusteella vastaamaan paremmin todellisuutta (Clark, 2013).

Tarve tämänkaltaiseen ennakointiin johtuu ympäristön tarjoamasta valtavasta potentiaalisesta informaatiomäärästä. Luotamme siksi, että suurin osa ympäristön tarjoamasta tiedosta joko pysyy samana tai se ei ole toimintamme kannalta olennaista. Aivot pyrkivät sen vuoksi valikoimaan tietoa hyvin rajoitetusti sieltä, missä se on sekä tehtävän kannalta olennaista että epävarmaa (Friston, Adams, Perrinet, & Breakspear, 2012). Iso osa informaatiosta on toisteista (redundanttia) ja sitä pidetään itsestään selvänä, eikä siihen siksi kiinnitetä huomiota.

Tämä tiedon valikointi riippuu täysin aivojen ennusteista, ja sitä on mallinnettu matemaattisesti informaatioteorian avulla (Friston et al., 2012). Erilaiset ajattelun vinoumat ja harhat myös liittyvät todennäköisesti tämänkaltaiseen tiedonhankinnan rajoittumiseen. Epätavallisessa tilanteessa, jollainen taikatemppujen kohteeksi joutuminen esimerkiksi on, ihmiseltä puuttuvat niin rutiinit kuin ennustettavuuskin ja sen vuoksi alttius joutua manipuloinnin kohteeksi nousee. Tarkkaavuus helposti kohdistuu tällöin yksityiskohtiin, jotka ovat silmiinpistävämpiä, eikä yksityiskohtiin jotka olisivat tehtävän kannalta olennaisia. Tämä siksi, että poikkeustilanteessa yksilöltä puuttuu tieto siitä, mikä olisi olennaista.

Tämä siis aivojen toiminnan näkökulmasta. Jos palataan kortinvalintatehtävään taikatempussa katsojan näkökulmasta, kortti saattaa esimerkiksi tuntua tutummalta ja valitaan siksi. Ihminen ei välttämättä ole reflektiivisellä tasolla edes tietoinen tällaisesta tuttuudesta, vaikka se toimisikin valintojen taustalla. Zajonc (1980) osoitti jo vuosikymmeniä sitten, että pidämme tutusta ärsykkeestä, vaikkei meillä olekaan muistikuvaa sen aikaisemmasta havaitsemisesta. Tuttuuden yhteys niin mieltymyksiin ja valintoihin onkin vahva. Se on esimerkki heuristiikasta, peukalosäännöstä, jota ihmiset käyttävät päätöksissään silloin kun parempaakaan tietoa ei ole tarjolla (Gigerenzer, Todd, & the ABC Research Group, 1999). Heuristiikka on yleensä varsin toimiva.

Arjessa kiinnitämme huomiota asioihin niiden merkitysten perusteella. Koska oletamme ettei kortin valinta ole tempun kannalta olennainen, sillä ei ole merkitystä kannaltamme emmekä siksi myöskään varsinaisesti reflektoi valintaa. Taikuri käyttää tätä hyväkseen. Valintojen tekeminen tällä tavalla on yleistä (Johansson, Hall, Sikström, & Olsson, 2005; Nisbett & Wilson, 1977), koska arjessa joudumme tekemään valtavan määrän päätöksiä, joiden reflektointi nopeasti täyttää tietoisen mielen rajoitetun kapasiteetin.

Olsonin ja kollegoiden tutkimuksen taustalla oli halu tutkia tarkemmin sitä, miten ihmiset selittävät valintojaan tällaisen taikatempun yhteydessä ja minkälaiset taustamuuttujat vaikuttavat ihmisten valintoihin. He tekivät kaksi koetta, ensin Vancouverin kaduilla ja sen jälkeen laboratoriossa. Kadulla 98 prosenttia koehenkilöistä valitsi pidempään näytetyn kortin, ja näistä 91 prosenttia koki tehneensä vapaan valinnan. Koemanipulaatio oli siis harvinaisen tehokas!

Osalta koehenkilöitä myös kysyttiin syytä kortin valinnalle. Reilu puolet kertoi, ettei valintaan ollut mitään syytä, lopuista vajaasta puolesta kolmasosa kertoi, että he näkivät selvästi vain yhden kortin, neljännes koki, että kortti tuli esiin muista korteista ja loppu kolmannes kertoi jonkinlaisen rationalisoinnin valinnalleen. Ihmiset toisin sanoen eivät olleet tietoisia siitä, että heidän valintansa oli manipuloitu.

