Kategoria: Yleinen

Autismikirjolla olevan henkilön läheisenä ja aivotutkijana on tuntunut hienolta nähdä, miten autismikirjon häiriöt ovat olleet viime aikoina lähes viikoittain esillä julkisuudessa. Nostan hattua erityisesti niille autismikirjon ihmisille ja heidän perheilleen, jotka ovat laittaneet itsensä likoon esiintymällä Ylen Kirjolla-sarjassa ja myös niille julkisuuden henkilöille, jotka ovat kertoneet autismistaan avoimesti eri kanavilla.

Tuntuu siltä, että nämä rohkeat esiintulot ovat selvästi lisänneet yleistä tietoisuutta autismista. Ne ovat myös rohkaisseet niitä kymmeniä tuhansia autismikirjon ihmisiä, jotka edelleen joutuvat päivittäin kamppailemaan pärjätäkseen neuronormaalien yhteiskunnassa ja tuoneet uudenlaista toivoa myös omaisille.

Kuitenkin viimekesäinen vierailuni autistisen läheiseni kanssa Lontoon Harry Potter Studioilla sai minut tajuamaan, miten vähän lisääntynyt tietoisuus autismista edelleenkin näkyy autistien elämässä Suomessa käytännön tasolla ja miten paljon tällä saralla on vielä työtä tehtävänä.

Ennen vierailua Lontoon Harry Potter Studioille oli selvää, että kyseessä on juuri sellainen paikka, joka kovine äänineen, väenpaljouksineen ja jonotuksineen johtaa helposti autistisen henkilön kuormittumiseen. Paikan nettisivuilla kerrottiin kuitenkin, että Harry Potter Studioiden henkilökunta tekee kaikkensa auttaakseen autistisia henkilöitä. Saimmekin jo ennen varsinaisen kierroksen alkamista infotiskiltä autisteille tarkoitetun pikkurepun, jossa oli muun muassa kuulosuojaimet ja koko alueesta tehty valokuvakartta, jonka avulla tiesimme jo etukäteen, mitä kussakin vaiheessa oli odotettavissa. Meidät ohjattiin myös pitkien jonojen ohi. Meille kerrottiin, missä erilliset rauhoittumistilat olivat, ja meiltä useaan otteeseen tiedusteltiin, voiko henkilökunta vielä auttaa meitä jotenkin.

Ehkä suurin yllätys oli kuitenkin henkilökunnan osoittama ilmeisen kunnioittava asenne meitä kohtaan. Vaikka me vierailua etukäteen kovasti jännitimme, lopputulos oli, että autismikirjolla oleva läheisemme kulki koko laajan alueen läpi kuulosuojat korvissaan, mutta silmät innosta loistaen. Kun olimme päässeet kierroksen loppuun, hän alkoi suunnitella jo seuraavaa visiittiä samaan paikkaan – siitä tiesimme kaiken onnistuneen hänen mielestään täydellisesti.

Neurotieteen kehitys erityisesti viimeisen vuosikymmenen aikana on auttanut ymmärtämään, mistä autismissa on pohjimmiltaan kyse. Neuropatologiset tutkimukset ovat tuoneet esille sekä laadullisia että määrällisiä poikkeavuuksia autistien hermoston rakenteessa, muun muassa synapseissa, ja funktionaaliset tutkimukset ovat paljastaneet, että autistisen henkilön koko hermosto toimii eri tavalla kuin neurotyypillisten. Yksi mekanismeista liittyy juuri synapsien toimintaan: autistien aivoissa estävien synapsien toiminta on vähäisempää, mutta kiihdyttäviä synapseja on normaalia enemmän. Aivotutkijan näkökulmasta nämä poikkeavuudet selittävät erinomaisesti monet autismiin liittyvät vaikeudet, esimerkiksi aistiyliherkkyyden ja keskittymisvaikeudet, mutta toisaalta myös joillakin autisteilla esiintyvät erityiskyvyt, esimerkiksi poikkeuksellisen muistin.

Geenitutkimuksen kautta on vahvistunut käsitys, että autismin tausta on hyvin suureksi osaksi geneettinen. Siten autistiset henkilöt itse (tai heidän omaisensa) eivät ole voineet millään lailla vaikuttaa siihen, millaiset geeniyhdistelmät he ovat perineet ja miten heidän aivojensa kehitys on tapahtunut. Autismiin tiedetään nykytiedon valossa assosioituvan suuri määrä erityyppisiä geenivariantteja, ja tämä genetiikan monimuotoisuus voi selittää sen, miksi autismi näyttäytyy kullakin autistilla niin yksilöllisesti.

Kuten kokemuksemme Harry Potter Studioilta osoittaa, autismikirjon henkilöitä voidaan huomioida yhteiskunnassa varsin pienillä ja helposti toteutettavilla keinoilla, joista tärkein on oikea asenne. Monissa maissa autisteja helpottavia muutoksia on jo toteutettu laajasti koko yhteiskunnassa, esimerkiksi Ison-Britannian supermarketeissa on käytössä ennen varsinaisia aukioloaikoja autisteille tarkoitettuja ”quiet hours” -aikoja ja erillisiä rauhoittumistiloja.

Pienilläkin vastaantuloilla voi olla yksittäisten henkilöiden omatoimisuuden ja itsetunnon kannalta ratkaisevan suuri merkitys. Uskon, että tällaisiin toimiin käytetyt rahalliset satsaukset maksavat itsensä yhteiskunnalle takaisin, kun niiden avulla voidaan vähentää syrjäytymistä ja mielenterveysongelmia. Kaikkein olennaisinta olisi, että autistien näkemyksiä kyettäisiin aidosti kuuntelemaan ja asioita suunnittelemaan heidän omista lähtökohdistaan käsin, ei siten, että heitä yritetään pakottaa muuttumaan.

Itseeni ovat kolahtaneet erityisesti autismikirjolla olevan, stand-up-koomikkona tunnetuksi tulleen Joel Honkasalon sanat Helsingin Sanomien haastattelussa (HS 26.2.2020):

”Kun kasvoin, äiti sanoi, että maailma ei voi muuttua takiani vaan minun täytyy sopeutua. Äiti oli väärässä. Minähän muutan maailmaa koko ajan, pieni pala kerrallaan.”

Me kaikki voimme varmasti omalta osaltamme edesauttaa autistien aseman paranemista, mutta ajattelen, että aivotutkijoilla ja lääkäreillä on tässä asiassa aivan erityinen vastuu.

Liisa Myllykangas
neuropatologian apulaisprofessori, ylilääkäri, Helsingin yliopisto ja HUS

“…as we know, there are known knowns; there are things we know we know. We also know there are known unknowns; that is to say we know there are some things we do not know. But there are also unknown unknowns—the ones we don’t know we don’t know.”                                                                              – Donald Rumsfeld (2002)

Yllä olevissa ajatuksissa tunnettujen ja tuntemattomien luokittelusta on järkeä, olipa Yhdysvaltain ex-puolustusministerin aikaansaannoksista tai persoonasta mitä mieltä tahansa. Rumsfeld viittasi maailmanpolitiikan koukeroihin, mutta lorun lokerointi sopii myös tutkimusmaailmaan. Itse asiassa koko ajatusrakennelma on lähtöisin juuri sieltä, Rumsfeld lainasi jo 1950-luvulla kehitettyä psykologian työkalua, nk. Joharin nelikenttää.

Tieteessäkin usein lähdetään selvittämään tunnetusti tuntematonta asiaa (known unknown) ponnistaen tunnetuista asioista (known knowns). Ja aina törmätään uusiin kysymyksiin tai ongelmiin, joita ei ensi alkuun tunnettu lainkaan (unknown unknowns). Asiat ovat kuin ketjuilla kiinni toisissaan: tutkiessaan tunnettuja tuntemattomia tiede hilaa ei-tunnettuja tuntemattomia kysymyksiä tutkimuksen näkökenttään. Rumsfeld totesi kuuluisan sitaattinsa yhteydessä myös, että jälkimmäisen ”unknown unknowns” -laarin asiat ovat niitä vaikeimpia.

