Kategoria: Yleinen

Helsingin yliopiston lääketieteelliseen tiedekuntaan perustettiin terveydenhuollon tuotantotalouden professuuri neljä vuotta sitten. Käytännössä alueelle kuuluu myös terveystaloustieteen ja nyttemmin sote-taloustieteen opetus, kun näille ei ole omia professuureja. Miten talous ja terveys liittyvät yhteen? Onko kyse siitä, että yritetään arvottaa ihmisen terveyttä rahallisesti tai säästää sote-palveluiden kustannuksia?

Maailmanlaajuinen pandemia on muistuttanut meitä tuntuvasti ja traagisesti siitä, että yhtäältä voimavaramme ovat rajallisia ja toisaalta erilaisilla julkisen vallan ratkaisuilla voi olla laajoja vaikutuksia ihmisten terveyteen ja hyvinvointiin – ei pelkästään sote-palveluilla. Priorisointi on välttämätöntä. Päättäjät ovat hankalassa tilanteessa joutuneet punnitsemaan viruksen riskejä ja haittavaikutuksia esimerkiksi suhteessa erilaisten rajoitusten haittavaikutuksiin. Toisaalta myös ihmiset ovat saattaneet varoa hakeutumasta palveluihin peläten viruksen tarttumista. Onko esimerkiksi kroonisten potilaiden hoito kärsinyt tai ihmisten mielenterveys heikentynyt ja miten tämä suhtautuu viruksen haittoihin? Kannattaako leikkaussaleja sulkea ja siirtää hoitohenkilökuntaa teho-osastolle?

Juuri tällaisia tilanteita terveystaloustiede ja terveydenhuollon tuotantotalous tutkii – miten kannattaa optimoida niukkojen resurssien käyttö mahdollisimman oikeudenmukaisesti ja vaikuttavasti. Miten varmistetaan, että ne, joilla palvelutarve on suurin, saavat palvelunsa oikea-aikaisesti ja tehokkaasti? Pandemia on kärjistänyt tilanteen näkyväksi, mutta tosielämässä tällaista kysymyksenasettelua tarvitaan aina.

Meillä on oltava tietoa palveluiden kustannusvaikuttavuudesta, jotta osaamme kohdentaa julkiset varat tehokkaasti. Pelkästään maalaisjärkisesti päättelemällä voi olla hankala tehdä arvovalintoja, panostetaanko kunnan budjetissa lasten iltapäiväkerhotoiminnan, lastensuojelun vai lastenpsykiatristen palveluiden kehittämiseen. Saati sitten, että joutuisimme arvioimaan eri sairauksien hoitoon käytettävien rahamäärien oikeellisuutta.

On kaksi erityistä syytä, miksi juuri vaikuttavuuden tutkiminen on erityisen ajankohtaista:

Ensimmäinen on se, että terveydenhuoltomme on kehittynyt valtavasti viime vuosikymmeninä. Ihmiset elävät terveemmin ja pidempään kuin koskaan. Tämän seurauksena hoidetaan yhä lievempiä vaivoja terveyspalveluissa ja kehitetään yhä kalliimpia menetelmiä hoitojen parantamiseen. Eri erikoisalat kulkevat omia latujaan kehityspolulla ja uusien menetelmien suhteelliset hyödyt voivat erota suuresti.

Toinen syy on, että vaikuttavuuden arviointi on pohjautunut pitkälti kokeellisissa asetelmissa tehtyihin tieteellisiin tutkimuksiin rajatuissa potilasjoukoissa (randomized controlled trials, RCT). Emme voi olla varmoja, että tutkimusten tulokset yleistyvät tosielämään. Yhä useammalla ihmisellä on kroonisia sairauksia, mikä voi vaikuttaa eri menetelmistä saataviin hyötyihin. Toisaalta toteutuvatko palvelut oikea-aikaisesti ja laadukkaasti eri puolilla palvelujärjestelmää, tai voidaanko monisairaan ihmisen hoidon jatkuvuus varmistaa pirstaloituneessa palvelujärjestelmässä?

