Polkemalla syöpää sairastaville lapsille 46 miljoonaa euroa

Tanskalainen Knud Vilstrup päätti parantaa elintapojaan ja halusi tehdä sen tavalla, joka tuntuisi mukavalta. Knud päätti polkaista Tanskan Ringestä Pariisiin katsomaan Tour de Francen maaliintuloa. Pikkujoulujuhlissa 2001 hän kertoi ajatuksestaan Rynkeby Foodsin tekniselle johtajalle Torben  Moller-Larsenille, joka innostui ajatuksesta. Hän lupasi sponsoroida matkaa 50000 Tanskan kruunulla, jos mukaan lähtee ja perille polkee vähintään 10 pyöräilijää. Mukaan tuli 11 henkeä ja hassu idea toteutui.

Hyväntekeväisyyspyöräilystä ei ollut alun perin kyse. Sponssirahaa vain sattui jäämään 38000 Tanskan kruunua, ja kaverit päättivät lahjoittaa ne Odensen sairaalan lasten syöpäosastolle. Kukaan ei osannut ennustaa, että tästä lähtisi leviämään hyväntekeväisyyspyöräily vailla vertaa. Tänä vuonna Team Rynkeby-tapahtumassa oli mukana 2100 pyöräilijää ja 500 avustajaa seitsemästä maasta.   Niiden 54 joukkuetta olivat Tanskasta, Ruotsista, Suomesta, Norjasta, Färsaarilta, Islannista ja ensimmäistä kertaa Saksasta. Kun ensimmäisenä vuonna rahaa syöpälapsille kertyi 5100 €, viime vuonna kokonaispotti syöpälapsille oli 9,44 miljoonaa €. Kaikkien näiden vuosien aikana Rynkeby-joukkueet ovat keränneet syöpälapsille  yhteensä 46 miljoonaa euroa!

Vuonna 2012 olin menossa Pirkan pyöräilyyn. Join aamukahvia tamperelaishotellin ravintolassa, kun kuulin kahden tytön keskustelevan keltapaitaisista pyöräilijöistä, jotka polkevat Pariisiin. Kysyin, mitä sakkia ne olivat ja miten porukkaan voisi päästä? Siitä se sitten alkoi. Ensimmäistä Suomen joukkuetta oltiin juuri kokoamassa ja ilmoittauduin mukaan.

Minut valittiin joukkueen lääkäriksi (sic! lastenpatologi, joka oli viimeksi tavannut elävän potilaan neljännesvuosisata sitten). Minä kelpasin kun muita ei ollut tarjolla.

Harjoittelu alkoi Kettusen Juhan vetämänä. Kerran viikossa oli animal spinning-rääkki. Joka toinen viikonloppu kolmen tunnin kestorasitus (hiihtoa, kävelyä yms). Keväällä alkoivat joukkueen iltalenkit 50-70 km. Lisäksi omatoimiset lenkit, Giro de Espoo, Pirkan pyöräily ja lopulta pitkä viikonloppu: lauantaina poljettiin 200 km ja sunnuntaina 200 km. Kaksi viikkoa lepoa ja lihotusta. Sitten heinäkuun alussa laivalla Travemundeen. Sieltä poljettiin 1250 km Pariisiin seitsemässä päivässä.

Kaikki Rynkeby-joukkueet lähtevät eri paikoista, mutta saapuvat samaan aikaan Pariisiin. Täytimme Champs Elyseen monen kilometrin mittaisena keltaisena letkana, ajoimme Riemukaaren ympäri ja päätimme matkan Eiffel-tornin juurelle. Urakka oli ohi. Seitsemän päivää aurinkoa ja myötätuulta. Päivämatkat olivat +/- 200 km. Suomen ensimmäinen joukkue vuonna 2013 keräsi rahaa Sylva ry:lle
63 350€. Vuonna 2018 Suomesta oli mukana seitsemän joukkuetta ja rahaa kertyi piirun alle 900 000€.

Vuosi 2014 oli kaikkien aikojen sateisin kesä Ranskassa. Poljimme seitsemän päivää kaatosateessa ja vastatuulessa. Ironista oli, että aurinko rupesi paistamaan samalla hetkellä, kun nousimme pyörän päältä Les Invalides -puistossa. Pahin oli yli 200 km etappi Belgiassa, jossa lämpötila laski kahdeksaan asteeseen. Jokainen yritti keksiä keinoja lämpimän pitämiseksi. Laitoin käsiin kaksi kerrosta kertakäyttöhanskoja ja jalkoihin tinapaperia. Huoltotiimi löysi onneksi keskeltä maaseutua autokorjaamon, jonka lämpimään halliin pääsimme lounaalle ja lämmittelemään.

Kansallinen itsetunto nousi tappiin, kun Pariisissa kuulimme tanskalaisten ja ruotsalaisten matkustaneen Pariisiin vuokrabusseilla! Suomalaiset olivat sinä vuonna ainoita, jotka polkivat koko matkan kaksipyöräisillä. Se on suomalaista sisua.

Sen verran rankka kokemus oli, etten noussut pyörän päälle kolmeen kuukauteen.

Liikkeellä on yli 2 000 pyöräilijää. Kun kaikki ajavat noin 1200 km, ei onnettomuuksilta voi välttyä. Viime vuoden aikana rynkebyläiset polkivat viikossa 2,6 miljoonaa kilometriä, mikä on 66 kertaa maapallon ympäri. Omassa joukkueessa pahin kämmi kävi Ajannon Pekalle, jonka kohtaloksi koitui toisen ajopäivän viimeinen kuoppa, kun edessä siinsi jo upouusi asfaltti. Se oli se tyypillinen sheriffin viimeinen työpäivä. Etupyörä putosi kuoppaan. Pekka teki täysvoltin ilmassa ja putosi kyljelleen asfalttiin. Lantion eturamus murtui ja ympäri kroppaa oli nirhamaa.

Pekka joutuikin raatobussiin loppumatkaksi. Paitsi että ei jäänyt. Hän ei suostunut jäämään pyörän päältä pois viimeisenä päivänä, kun poljimme viimeiset seremoniaaliset 80 kilometriä Pariisiin. Pekka polki nuo kilometrit lantio murtuneena. En usko, että löytyy toista yhtä sitkeää sissiä. Tempulle tuli kyllä kipeä hintalappu. Hän makasi kaksi päivää hotellihuoneessa kivun lamaamana ennen kuin pystyi lentämään takaisin Suomeen.

Tiedossani olevista onnettomuuksista pahin tapahtui 2014 Malmön joukkueelle kovassa ukkosmyrskyssä. Ilmeisesti he eivät myrskystä huolimatta hidastaneet vauhtia. Seurauksena oli iso kasa, jossa murtui kahdeksan pyöräilijän luita. Joukkueesta jäi tynkä jäljelle.

Moni asia on muuttunut vuosien mittaan. Mehufirma Rynkeby God Morgon on myyty jo kaksi kertaa ja on tällä hetkellä saksalaisomistuksessa. Hyväntekeväisyyspyöräily on irrotettu Team Rynkeby-God Morgon -säätiöksi ja tapahtuma on paljon ammattimaisemmin hoidettu kuin alkuvuosina. Kuitenkin uskon, että edelleen pätee se, mitä Knud Vilstrup aikoinaan pohdiskeli. Hän halusi nostaa kuntoa tavalla, joka tuntuu hyvältä. Oman hyvän lisäksi Team Rynkeby tuottaa hyvää syöpälapsille.

PS. Terveiset Mallorcalta. Olen täällä paraikaa polkemassa Rynkeby-veteraanien kanssa. Mahtava fiilis.

Hannu Sariola
Professori, Helsingin yliopisto
Ylilääkäri, HUSLAB patologia

 

Puhetta vuorovaikutuksesta

Puheella on monia muotoja. Tänä keväänä olemme kuulleet runsaasti poliittisia puheita. Ne ovat lajiltaan asiapuheita, mutta ne pyrkivät myös vetoamaan kuulijoiden tunteisiin. Puoluejohtajien vaalipuheissa ovat esiintyneet evakkoon joutuneet isovanhemmat, ilmastomuutoksesta huolehtivat lapset ja lapsenlapset sekä laiminlyödyt vanhukset. Ilmeistä on, että puhujan tavoite on herättää kuulijan tunteet ja hakea kosketuskohtia kuulijan omaan elämään. Tunne-elementtien liittäminen omaan poliittiseen agendaan pehmentää poliittista puhetta ja tekee siitä helpommin vastaanotettavan. Mitä paremmin saa vastaanottajan heräämään, sitä paremmat mahdollisuudet on myydä omia ajatuksia ja saada kalastetuksi äänestäjiä.