Tutkijoiden kannattaisi tähän tuntemattomaan tuntemattomaan kuitenkin panostaa. Tämä ja Rumsfeldin aivoitukset tulivat mieleeni, kun elokuussa vahingossa törmäsin PLOS Biologyssa João J. Rochan ja kumppaneiden tutkimukseen ”Functional unknomics”. Se keskittyi geeneihin, joiden toimintaa ei tunneta. Vaikka ihmisen ja monien muiden lajien genomidataa on tuotettu jo yli kaksikymmentä vuotta, paljon perimästä on vielä hämärän peitossa. Vasta paljastumassa olevien epigeneettisten mekanismien ja geenien yhteispelin lisäksi on yksin ihmisen perimässä edelleen lukuisia tuntemattomia yksittäisiä geenejä. DNA-sekvenssi kertoo, että geeni käy ja kukkuu, mutta sen tuottaman proteiinin toiminnasta ei kenelläkään ole oikein mitään hajua. Rochan ja kumppanien artikkelissa tuota (ei-vihoviimeistä) käymätöntä korpimaata kutsutaan yhteisesti termillä ”unknome”, mikä tietysti juontuu sanoista unknown genome, tuntematon perimä.  Tästä artikkelin otsikkoon oli vielä leipoutunut oikein tieteenala, ”unknomics”.

Keskeinen työkalu tutkimuksessa oli tutkijoiden kehittämä avoin Unknome-tietokanta. Siihen on koottu 13 000 geeniperhettä ja liki kaksi miljoonaa geeniä ihmiseltä ja yhdeltätoista genetiikan mallilajilta kanasta kolibakteeriin. Juju on siinä, että geenit ja geeniperheet voidaan asettaa järjestykseen sen perusteella, miten hyvin ne tunnetaan. ”Tuntemisen” määrittely on tietysti vaikeaa ja osin subjektiivista, mutta tähän oli kehitetty järkevän oloinen ratkaisu. Pohjana on Gene Ontology -tietokannasta löytyvät tiedot siitä miten paljon geenin toimintaa on tutkittu. Geenin ”tuntemisarvosanan” (knownness score, KS) laskemiseen voi Gene Ontologyn 26 kriteeristä valita haluamansa ja vieläpä painottaa niitä omien mieltymyksiensä mukaan. Tietokannassa geenien tuntemisen voi määritellä  eri lajeille, ja todella tuntemattomia geenejä ovat ne, jotka saavat heikoimman KS-arvon useammalla lajilla. (Unknomen kaltaisia genomin tuntematonta kartoittavia projekteja on toki muitakin, esim. Understudied Proteins Initiative.)

Unknome-tietokannasta saatavat tienviitat helpottavat tutustumista genomin ”unknown unknowns”-laariin. Ihan pikkukapasta ei ole kyse: tietokannan kaikista geeniperheistä noin 3 000 sai KS-arvoksi nollan, niitä ei siis tunneta lainkaan, ja näistä 805:een kuuluu myös ihmisgeenejä. Ihmisen noin 20 000 geenistä heikoimmin tutkittujen kategoriaan (KS <2) päätyi 1606 geeniä, melkein joka kymmenes. Itse (tämän alan maallikkona) olin luullut, että perustasolla perimä tunnettaisiin paremmin tai ainakin, että tärkeiden geenien toiminta olisi jotenkin tiedossa. Rochan ja kumppanien artikkeli antoi tiedeoptimismilleni niin sanotusti vastapalloon.

Aivan silppua nämä tuntemattomat geenit eivät nimittäin ole. Yleisellä tasolla tärkeyden puolesta puhui niiden löytyminen useilta lajeilta – ihmisen heikoimmin tunnetuista geeneistä 68 % löytyi myös muilta kuin selkärankaisilta, ja 45 % löytyy myös eläinkunnan ulkopuolelta. Tämä antaa osviittaa siitä, että toistaiseksi tuntemattomilla geeneillä voi olla hyvinkin tärkeitä rooleja elimistön toiminnassa. Evoluutio tuntee pyörän uudelleenkeksimisen hinnan ja säilyttää usein yksilön pärjäämisen kannalta tärkeimmät rakenteet samankaltaisina läpi aikojen (ja lajien).

Näyttö tuntemattomien geenien tärkeydestä ei rajoittunut pelkästään tuohon konservoituneisuusargumenttiin, se osoitettiin myös suoraan funktionaalisin kokein. Analyyseihin valittiin 260 ihmisen genomin heikosti tunnettua (KS < 1) geeniä, joille löytyi vastine myös banaanikärpäseltä. Merkitystä selvitettiin estämällä geenin toiminta (RNA-interferenssi ja/tai poisto CRISPR-geenisaksilla) ja seuraamalla sen vaikutusta banaanikärpäsyksilöihin erilaisissa oloissa.

Vaikutuksia geeneille totta vie löydettiin. Kuudenkymmenenkahden geenin (24 %) hiljentämisellä oli kohtalokkaat seuraukset banaanikärpästen jälkeläisille, niiden kehitys ei jatkunut koteloitumista pidemmälle. Lopuista 198 geenistä mm. viisi aiheutti koiraiden lähes täydellisen steriiliyden ja 7 vaikutti jälkeläismäärään merkittävästi alentavasti. Lisäksi kokeissa havaittiin kymmeniä geenejä, joiden hiljentäminen haittasi kudosten kasvua, proteiinisynteesin laatua, yksilöiden stressinsieto- tai liikkumiskykyä. Siiven kokoon vaikuttava geeni CG11103 hääräsi jopa Notch-signaloinnissa, yksilönkehitykselle tärkeässä solujenvälisessä viestinnässä.

Nämä kokeelliset tutkimukset osoittivat selvästi, että emme ole tienneet, ettemme tiedä tärkeitä asioita. Terveisiä Rumsfeldille.

Artikkeli antoi ajattelemisen aihetta myös muille kuin geenien toimintaa tutkiville. Tulokset nimittäin kertoivat myös siitä, miten tiedettä tehdään: sillä on taipumus urautua jo tunnetun liepeille. Unknome-tietokannasta paljastui, että geenin toiminnan selviäminen viime vuosikymmenellä riippui siitä, kuinka hyvin perheen muita geenejä tunnettiin lähtöhetkellä. Samanhenkiseen tulokseen päädyttiin myös aiemmin julkaistussa tutkimuksessa (Stoeger et al. PLOS Biology 2018). Tässä meta-analyysissä osoitettiin muun muassa, että kaikista vuonna 2015 julkaistuista geenien toimintaa käsittelevistä artikkeleista 49 % keskittyi geeneihin, jotka tunnettiin jo vuonna 1991 – ja tähän sakkiin mahtuu vain 16 % kaikista geeneistä. Stoeger et al. kutsuvat ilmiötä nimellä ”aikaisempien tutkimuskohteiden luutuminen” (ossification of past research topics). Sehän on lähes pelottavaa: se mitä geenejä/proteiineja 1990-alkupuolella tutkittiin on riippunut paljon tuolloisista teknisistä mahdollisuuksista, ja se on ohjannut tutkimusta edelleen ainakin 25 vuotta. Toki tutkimusaiheita ohjaavat muutkin asiat, erityisesti rahoitus, mutta mitä 1990-luvun alussa olisi tutkittu, jos käytössä olisi ollut uuden sukupolven sekvensointi- ja/tai CRISPR/Cas9-tekniikat? Ja se olennaisin kysymys: mitä tutkisimme tänään, jos käytössämme olisi 2050-luvun tekniikka X? Tässä valossa Rocha et al. -artikkelin mielestäni tärkeä yleinen viesti on, että kaikilla aloilla ei-tutkittujen asioiden systemaattinen kartoitus voisi  johtaa parempaan tutkimukseen. Tuntemattomalla on itseisarvoa.