Osoittaako taikatemppu, ettei ihmisillä ole vapaata tahtoa? Osittaisen vastauksen tähän antaa toinen koe, jossa temppu toistettiin laboratorioissa; tällöin temppu epäonnistui n.  70 prosentissa tapauksista. Laboratorioasetelma erosi ensimmäisestä kokeesta ympäristön lisäksi siinä, että kortit esitettiin koehenkilöille tietokonenäytöltä ja niiden esitysaika oli tarkasti kontrolloitu. Vajaa puolet koehenkilöistä huomasikin, että yksi korteista näkyi pidempään.

Miksi koe onnistuu kun se esitetään kadulla, mutta epäonnistuu laboratoriossa? Yksi syy lienee siinä, että käsin kortteja selatessa yhden kortin näkyminen pidempään helposti voidaan tulkita sattumaksi eikä siihen kiinnitetä sen vuoksi huomiota, kun taas laboratoriossa pidemmälle esitysajalle helposti annetaan jokin merkitys, jolloin se muuttuu reflektoimattomasta havainnosta reflektoiduksi. Psykologiseen kokeeseen tullessaan koehenkilöllä on helposti epäilys jonkinlaisesta huijauksesta, varsinkin jos tällä on takanaan psykologian opintoja.

Olsonin ja kollegoiden mukaan taikuriesityksiin saattaa myös liittyä jonkinlainen sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvä komponentti. Toimintamme helposti synkronisoituu muiden käyttäytymiseen ja sovitamme käyttäytymisemme erilaisten automatisoituneiden skriptien ja normien mukaisiksi. Taikurin kanssa toimiessaan ihminen laumaeläimenä mukautuu taikurin käyttäytymiseen ja tiedostamattaan toimii tämän toiveiden mukaisesti. Laboratoriossa koehenkilö on vapaa tällaisesta sosiaalisesta paineesta.

Palataanpa vapaaseen tahtoon. Jos vapaa tahto ymmärretään vapautena ulkoisista pakottavista voimista – kuten se arkipsykologisesti nähdään (Vonasch, Baumeister, & Mele, 2018)  – tämä tutkimus näyttäisi osoittavan, että vapaa tahto vaatii tietoisuutta valintaan vaikuttavista tekijöistä. Vapaus taikurin manipulaatiosta vaatii siis kortin tuoman tuttuuden tunteen, kortin pidemmän esitysajan ja taikurin intentioiden välisen yhteyden huomaamista ja ymmärtämistä.

Kyse on siis siitä, millaisina vaihtoehdot avautuvat koehenkilölle päätöstilanteessa. Korttitempussa katsojalla ei ole mitään valmista rutiinia, johon luottaa, jolloin valinta kohdistuu heuristisesti tutuimman tuntuiseen vaihtoehtoon. Katsojalla ei ole mitään syytä olla tekemättä tätä valintaa, koska hän ei ymmärrä tulleensa manipuloiduksi.  Emme koe että tietyt tekijät määräävät toimintaamme, jos emme tiedä niistä.

Tilanteessa jossa taikurin juoni on selvillä, valintatilanne avautuu siis koehenkilölle erilaisena, mutta valitettavasti Olson ei sisällyttänyt tämän kaltaista koetilannetta tutkimukseensa. Todennäköisesti tällainen tieto kuitenkin lisäisi katsojien reflektointia. so. huomiota siihen, miten taikuri kortit esittää ja siihen miten he valitsevat kortin. Manipuloiduksi tuleminen on tällöin epätodennäköisempää. Reflektointikyvyn onkin todettu ehkäisevän esimerkiksi valeuutisiin uskomista (Pennycook & Rand, 2019).

Lopuksi vielä huomio laboratorio- ja arkiympäristön eroista. Useinhan tieteellisyyden ehtona on pidetty sitä, että ilmiön pitäisi jollain tavalla saada syntymään laboratorio-olosuhteissa. Olsonin tutkimus osoittaa, että moni arkielämää ohjaava, taikuuden kaltainen ilmiö kääntyy hankalasti laboratoriotutkimuksiin.

Tuomas Leisti
Tutkijatohtori
Psykologian ja logopedian osasto

Lähteet

Clark, A. (2013). Whatever next? Predictive brains, situated agents, and the future of cognitive science. Behavioral and Brain Sciences, 36, 181–253.