On siis syytä alkaa mitata hoitotuloksia systemaattisesti ja jatkuvasti siten, että tämä tieto on käytössä laajemmin kuin nykyisin. Nykyisellään tieto saattaa olla pelkästään ammattilaisen ja asiakkaan/potilaan välillä tai sitten käytetään erilaisia tapoja arvioida tuloksia, jolloin emme saa vertailukelpoista tietoa eri palvelutuottajista. Keskeisenä puutteena Suomessa on edelleen potilaan omien kokemusten – hoitotulosten (patient-reported outcome measures, PROM) ja potilaskokemuksen (patient-reported experience measures, PREM) kerääminen systemaattisesti. Jos hoitotuloksia arvioidaan pelkästään kliinisillä mittareilla, ei välttämättä ymmärretä, mitä hyötyä hoidosta on ollut potilaalle. Eikö tämä ole kuitenkin tärkeimpiä näkökulmia?

Hoitotuloksiin on liitettävä potilaskohtaiset kustannukset, jotta osaamme arvioida kustannusvaikuttavuutta. Kustannusten arvioinnissa on punnittava riittävän kattavasti myös niin sanottuja epäsuoria kustannuksia. Auttoiko hoito, että työikäinen palasi töihin nopeasti tai että ikääntynyt pärjää kotona itsenäisesti ilman kotihoidon palveluita? Usein hyödyt – myös taloudelliset – saattavat syntyä ”sote-järjestelmän” ulkopuolella.

Sote-palvelut ovat investointi ihmisten terveyteen ja hyvinvointiin. Tavoitteena on siis oltava kustannusvaikuttavuus eli mahdollisimman suuri hyöty ihmisille käytettyyn rahamäärään nähden. Tässä kohden tarvitsemme siis tietoa, paljonko terveyttä tai hyvinvointia saadaan tuotettua eri palveluissa eri rahamäärillä. Mitä paremmin tällaista tietoa on käytössä, paranevat edellytykset tehdä väestön ja potilaiden kannalta parempia päätöksiä sote-palveluiden eri tasoilla. Meidän on kuitenkin hyväksyttävä tosiseikka, että rahamme ja resurssimme ovat rajallisia eikä varmasti parasta hyötyä saada kohdentamalla ne kaikki sote-palveluihin.

Paulus Torkki
apulaisprofessori, terveydenhuollon tuotantotalous, Helsingin yliopisto

Ihmisen elon alkuperä on ikuinen kysymys, eikä ihmiskunta ei ole kyennyt muodostamaan yhteistä näkemystä siitä, missä vaiheessa tai millaisissa soluissa elämä alkaa.

Lähes aina kyse on kuitenkin hedelmöittymiseen tai raskauteen liittyvistä määritelmistä, mutta kaksi maaliskuussa 2021 Naturessa julkaistua tutkimusta (1,2) vievät meidät kysymään, voiko jossain tapauksessa tavallisista ihosoluista syntyä uusi ihminen.

Ihmettelisin, jos asiasta ei nousisi jonkun sortin eettistä debattia, sen verran uusille rajoille asiassa mennään.

Perinnöllisyyslääkärin ja kantasolututkijan elämään kuuluu yllättävän tiuhaan pohdintaa siitä, miten mihinkin pitäisi suhtautua. Usein tällaiset geeni- ja solumaailman kysymykset nousevat yllättäen, mikä johtunee tutkimuksen ja (bio)tekniikan etenemisen suuresta vauhdista. Uutta tietoa tulee sellaisella nopeudella, että asioihin perehtyneenkin on vaikea aina sijoittaa kaikkia osasia paikoilleen.

”Elämän” alku ilman hedelmöittymistä, viljelyolosuhteita muuttamalla

Koronamaailman keskellä tutkijat ovat siis jatkaneet elämän alkuvaiheiden selvittelyä, ja näistä tutkimuksissa on saatu mielenkiintoisia löydöksiä. Tällä kertaa tutkimuksissa kuvataan uusi, hyvin varhaisen ihmiselämän kaltainen rakenne, joka on syntynyt ilman hedelmöittymistä, munasolua tai siittiötä.

Tällainen ”elämän” alku on siis, mikäli mahdollista, entistäkin vaikeampi määrittää, kun se saadaan aikaan vain viljelyolosuhteita muuttamalla. Juuri nyt emme siis tiedä, onko kyseessä edes potentiaalinen ihmiselämä. Toistaiseksi lienee turvallisempaa puhua vain solujen muodostelmasta, joka tosin on hyvin samanlainen kuin ihmisen alkio.