Tuntemattoman merkityksestä tieteessä on saarnannut erityisesti Columbia Universityn neurobiologian professori Stuart Firestein. Hän itse asiassa puhuu tietämättömyydestä (ignorance), ja korostaa, ettei tarkoita laiskaa tyhmyyttä, vaan hyvää käsitystä siitä, että tiedon rajojen ulkopuolella on paljon tietämisen arvoisia asioita. Firestein on kirjoittanut aiheesta kirjan Ignorance: How It Drives Science (tunnustetaan, en ole vielä lukenut) ja pitänyt yleisöluentoja (vaikkapa TEDtalk 2013), joissa ravistellaan tieteenteon ja ”tieteellisen metodin” peruskäsitystä. Firesteinin mukaan tiede ei ole aikaisemman tietokasan korottamista, sitä vie ponnekkaimmin eteenpäin se mitä emme tiedä. Tässä on viesti erityisesti opetukseen: eritoten tutkijoiksi aikoville opiskelijoille tulisi luennoida paljon enemmän siitä, mitä kullakin alalla ei tiedetä. Tiedon määrä ei tee ihmisestä tutkijaa, vaan se miten ihminen tietojensa avulla hahmottaa tuntematonta – loppujen lopuksi tuntematon on se, joka saa tutkijan tekemään pitkää päivää. Firesteinin mukaan tieteessä olennaisinta on siis tietoa seuraava tietämättömyys, ei tietämättömyyttä seuraava tieto. Ollaan lähellä Ilkka Niiniluodon ajatusta ”mitä suurempi on tiedon meri, sitä pidempi on tietämättömyyden rantaviiva”. Meidän pitää vain arvostaa enemmän sitä mitä emme tiedä.

Myös Rochan ja kumppaneiden tutkimustulokset tuntemattomien geenien tärkeydestä ovat osoitus tuntemattoman merkityksestä ja korostavat samalla rohkeaa perustutkimusta. Ounastelen kuitenkin, ettei kopin otto tästä ole varsinaisesti tutkijoista kiinni, ajatus tuntemattoman tuntemattoman tutkimusprojektista olisi varmaankin usealle tieteentekijälle kiehtova ja innostava. Rahoituksen saaminen tämmöiselle projektille on todennäköisesti kuitenkin uhkapeliä, johon on vaikea lähteä.

Tätä kirjoittaessa keskustellaan tutkimusrahoituksesta valtion ensi vuoden budjetissa. Raha näyttäisi olevan lisääntymässä, mutta paino on tunnettujen tunnettujen soveltamisessa käytäntöön, parhaimmillaankin tunnetuissa tuntemattomissa. Valtioneuvostossa ei ilmeisesti lueta PLOS Biologya.

Jukka Palo, oikeusgenetiikan dosentti
HY/THL

 

Yliopiston kevätkausi alkoi Tieteen päivillä, teemana Alku. Yleisötapahtuman keskipisteenä toimii Helsingin yliopiston keskustakampus, ja se on mainio tilaisuus tieteiden väliseen vuoropuheluun. Osallistuin tekoälyätutkija Teemu Roosin sessioon alkumuodoista. Oman tutkimuskenttänsä alkumuotoja etsimässä olivat kielitieteilijä Janne Saarikivi ja Kalevalaseuran Niina Hämäläinen. Minä etsin alkumuotoja fossiiliaineistosta. Päädyimme myös pohtimaan muinaisista alkumuodoista versonutta monimuotoisuutta. Kun Janne Saarikivi on huolissaan suomen kielen elinvoimaisuudesta, oma esitykseni biologisista alkumuodoista päätyi sekin vääjäämättä huoleen.

Liittyykö luonnon monimuotoisuus ja sen muutokset mitenkään lääketieteeseen tai lääkärikoulutukseen? Onko ekologialla tai evoluutiobiologialla mitään annettavaa terveydenhuoltoon? Tarvitaanko tässä tieteiden välistä vuoropuhelua?

Valmistuvan lääkärin osaamistavoitteisiin on kirjattu mukaan planetaarista ajattelua. Sen mukaan koulutusohjelmasta valmistuva lääkäri tunnistaa sairastamisen taustalla olevia ekologisia, elinympäristöön ja työhön liittyviä riskejä ja pohtii, miten niiden vaikutuksia voidaan lieventää.

Kevään aikakausilehti Duodecimin teemanumerossa pohditaan mm. käytännön lääkärin mahdollisuuksia vaikuttaa potilaiden luontosuhteeseen. Terveyskeskuslääkäri Janne Kaiunpää kertoo pyrkivänsä auttamaan potilaita löytämään luontoyhteyden ja jopa miettimään hänelle hyödyllisiä ekologisia valintoja. Sipoossa terveyskeskuslääkäri voi tehdä potilaalleen lähetteen luontoperustaiseen ryhmätoimintaan monimuotoisessa metsässä. Käynnissä on myös kokeilu, jossa neuvola ohjaa perheitä luontoliikuntaan.

Maapallon terveys täytyy huomioida terveydenhuoltoon liittyvässä päätöksenteossa. Mikael Grotenfelt-Enegren ja kanssakirjoittajat toteavat, että terveydenhuollon ammattilaisilla on vastuu edistää planetaarista terveyttä.

Suomalainen tutkimus osoittaa, että suojellut alueet hidastavat luonnon monimuotoisuuden vähenemistä, mutta eivät riitä yksinään ylläpitämään sitä, osin koska suojelualueet ovat irrallaan toisistaan. Ratkaisuina kirjoittajat näkevät vähemmän suojeltujen mutta luonnontilaisten yhteyksien luomista ja ylläpitämistä suojelualueiden välillä. Ihmiset ja kotieläimet hallitsevat planeettaa (suurin osa planeettamme nisäkkäiden biomassasta koostuu ihmisistä ja kotieläimistä). Monimuotoisuuden säilymiseksi luonnontilaisia alueita täytyy säilyä myös ihmisasutuksen lomassa.

Samalla kun kaupungeissa ja asutusalueilla säilytetty rikas lähiluonto tarjoaa ihmiselle terveyspalveluita, auttaa se lajeja selviämään. Sekä luonnon monimuotoisuus että kansanterveys tarvitsevat lähiluontoa.

Syksyistä espoolaista lähiluontoa. Kuva: Suvi Viranta

 

Suvi Viranta
dosentti, anatomian vanhempi yliopistonlehtori

Kaikenlaisten, ei niin mukavien uutisten keskellä on mieltä piristävää kuulla, että maailma ja ihmisten hyvinvointi menee monessa suhteessa kuitenkin eteenpäin. WHO ilmoitti aiemmin tänä vuonna, että jälleen kahdeksan maata on päässyt eroon yhdestä laiminlyödystä trooppisesta sairaudesta (NTD). Tällaisten maiden joukko on kasvanut jatkuvasti, ja WHO:n tavoite on saada koko maailman tasolla nämä taudit katoamaan tai vähintäänkin kontrolliin vuoteen 2030 mennessä. Kaksi vuotta tavoitteen asettamisen jälkeen ollaan hyvässä vauhdissa.

NTD:t ovat noin 20 tautia käsittävä ja yli miljardia ihmistä vaivaava joukko, johon ei ole kiinnitetty niiden ansaitsemaa huomiota. Suurin osa sairauksista esiintyy lähinnä kehittyvissä maissa ja johtuu bakteereista, viruksista, loisista, sienistä tai biologisista myrkyistä.

Viime vuonna Kongon demokraattinen tasavalta ilmoitti eliminoineensa drakunkuliaasi-loistaudin (guinea worm disease) ja liittyi 17 maan joukkoon, joissa häätö on onnistunut. Togo, Malawi, Saudi-Arabia, Irak ja Vanuatu ovat päässeet kokonaan eroon sokeutta aiheuttavasta trakoomasta ja Päiväntasaajan Guinea unitaudista eli trypanosomiaasista.

Eliminaatio tarkoittaa taudin häviämistä, mutta myös epidemioiden hallinta on hyvin merkittävä saavutus. Vaikka tautia silloin tällöin esiintyisikin, laajasti esiintyvät yleiset taudit ovat suuri kansanterveysongelma ja niiden saaminen kontrolliin pienentää terveydellistä ja taloudellista kuormaa suuresti.