Dehaene, S., Naccache, L., Le Clec, G., Koechlin, E., Mueller, M., Dehaene-Lambertz, G., … Le Bihan, D. (1998). Imaging unconscious semantic priming. Nature, 395, 597–600.

Friston, K., Adams, R. A., Perrinet, L., & Breakspear, M. (2012). Perceptions as hypotheses: Saccades as experiments. Frontiers in Psychology, 3, 1–20.

Gigerenzer, G., Todd, P. M., & the ABC Research Group. (1999). Simple Heuristics That Make US Smart.

Johansson, P., Hall, L., Sikström, S., & Olsson, A. (2005). Failure to detect mismatches between intention and outcome in a simple decision task. Science, 310, 116–119.

Kuhn, G., Amlani, A. A., & Rensink, R. A. (2008). Towards a science of magic. Trends in Cognitive Sciences, 12, 349–354.

Nisbett, R. E., & Wilson, T. D. (1977). Telling more than we can know: Verbal reports on mental processes. Psychological Review, 84, 231–259.

Olson, J. A., Amlani, A. A., Raz, A., & Rensink, R. A. (2015). Influencing choice without awareness. Consciousness and Cognition, 37, 225–236.

Pennycook, G., & Rand, D. G. (2019). Lazy, not biased: Susceptibility to partisan fake news is better explained by lack of reasoning than by motivated reasoning. Cognition,  188, 39–50.

Simons, D. J., & Chabris, C. F. (2000). Gorillas in our midst: Sustained inattentional blindness for dynamic events. Perception, 28, 1059–1074.

Vonasch, A. J., Baumeister, R. F., & Mele, A. R. (2018). Ordinary people think free will is a lack of constraint, not the presence of a soul. Consciousness and Cognition, 60, 133–151.

Zajonc, R. B. (1980). Feeling and thinking: Preferences need no inferences. American Psychologist, 35, 151–175.

O tempora, o mores!

Nykyaikaa ja tapainturmellusta kauhistelevat sanat, toki retoriikan keinoin liioitellen, lausuttiin täällä vierailukohteessani Roomassa jo ennen ajanlaskumme alkua. Tällainen nostalgian tuoma kaipuu vanhoihin hyviin aikoihin on edelleen yleistä, vaikka jokaiselle asiaa pohtivalle lienee selvää, että historiassa kaikki ei ole ollut paremmin. Taloudellinen kehitys ja hyvinvointi on lisääntynyt, terveys parantunut ja sairastuvuus laskenut. Äärimmäinen köyhyys on vähentynyt neljässä vuosikymmenessä 40:sta 10 %:iin (1) ja esimerkiksi globaali lukutaito on sadassa vuodessa noussut noin kahdestakymmenestä prosentista suunnilleen 85:een (2).

Samankaltaiset inhimilliset ajatusrakennelmat johtavat meitä harhaan kuvittelemaan, että nuoriso on nykyään jollain tavalla huonompaa kuin ennen. Näin onkin taidettu sanoa jokaisen sukupolven kohdalla. Vanhimmat merkinnät asiasta ovat yli 500 vuotta ennen yllä mainittua Ciceron lausahdusta, vuodelta 624 ennen ajanlaskun alkua (3), ja sen jälkeen vastaavia viitteitä löytyy enemmän tai vähemmän tasaisesti omiin päiviimme saakka. Varsinaista tieteellistä tutkimusta ja raportteja eri sukupolvien välisistä asenteista on tehty 1950-luvun jälkeen. Tulokset vastaavat antiikin tilannetta – jokainen uusi sukupolvi on edellisten mielestä huonosti käyttäytyvää, itsekästä ja lähestulkoon ihmiskuntaa tuhoon vievää, oli kyse sitten ”baby boomereista” (summittainen syntymäaika 1945-60) , ”X”- (s.1960-70) tai ”Y”- (s.1970-1990) sukupolvista (4).