Luennot ovat aina olleet keskeinen yliopiston opetusmuoto, ja hyvää luentopuhetta on arvostettu. Korkeatasoinen luennointi on vaativa taitolaji. Itse kullakin on varmasti muistissaan kuultuja tai itsepidettyjä luentoja, jotka eivät aina ole menneet nappiin. Pelkän kateederilta suolletun tajunnanvirtaa muistuttavan monologin sijaan hyvään luentoon tarvitaan asiantuntevan sisällön lisäksi iskevä ilmaisu ja tiivis yhteys kuulijaan. Huumoriakin saa olla mausteeksi. Jos jokin näistä keskeisistä elementeistä jää puuttumaan tai jää hyvin vajaaksi, on seurauksena puuduttavaa kuuntelua. Opetusmuotojen monipuolistuminen on onneksi tuonut luennoinnin oheen monia opiskelijoita aktivoivia, vaihtoehtoisia opetusmuotoja. Nykyään voidaankin puhua laajemmin opetuspuheesta, jossa vuorovaikutus kuulijoiden kanssa on keskiössä.

Tavoitehakuisen, edeltä käsin suunnitellun puheen sijaan puhumista voidaan tarkastella myös ihmisten välisenä puheenvuorojen vaihtona, keskusteluna.  Sen tunnusmerkkejä ovat puheenvuoron vaihtuminen puhujalta toiselle, josta muodostuu puheenvuorojen ketju. Odotuksenmukaista on, että puheenvuorot ovat mielekkäällä tavalla yhteydessä toisiinsa. Kun puhevuorossa oleva tuottaa puheenvuoron, hän odottaa, että seuraava puhuja reagoi edelliseen puheenvuoroon eikä tuota mitä tahansa puhetta. Parhaimmillaan peräkkäiset puheenvuorot liittyvätkin toisiinsa merkityksellisellä tavalla siten, että keskustelu etenee ja rikastuu. Keskustelu ei ole siis pelkästään omien ajatusten itseilmaisua, vaan hyvään keskusteluun tarvitaan osanottajien välistä vuorovaikutusta ja yhteistyötä.

Erityisen selvästi keskustelun vuorovaikutuksellisuus tulee esille vaikeasti puhevammaisten ihmisten kanssa. Tilanne, jossa ihmisellä ei ole lainkaan puhetta tai sitä on vain vähän, vaatii keskustelukumppanilta paljon enemmän kuin puheeseen perustuva keskustelu. Puhevammaisen puheenvuorot rakentuvat vahvasti puhetta tukevien ja korvaavien ainesten varaan. Vajavaisen puheen ohessa voidaan käyttää katsetta, eleitä, ilmeitä ja kehon liikkeitä merkitysten luomisessa. Vaikeasti puhevammaisille ihmisille on myös kehitetty kommunikointikansioita ja puhelaitteita, joiden avulla voidaan korvata puhetta. Tällaisessa vuorovaikutuksessa tarvitaan vastaanottajan erityistä tarkkaavaisuutta ja keskittymistä vuorovaikutukseen, jotta keskustelu toimii. Ongelmakohdissa tarvitaan myös erityisiä korjausstrategioita keskustelun eteenpäin viemiseksi. Keskustelukumppanin on kyettävä täydentämään, täsmentämään tai tulkitsemaan edellistä puheenvuoroa siten, että yhteisymmärrys säilyy.

Logopedinen tieto on pitkälti kehittynyt lääketieteestä lainatun vajavuusparadigman varaan. Siinä ihmisen puheen ja viestinnän ongelmia on tutkittu lähinnä häiriöiden näkökulmasta, ja siten hoitokin on kohdennettu yksilön häiriöiden lieventämiseen. Ihmisen viestintää on kuitenkin vaikeaa tai jopa mahdotonta tarkastella ympäristöstään irrallisena yksilöllisenä suorituksena, ja sosiaalinen sekä vuorovaikutuksellinen näkökulma ovatkin laajentaneet tutkimusparadigmaa. Tutkimuksen kohteena ei ole yksilön toiminta vaan vuorovaikutusparin toiminta, jolloin pelkän häiriön analysoinnista päästään tarkastelemaan osanottajien toimintaa ja resursseja vuorovaikutuksen edistämiseksi.

Tutkimuksen tulokset osoittavat, että keskustelun yhteistyö tai sen puute näkyvät sen kaikissa osa-alueissa, kuten rakenteessa, vuorottelussa ja korjaustoiminnassa. Osallistumista tukevia toimintatapoja voidaan tukea ja harjoitella, ja näin parantaa keskustelun sujuvuutta ja toimivuutta sekä edistää elämän laatua. Muun muassa näitä aiheita käsitellään Atypical interaction -konferenssissa Helsingissä kesäkuussa.

Anu Klippi
Professori emerita, logopedia
Helsingin yliopisto

 

 

 

 

 

Pienten ja suurten tutkijaryhmien performanssi vertailussa

Tutkijoilla on tunnetusti viha-rakkaussuhde bibliometriaan, tieteellisen tuotannon arviointiin numeerisin menetelmin. Suoria sitaatiolukuja ynnäillään lähes uskonnollisin menoin, vaikka kahvipöytäkeskusteluissa niitä vähätellään ja vaikka satojen kirjoittajien yhteisartikkelit hämärtävät yksittäisen tutkijan panosta. Ehdotetut ”vakioivat” menetelmät, kuten Hirsch-indeksi tai tieteenalojen erot huomioon ottava suhteellinen sitaatioindeksi, eivät tässä rytäkässä paljon auta.

Tiedeartikkelien kirjoittajien keskimääräinen lukumäärä kasvoi parikymmentä prosenttia yksin aikavälillä 2007-2011. Maailmanennätys lienee Higgsin bosonin massan raportoineessa Physical Review Letters -lehden artikkelissa, jossa oli 5 154 kirjoittajaa. Tiimien koon kasvuun ovat varmasti olleet vaikuttamassa useat syyt, kuten tutkijoiden yhä syvempi erikoistuminen, kommunikaatioteknologian paraneminen ja uusien ongelmien vaatima tieteidenvälinen lähestyminen.

Nämäkin seikat ovat epäilemättä väikkyneet taustalla, kun Chicagon yliopiston tutkijat (Wu L ym. Nature 2019; 378: 378-382) lähtivät tarkastelemaan pienten ja suurten tutkijaryhmien saavutuksia tieteen kentällä. Ja kerrotaan heti tulos: pienet ryhmät pystyvät paremmin tekemään käänteentekeviä havaintoja/läpimurtoja (”disruptive science”) kun taas suuremmat ryhmät olivat tärkeämpi tulosten edelleen vahvistamisessa ja jatkokehittelyssä (”developing work”). Tulokset ovat herättäneet paljon huomiota suurissa tiedelehdissä.

Wu ja kumppanit ideoivat siis uuden mittarin (”disruptive index”). He järkeilivät, että tiedejulkaisu X oli uutta ideoiva, jos siihen viittauksen tekevä myöhempi artikkeli viittasi nimenomaan julkaisuun X mutta ei juurikaan julkaisussa X listattuihin viitteisiin. Toisin sanoen julkaisun X voitiin siten päätellä liikkuvan käänteentekevissä ympyröissä. Tutkijat pystyivät monin esimerkein vahvistamaan uuden mittarin validiteetin. Niinpä esimerkiksi ”disruptive index” oli Nobeliin johtaneissa artikkeleissa korkea kun taas katsausartikkelien indeksit olivat matalia.

Wun ja työtoverien työrupeama ei ollut aivan vähäpätöinen. He kävivät läpi 42 miljoonaa artikkelia, 5 miljoonaa patenttia ja 25 miljoonaa tietokonesoftaa. Varmaan syytä luokitella tämä kehittelykin ”disruptiiviseksi tieteeksi”.

Tutkijoiden tärkein havainto oli siis se, että uusi mittari korreloitui tutkijaryhmän kokoon: pienet ryhmät saavuttivat keskimäärin korkean indeksin ja päinvastoin. Mutta miten tätä tulosta pitäisi tulkita? Syntyvätkö nerokkaat uudet oivallukset paremmin rauhallisessa ympäristössä ja sammuttaako jättikokoonpano yksittäisen tutkijan ajatuksen lentoa ja kunnianhimoa? Leipääntyvätkö tai maallistuvatko tutkijaryhmät niiden koon kasvaessa? Voisi ehkä pohdiskella, että suuret ryhmät pelaavat suuremmilla taloudellisilla panoksilla ja pelaavat siten myös enemmän varman päälle – tulosta on synnyttävä jotta lasku voidaan maksaa. Sen sijaan pienemmillä ryhmillä on enemmän voitettavaa ja vähemmän hävittävää, mikä voi kannustaa uusien mahdollisuuksien etsintään.