Yksilönkehityksen ensimmäisillä vaiheilla on suuri merkitys muun muassa varhaisten keskenmenojen synnylle, ja tutkimuksen tavoitteena oli niiden ymmärtäminen. Tiedon hankkimista varten kehitettiin viljelymenetelmiä, jotka mallinsivatkin hyvin ihmisen varhaista alkiota.

Kehittyneitä solumuodostelmia kutsutaan artikkeleissa ”blastoideiksi” tai ”iblastoideiksi”, koska ne muistuttavat niin läheisesti noin viikon sisällä hedelmöittymisestä muodostuvaa alkiorakkulaa, blastokystia. Suuri ero oikeaan alkioon on kuitenkin se, että kahden yhtyneen sukusolun sijaan blastoidi voidaan saada aikaan vaikka aikuisen ihmisen ihosta, indusoimalla pintakerroksen fibroblasteja soluviljelmässä monikykyisten kantasolujen suuntaan.

Toisen ryhmän tutkimuksessa liikkeelle lähdettiin vuosikausia vanhasta tutkimusmallista eli WIBR3-nimisestä monikykyisestä alkion kantasolulinjasta, joten siinäkään ei käytetty yksilönmuodostukseen kykeneviä alkioita.

Molempien ryhmien tulokset ovat hyvin samankaltaisia. Tutkimuksissa huomattiin, että ihmisen solujen viljeleminen tietyissä olosuhteissa sai aikaan kaikkia alkion syntyyn vaadittavia soluja. Pallomaiseen kudokseen syntyi alkion sisäsolumassaa vastaava rakenne ja kaikkien kolmen alkiokerroksen soluja.

Varsinaista alkiota rakentavien solujen lisäksi blastoidiin syntyi myös kehityksessä tarvittavia alkion ulkoisia soluja, kuten sikiökalvoja muodostavia hypoblastisoluja sekä ulkokerroksen trofoblasteja, joista syntyy istukka. Kummassakaan tutkimuksessa blastoideja ei kasvatettu pitkiä aikoja, koska tavoitteena oli siis tutkia, mitä varhaisessa alkiossa tapahtuu blastokystin muotoutuessa.

Molemmat ryhmät ilmoittivat myös haluavansa tulkita kansainvälisiä tutkimusohjeita tiukimman mukaan ja kohtelivat tämän vuoksi blastoideja samoin kuin oikeita blastokysteja. Kantasolututkimuksen ohjeet ja muun muassa Suomen lainsäädäntö kieltävät kasvattamasta oikeita ihmisalkioita yli 14 vuorokauden ajan hedelmöityksestä (3).

Kuinka blastoideihin pitäisi suhtautua?

Onko kyseessä pienen pieni ihmisen alkio, jolla olisi potentiaalia kasvaa oikeaksi yksilöksi? Haluammeko edes tietää, vai joudummeko asiassa vain syvemmälle suohon? Niin sanottua synteettisten alkioiden tutkimusta ja etiikkaa on pohdittu aiemminkin (4), ja yksi periaatteista on, että tällaisia alkioita ei tule käyttää raskauden aikaansaamiseksi.

Useimmat keskustelijat tuntuvat nyt ajattelevan, että blastoidit ovat tutkijoille tervetullut keino hankkia tietoa ihmisen alkion varhaisista solutapahtumista, joita voidaan tutkia ilman, että siihen käytetään oikeita alkioita.

Voi kuitenkin olla, että mielipiteet tästä vielä muuttuvat, ja on kieltämättä häkellyttävä ajatus, että aikuisen soluista saataisiin aikaiseksi todella kehittymiskykyinen alkio vain geenien ilmentymistä ja viljelyolosuhteita muuttamalla. Mikäli näin on, pidän lähes varmana, että tällaisten kloonattujen alkioiden käyttöä tullaan sääntelemään tiukasti. On kokonaan toinen asia, voidaanko sääntelyä valvoa tai käyttöä estää.