Yleisestä tai ainakin usein kuulluista moitteista poiketen nuoriso, tuo ihmiskunnan tulevaisuuden toivo, on kuitenkin vuosien varrella mitatusti parantanut juoksuaan. Jokainen uusi sukupolvi on ollut edeltäjiänsä älykkäämpi ja kekseliäämpi. Keskimääräinen ÄO-testin tulos on noussut eri populaatiossa noin 3 pistettä vuosikymmenessä, jyrkimmin juuri silloin kun koulutus ja ravinto alkavat merkittävästi parantua, minkä jälkeen kasvu tasaantuu, mutta ei lakkaa. Sata vuotta sitten ihmiskunnan (mitattujen osien) keskimääräinen älykkyys olisi tämän päivän testeillä itse asiassa vain noin 70. ÄO ei tietenkään mittaa kaikkea, mutta nykynuorisomme on selvästi parempaa monilla aloilla, joilla mittauksia on tehty. Viimeinen nuorisotutkimus Suomessakin osoittaa että nuoriso on aktiivisempaa ja kiinnostuneempaa vaikuttamaan maailmaan kuin kertaakaan aiemmin yli 20 vuoden seuranta-aikana. Politiikka- ja järjestöaktiivisuuden lisäksi jopa nuorison luottamus yhteiskunnallisiin instituutioihin on vahvistunut (5).

Sosiologian alalla käsitteeksikin muodostunutta ”Nykyajan nuoret!” -harhaa on nyt tutkimuksissa yritetty selvittää ja selittää: miten voi olla mahdollista, että jokainen sukupolvi on sitä mieltä, että nuoriso on degeneroitunutta, vaikka lähes kaikilla mittareilla maailma on mennyt eteenpäin, ja ainakin osaaminen on lisääntynyt? Tällaisen varsin viattomalta tuntuvan harhan ymmärtäminen voi antaa meille tietoa siitä, miksi tunteiden kautta usein vaikuttavien valeuutisten viestit ovat niin tarttuvia. Tästä on toki matkaa siihen, että tietoon perustuva ajattelu pääsisi voitolle, mutta ymmärtämällä ihmisten käyttäytymistä voimme ehkä oppia jotakin hyödyllistä.

”Nykyajan nuoret”- harhaa tutkittiin viidellä eri kokeella (6), ja tulokset viittaavat siihen, että samoin kun maailman tilannetta nostalgisoidessa, muistimme omasta kehityksestämme pettää: vertaamme omaa nykyistä (kehittynyttä) tilaamme ja kuvittelemme, että olimme sellaisia myös nuorina. Silmien alla oleva ja näkyvä nykynuoriso vertautuu tällöin epäreilusti omaan mielikuvaamme siitä, mitä kuvittelemme olleemme. Asiaa korostaa vielä se inhimillinen seikka, että vertailemme muita usein alueilla, joissa olemme itse hyviä. Tällöin keskimääräistä kunnollisempi, hyvin käyttäytyvä ja hyvää käytöstä arvostava ihminen kuvittelee myös nuorena ajatelleensa näin, ja siirtää tämän parhaan ominaisuutensa mielikuvissaan kaikkiin entisajan nuoriin. Vertaillessa tätä väärää mielikuvaa nykyisiin havaintoihin nuorista, ei ole ihme, että ajatusharha on säilynyt vuosituhansia.

Tietoon perustuva vertailu on työlästä ja vaatii ajattelua. Tämänkaltaiset, hiukan huvittavilta tuntuvat, mutta asialliset tutkimusraportit ovat mielestäni hyviä siinä, että ne jättävät myös tunnejälkiä ja jäävät muistiin paremmin. Antiikista peräisin oleviin, retoriikan kautta ihmisiin vaikuttamiskeinoihin kuuluva pathos, tunnekomponentti, on hyvä lisä asiatietoon myös tiedeviestinnässä ja opetuksessa. Monet opiskelijoiden tai nuorten kanssa toimivat lienevät huomanneet, että onneksemme nykynuoret osaavat myös tällaiset, esittämiseenkin liittyvät asiat paremmin kuin me silloin joskus.

Dosentti Kirmo Wartiovaara
Helsingin yliopisto

Viitteet:
1) World Bank https://www.worldbank.org/en/research/brief/policy-research-note-03-ending-extreme-poverty-and-sharing-prosperity-progress-and-policies
2) Our World in Data; https://ourworldindata.org/literacy
3) K. J. Freeman, Schools of Hellas: An Essay on the Practice and Theory of Ancient Greek Education from 600 to 300 B.C. (Macmillan and Co., Limited, 1907).
4) J. Kitt, (2013) Kids These Days: An Analysis of the Rhetoric Against Youth Across Five Generations); http://writingandrhetoric.cah.ucf.edu/stylus/files/kws2/KWS2_Kitt.pdf .
5) https://tietoanuorista.fi/nuorisobarometri/
6) Protzko and Schooler (2019), Kids these days: Why the youth of today seem lacking. Sci. Adv. 2019; 5