Joka tapauksessa Chicagon tutkijaryhmä päätyy – ja ilmeisesti aivan oikein – siihen, että tieteen edistyminen vaatii sekä pienten että suurten tutkijaryhmien työskentelyä. He eivät myöskään määrittele tarkkoja rajoja pienten ja suurten ryhmien koolle. He välttävät termin ”innovaatio” käyttämistä, mikä tuntuu fiksulta – kyseessä ei ole suora jatkumo perustutkimuksesta (pienet ryhmät) innovaatioihin (suuret ryhmät). Tekisi mieli lisätä tutkijoiden pohdintaan, että heidän tuloksensa on statistinen: aivan varmasti monissa suurissakin ryhmissä tehdään läpimurtoja ja pienissäkin ryhmissä harrastetaan tutkimustulosten konsolidaatiota ja jatkokehittelyä. Ja vielä: terve järki sanoo, että ”disruptive indexin” seuranta toimii aika hitaalla aikajänteellä.

Lopuksi voisi pohdiskella nuoren aloittelevan tutkijan valintoja. Ryhmän kokoa tärkeämpää lienee lopulta emoryhmän ja sen johtajan valmius ohjata kädestä pitäen tutkimuksen alkumetreillä sekä se, että omat kädet ovat savessa – ja nimenomaan omaksi koetussa savikasassa – aivan alusta alkaen. Ja kun opinnäytetyö on ohi, kannattanee postdoktoraalivaiheessa etsiä tutkimusryhmää, jonka teemat ovat hieman erilaisia mutta sopivasti väitöskirjan teemalle komplementaarisia – ja sitä kuitenkin syventäviä (ks. Liénard ym. Nat Commun 2018: 9; 4840).

Kimmo Kontula
Sisätautien emeritusprofessori
Helsingin yliopisto ja HUS

Naapurit vaihtoon kuuden vuoden välein – huippututkimus kiittää!

Mitä seuraa, kun kymmenet tutkimusryhmät siirtyvät tiloista toisiin Meilahdessa saman tiedekunnan sisällä, vaikka vapaata tilaa ei ole missään? Valtava kaaos ja hitaasti etenevä muuttoketju, jossa odotetaan yhden tilan muutostöiden valmistumista, että tutkimusryhmä pääsee muuttamaan niihin, ja näin vapauttaa nykyiset tilansa, että seuraava tutkimusryhmä pääsee muuttamaan, tietenkin muutostöiden jälkeen.

Kuulostaa järjettömältä, mutta näin toimitaan Lääkiksen Tutkimusohjelmayksikössä noin kuuden vuoden välein. Syynä on yksikön ohjelmarakenne, joka uusiutuu kansainväliseen arvioon perustuen joka kuudes vuosi. Tavoitteena on huippututkimusta tukeva tutkijalähtöinen uusiutuminen, jossa tutkijat itse esittävät noin 6 – 10 tutkimusryhmän temaattisia ohjelmia, ja arvion jälkeen tiedekunta valitsee potentiaalisimmat uudelle kaudelle.

Joka kierroksella nousee esiin uudenlaisia ohjelmateemoja tutkimuksen kehittyessä ja syntyy uusia tutkijoiden kokoonpanoja. Tärkeä toimintaperiaate on ollut, että samaan tutkimusohjelmaan kuuluvat tutkimusryhmät sijaitsevat fyysisesti lähellä toisiaan, mikä johtaa yllä kuvattuun muuttorumbaan. Fyysinen läheisyys tekee jatkuvan kanssakäymisen helpoksi sekä tutkimusryhmien johtajien että erityisesti ryhmien tutkijoiden ja opiskelijoiden välillä.

Tutkimusta tekevät tietävät, että yhteistyön aloittaminen on helppoa sellaisten ihmisten kanssa, joita näkee jatkuvasti arjessaan.

Tieteessä jämähtäminen ei ole hyväksi, ja uusien naapureiden tuomat ideat ja menetelmät ovat enemmän kuin tervetulleita. Samalla säästyy rahaa, kun samantyyppistä tutkimusta tekevät ryhmät voivat jakaa tutkimuslaitteita ja erikoistiloja.

Erityisen hyvin ohjelmaan kuuluminen tukee nuoria tutkimusryhmän johtajia, jotka hyötyvät laitteiden ja tilojen yhteiskäytön ohella kansainvälisesti menestyvien kollegoiden tieteellisestä tuesta ja korkeatasoisen tutkimuksen ilmapiiristä.

Lääkis on todennut tutkimusohjelmat menestyskonseptiksi, joten tammikuussa 2019 alkaneelle kaudelle valittiin historian suurin määrä ohjelmia, peräti yhdeksän. Yhteensä kokoonpanoon kuuluu 88 tutkimusryhmää. Uutuutena ohjelmiin valittiin tällä kertaa myös assosioituneita kliinisiä tutkijoita, jotka eivät ole mukana ryhmänjohtajan roolissa, mutta tuovat ohjelmiin tärkeän panoksen translationaalisen tutkimuksen lisäämiseksi ja mahdollistamiseksi. Näitä kliinisiä tutkijoita on ohjelmissa mukana yli 50, ja ohjelmien tehtävänä on löytää parhaat käytännöt sitouttaa heidät mukaan toimintaan.

Uusissa ohjelmissa syöpä on vahvasti edustettuna, mikä kertoo Meilahden kampuksen vahvuuksista. Lisäksi tutkitaan aineenvaihduntaa, kantasoluja, mikrobiomeja, immunologiaa, yksilöllistä lääkehoitoa sekä unta ja stressiä.

Huomion arvoista on, että neuroaiheista ohjelmaa ei uudessa kokoonpanossa ole. Neurotieteiden tutkimusryhmiä löytyy kuitenkin useiden ohjelmien sisältä kuten immunologiaa, metaboliaa ja unta ja stressiä tutkivista ohjelmista. Neuro-ohjelman puuttumiseen tuo helpotusta se, että Neurotieteen tutkimuskeskus on muuttanut pääosin Meilahteen, mikä toivottavasti vahvistaa neurotieteiden tutkimusta kampuksella.

Kun Biomedicum Helsinki 1 -rakennus avattiin vuonna 2001, ensimmäisten tutkimusohjelmien sijoittaminen tyhjään tilaan 5. kerroksessa oli helppoa verrattuna nykyiseen tilanteeseen, jossa ohjelmiin sijoittuvia ryhmiä on kaikissa Biomedicumin kerroksissa sekä Haartmaninkatu 3:n puolella. Kaksi ohjelmaa sijoittuu lisäksi Biomedicum 4. kerrokseen, joka on HUS:n hallinnoimaa tilaa. Siinä toteutuu konkreettisesti yliopiston ja yliopistosairaalan toiminta yhteisten tavoitteiden eteen, sillä kaikissa ohjelmissa toimii sekä perustutkijoita että kliinikkotutkijoita.

Lääkiksen ja HUS:n tutkijoiden lisäksi uusissa ohjelmissa toimii muutamia ryhmiä myös HiLIFE:sta, Folkhälsanilta ja THL:sta sekä farmasian tiedekunnasta. Vaikka lääkis on vähentänyt tilojaan huomattavasti viime vuosina säästötoimenpiteenä, on tutkimusohjelmilla nyt käytössään merkittävästi suuremmat tilat kuin koskaan aikaisemmin. Valitettavasti tästä huolimatta kaikkia uusien ohjelmien tutkimusryhmiä ei pystytty sijoittamaan samaan ohjelmatilaan, mikä vaatii joiltakin ohjelmilta aktiivisempia toimia yhteisöllisyyden ja synergian suhteen.

Tutkimusohjelmayksikkö on hallinnollisesti noin 400 ihmisen työpaikka, ja lähes koko henkilöstö on palkattu kilpaillulla täydentävällä rahoituksella.

Tutkimuksen korkea taso edesauttaa hyvää menestystä rahoituksen hankinnassa, mutta johtaa myös siihen, että tila on tutkimusohjelmissa usein tiukassa. Ohjelmien sisällä tilaa on voitu käyttää joustavasti ohjelmakauden aikana, niin että pienenevä tutkimusryhmä on voinut luovuttaa tilaa kasvavalle ryhmälle.