Hyviin tuloksiin on päästy esimerkiksi ajoittaisilla estolääkityksillä. Nämä ovat purreet mm. trakoomaan, filariaasiin (elefanttitauti), jokisokeuteen (onkoserkiaasi), halkiomato-(bilhartsia) ja toisiin loismatotauteihin. Säännöllisillä alttiiden populaatioden lääkityksillä on saatu infektioituneita hoidettua ja estettyä tautien leviäminen.

Koska monien tautien leviäminen liittyy veteen, sanitaation ja vesihuollon toimintojen kehittäminen vaikuttaa suoraan terveyteen. Puhdas vesi on monella tapaa keskeinen asia, ja WHO:n raportissa mainitaan myös eräs harvinaisista koronapandemian positiivisista puolista: ihmisten lisääntynyt käsien pesu vähensi myös näitä tarttuvia tauteja. Vuosien 2020 ja 2021 aikana tämä tarkoitti 80:tä miljoonaa hoidettavaa potilasta vähemmän!

Koronapandemia aiheutti toki terveydenhuollon ongelmia, ja haasteita on silläkin saralla paljon jäljellä. Esimerkiksi hyvä kehitys malarian eradikaatiossa otti vähän takapakkia, tai ainakin pysähtyi. Kuitenkin pidemmällä aikavälillä katsottuna myös malaria vähenee, ja erityisesti alle 5-vuotiaiden kuolemat ovat lähes puolittuneet 2000-luvun alkuvuosista. Luvut ovat silti suuria – lähes 400 000 pikkulasta menehtyy malariaan edelleen joka vuosi.

Makrotasolla mitattuna maailmassa voidaan muutenkin lähes joka vuosi paremmin. Kaikki todennäköisesti tietävät, että elinajanodote on pidentynyt radikaalisti, mutta toisin kuin usein kuulee sanottavan, tämä ei selity pelkästään lapsikuolleisuuden pienenemisellä, vaan hyvä kehitys näkyy ihan kaikissa ikäluokissa.

Onhan meillä haasteita, ei sitä kukaan kiellä. Silti on mielestäni tärkeä pitää mielessä ja muistutella sekä itseä että muita: hyvin paljon positiivisia asioita on saatu aikaan, ensin tutkimalla ja sitten toteuttamalla. Keep up the good work!

Kirmo Wartiovaara

dosentti, Helsingin yliopisto, perinnöllisyyslääkäri, HUS

Minut valittiin lääkiksen tutkimusvaradekaaniksi maaliskuun alussa. Kesäkuussa vajaa neljä kuukautta myöhemmin selvisi, että hyppäisin hoitamaan lääketieteellisen tiedekunnan dekaanin sijaisuutta elokuun alusta. Vakituinen paikka tulisi syksyllä hakuun. Miten valmistautua koitokseen? Miten pärjäisin? Mitä minulla olisi tiedekunnalle annettavaa? Olisinko valmis hakemaan tehtävää? Ajattelin, että kesälomalla minulla olisi aikaa pohtia asiaa, mutta moni kehotti lataamaan akkuja ja lepäämään. Tämän ohjeen otinkin kirjaimellisesti.

Heinäkuu mökillä meni todellakin leväten. Kasvatin työkaverilta saamiani tomaatintaimia, opetin Ilo-puudelia löytämään kadonneen frisbeen kauko-ohjauksella ja välillä sadekuuron osuessa Roineen päälle seurasin ikkunasta kiikareilla vesimittarin täyttymistä. Mustikat kypsyivät, alkoi ravustus ja lopulta ensimmäinen tomaattikin kypsyi. Yksi ilta dekaanin tehtävät tulivat mieleen, ja päätös tehtävän hakemisesta syntyi helposti saunan lauteilla.

Hallituskriisin ja rasismikeskustelun velloessa tiedotusvälineissä pohdin omassa kuplassani, miksi minä ryhtyisin dekaaniksi. Muutama paljastus minusta niille, jotka eivät minua entuudestaan tunne: Olen Helsingin yliopiston kasvatti. Olen patologi, tutkija ja opettaja. Sisäinen palo työhöni on ajan saatossa yhä vahvemmin noussut tarpeesta puolustaa potilaita. Tämä riittää motivaatioksi. Potilaiden tulee saada oikea diagnoosi mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman oikea hoito tautiinsa. Potilailla on oikeus siihen, että heidän sairauksiaan tutkitaan ja hoitoja kehitetään. Tähän tarvitsemme uusia taitavia tutkijoita ja lääkäreitä sekä lääkäreiden ja tutkijoiden opettajia. Tämän tulisi olla mahdollista lääketieteellisessä tiedekunnassa.

Palasin elokuun alussa töihin ja aloitin dekaanina. Kalenteri täyttyi nopeasti, ja päivittäin oli uusia tilanteita, uusia ihmisiä ja uutta opiskeltavaa. Tunteeni ovat olleet innostuneet, hämmästyneet, hetkittäin kauhistuneet. Luulenpa, että tänä syksynä dekaani ja uudet tiedekunnan opiskelijat jakavat tismalleen samanlaisia tunteita. Meillä kaikilla on vähän perhosia vatsassa.

No miten uudet opiskelijat ja dekaani pärjäävät syksyn? Ollaan ahkeria, toimitaan tiimissä ja annetaan fiksujen kavereiden auttaa. Toimii reseptiksi varmaan muillekin?

Hyvää työntäyteistä syyskautta kaikille!

Johanna Arola
Dekaani
Lääketieteellinen tiedekunta

Kesän koittaessa Suomen luonto kukoistaa kauniimmillaan. Pyöräillessäni töihin kauniiden, vanhojen, ihanien puutarhojen ohi syreenien huumaava tuoksu osuu sieraimiini ja joudun pysähtymään ikuistamaan kukkaloistoa puhelimeni kameralla. Työmatka sujuu leppoisasti, vaaleanvihertävä luonto tuo inspiraatiota, energiaa ja nautintoa. Kesä on alkanut!

Pyöräillessä totean, että luonnossa jokainen kasvi ja kukka löytää oman paikkansa, jossa se viihtyy ja kukoistaa. Jokaisella kasvilla on omat vaatimuksensa, tarpeensa niin maaperän, valon kuin kosteuden suhteen. Luonto on luonut edellytykset jokaiselle kasville johonkin paikkaan.

Puutarhurin työ ei ole yhtä helppoa. Puutarha sijaitsee siinä, mihin on asettunut asumaan. Puutarhurin täytyy sopeutua omaan tilanteeseensa huomioimalla jokaisen kasvin vaatimukset ja mahdollisuudet selviytyä. Henkilö, joka omisti puutarhani ennen minua, kertoi että täällä ei kasva mikään, hän on yrittänyt kaikkensa. Tänään puutarhaani tullaan katsomaan.

Pioni on erikoinen kasvi. Jos sen istuttaa hieman liian syvään, se kasvaa mutta ei koskaan kuki, eikä kukaan kiinnitä siihen mitään huomioita. Kun pionin istuttaa juuri kuten pitää, se kukoistaa sata vuotta ilman mitään suurempaa hoitoa ja kaikki tulevat ihastelemaan sitä. Syysasteri sen sijaan leviää kaikkien kustannuksella ja sitä joutuu rajaamaan, jotta muutkin kasvit pääsevät kukoistamaan.

Yleinen virhe puutarhaa perustaessa on, että alkuun keskittyy yksittäisiin kukkiin. Kauniista kukista huolimatta puutarhasta saattaa puuttua järjestys ja ryhti, tai kasvit istutetaan väärään paikkaan, jossa ne eivät viihdy. Siksi hyvään puutarhaan kuuluvat myös tunnolliset, aina luotettavat puutarhan peruskasvit, kuten kuunliljat. Ne luovat rakenteet ja rauhan siihen, että kaikki kasvit pääsevät loistoonsa.