Joka tapauksessa kyseessä on mielestäni taas yksi hyvä esimerkki siitä, kuinka tiede osoittaa jälleen, mitä kaikkea emme tiedä ja minkälaisista asioista emme ole vielä edes osanneet olla eri mieltä. Harvan mieleen on juolahtanut, että ihonpalasta voitaisiin kasvattaa koko alkio!

Kirmo Wartiovaara
dosentti, Helsingin yliopisto, perinnöllisyyslääkäri, HUS

 

Viitteet:

1) Yu, L., Wei, Y., Duan, J. et al. Blastocyst-like structures generated from human pluripotent stem cells. Nature (2021). https://doi.org/10.1038/s41586-021-03356-y

2) Liu, X., Tan, J.P., Schröder, J. et al. Modelling human blastocysts by reprogramming fibroblasts into iBlastoids. Nature (2021). https://doi.org/10.1038/s41586-021-03372-y

3) Laki lääketieteellisistä tutkimuksista (§13), https://finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1999/19990488#L3P13

4) Rivron N ym. Debate ethics of embryo models from stem cells. Nature 564, 183-185 (2018)

Erinomaiseksi kliinikoksi kasvaminen vaatii teoriaosaamisen lisäksi ihmissuhdetaitoja, lukemattomia toistoja ja kykyä ylläpitää mieli avoimena uuden oppimiselle.

Omalla alallani (lastenkardiologia) jo itse potilaiden tutkiminen voi olla haastavaa, sillä lapsipotilaiden iänmukainen yhteistyökyky vaatii kliinikolta hyvää pelisilmää ensimmäisestä katsekontaktista alkaen, puhumattakaan vanhempien huolen huomioimisesta. Yhteistyökykyiseltäkin lapselta sydäntutkimusten suorittaminen ja tulkitseminen vaatii kliinikolta paljon harjoitusta. Lisäksi monilla potilaista on kardiologisen sairauden lisäksi muiden elinten sairauksia ja lääkityksiä, jotka tulee huomioida.

Vasta vuosien työskentely potilaiden parissa kehittää kliinisen silmän, joka tarvittaessa herättelee mielessä punaisia lippuja tai toisaalta luo varmuutta todeta potilaan vaivan hyvänlaatuiseksi. Hoitopäätökset pyritään tekemään tiimeissä yhdessä luotuja, kansainvälisiä suosituksia mukailevia kriteereitä noudattaen. Toisaalta, yliopistosairaalassa työskennellessä kohtaa myös säännöllisesti potilaita, joiden harvinainen diagnoosi tulee vastaan ensimmäistä kertaa ja potilaan hoidosta päädytään konsultoimaan kansainvälistä yksikköä.

Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että hyväksi kliinikoksi tuleminen on pitkä ja vaativa prosessi, joka tuntuu jatkuvan ikuisesti ja vaatii tekijältään pitkäaikaista sitoutumista.

Tutkimuksesta tuoreinta tietoa potilaiden hoitoon

Vaikka yksistään tie osaavaksi kliinikoksi on haastava, monella yliopistosairaalan lääkärillä työelämän toisessa vaakakupissa painaa kliinisen työn lisäksi tutkimustyö, joka parhaimmillaan tuo uutta viimeaikaisinta tietoa potilaiden hoitoon.

Yliopistosairaaloissa tärkeänä arvona on tieteellisyys – nykyaikaisten hoitojen tulisi perustua tutkimusnäyttöön. Ilman tieteellistä tutkimusta uusien diagnostisten menetelmien ja entistä parempien hoitojen kehittäminen ei ole mahdollista puhumattakaan siitä, että hoitotulosten arvioinnin ja oman työn auditoinnin pitäisi olla arkipäivää nykyisessä sairaanhoidossa.

Itselleni tutkimuksen teko on alun perin lähtenyt kiinnostuksesta biologiaan ja tietynlaisesta luomisen halusta. Se on merkinnyt alusta alkaen seikkailua eri sairauksien monimutkaisten solutason tapahtumien verkostossa. Tutkimustyö on tuonut monia huikean jännittäviä hetkiä, joissa olen kokenut olevani jonkin uuden äärellä. Oma sisäinen haluni on vienyt minut tutkimuksen pariin, ja uskonkin sen olevan perusedellytys kliinikkotutkijana menestymiselle.