Silti rekrytointeja miettiessään moni joutuu valitettavasti pohtimaan löytääkö uudelle työntekijälle lainkaan paikkaa, missä tämä voi tehdä työnsä, vaikka rahoitusta olisi. Näin asian ei pitäisi olla. Toisaalta tutkijat ja opiskelijat pääsääntöisesti pitävät siitä vipinästä mikä tutkimusohjelmien tiloissa on aistittavissa. Kertoohan ahtaus myös siitä, että tutkimusryhmät menestyvät ja ovat hyvin rahoitettuja. Voiko huippututkimusta edes tehdä tyhjyyttä kumisevissa labroissa ja työhuoneissa?

Uudet ohjelmat aloittivat tammikuussa, ja innostuneisuutta on ollut havaittavissa ohjelmien käynnistäessä toimintaansa kick-off-tilaisuuksien ja seminaarien myötä. Kuitenkin alkua on pahasti varjostanut se, että tilamuutokset ja muutot eivät ole ehtineet valmiiksi toivotussa aikataulussa. Tässä kohtaa tiedekunta myöntää, että koska haluttiin panostaa aikaisempaa vielä enemmän huippututkimukseen valitsemalla yhdeksän ohjelmaa, käytössä olevat palveluresurssit tilojen suunnitteluun ja muutoksiin eivät ole olleet tarpeeksi suuret. Nyt 70 laboratorio- ja toimistotilaa on muutostöiden kohteena ja kampuksella on samaan aikaan meneillään muitakin muutostöitä. Turhautumisen sietoa ja joustoa vaaditaankin lähes kaikilta.

Itse olen kuitenkin suhteellisen positiivinen siitä, että edistystä on nyt alkanut tapahtua ja muuttoketjut todella etenevät. Biomedicumin 4. kerroksen tilanne on erillinen, koska siihen vaikuttaa HUS:ssa samanaikaisesti meneillään oleva työympäristökehittämisen prosessi, joka koskee A- ja B-siipiä, mutta jolla on seurannaisvaikutuksia tutkimusohjelmien C-siipeen.

Muuttostressiä jonkin verran helpottanee se, että tiedekunta tukee uusia tutkimusohjelmia taloudellisesti mukavalla starttipaketilla.

Lisäksi tätä kirjoittaessani tiedekunnan johto on ilmoittanut harkitsevansa ohjelmakauden pidentämistä vuodella 2025 loppuun saakka, koska ohjelmien aloitus yhtenäisissä tiloissa on viivästynyt. Toivotaan, että seuraavien kuuden (tai seitsemän) vuoden kuluessa kirkastuu se, että muuttokaaos kannatti tälläkin kerralla.

Apulaisprofessori Henna Tyynismaa, Helsingin yliopisto
Lääketieteellisen tiedekunnan Tutkimusohjelmayksikön johtaja

Tutkimusohjelmien esittelyt yksikön kotisivulla:
https://www.helsinki.fi/en/faculty-of-medicine/research-programs-unit

 

Siiloissa sotkeutuen

Kampuksellamme on mukavasti pöhinää. On Clinicum, Medicum, Tutkimusohjelmayksikkö, HiLIFE, FIMM, Neuroscience Center, Clever Health Network, Testbed, Terkko Health Hub, Health Capital Helsinki, iCAN, FICAN South, AMCH jne. Tutkimuksen yhteistyö lääketieteellisen tiedekunnan ja HUS:n välissä on jo vuosia ollut vahvasti kummankin organisaation strategioissa. Lisäksi on tehty erinäisiä ylätason sopimuksia yhteistyöstä. Kuitenkin käytännön tasolla ja tutkijan kannalta strategiat vaikuttavat vieläkin usein pelkältä musteelta paperilla. Laajassa mittakaavassa Meilahden kampuksen yllä leijuu näkymätön verkko yhteistyöhankkeita, joita ei niinkään pyri edistämään yhteinen organisaatio tai tehokkaasti yhteistyössä toimiva yksikkö. Toki joitakin yhteisrahoitteisia tutkijapositioita ja hankkeita on käynnistetty vuosien mittaan, mutta usein organisatoriset rajat tuntuvat olevan enemmänkin hidasteena käytännön tutkimuksen tekemisessä.

 Nuo edellä mainitut tutkimuksen strategiat tulisi saada tehokkaammin jalkautumaan. Vain jalkautuva strategia on toimiva strategia. Organisaatioissamme (HUS ja HY) tulisi nyt akuutisti kiinnittää huomiota aitoon tutkimuksen tuen yhdistämiseen ja tehostamiseen, mukaan lukien tutkijoille lainsäädännön tulkitsemiseen ja lupaprosessien hallitsemiseen tarjottava tuki. Pelkät ylätason ”puitesopimukset” eivät ole riittäviä. Aitoa tutkijapalvelua ja parhaita käytäntöjä tulisi nyt laittaa organisatorisesti yhdessä toimimaan. Mikäli se vaatii yhteisen oikeushenkilön perustamista, tulisi sellaisen perustamisen edellytykset aidosti selvittää. Toki en toivo enempää byrokratiaa vaan toimivia ratkaisuja.

Tämänhetkisen tutkimuksen tuen ohuudesta kertoo mm. se, että itselleni tulee epävirallisia kanavia pitkin lähes viikottain kysymyksiä tutkimuslainsäädännön ja biopankkilain tulkinnoista, HUS:n tutkimuslupaprosesseista ja muista rivitutkijalle epäselvistä asioista. Tutkijoilla ei ole selkeää kanavaa hakea vastauksia lainsäädännön ja lupaprosessien kysymyksiin ja kun sellainen kanava mahdollisesti löytyy, kuluu prosessissa luvattoman paljon aikaa. Tällaisista kokemuksista kuulee keskusteluissa eri puolilla kampusta. Välillä tuntuu kuin kampuksella seilaisi kaksi risteilyalusta kohti samaa satamaa, mutta eri varustamojen lipun alla.

Tutkimuksen lupakäytännöt ja lainsäädäntö eivät ole menneet suuntaan joka palvelisi tutkijaa tai potilasta. Moni tietää EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen, GDPR, tuomat haasteet lääketieteelliseen tutkimukseen. Toisaalta biopankkilaki on monenkin mielestä monimutkaistanut lupakäytäntöjä entisestään. Tutkimusaineistoja varten tarvitaan biopankin esiselvitys ja luovutuspäätös, yksi tai useampi tietojen käyttölupa, eettisen toimikunnan puoltava lausunto, mahdollisesti Valviran kudoslupa, ja tutkimuspaikan oma tutkimuslupa. Eri viranomaisten päätökset samasta tutkimuksesta eivät välttämättä ole yhteneväisiä ja tutkimusta säätelee ainakin viisi eri lakia, joista osa on vasta valmisteilla.

Tutkijan aikaa kuluu näiden asioiden miettimiseen ja erilaisten hakemusten, anomusten ja rekisteriselosteiden täyttämiseen. Aikaa, joka tulisi saada käytettyä pelkästään tutkimuksen tekemiseen, rahoituksen hankkimiseen ja opiskelijoiden ohjaamiseen. Tutkimuksen tuki, erityisesti juridis-hallinnollinen, on tällä hetkellä riittämätöntä ja näen siinä ehdottomasti suurimman pullonkaulan tutkimuksen nostamisessa uudelle tasolle kampuksellamme. Yhteiseen toimintaan olisi löydettävä enemmän resursseja ja ryhdyttävä toimeen pikimiten.

Pyrin kuitenkin näkemään tulevaisuuden optimistisesti. Yliopistossa on uusi strategiatyö käynnissä, jonka yhteydessä näitä asioita voidaan nostaa esiin konkreettisina jalkauttamissuunnitelmina. Valoisana esimerkkinä näen myös sen, että HUS:n uuden toimitusjohtajan linjausten myötä digitaalisuus, tukiäly ja terveystieto sekä yliopistosairaalassa tehtävä tutkimus on jo nostettu ylemmäs arvoasteikolla. Ilokseni sain juuri huomata että HUS:ssa vuosiksi 2019-2020 tehty lääketieteellisen tutkimuksen strategia (https://www.hus.fi/en/researchers/Documents/HUS%20MEDICAL%20RESEARCH.pdf) ensin tunnistaa regulaation haasteet, sitten asettaa tavoitteita ja esittää toimintasuunnitelmaakin tutkimuksen tuen tehostamiseksi ja resursoimiseksi sekä asettaa mittareita toiminnan onnistumisen seuraamiseksi.