Puutarha on kokonaisuus, joka on kaunis, kun siinä vallitsee tasapaino niin värien, muotojen kuin määrien suhteen. Näin on myös työyhteisössä. Hyvän lopputuloksen saamiseen, oli se sitten puutarhassa tai työpaikalla, tarvitaan asioihin paneutumista, paljon työtä, huomioimista ja ideoita. Siitä huolimatta ei aina onnistu. Kuten työelämässä, myös puutarhassa oppii kantapään kautta, mikä onnistuu ja mikä ei.

Puutarhuri ihastelee ruusuja mutta on myös tyytyväinen risuista, joita voi hyödyntää kompostissa maanperän parannukseen tai kasvin tukena. Puutarhassa kaikesta on hyötyä.

Omassa työpaikassani olen useasti miettinyt, että se on kuin iso puutarha, jossa kasvaa erilaisia kasveja, joilla kaikilla on omat vaatimuksensa ja tarpeensa. ”Työpaikkapuutarhassa” yksittäisillä kasveilla ei ole aina helppoa kasvaa, eikä siellä ole helppoa olla puutarhuri, kasveista ja olosuhteista riippuen. ”Työpaikkapuutarhassa” kollegiaalisuus ja työtovereiden välinen arvostus ovat vesi ja valo, joista syntyy kaunis puutarha, jossa kasvit viihtyvät.

Nauttikaa kesästä ja sen tuomasta kukkaloistosta ja miettikää, mitä kasveja teidän ”työpaikkapuutarhassanne” on. Mikäli olet ”työpaikkapuutarhuri” paneudu siihen kuin puutarhuri, joskus ajatus voi hymyilyttääkin.

Nina Lindfors
dosentti, Helsingin yliopisto
opetus- ja tutkimuslinjajohtaja sekä käsikirurgian, ortopedian ja traumatologian erikoislääkäri, HUS Tukielin ja plastiikkakirurgia
prosessikemian DI

Kollegialitetens trädgård

Vid sommarens ankomst blommar den finska naturen som vackrast. Medan jag cyklar till jobbet förbi vackra, gamla, ljuvliga trädgårdar tränger den berusande doften av syrener in i mina näsborrar och jag måste stanna för att fånga blommornas glans med kameran i min telefon. Cyklingen går smidigt, den ljusgröna naturen ger inspiration, energi och glädje. Sommaren har börjat!

Medan jag cyklar konstaterar jag att i naturen hittar varje växt och blomma sin egen plats där den trivs och frodas som bäst. Varje planta ställer sina egna krav vad gäller jord, ljus och fukt. Naturen har skapat förutsättningarna för varje växt för en viss plats.

Arbetet som trädgårdsmästare är däremot inte lika lätt. Trädgården ligger där man är bosatt och trädgårdsmästaren måste anpassa sig efter sin egen situation, genom att ta hänsyn till varje växts krav och överlevnadsmöjligheter. Den som ägde min trädgård före mig sa till mig att här växer ingenting, jag har provat allt. Idag kommer folk för att se min trädgård.

Pionen är en speciell växt, planterar man den lite för djupt så växer den men blommar aldrig och ingen uppmärksammar den. När en pion däremot planteras precis som den bör kommer den att blomma i hundra år utan någon större skötsel och alla kommer för att beundra den. Höstastern däremot sprider sig på allas bekostnad och måste begränsas för att andra växter ska kunna blomstra.

Ett misstag som brukar göras när man startar en trädgård är att i början fokusera på enskilda blommor. Trots de vackra blommorna kan trädgården sakna ordning och struktur, eller så kan växterna planteras på fel ställe där de inte trivs. Därför innehåller en fin trädgård också alltid pålitliga basträdgårdsväxter som funkior, som skapar struktur och lugn så att alla växter kan nå sin glans.

En trädgård är en helhet som blir vacker när det finns en balans när det gäller färger, former och mängder och så är det även i en ”arbetsplatsträdgård”. Att nå ett bra resultat, oavsett om det är i trädgården eller på arbetsplatsen, kräver engagemang, mycket arbete, omtanke och idéer. Trots det går det inte alltid som man tänkt sig och både i trädgården och i arbetsplaststrädgården lär man sig också vad som fungerar och vad som inte gör det.

Trädgårdsmästaren beundrar ”rosorna” men är också nöjd över ”ris” som kan användas i komposten för att förbättra jorden eller för att stödja plantan, allt går att nyttja i en trädgård.

På min egen arbetsplats har jag ofta tänkt att det är som att vara i en stor trädgård där det växer olika växter som alla har sina egna krav och behov. I en ”arbetsplatsträdgård”, är enskilda växter inte alltid lätta att sköta och beroende på växterna och förutsättningarna är det är inte heller lätt att vara trädgårdsmästare. ”I arbetsplatsträdgården” är kollegialitet och uppskattning mellan kollegor vattnet och ljuset, som skapar en vacker trädgård där växterna trivs.

Njut av sommaren och den blomsterprakt den ger och tänk i ditt stilla sinne på vilka växter som finns i din ”arbetsplatsträdgård”. Är du en ”jobbträdgårdsmästare” sätt dig in i din trädgård som en trädgårdsmästare, ibland kan tanken till och med få dig att le.

Kun iäkäs äitini oli hoivakodissa viimeiset kuukautensa, siellä oli hoidettavana samanikäinen nainen, joka toisti kulkiessaan epäsäännöllisen säännöllisesti hokemaa ”Ei tässä ole mitään järkeä ja kuka tämän kaiken maksaa?” Hän tokaisi niin, kun telkkarista tuli jotakin typerää ohjelmaa tai kuultuaan sieltä jonkin uutisen. Mutta hän saattoi sanoa niin myös kävellessään pitkin hoivakodin käytäviä tarkoittaen varmaan sillä, että senkin touhu tuntuu järjettömältä.

Tokaisussa on tiivistettynä monien ihmisten mielentila. Monesti ajattelemme näin, mutta harvemmin sanomme ääneen mitä mielessämme liikkuu. Nykymaailman meno tuntuu meistä usein absurdilta ja käsittämättömältä. Asiat ovat monimutkaisia eikä niitä ole helppo ymmärtää. Ympäröivä yhteiskunta ja sen erilaiset ilmiöt vyöryvät luonnonilmiöiden tavoin ylitsemme ja ohitsemme. Elämä on täynnä umpikujia, joista ulospääsyyn on vain huonoja ratkaisuja.

Yhden pelottavan kuvan tarjoaa terveyspalveluiden tulevaisuus. Jo vuosia on puhuttu eri asioihin kohdistuvasta pulasta, vajeesta ja velasta. On lääkäripulaa, hoitohenkilöstövajetta ja hoitovelkaa. Tai sitten on vain yksinkertaiesti rahavaje: sote-alueilta puuttuu miljardeja. Tätä kirjoittaessani hallitusneuvotteluissa väännetään kättä siitä, mistä löytyisi leikattavaa. Kun luet tätä tekstiä, uskon, että ratkaisuista ei ole vielä sovittu.

Olen sitä mieltä, että mitkään leikkaukset eivät meitä pelasta. Oikeastaan suuri osa niistä vain lisää menoja tulevaisuudessa. Jos leikataan Sipilän-Stubbin hallituksen malliin mukaan terveydenhoidosta ja koulutuksesta, maksajaksi tulee seuraava sukupolvi paljon varmemmin kuin jos otetaan velkaa. Tarvitaan kokonaan uudenlaista ajattelua, koska jos emme kykene löytämään vaihtoehtoisia toimintamalleja, kipuilemme ongelmiemme kanssa vuodesta toiseen ja hallituksesta toiseen. Ennen kaikkea on yhdessä mietittävä, mistä voitaisiin luopua, jotta kaikki olennainen voitaisiin toteuttaa. Luopuminen on vaikein asia LUOVUudessa.

Oikeastaan koska emme ole osanneet luopua mistään, olemme joutuneet luovuttamaan. Olemme nostaneet kätemme pystyyn ja antaneet asioiden mennä omalla painollaan. Tästä on ollut tuhoisat seuraukset. Psykiatriasia hoitopaikkoja on nuorille aivan liian vähän. Nuorten huumekuolemissa olemme Euroopan kärkeä. Miksiköhän?