Hyvänä kliinikkona toimiminen on vähintäänkin täysipäivästä hommaa, mutta toisaalta myös tutkimukselle täytyy olla varattua työaikaa. Kaukana historiassa ovat ne ajat, jolloin tutkimusta hoidettiin vapaa-ajalla, kun kotona kotiapulaiset huolehtivat pyykit, ruuat, tiskivuoret ja lastenhoitoon liittyvät asiat. Moni nykyajan tutkijalääkäri sukupuoleen katsomatta tulee kotiin päiväkodin kautta ja käyttää iltansa lasten harrastuksiin, arkiaskareisiin ja vilkuilee välillä sähköposteja kännykästä yrittäen poimia sieltä ne kaikkein kiireisimmät, joihin on aivan välttämätön vastata juuri nyt.

Onko ylipäänsä mahdollista yhdistää vaativaan kliiniseen työhön myös laadukasta tutkimustyötä? Tutkimustyö vaati paljon sitkeyttä ja sisua. Projektit kestävät vuosia ja julkaisutoiminta on hidasta; itsellänikin on juuri takana ison projektin jälkeen vuoden kestänyt revisioprosessi, jonka äärellä vietin lukuisia iltoja ja viikonloppuja ja lomiakin monen kuukauden ajalta.

Jotta jaksaa pysyä siinä henkisessä tilassa, jossa luova ajattelu ja ideat syntyvät ja myös toteutuvat, kliinikkotutkija tarvitseekin valtavasti motivaatiota ja itseluottamusta. Henkisen tilan lisäksi tarvitaan myös fyysiset tilat tutkimukselle, työaikaa, esimiestaitoja työryhmän vetämiseen ja tutkimusta tukeva infrastruktuuri. Näiden saavuttamiseksi kliinikkotutkijan uraa kannattelevien rakenteiden täytyisi olla selkeitä ja urakehitystä tukevia.

Kliinikkotutkijan työ kaipaa arkea helpottavia ratkaisuja

Käytännön tasolla kliinikkotutkijan työ vaatii ratkaisuja, jotka mahdollistavat työajan jakamisen järkevästi tutkimuksen ja potilastyön välillä. Erilaisia mahdollisuuksia tähän tarjoavat muun muassa yksityiset säätiöt, yliopisto ja Suomen Akatemia. Yhteisenä ongelmana on kuitenkin se, että näiden tarjoamat osa-aikaiset tutkimusjaksot ovat määräaikaisia, yleensä 1–2 vuotta, ne ovat osittain apurahapohjaisia eivätkä takaa sitä, että työsuhde sairaalaan säilyy katkeamattomana. Tällöin sairaalaan jatkuvan työsuhteen ylläpitäminen on työnantajan ja esimiesten motivaatiosta kiinni, kun tutkimusajan palkka tulee muualta.

Pätkätyön haitat tuntevat kaikki – työsuhde-edut katkeavat, ja miten käy esimerkiksi, jos sairastuu vakavasti eikä ole voimassaolevaa työsuhdetta? Lisäksi jatkuva ulkopuolisen rahoituksen kerääminen on kliinikkotutkijalle erityisen turhauttavaa, kun merkittävä osa tutkimukselle allokoiduista rajallisesta ajasta kuluu rahoituksen hakuun eikä itse tutkimuksen edistämiseen.

Käytännön kannalta työntekijän näkökulmasta paras ratkaisu olisi se, että sairaalatyönantaja tarjoaisi työn, johon sisältyy riittävästi aikaa ja resursseja sekä tutkimukseen että kliiniseen työhön. Työajan lisäksi sairaalan pitäisi pystyä tarjoamaan toimivat tutkimustilat ja infrastruktuuri, joka ensin auttaa tutkijaa pääsemään alkuun ja myöhemmin ohjaa käyttämään resursseja järkevästi.

Sairaaloiden senioritutkijat voisivat toimia systemaattisesti nuorempien tutkijoiden mentoreina ja auttaa heitä pääsemään alkuun oman itsenäisen tutkimuslinjan käynnistämisessä, kontaktien luomisessa ja alkurahoituksessa. Lisäksi sairaala voisi tarjota omille tutkijoilleen koulutusta ja tutkimuskeskuspalveluita, johon kuuluisi tutkimuskoordinaattoreita, statistikkoja ja tutkimushoitajia.