HYKS-instituutin toimitusjohtaja Juha Aarvala tiivistää mielestäni tavoitetilan hyvin: ”Tutkimusryhmän ei tulisi joutua huolehtimaan mistään muusta kuin tutkimuksen sisällöstä. Kun tuki on niin sujuvaa, ettei sitä huomaa, olemme saavuttaneet tavoitteemme”. Tämän tulisi koskea mielestäni niin tilaustutkimuksia kuin akateemista tutkijalähtöistä tutkimustakin.

Oman tutkimusalani, translationaalisen syöpäpatologian, biomarkkerien ja kuva-analytiikan, alueella asetan toiveita myös HUS:n uuden diagnostiikan toimialan harteille. Istumme oikeasti ainutlaatuisen tutkimusaineiston (näytteet, rekisterit, seurantatiedot) päällä ja meillä on tilaisuus tuoda hienot aineistomme ja rekisterimme sellaiselle tasolle, joka mahdollistaa uusien yksilöllisempien diagnoosimenetelmien ja hoitopäätösten teon. Tässä on puolestaan mahdollisuus nostaa yliopistomme lääketieteellinen tutkimus yhä ylemmäs arvoasteikolla erilaisten objektiivisina pidettyjen mittareidenkin mukaan. Lisäpanostusten ei tarvitse olla mitään massiivisia eikä meillä näin digiaikakaudella ole tarkoituksenmukaista toteuttaa rekistereiden ylläpitämistä Ruotsin mallia vastaavasti suurella määrällä henkilötyötä. Lisäpanostus tukipalveluihin on kuitenkin välttämätöntä jos haluamme olla nykyaikaisessa diagnostiikassa ja sairaanhoidossa sekä lääketieteen tutkimuksessa globaalisti kärjessä. Myös yhteistyökumppanimme toivovat jouhevampia ja suoraviivaisempia prosesseja yhteisien tutkimusprojektien käynnistämisessä.

Pöhinässä temmeltävät innostuneet ja osaavat tutkijamme tarvitsevat siis selkeitä käytäntöjä ja erityisesti yhteistyön tiivistämistä sairaalan ja yliopiston välillä. Emmehän sotkeudu siiloihin ja alistu regulaation orjiksi vaan valjastamme hienon kampuksemme tutkimuksen organisaatiot palvelemaan potilasta!

Tuomas Mirtti, LT, dos., patologian erikoislääkäri
Vastuullinen tutkija Medicum ja Systeemisen onkologian tutkimusohjelma
Biopankkiiri ja tiedetoimittaja

Tutkijaa ajaa halu tietää ja ymmärtää

Tärkein asia yliopistossa on tutkimus, ainakin jos minulta kysytään.

Olen monta kertaa kysellyt itseltäni, miksi valitsin tämän uran, joka ei näytä tarjoavan mitään muita etuja kuin epävarman työpaikan, matalan palkan ja pitkiä työrupeamia.

En keksi muuta selitystä kuin intohimon. Intohimon tietää ja intohimon ymmärtää.

Kun aloitin lääketieteen opinnot, aivojen toiminnan arvioitiin olevan niin monimutkaista, ettei sitä koskaan voisi kuvata luonnontieteellisin menetelmin ja käsittein. Sen jälkeen neurotiede on kuitenkin jo monella tavalla haastanut tämän näkemyksen, ja itse olen ollut innoissani mukana tässä työssä. Aloitin tutkijanurani neuroendokrinologian puolella, mutta päästyäni ensimmäisen kerran tutustumaan unitutkimukseen, olin täysin myyty. Mikä haaste!

Elektrofysiologia oli se työväline, jota käytettiin ei ainoastaan unitutkimuksessa vaan koko neurofysiologian tutkimusalalla. Koska oma taustani on kemiassa, näytti vähän aikaa siltä, etten kuulu tälle tieteenalalle lainkaan, mutta kuinka ollakaan: vuosien myötä kemia osoittautui menestykselliseksi työvälineeksi unitutkimuksessa.

Tämä on läksy, jonka olen yrittänyt aina pitää mielessäni ja opettaa myös opiskelijoilleni: Katso ympärillesi ilman ennakkoasenteita, pyri epäsovinnaiseen ajatteluun ja mene tutkimattomille alueille. Sillä tavoin tapahtuvat aidosti uudet tieteelliset löydöt.

Tutkimuksen parissa viettämieni 40 vuoden aikana olen todistanut unitutkimuksen nopeaa kehitystä merkityksettömästä ja mystisestä vähäisestä tutkimusalasta yhdeksi kiinnostavimmista tieteenaloista.

Eikä tässä kaikki, vaan samaan aikaan tutkimuksen etenemisen kanssa on koko yhteiskunta havahtunut ymmärtämään, miten tärkeää uni on ihmiselle. Ennen ajateltiin, että olemme sitä tehokkaampia mitä vähemmän nukumme, mutta siitä ajasta asenteet ovat täysin muuttuneet: nyt media on täynnä ohjeita, miten voi nukkua paremmin, ja pursuaa kertomuksia olympiavoittajista, jotka korostavat, miten tärkeää riittävä uni on silloin, kun pyritään huippusuorituksiin.

Tähän kehitykseen ja asenteiden muutokseen ovat ratkaisevasti vaikuttaneet unitutkimukseen keskittyneet laboratoriot ja tieteellisistä tuloksista aktiivisesti tiedottaneet tutkijat. Uskon tehneeni tässä oman osuuteni. Olen ollut uskomattoman onnekas päätyessäni unitutkimukseen juuri oikeaan aikaan.

Tällaisina aikoina, kun puolitotuudet, ympäripyöreät lupaukset ja suoranaiset valheet takaavat menestyksen samalla kun huolellista, pikkutarkkaa työtä ja pyrkimystä totuuteen pidetään vähemmän tärkeänä ja säälittävänä – juuri tällaisina aikoina minulle tuottaa suurta lohtua olla osa sellaista instituutiota, jolla on satojen vuosien historia tieteen ja tutkimuksen tukemisessa.

Olkaamme ylpeitä työstämme tieteen palveluksessa!

Dosentti Tarja Stenberg
Helsingin yliopiston

 

Häpeä ja hävyttömyys

Häpeän kokemusta pidetään hävettävänä. Turhaan, sillä kyky kokea häpeää on edellytys sosiaalisten taitojen kehitykselle.

Sosiaalinen häpeä, syyllisyys ja ylpeyden tunne kuuluvat itsetietoisten (engl. self-conscious) tunteiden joukkoon.  Toisin ilmaisten, niiden kokeminen edellyttää kolmiulotteista mielenmaisemaa itsestä suhteessa toisiin ihmisiin. Itsetietoiset tunteet seuraavat sosiaalisen näkymättömän todellisuuden muodostumista, johon sisältyvät kirjoittamattomat säännöt, tavat ja arvot.

Itsetietoisia tunteita kokiessaan ihminen tulee tietoiseksi itsestään suhteessa sosiaaliseen todellisuuteen.  Ne mahdollistavat sosiaaliset tavoitteet, joissa vaaditaan sopeutumista kunkin tilanteen huomaamattomaan käsikirjoitukseen. Sosiaalisen todellisuuden mestaritasolla ihminen voi jopa sopivasti rikkoa odotuksia, ja tehdä itsestään näkyvän.

Viimeistään noin viiden vuoden ikäiselle lapselle on kehittynyt mielen teoria (engl. theory of mind), jolla tarkoitetaan tietoisuutta itsen ja toisen mielestä, sosiaalista tietoisuutta. Vanhemmat ihmettelevät kun oma lapsi kieltäytyykin esiintymästä eskarin joulujuhlissa, vaikka ennen rakasti esiintymistä yli kaiken. Esiintyminen onkin yhtäkkiä stressaavaa kun muiden mieli tulee omaan mieleen läsnäolevaksi.

Kehitysaskel on kuitenkin todella tärkeä. Ilman mielenteoriaa on vaikeampi saavuttaa mielihyvää toisen ihmisen ilahduttamisesta tai empaattista mielipahaa toisen satuttamisesta. Suurimmalle osalle lapsista itsetietoiset tunteet kehittyvätkin huomaamatta juuri sopivan kokoisiksi, ja ne helpottavat sosiaalisten taitojen kehittymistä.

Jos lapsen mielen teoria kehittyy hitaasti tai on poikkeava esim. neurologisista syistä, vanhemmuus voi olla haastavaa. Sopivaan käyttäytymiseen ohjaaminen voi tuntua lapsesta ulkokohtaiselta listalta siitä, mitä saa tehdä ja mitä ei. Ilman toisen mielen ymmärrystä käyttäytymistä ohjaava sopiva tunnetila ei aktivoidukaan. Jos ohjaaminen tapahtuu ulkoisten palkintojen ja rangaistusten kautta, teho jää usein heikoksi. Lapsen on myös vaikea soveltaa oppimaansa käytöstä seuraavaan tilanteeseen, joka onkin vähän erilainen kuin edellinen.