Emme voi mitään -mentaliteetti on synnyttänyt sumia, tukoksia ja jonoja. Hoidon tarvitsijoista on syntynyt suma, joka aiheuttaa tukoksen ja jonoja palveluihin, mikä puolestaan merkitsee hoitovajetta. On toki pulaa myös osaavista ammattilaisista ja voi olla vikaa myös asenteissa: psyykkisiä sairauksia ja huumeongelmia ei oteta riittävän vakavasti.

Asian yksinkertaistamiseksi pelkistän asian tähän: kipeästi psykiatrista tai huumehoitoa tarvitseville nuorille ei ole tarjolla riittävästi palveluita, koska rahat eivät riitä. Rahaa periaatteessa on, mutta on katsottu tarpeelliseksi pistää ne jonnekin muualle.

Paljon puhuttu iso kuva on vähintään yhtä lohduton: väestö vanhenee, hoitomuodot kallistuvat ja rahaa on entistä vähemmän. Jos yritämme olla edes jonkin verran rehellisiä, ei ole vaikea tehdä tätä johtopäätöstä: pitää tehdä jotakin radikaalia. Pitää päättää, mikä on välttämätöntä ja tärkeää ja mikä on vähemmän tärkeää. Tällainen keskustelu sattuu, koska priorisointi tarkoittaa, että jostakin pitää luopua. Huomaan, että en uskalla sanoa ääneen, mistä. Mutta varmaan ymmärrätte.

Toki priorisointia tehdään jo. Hoitoja jätetään antamatta – joillekin potilaille. Mutta tästä pitää voida keskustella laajasti koko yhteiskunnassa. Pitää laatia yhteinen suunnitelma, jossa voisimme taata kunnon terveydenhoidon sitä kipeimmin tarvitseville, vaikka jotkut muut jäisivät vähemmälle. Kunnollisen hoidon välttämättömyydestä puhutaan, mutta ei uskalleta sanoa ääneen, että se on mahdollista vain jos muualla vähennetään hoitoja tai muutetaan ne vähemmän verovaroja kuluttaviksi.

Ensimmäinen askel voisi olla julkinen keskustelu eri hoitomuotojen kalleudesta. Eli mitä maksaa jokin leikkaus ja montako muuta halvempaa hoitoa jää sen vuoksi antamatta. Tästäkin toki keskustellaan sotealueilla, lääkäripalavereissa ja konferensseissa, mutta keskustelu ei vielä kantaudu rivikansalaisen korviin ja tietoisuuteen. Siksi sillä ei ole vaikutusta ihmisten tapaan ajatella.

Olemme hyvin tietoisia, kuka viime kädessä kaiken maksaa – Suomen kansa. Mutta jos osaamme vastata kysymykseen ”Onko tässä mitään järkeä” viisaasti, voimme jostakin luopumalla saada kaiken olennaisen sellaiseen hintaan, jonka pystymme hyvin maksamaan. Emme ole köyhiä, joskin aika kipeitä.

Arto Mustajoki
Emeritusprofessori, tietokirjailija, podcast-isäntä (https://kommunikaationkompastuskivia.fi/)

Avoimen tieteellisen julkaisemisen (Open Access, OA) kentällä mannerlaatat ovat liikkeessä. Monen OA-lehden liiketoimintamalli on periä yksittäisestä artikkelista huomattavan korkeita kirjoittajamaksuja, tyypillisesti yli 3000 euroa. Tämä on tuonut tieteellisen julkaisemisen pariin ikävän ja vahingollisen ilmiön, saalistajalehdet (engl. predatory journals). Saalistajalehdet pyrkivät maksimoimaan julkaisuvolyyminsa, eivätkä huolehdi tieteellisen vertaisarviointikäytännön asianmukaisesta toteutumisesta.

Itselleni, kuten varmaan monelle muullekin syöpätutkijalle, ensimmäinen kosketus saalistajalehtiin oli Oncotarget, jota ennen vuotta 2018 pidettiin aivan kelvollisena julkaisusarjana. Alkuvuodesta 2018 Clarivate Analytics poisti sen Web of Science-tietokantaan indeksoitujen julkaisusarjojen listalta. Samalla lehdeltä poistui myös impact factor. Ennen kuin Oncotarget pudotettiin saalistajalehdeksi, sen julkaisumäärät olivat kasvaneet valtaviksi. Esimerkiksi tammikuussa 2017 lehti ilmestyi viikoittain, kussakin numerossa oli yli 100 artikkelia ja yli 1500 sivua.

Kaikki julkaisusarjat, joiden kokonaisjulkaisumäärät ovat suuria, eivät suinkaan ole saalistajia (ks.  “The rapid growth of mega-journals”). Suomessa taho, joka systemaattisesti seuraa tilannetta ja päivittää julkaisusarjojen luokituksia, on Julkaisufoorumi (JUFO). Julkaisufoorumin luokituspäätöksiä tehdään eri tieteenalojen paneeleissa, jotka koostuvat Suomen yliopistojen tiedekuntien nimittämistä, vähintään dosenttitasoisista edustajista. Tasoluokat JUFO 1-3 indikoivat, että julkaisusarja noudattaa hyvää tieteellistä toimintatapaa. Saalistajalehtien kuuluisi olla nollaluokassa. Yllä mainittu Oncotarget pudotettiin tasoluokasta 1 nollaluokkaan vuoden 2019 alusta. (Mainittakoon, ettei JUFOn nollaluokitus kuitenkaan sinällään tarkoita saalistajajulkaisua, vaan se pitää sisällään myös uusia, vielä vakiintumattomia julkaisusarjoja.)

Julkaisusarja on tyypillisesti toimintatavoiltaan kyseenalainen jo ennen virallista saalistajalehdeksi luokittelua. Tätä kirjoittaessa erityisesti MDPI- ja Frontiers-kustantajien lehtiä on luupin alla. Sekä MDPI:n että Frontiersin julkaisusarjoja leimaa erikoisnumeroiden (Special Issues) huikea ja räjähdysmäisesti kasvanut määrä. Kun esimerkiksi vuonna 2013 MDPI:n sarjoissa erikoisnumeroita oli alle 400, vuonna 2021 niitä oli lähes 40000. MDPI:n lehti Sustainability pudotettiinkin vuoden 2023 alusta JUFO-nollaluokkaan. Tämän vuoden helmikuussa Clarivaten indeksoitujen julkaisusarjojen listalta poistettiin MDPI:n International Journal of Environmental Research and Public Health (viimeisin impact factor 4.6; jatkossa lehdellä ei enää ole impact factoria). JUFO-pudotus nollaluokkaan tulee käytännössä aina viiveellä suhteessa kansainvälisiin saalistajaluokituksiin.

Tähän mennessä tunnistetut saalistajalehdet lienevät vasta jäävuoren huippu. Kun tutkijana miettii, minne seuraavaa käsikirjoitustaan tarjoaisi, kannattaa JUFO-nollaluokan seuraamisen ohella tarkistaa vähintäänkin se, onko lehti edelleen Clarivaten indeksoitujen julkaisusarjojen listalla. Helsingin yliopiston kirjasto kuratoi tarkistuslistoja saalistajajulkaisujen tunnistamiseksi.

Kannustan kaikkia tutkijoita aktiivisesti raportoimaan Julkaisufoorumille omakohtaisista kokemuksistaan julkaisusarjojen mahdollisesti epäilyttävistä toimintatavoista. Tämä on JUFO-panelisteille arvokasta tietoa, ja auttaa pitämään laatua yllä. Kaikki suomalaisen tiedeyhteisön jäsenet voivat ehdottaa muutoksia julkaisukanavien tasoluokkaan JUFO-portaalin kautta, saalistajalehtien kohdalla siis JUFO-tasoluokituksen laskemisesta 1:stä 0:aan. Kyseenalaisiin toimintatapoihin kuuluvat esimerkiksi liian nopeat artikkelien käsittelyajat, aggressiiviset houkuttelusähköpostit erityisesti erikoisnumeroihin liittyen ja puutteelliseksi havaittu vertaisarviointiprosessi.