Näiden parannusten avulla tutkijat voisivat saada tutkimusuran alkuvaiheessa koulutusta esimiestyöhön, apua korkeatasoisten apurahojen hakuun ja tutkimusten koeasetelmien arviointiin. Myöhemmässä vaiheessa tutkijat voisivat saada apua tulosten analysointiin ja julkaisuun sekä edistämään tutkimustulosten näkyvyyttä potilaille ja erilaisille sidosryhmille.

Tutkijalääkäri – yksinäisestä toimijasta osaksi isompaa organisaatiota?

Menestyksekkääksi tutkijalääkäriksi pyrkiminen on yksinäinen haaste, jossa joutuu usein miettimään, mihin omaa aikaansa kannattaa käyttää. Työtä seuraa helposti mukanaan tunne, että asiat jäävät puolitiehen ja etenevät puolta vauhtia, jos sitäkään. Onko tutkimuksen lopputulos suhteessa siihen panostettuun aikaan ja tuoko se uutta merkittävää panosta alan tutkimukseen ja potilaiden hoitoon?

Omassa visiossani tutkijalääkäri ei olisikaan yksinäinen toimija, vaan osa isompaa selkeää organisaatiota. Ideaalinen tutkijalääkärin pelikenttä olisi tutkimusta arvostava sairaala, jossa tutkimustyö olisi riittävästi rahallisesti resursoitu. Tämän saavuttamiseksi sairaalatutkimuksen merkitystä olisi välttämätöntä avata entistä määrätietoisemmin julkisuuteen. Tutkimusten tuloksista ja merkityksestä täytyisi entistä paremmin kommunikoida potilaille, joita varten sairaalat ylipäänsä pyörivät.

Pohjois-Amerikan mallin, jossa sairaalat käyttävät lahjoitusrahoja tutkimuksen rahoittamiseen, soveltamista olisi syytä harkita myös meille. Riittävä tutkimukselle allokoitu rahoituspohja sairaalan budjetissa mahdollistaisi sen, että tutkijalääkäreille voitaisiin osoittaa kliinisen työn ja tutkimuksen yhdistäviä virkoja, joita uudelleenarvioitaisiin esimerkiksi viiden vuoden välein. Lisäksi entistä aktiivisempi yhteistyö lääketeollisuuden kanssa toisi sairaalaan osaamista kliinisten lääketutkimusten toteutuksesta tuomalla samalla uusimpia hoitovaihtoehtoja potilaiden ulottuville.

Siihen asti toivon kaikille tutkijalääkäreille hyvää henkistä luomisen tilaa ja kykyä irrottautua ulkoisista paineista – tuodaan tutkimusta lähelle klinikkaa, jaksotetaan työtämme ja yritetään pitää mieli avoimena uuden edessä!

Maria Hurskainen
Kirjoittaja on lastenkardiologian lisäkoulutusta tekevä lastenlääkäri ja omaa tutkimusprojektiaan sydänsiirtojen systeemibiologisesta lähestymistavasta aloitteleva kliinikkotutkija.

Sillä, mitä suuhun panemme, on tunnetusti suuri vaikutus terveyteen – ajatellaanpa nyt esimerkiksi ravitsemuksen suhdetta sydän- ja verisuonisairauksiin, diabetekseen ja syöpätauteihin. Eikä silloin puhuta vain ehkäisystä, vaan myös hoidosta. Monien mielestä ravitsemusoppia opetetaankin aivan liian vähän lääkäreille.

Mutta miksi aina välillä tyydyttyneitä rasvoja ei tuomitakaan vaarallisiksi? Miksi kahvi on vuoroin epäterveellistä ja vuoroin – kuten tällä hetkellä – terveellistä? Mikä se ”vielä turvallinen” alkoholin määrä nyt oikeastaan on? Kuka lopulta kertoisi selvin sanoin, paljonko D-vitamiinia pitää saada, kesällä ja talvella?