Toisessa ääripäässä lapsi tulee aivan liian varhain ja voimakkaasti tietoiseksi itsestä ja muista, ja kokee kohtuuttomia nolouden tunteita silloinkin kun siihen ei ole mitään perustetta. Tällöin vaatimustaso itseä kohtaan voi nousta mahdottomiin ja itseluottamusta on vaikea löytää. Riski masennukseen ja ahdistukseen kasvaa varhain.

Häpeän kokemukseen tottuu. Aikuisena se aktivoituu yhä harvemmin. Rohkeita ja häpeilemättömiä avauksia tarvitaan turhien sosiaalisten rajoitusten häivyttämiseksi. Esimerkiksi mielenterveysongelmista puhuminen on muuttunut sosiaalisesti hyväksytyksi oman tarinansa jakaneiden ihmisten kautta.

Häpeilemättömyys muuttuu hävyttömyydeksi silloin, kun aikuinen tietoisesti tavoittelee omaa tai ryhmän etua muiden kustannuksella, esimerkiksi vääristelemällä todellisuutta. Tutkitun tiedon tarkoituksellinen ohittaminen oman agendan edistämiseksi kuuluu samaan lajiin. Näin vaalipaineen alla kokeneetkin poliitikot saattavat sortua tähän ottamatta huomioon, että he samalla luovat uutta kulttuurista normia.

Myötähäpeä on sosiaalisen tietoisuuden kuningatarlaji. Tähän tarvitaan esimerkiksi murrosikäisiä nuoriasi jotka muistuttavat sinua hetkellä jolloin unohdat ylittäneesi nolouden rajat.

Anu-Katriina Pesonen
Kehitys- ja kliinisen psykologian professori
Twitter: anu_katriina
anukatriina.pesonen@helsinki.fi

 

Taas alkaa olla se aika vuodesta!

Varma kevään merkki on HUSissa maalis-huhtikuun vaihteessa avautuva Valtion yliopistotasoisen terveyden tutkimuksen (VTR) rahoitushaku. STM on määrittänyt VTR tavoitteet ja painoalueet nelivuotiskausittain. 2020 alkavan nelivuotiskauden painoalueet ovat vielä tätä kirjoittaessa avoimet ja STM:n asetusta vaille valmiit. Muutoksia on kuitenkin luvassa. Rahoitusta hakevan kannattaa miettiä, mitkä ovat kliinisen tutkimuksen tärkeimmät trendit seuraavan neljän vuoden aikana?  Millaisia asioita pitäisi tutkia ja mikä parhaiten lisää vaikuttavaa hoitoa?

Digitaalisuuden merkityksen ei pitäisi olla epäselvä kenellekään. Sen sijaan muutoksen määrä ja vauhti voi yllättää. Tekoäly on tullut jäädäkseen. Kasvava tutkijajoukko myös HUSissa etsii algoritmeja ratkaisemaan potilashoidon ongelmia ja haasteita. Uusien innovatiivisten laskennallisten analyysimenetelmien käyttöönotto avaa huikeita visioita aivan uudentyyppiseen tutkimukseen. Terveys- ja hyvinvointitietojen hyödyntämistä terveyden edistämisessä, yksilöllistettyä lääketiedettä, molekyyligenetiikkaa ja biopankkitoimintaa hyödyntävä tutkimus kaipaavat tutkijoita ja tutkimusta.

Varmaa kuitenkin lienee, että STM:n asetuksella 1434/2015 säädetyt tutkimukselliset tavoitteet: edistää väestön terveyttä ja hyvinvointia terveydenhuollon palvelujärjestelmässä tehtävän korkeatasoisen ja vaikuttavan tutkimuksen kautta; edistää terveydenhuollon laatua ja potilasturvallisuutta; tuottaa uutta tietoa sekä huolehtia sen levittämisestä ja hyödyntämisestä terveydenhuollossa ja muualla yhteiskunnassa, eivät ole mihinkään häviämässä. Hakukelpoisia ovat edelleen HYKS erityisvastuualueen toimijat HUS; Espoon, Helsingin ja Vantaan kaupungit; Suomen Punaisen Ristin Veripalvelu; Invalidiliiton kuntoutus Oy; Orton; Kymsote; Eksote ja HUSiin äskettäin liittynyt Päijät-Hämeen hyvinvointikuntayhtymä.

Terveydenhuoltolain mukaan VTR rahoitus jaetaan kilpailtujen hakemusten perusteella hankkeisiin eikä siitä siten voida kattaa tutkimuksen infrastruktuurikustannuksia ja tulosyksiköiden tutkimuksen perusrahoitustarvetta. Jotta HUSissa tehtävän tutkimuksen kannalta välttämättömät rakenteet voitaisiin pitää yllä ja toiminnan lääketieteellisen sisällön kehittämisen kannalta välttämätön kliininen tutkimus voisi jatkua, on HUSin talousarvioon 2019 sisällytetty 15 miljoonan euron suuruinen HUSin oma tutkimusmääräraha tutkimustoimintaa palvelevien resurssien (tutkimustilat, -välineet, tutkimuksen tuki) ylläpitoon ja tulosyksiköiden tutkimuksen perusrahoitukseksi. Tämä viime vuosina upeasti nousujohteinen rahoitus on aivan elintärkeä lisä kliinisen tutkimuksen ylläpitämiseksi.

Koimme loppuvuonna iloisen yllätyksen, kun 2019 VTR kokonaissumma nousi valtion tulo- ja menoarvioissa 2.8 miljoonaa euroa, valtakunnallisen rahoituksen kokonaismäärän kivutessa 23.8 miljoonaan euroon. Kaikki toivomme hartaasti, että kliinisen tutkimuksen rahoituksen aallonpohja on saavutettu. Silti olemme mielestäni vielä kaukana VTR:n ”oikeasta” tasosta ja tämän tason nostaminen onkin lähitulevaisuuden suuria haasteita. VTR avulla edistetään erityisesti näyttöön perustuvan hoidon ja palvelujärjestelmän kehittämistä.

Anne Pitkäranta
Tutkimusjohtaja, professori, HUS ja Helsingin yliopisto
anne.pitkaranta@hus.fi

Raja railona aukeaa

Tunnettu runo maalailee kuvaa Suomen vartiomiehestä, jonka ”edessä Aasia, itä. Takana länttä ja Eurooppaa”. Uuno Kailaan vuonna 1931 ilmestyneen Uni ja Kuolema –kokoelman Rajalla-runo on tietysti ajalleen tyypillistä nationalistista nostatusta. Biologisessa mielessä Kailas kuitenkin osui tavallaan oikeaan, mutta hänen itään katsova vartiomiehensä seisoi väärässä paikassa: oikea raja oli ehkä parisensataa kilometriä hänen selkäpuolellaan.

Tuo biologinen raja kulkee nimittäin Suomen halki, Oulun eteläpuolelta Karjalan Kannakselle, ja sen eri puolilla asuu nykyäänkin kaksi kansaa, itä- ja länsisuomalaiset. Ilmiön olemassaolon jälkeen seuraavaksi hämmentävin seikka lienee se, että itä- ja länsisuomalaisten raja noudattelee Ruotsin ja Novgorodin vuonna 1323 sopimaa etupiirijakoa. Tämä Pähkinäsaaren rauhan rajalinja pompahti jälleen uutisotsikoihin loppuvuonna 2018. Tällä kertaa uutiskynnyksen ylitti KELAn tutkimusblogi, jossa kerrottiin, että terveysperustaisia etuuksia maksetaan selkeästi enemmän Itä- kuin Länsi-Suomeen (KELAn tutkimusblogi, myös YLEn uutinen ja HS:n uutinen) ja rajalinja kulkee tuossa jo 700 vuotta sitten kuvatussa paikassa.

Edellämainitut KELAn tilastot tietysti heijastelevat sairastelun määrää maan eri osissa ja THL:n julkaisemissa sairastavuuskartoissa Pähkinäsaaressa 1300-luvulla rajattu Suomen lounainen kolmannes erottuukin muuta maata terveempänä. Näin on seitsemän eri sairausryhmää niputtavassa sairastavuusindeksissä kuin yksittäisten sairausryhmienkin (kuten sepelvaltimotauti ja aivoverisuonitaudit) kohdalla. Mielenkiintoista – ja hiukan hämmentävää – on se että itäsuomalaiset näyttävät myös koheltavan enemmän, tapaturmaindeksin jakautuminen noudattelee samoja rajoja (THL:n sairastavuusindeksit).