LTDK:n tohtoritoimikunta ja tiedekuntaneuvosto ovat molemmat vastikään linjanneet, että väitöskirjan ohjaajien ammattitaitoon kuuluu saalistajalehtien tunnistaminen. Myös väitöskirjatutkijoiden tulisi alusta pitäen osata varoa saalistajalehtiä ­– pahimmassa tapauksessa väittelyluvan myöntäminen voi viivästyä, jos jokin osatyö on julkaistu saalistajalehdessä. Viestiä saalistajalehdistä olisikin tärkeää levittää mahdollisimman laajalti Meilahden tutkijoille. Tohtoriohjelmien kautta tavoitamme toivottavasti useimmat väitöskirjatutkijat, ohjaajat ja seurantaryhmien jäsenet. Saalistajalehtien tunnistaminen kuuluukin paitsi ohjaajien ammattitaitoon, myös ihan jokaiselle, joka julkaisee tieteellistä tutkimusta.

Kirjoittaja on 2. kauden apulaisprofessori, JUFO-paneelin jäsen ja Biolääketieteen tohtoriohjelman (Doctoral Programme in Biomedicine, DPBM) johtaja.

Sain viime viikonloppuna vieraakseni toisella paikkakunnalla asuvan ystäväni. Astuttuaan ovesta sisään ystäväni sanoi, että ”tänne tullessa täytyi ottaa lintukirja käteen, että tajusi, mitä junassa liikkuu”. Hän tarkoitti tällä junassa tapaamiaan ihmisiä, jotka eivät täytä normatiivisuuden oletuksia, tai poikkeavat normista tavalla, joka ei ole monille ymmärrettävää. Omassa elämässäni ja erityisesti psykologin työssä olen tavannut ihmisiä, jotka eivät ole lainkaan minun kaltaisiani tai eivät ajattele lainkaan samalla tavalla kuin minä. Olen siis altistunut moninaisuudelle paljon häntä enemmän. En tarvitse lintu- tai muutakaan kirjaa ja pyrin parhaani mukaan suhtautumaan moninaisuuteen pikemminkin uteliaasti kuin väheksyen.

Mitä moninaisuus on?

Moninaisuus ymmärretään usein väärin. Moninaisuus tarkoittaa sitä, että jokainen yksilö kuuluu moniin ryhmiin ominaisuuksiensa tai rooliensa vuoksi. Emme ole kaikki oikeakätisiä, eivätkä kaikki lääketieteellisen tiedekunnan opiskelijat ole lääketieteen opiskelijoita. Usein moninaisuuteen puhuttaessa tarkoitetaan kuitenkin sukupuolten moninaisuutta tai etnistä moninaisuutta. Ne tarkoittavat, että ihmisen sukupuoli-identiteetti voi olla muutakin kuin mies tai nainen tai ihmisen etnisyys tai etninen identiteettinsä voi olla jotain muuta kuin valkoihoinen tai suomalainen.

Moninaisuus ei rajoitu sukupuolen moninaisuuteen tai etniseen moninaisuuteen. Sukupuolten moninaisuuden ja etnisen moninaisuuden sekä niistä aiheutuvan syrjinnän vaikutusten ymmärtäminen on sote-ammattilaiselle tärkeää, mutta asiakastyössä ja terveydenhuollon alan ammattilaisten koulutuksessa moninaisuus tulee ymmärtää laajemmin. Mitä paremmin ymmärrämme ihmisen ominaisuuksia ja hänen elämäänsä vaikuttavia tekijöitä, sitä paremmin voimme vaikuttaa myönteisesti hänen terveyteensä ja elämänlaatuunsa.

Moninaisuutta on myös esimerkiksi koulutuksessa ja kouluttautumismahdollisuuksissa, perhetaustassa tai asioissa, joita perhetausta mahdollistaa. Puhe opiskelun tärkeydestä kuulostaa erilaiselta ihmiselle, jonka vanhemmat ovat yliopistokoulutettuja kuin ihmiselle, jonka perheessä vain osa on tehnyt toisen asteen tutkinnon. Mahdollisuus pitää sairauslomaa riippuu siitä, onko ihminen palkkatyössä vai esimerkiksi yksinyrittäjä. Mahdollisuus lepoon ja rauhoittumiseen ei välttämättä aina ole mahdollista ruuhkavuosia elävälle yksinhuoltajalle.

Jokainen asiakastapaaminen on interventio

Etenkin psykologiassa ajatellaan, että psykologin tutkimus on parhaimmillaan interventio, jossa voidaan muuttaa ihmisen toimintaa ja parantaa hänen elämäntilannettaan [1]. Sama ajatus ilmenee mielestäni usein myös lääkärin ja muiden ammattilaisten työssä: vastaanottokäynti nähdään yhä useammin mahdollisuutena vaikuttaa myönteisesti asiakkaan hyvinvointiin tai elintapoihin. Tämä voi olla erittäin hyvä keino ennaltaehkäistä ongelmia ja vaikuttaa myönteisesti ihmisen elämänlaatuun. Vaikka terveysongelmien ennaltaehkäisy ei aina ole tehokasta esimerkiksi ennaltaehkäisyyn liittyvien tutkimusten hankaluuden tai kustannusten vuoksi [2], normaalin asiakastyön yhteydessä tapahtuva interventio ei lisää kustannuksia.

Miten terveydenhuollon ammattilainen voisi parhaiten vaikuttaa asiakkaan hyvinvointiin myönteisesti? Esimerkiksi psykologiassa keskeinen tavoite on terapeuttinen allianssi eli vuorovaikutussuhde, jossa ammattilainen ja asiakas tavoittelevat yhteistä tavoitetta yhdessä sovituin keinoin. Tällaisen vuorovaikutussuhteen rakentaminen on viime kädessä ammattilaisen tehtävä eikä sen rakentaminen onnistu kovin hyvin ilman ymmärrystä asiakkaan elämään, terveyteen ja hyvinvointiin vaikuttavista moninaisista piirteistä. Muuten yhteistä tavoitetta ja siitä tavoittelevia keinoja on vaikeaa löytää yhteistyössä. Toisin sanoen, ammattilaisen täytyy ymmärtää moninaisuutta.

Mikä kaikki on moninaisuutta?

Eroamme kaikki toisistamme monien piirteiden osalta. Esimerkiksi itse olen sinisilmäinen, mutta samassa huoneessa minua vastapäätä oleva on ruskeasilmäinen. Silmien väri ei kuitenkaan ole asia, jota meidän tulisi ottaa huomioon, kun puhumme moninaisuudesta. Psykologian tutkija Sandra Bem on muotoillut, että keskeistä on ominaisuuden toiminnallisuus [3]. Toiminnallisuus tarkoittaa sitä, että käyttäydymme eri tavoin ihmistä kohtaan, jolla on jokin ominaisuus.

Esimerkiksi sukupuoli on toiminnallinen luokka. Yhteiskunnassa on erilaisia normeja eri sukupuolille. Myös sosiaalisessa vuorovaikutuksessa käyttäydymme eri tavoin, jos keskustelukumppanimme on akateemisesti koulutettu kuin jos hän ei ole. Tämäkin johtuu siitä, että yhteiskunnassa eri tasoiseen koulutukseen liittyy ennakkoluuloja ja stereotypioita, jotka vaikuttavat käyttäytymiseemme kun saamme tietää henkilön koulutustaustan. Kun puhutaan moninaisuuden ymmärtämisestä, puhumme kaikista niistä ominaisuuksista, jotka joiden vuoksi käyttäydymme eri tavoin ihmistä kohtaan. Emme suhtaudu ihmiseen eri tavoin hänen silmiensä värin perusteella.

Moninaisuuden ymmärtämistä ja tunnistamista tarvitsee harjoitella, koska suurin osa ympärillämme olevista ihmisistä on itsemme kaltaisia. He eivät eroa itsestämme kovinkaan monen toiminnallisen luokan suhteen. Tätä voit testata esimerkiksi kirjoittamalla allekkain viiden sinulle läheisimmän ihmisen nimet (ei perheenjäseniä). Sen jälkeen merkitse rakseja heidän nimensä perään, jos heillä on sinun kanssasi sama sukupuoli, ikä (n. kymmenen vuoden haarukassa), etninen alkuperä, koulutustaso, toimintakyky, uskonto, äidinkieli, seksuaalinen suuntautuminen ja asuinmaa. Luultavasti jokaisen kirjoittamasi nimen kohdalla on seitsemästä yhdeksään raksia. Läheisemme ovat siis hyvin itsemme kaltaisia ja se vaikuttaa oletuksiimme siitä, miten muut ihmiset toimivat ja millaisia mahdollisuuksia heillä on vaikuttaa elämäntilanteeseensa. Jos tätä ei tiedosta, omalle vastaanotolle tulevan asiakkaan tilannetta ja toimintamahdollisuuksia voi olla vaikea hahmottaa.

Miten huomioida moninaisuus asiakastyössä?

Terveydenhuollon ammattilaisen työ on usein kiireistä ja kuormittavaa. Monessa tilanteessa ei välttämättä ole aikaa asettua asiakkaan asemaan ja miettiä hänen elämäänsä vaikuttavia tekijöitä. Kuitenkin niissä tilanteissa, joissa aikaa on, keskeistä on olla tekemättä oletuksia. Asiakkaan mahdollisuudet muuttaa omaa elämäänsä eivät välttämättä ole samat kuin terveydenhuollon ammattilaisen tai asiakkaan elämässä voi olla kuormitustekijöitä, joita emme itse ole koskaan kohdanneet. Keskeistä on siksi olla tekemättä oletuksia asiakkaan ominaisuuksista, mahdollisuuksista tai toimintakyvystä ja kysyä, mikä on hänen terveyttään tai toimintakykyään eniten rajoittava asia ja mikä häntä voisi eniten auttaa.

Eino Partanen
Yliopistonlehtori, dosentti
psykologian koulutusohjelman johtaja
Instagram: @merellathemushroomqueen

Lähteet

[1] Finn, S. E. (2020). In our clients’ shoes: Theory and techniques of therapeutic assessment. Routledge.

[2] Cohen, J. T., Neumann, P. J., & Weinstein, M. C. (2008). Does preventive care save money? Health economics and the presidential candidates. New England Journal of Medicine, 358(7), 661-663.

[3] Bem, S. L. (1981). Gender schema theory: A cognitive account of sex typing. Psychological review, 88(4), 354.

Kotimaisten kielten keskus pohti jo vuonna 2009 käsitteen ”tiekartta” yleistymistä – sen lisäksi että käsite on  tuontitavaraa, sitä pidettiin liian juhlallisena, rivien välissä jopa todella nolona. Kotus oli sitä mieltä, että ”Tiekarttoihin on kohdistettu niin suuria odotuksia, että itse nimitys voi muissa kuin kansainvälisissä ja kansallisissa yhteyksissä käytettynä kuulostaa jo vähän tärkeilevältä. Mahtavatko seurakuntatason suunnittelijat hakea lisää arvovaltaa hankkeelleen puhumalla kansainvälisen mallin mukaan tiekartasta eikä suunnitelmasta? Yhteistä kaikille laajan merkityksen tiekartoille on kuitenkin muutos, kehittäminen ja uuden luominen.”

Lääketieteellisessä tiedekunnassa on nyt kuitenkin laadittu tulevaisuuteen suuntautuva koulutuksen tiekartta. Vielähän tästä puuttuisi, että oltaisiin ketteriä ja oikea-aikaisia. Mutta niin vain ollaan. LTDK:n koulutuksen tiekartta on näet syntynyt laskettuna aikana. Se syntyi perus- ja ammatillisen jatkokoulutuksen bottom-up -pohjaisena työskentelynä, jossa jokaisella koulutusohjelmalla oli mahdollisuus tuoda kartalle omia tulevaisuuden projektioitaan. Keskusteluiden ja yhteisen työpajaprosessoinnin tuloksena tunnistettiin myös teemoja ja haasteita, jotka koskettavat koko koulutuskenttäämme. Ensimmäinen versio on taimi, joka lähtee kasvamaan ajassa. Kartta on työkalu, ei lopputuotos, ja toisin kuin Kotus väittää, kartta vetää ennemminkin nöyräksi kuin edistää itsetehostusta.

Muutos, kehittäminen ja uudenluominen – kaikki kartan ydinteemoja. Kartaksi sen tekee lisäksi dimensionaalisuus – tiedekunnan koulutustarjonta on kehittynyt moneen suuntaan ulottuvaiseksi kokonaisuudeksi, jonka projisoiminen yksinkertaisempaan karttamoodiin auttaa meitä kaikkia hahmottamaan sitä mitä tiedekunnassa tapahtuu ja mihin suuntaan se on liikkeellä. Kartan tarkoitus on olla ajassa päivittyvä. Sitä tarkastellaan aika ajoin KoJossa, tiedekunnan johtoryhmässä ja tiedekuntaneuvostossa. Kartan yksi tehtävä on olla myös viestinnällinen väline – koulutusohjelmista tiedekuntaan ja tiedekunnasta tiedekunnan toimijoille.

Tiedekunnan koulutustarjonnan piirissä on noin 10 000 terveydenhuollon opiskelijaa (luvussa mukana poissaolevat), 8 peruskoulutusohjelmaa, lukuisa määrä ammatillista jatkokoulutustarjontaa (esim. kasvu-uralla oleva psykoterapeuttikoulutus), tohtorikoulutusta ja erikoislääkärikoulutuskokonaisuus. Tiekartta ei vastaa ihan kaikkeen. Esim. erikoislääkärikoulutuksella on oma tulevia vuosia koskeva toimeenpanosuunnitelma, joka on yksityiskohtaisempi ja kohdistetumpi tulevaisuustyökalu juuri tälle koulutusalalle.

LTDK:n tiekartan ensimmäinen tarkoitus on listata aikajanalle tulevien vuosien tapahtumia ja erilaisia tarkastelupisteitä, erityisesti koskien peruskoulutusta ja ammatillista jatkokoulutusta. Tiedekuntaan tulee myös jatkuvasti aloitteita uusista koulutusavauksista, ja niidenkin käsittelyä ja sijoittumista ajassa tiekartta viitoittaa.

Lisäksi tiekartta tunnistaa kaikkien koulutusohjelmien läpileikkaavia teemoja, joihin kaikkiin liittyy haasteita, vesistöjä ja vuoristoja. Haasteiden tunnistaminen ja kuvaaminen lienee välttämätön ensimmäinen askel ratkaisujen löytämiseksi.  Teemat ovat:

• Koulutuksen laatu ja osaamisperustaisuus
• Työelämäyhteydet
• Digitalisaatio ja tiedekunnan yhteisten oppimisalueiden kehittäminen

Lisäksi tiekartassa kiinnitetään huomiota laajenevan tiedekunnan henkilöstösuunnittelun kestävyyteen. Jokainen näistä lienee oman bloginsa arvoinen kokonaisuus, mutta otetaan pala kerrallaan. Teemojen ympärillä on hyvä järjestää myös keskustelua tiedekunnassa. Loppupeleissä tiekartta on paikallinen työkalu yliopiston strategisten tavoitteiden saavuttamiseksi – se identifioi teemoja tarjolle myös  tiedekunnan toimeenpanosuunnitelmaan.

Emme ole ainoita karttureita Meikussa. HUS laatii parhaillaan omaa opetuksen ja koulutuksen tiekarttaansa, ja siellä fokus on aika paljon erilaisien prosessien sujuvoittamisessa.  Näitä karttoja on tarkoitus myös sovitella toisiinsa parhaan lopputuloksen saavuttamiseksi. Kun ne levitetään yhtä aikaa pöydälle, on pöydän paras olla aika iso.

Anu-Katriina Pesonen
Kokeellisen aivotutkimuksen professori
Opetuksesta vastaava varadekaani