Vastaavanlaisia eroja havaitaan myös monenlaisissa toimeentuloindekseissä, esim. työllisyysasteessa tai kuntien elinvoimaisuudessa (SK:n artikkeli).

Lääketieteellisissä ja populaatiogeneettisissä tutkimuksissa Suomen sisäinen jako on havaittu viimeisten vuosikymmenien aikana toistuvasti ja laajalla rintamalla: itä- ja länsisuomalaiset eroavat toisistaan niin suomalaisen tautiperimän monogeeneissä, Y-kromosomeissa, mitokondrioissa, laktaasigeeneissä, vierasaineiden (kuten lääkkeiden) metaboliaan vaikuttavissa CYP- ja ABCB1-geeneissä kuin koko genomin vertailuissakin. Tutkimuksia ja tutkijoita on lukuisia, eikä kaikkien ansioituneiden mainitseminen tässä yhteydessä ole mahdollista (lähdeviitteitä saa kirjoittajalta), mutta genominlaajuisista tutkimuksista voi nostaa esiin Sini Kermisen et al. vuonna 2016 julkaistun artikkelin tulokset (Kerminen et al. 2016, G3): suomalaisten perimän perimmäinen jakolinja kulkee edelleen Pähkinäsaaren rauhan rajaa pitkin, mutta myös paikallinen eristyneisyys on ollut suurta. Jälkimmäinen piirre on sen verran selkeä, että se näkyy jo proteiinimarkkereissa kuten prof. Harri Nevanlinnan viitisenkymmentä vuotta sitten suorittamat erinomaiset veritutkimukset osoittivat.

Paitsi erilaiset geneettiset markkerit, Pähkinäsaari rajaa myös monet aineelliset ja aineettomat kulttuuripiirteet itä- ja länsisuomalaisiin. Näistä voi saada käsityksen Suomen Kansankulttuurin kartastoista (1976 ja 1995, SKS). Esimerkeiksi poimittakoon vaikka auratyypit (auratyypit kartalla), makkarat (veri- vs. jauhomakkara), kokkojen polttamisen ajankohta (pääsiäinen/vappu/helluntai vs. juhannus) ja kansansävelmien duuri- ja mollivoittoisuus. Aihetta käsiteltiin laajasti Tiede-lehdessä vuonna 2015 (Tiede-lehden artikkeli).

Edellä kuvattu ei jätä paljoa epäselvyyttä siitä, että Pähkinäsaaren rauhan raja on merkittävä jakaja tänäkin päivänä. Edes suuri vispilä nimeltä 1900-luku ei tuota rajaa pystynyt sekoittamaan vaikka sen aikana noin neljäsataatuhatta karjalaista siirtyi lännemmäksi, väestö muutti maalta kaupunkeihin ja alkoi ylipäänsä liikkua enemmän.

Viimeaikaisissa lehtijutuissa se olennainen kysymys jää kuitenkin kysymättä: miten varhaiskeskiaikainen raja on voinut tuottaa tämäntasoisia eroja? Pähkinäsaaren rajan ja erojen välistä kausaliteettia ei mediassa suoraan mainita, mutta se tulee esiin rivien välissä. Kirjoittajat ovat ilmeisimmin olettaneet, että etupiirijako Ruotsin ja Novgorodin välillä on vaikuttanut Itä- ja Länsi-Suomen asutukseen eri tavoin, ja samalla myös kulttuuripiirteet ovat siirtyneet länteen lännestä ja itään idästä. Vajaa 700 vuotta (~30 sukupolvea) on evolutiivisesti lyhyt aika erojen kehittymiseen, mutta olennaisempi kysymys on: mikä on estänyt sekoittumisen? Rajan olisi pitänyt eristää Itä- ja Länsi-Suomi toisistaan tehokkaasti. Populaatiogenetiikan peukalosääntö on, että yksi migrantti sukupolvessa estää erilaistumisen (kunhan tuo onnistuu jatkamaan sukua uudessa ympäristössään). Maantieteellisiä esteitä liikkuvuudelle ei kuitenkaan Suomen sisällä ole, eikä poliittinen raja ole muuttoliikettä estänyt senkään vertaa. Ruotsin ja Novgorodin rajavartio- ja tullilaitos olivat 1300-luvulla varmaankin vielä sen verran hajallaan että rajalla ei ollut piikkilankaa eikä siellä kyselty passeja. Raja ei ole oikeastaan ollut raja siinä mielessä kuin me sen nykyään ymmärrämme, sen olemassaolosta oli ehkä hatara käsitys hoveissa mutta maastossa sitä ei huomannut (tätä on tutkinut mm. prof. Jukka Korpela Itä-Suomen yliopistosta).

Suomalaisten populaatiogeneettiset tutkimukset ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana tarjonneet eroille uskottavan selityksen. Pähkinäsaaren 1300-luvun rajalla tai 1500-luvun savolaismuutolla tuskin on kummallakaan ollut merkittävää vaikutusta geneettiseen ja kulttuurilliseen erilaistumiseen Itä- ja Länsi-Suomen välillä, vaan ilmiö on vanhempi. Paljon vanhempi.

Y-kromosomitutkimukset ovat osoittaneet, että uralilaisia N-tyypin Y-kromosomeja on enemmän Itä-Suomessa mutta skandinaavisia I-tyyppejä löytyy pääosin lännestä. Pienempiä, mutta mielenkiintoisempia eroja löytyy naislinjojen mitokondrio-genomeista (mt). Vaikka Suomessa havaittavien yksittäisten mt-tyyppien jakaumissa ei ole selkeitä itä/länsi -eroja, kahtiajako tulee esiin kun mitokondrio-DNA:t jaetaan maanviljelijä- ja metsästäjä-keräilijä –tyyppeihin; muinaisDNA-tutkimukset kun ovat osoittaneet, että Euroopan (Euraasian) paleoliittiset metsästäjä-keräilijät ja n. 8000 vuotta sitten Eurooppaan levinneet maanviljelijät ovat kantaneet erilaisia mt-tyyppejä. Länsi-Suomessa maanviljelystyypit ovat selkeästi yleisempiä kuin idässä. Metsästäjä-keräilijätyypin mitokondrioita on Itä-Suomessa enemmän, ja ylipäätään Suomessa ne ovat yleisempiä kuin muissa Euroopan maissa.

Suomalaisten DNA-muuntelun alueelliset erot selittyisivät näppärästi siten, että itäisempää perimää kantaneet metsästäjät ovat levittäytyneet varhain koko Suomen alueelle, mutta myöhemmin maahan levinnyt, läntistä perimää kantanut maanviljelyväestö asettui vain Suomen lounaiseen kolmannekseen. Suomen halki kulkeva raja olisi siis itse asiassa muinainen raja maanviljelijöiden ja metsästäjä-keräilijöiden välillä.

Kivikauden maanviljelijöiden muuttoa edemmäs koilliseen on todennäköisesti rajoittanut ympäristö l. viljelyolot: kasvukausi on Suomessa pisin lounaisrannikolla ja lyhenee kuljettaessa kohti koillista (https://ilmatieteenlaitos.fi/terminen-kasvukausi). Todennäköisesti maanviljelijöiden ei kannattanut levittää viljelyksiään Pähkinäsaaren rajaseudun koillispuolelle. Miksi lähteäkään: viljelykasvit eivät olleet olosuhteisiimme soveltuvia, työkalut olivat kehnoja ja tontteja vähälukuiselle maanviljelijäväestölle riitti kyllä Lounais-Suomessakin. Yhtenä mahdollisena maanviljelyksen ja karjanhoidon maahantuojana pidetään nuorakeraamista kulttuuria (Suomessa n. 3200 – 2600 eaa.) – ja kulttuuriin liittyvien esinelöytöjen pohjoisraja noudattelee – yllätys, yllätys – Pähkinäsaaren rauhan rajaa.

Useimmissa, ellei kaikissa muissa, Euroopan väestöissä nämä muinaiset rajalinjat ovat hävinneet jo aikaa sitten kun tehokkaasti lisääntyvä ja levittäytyvä maanviljelyväestö assimiloi alkuperäiset metsästäjät. Oma veikkaukseni on, että Suomessa ei näin tapahtunut Lounais-Suomea lukuun ottamatta luonnonolojen vuoksi; koilliseen kuljettaessa metsästys oli poikkeuksellisen vahvoilla. Kulttuuri- ja tapaerot yhdessä ympäristöolojen kanssa pitivät erilaistumista yllä. Hieman erilaiset perimät yhdessä elinkeinojen ja tapojen kanssa ovat vaikuttaneet sitten moniin asioihin, mm. terveyteen.

Edellä esitetyn mukaan Pähkinäsaaren rauhan raja ei siis ole tuottanut eroja, vaan se on erojen seuraus. Ruotsi ja Novgorod rauhansopimuksessaan siis tavallaan kuvasivat jo pitkään olemassa olleen ilmiön. Lienee melko turvallista olettaa, että kun Ruotsin lähti ulottamaan valtapiiriään Itämeren yli, oli kohteena ensisijaisesti tutunoloisten maanviljelysyhteisöjen asuinalueet. Niitä pystyi verottamaan. Rajan tuolla puolen oli sitten tuntemattomia villejä, jotka vielä liikkuivat kaiken aikaa – nehän joutivat Novgorodille.

On kiehtovaa kuinka historia elää meissä. Kivikautiset jakolinjat on otettava huomioon mm. lääketieteellisen genetiikan, farmakogenetiikan ja oikeusgenetiikan tutkimuksissa. Vaikka nykypäivän eroihin johtaneet syyt ovat varmasti monimutkaisia, muinaisuuden tapahtumat ovat vaikuttaneet terveyteemme ja toimeentuloomme tänä päivänä. Tätä menneisyyden otetta voi jokainen tuumia suunnitellessaan päiväohjelmaansa huhtikuun 14. päivänä tänä vuonna –äänestysaktiivisuus ja -käyttäytyminen kun Suomessa noudattelevat Pähkinäsaaren rauhan rajaa (Tilastokeskuksen kartta).

Jukka Palo
jukka.palo@helsinki.fi
Oikeusgenetiikan dosentti, HY / THL

 

Helsinki, we have a problem

“Houston, we have a problem.” Ei, emme ole menossa kuuhun. Olemme jo käyneet siellä. Kyse on jostakin aivan muusta. Suurehkosta monitieteisestä julkisrahoitteisesta yliopistosta pohjoisessa Euroopassa, joka haluaisi olla viidenkymmenen parhaan yliopiston joukossa. Koko maailmassa.

Nuoren tutkijan uran tukeminen

Vuoden 2018 alussa lääketieteellisen tiedekunnan johtoryhmä ideoi keinon kannustaa nuoria tutkijoita heidän uransa vaikeimmassa vaiheessa – itsenäistymisessä. Käynnistimme apurahahakuprosessin, joka saatiin päätökseen syksyllä 2018. Hakukriteerit olivat tiukat, hakijoiden piti täyttää European Research Councilin (ERC) starting grant -hakukriteerit. Tämä tarkoittaa sitä, että hakijan täytyy olla jo oman linjansa luonut tutkija, jolla on mielellään useampi julkaisu, jossa ei ole mukana väitöskirjan ohjaajaa, ja väitöksestä ei saa olla aikaa enempää kuin seitsemän vuotta. Niin, luitte oikein. Julkistimme tiedekunnan tutkijoille apurahan, jota haetaan, jotta voisi hakea apurahaa.

Hakemusten korkea taso yllätti positiivisesti

Ennen haun avaamista hieman jännitti, kuinka hyvin tiedekuntamme riveistä löytyisi näitä menestyneitä, tiukat kriteerit täyttäviä nuoria tutkijoita. Hakemuksia saatiin kuitenkin reilusti, peräti 44. Osa hakijoista oli vielä ulkomaan komennuksella, osa oli jo perustanut oman ryhmän, mutta valtaosa vielä siirtymävaiheessa postdoc-ryhmästä kohti omaa hanketta. Johtoryhmä päätti rahoittaa kymmenen parasta tutkijaa. Kukin valituista sai 150 000 euron apurahan käytettäväksi oman, itsenäisen ryhmän perustamiseen ja ERC-hakemukseen valmistautumiseen.  Jokainen saapunut hakemus oli korkeatasoinen, jonka vuoksi rajanveto rahoitettavien ja rahoituksen ulkopuolelle jääneiden välillä oli hiuksenhieno.

Viimeinkin – henkilökohtainen palaute apurahahakemuksesta

Kuten aina, hakemuksista löytyi pieniä puutteita. Itse olen aina haaveillut mahdollisuudesta antaa apurahahakemuksista henkilökohtaista palautetta; toimiessani erinäisissä säätiöissä asiantuntijana oli välillä turhauttavaa lukea vuodesta toiseen hakemuksia, joissa toistuu samat pikkuvirheet tai epäjohdonmukaisuudet. Hakijoiden pieni määrä avasi minun urallani ensimmäisen kerran mahdollisuuden antaa hakijoille palautetta. Lähetin sähköpostia niille tutkijoille, jotka jäivät tällä kertaa rahoituksen ulkopuolelle. Muutama kymmenen vastasi välittömästi. Sovimme jokaisen kanssa lyhyen keskustelun.

Sanomattakin lienee selvää, että keuhkolääkäritaustaisen tutkimusvaradekaanin tieteellinen ymmärrys laitettiin koetukselle tällä kierroksella. Keskustelut olivat monella tapaa silmiä avaavia.  Osalle hakijoista tuli yllätyksenä, että apurahahakemuksessa tutkimusaihe tulee avata lähes maallikkotasolle. Vaikka pyrin rajaamaan palautteeni ainoastaan hakemukseen ja sen sisältöön, osa keskusteluista vetosi voimakkaasti myös tunteisiin.

Kenellekään ei varmaankaan tule yllätyksenä, että tutkijoilla oli runsaasti itsenäistymiseen liittyviä ongelmia. Usein nousi esille, ettei nykyinen ryhmänjohtaja katso hyvällä oman tutkimuslinjan eriyttämistä, sillä siihen käytetty työaika on pois oman ryhmän töiden edistämisestä. Oman tutkimuksen tekeminen vaikeutuu, jos siihen ei saa käyttää työaikaa tai yliopiston tiloja ja resursseja. Liikkumavaraa ja vapautta tarvittaisiin siis lisää – rahoituksen lisäksi.

Mitä itsenäistyminen on?

Kuinka vakavasti meidän vastuulliset tutkijamme ovat sitoutuneet kannustamaan nuoria tutkijoita itsenäiselle tutkijanuralle? Kuinka nuorten tutkijoiden itsenäistymistä yliopiston sisällä voisi harmonisoida? On tietysti ymmärrettävää, että kilpailu on kovaa. Tiedekunnan vastuulliset tutkijat joutuvat – etenkin jos heillä on määräaikainen apulaisprofessuuri – hyvin nopeasti antamaan vahvat näytöt jatkuvuuden takaamiseksi. Se ei tue uraportaalla vielä nuorempien tutkijoiden itsenäistymistä.

Meidän pitäisi kuitenkin pystyä tukemaan varhaisen uravaiheen tutkijoita, eikä asettaa heitä kilpailuasemaan oman ryhmänjohtajansa kanssa. Apulaisprofessorin arviointikriteereihin tulisi lisätä se, kuinka monta uutta ryhmänjohtajaa (ohjattujen väitöskirjojen lisäksi) arvioitava on saattanut maailmalle. Tämä tulisi myös huomioida arvioinneissa.

Samaten olisi tärkeää viestiä jo vakiintuneille tutkimusryhmien johtajille, ettei nuoren tutkijan itsenäistyminen ole keneltäkään pois, vaan nimenomaan meriitti. Vapaus tehdä tutkimusta valtavirran ohi on yliopiston etuoikeus ja siihenkin pitäisi uhrata resursseja. Ehkä olisi aika yhdessä määritellä, mitä itsenäistyminen tutkijanuralla tarkalleen tarkoittaa ja osoittaa siihen nykyistä enemmän resursseja. Oikea askel tähän suuntaan olisi yhdenmukaistaa vastuullisten tutkijoiden aseman myöntämiskriteerit siten, että ne olisivat samat kaikissa tiedekunnissa. Tutkimusryhmät ovat yhä useammin verkostoja fyysisten yksiköiden sijaan. Tutkijan Itsenäisyys ei enää vaadi edes omien tilojen tai massiivisten rahoitusten hallintaa.

Ensiaskeleet tällä tiellä on otettu. Matka kuuhun voi alkaa. Asenteen ja kannustinten muutos voi johtaa siihen, että kipuamme sinne viidenkymmenen parhaan joukkoon. Nuorten, itsenäisten tutkijoiden tekemällä vapaalla tieteellä.

 

Marjukka Myllärniemi
Tutkimusvaradekaani, professori
Helsingin yliopisto