Olematta tietäjien sukua pari olennaista syytä ristiriitoihin on helppo nimetä. On tavattoman vaikea suorittaa eteneviä satunnaistettuja ja vuosikausia jatkuvia ravitsemustutkimuksia, ja niinpä on lähes yksinomaan turvauduttava havainnoiviin assosiaatiotutkimuksiin ja samalla hyväksyttävä niihin liittyvät lähes loputtomat virhelähteet. Toinen syy on kulttuurinen: tutkittuun tietoon perustumaton kokemusasiantuntemus nauttii tilanteesta ja näyttää usein vetävän pitemmän korren, ainakin median otsikoiden tasolla.

Sitten niistä kananmunista. Aivan tuore arvovaltaisessa Plos Medicine -sarjassa julkaistu artikkeli raportoi kiinalaisen Zhejiangin yliopiston tutkijoiden laatiman tähän asti laajimman havainnoivan tutkimuksen kananmunien käytön määrän suhteesta sairastuvuuteen ja kuolevuuteen. Tutkimusaineisto kerättiin Yhdysvalloista (!), kuudesta osavaltiosta ja kahdelta isolta metropolialueelta. Tiedediplomatia tuntuu siis toimivan supervaltioiden välillä kauppasodasta huolimatta. Osallistujia oli 521 000, iältään 50–71-vuotiaita seurannan alussa. Kananmunien, niiden osien tai niiden korvikkeiden sekä kolesterolin määrä ravinnossa määritettiin validoidun ravitsemuskyselyn avulla 1995–1996. Osallistujia seurattiin vuoteen 2011 saakka, ja dataa riitti, kun kuolemia todettiin lähes 130 000.

Ja mikä oli tulos? Jokainen päivittäin syöty munan puolikas lisäsi 7 prosenttia niin kokonaiskuolevuuden, sydäntautikuolevuuden kuin syöpäkuolevuudenkin määrää. Jokainen päivittäinen laskennallinen 300 milligramman lisäannos kolesterolia lisäsi näitä vastaavia lukuja 16–24 prosenttia. Tutkijat arvelivat tämän suureksi osaksi selittyvän kananmunilla, mikä lieneekin sopusoinnussa sen kanssa, että munan puolikas sisältää vajaat 100 milligrammaa kolesterolia. Vielä kannattaa mainita, että tulokset näyttivät olevan riippumattomia muna-annosten valmistustavasta ja enimmälti myös seurannassa olleiden erilaisista alaryhmistä. Tutkimuksen heikkoutena tietenkin on sen perustuminen vain ravitsemuskyselyyn ja tähänkin vain tutkimuksen lähtöhetkellä, sekä tietenkin se, että mitään kausaliteettia koskevia johtopäätöksiä ei sen pohjalta voi tehdä.

Miten ihmeessä tähän nyt sitten päädyttiin, kun vain pari vuotta aikaisemmin oli hurrattu toiselle ja lähes yhtä suurelle (puhtaasti) kiinalaiselle seurantatutkimukselle, jonka mukaan päivittäinen kananmunien (keskimäärin kolme neljäsosaa munaa) syöminen vähensi sydäninfarkteja ja aivohavereita 10–26 prosenttia ja sydänkuolemia 18 prosenttia verrattuna niihin, jotka käyttivät munia hyvin niukasti tai ei lainkaan? Selittymättömiä ristiriitoja voi vielä lyhyesti jatkaa: yhdysvaltalaisen, lähes 30 000 ihmistä käsittävä kuuden prospektiivisen seuranta-aineiston yhteisdatan mukaan munan puolikas päivässä näytti lisäävän sekä sydäntauti- että kokonaiskuolevuuden riskiä 8 prosenttia. Toisaalta viisi melko tuoretta meta-analyysiä pääosin viestittävät munien turvallisuudesta.

Vedäpä näiden pohjalta sitten johtopäätös. Kunnioitettu Yhdysvaltain sydänjärjestö AHA tuntuu kiemurtelevan munasuositustensa kanssa, mutta ottaa silti aika liberaalin linjan – joskin varoittaa lisäämästä pekonia munan viereen. Kotimaiset Ruokaviraston ravitsemussuositukset vuodelta 2014 on sittemmin päivitetty kananmunien osalta seuraavasti:

”Kananmuna on hyvä ja monipuolinen proteiinin lähde. Kolesterolia alentavassa ruokavaliossa ja valtimotauteihin sairastuneilla kananmunan keltuaisen käyttöä on hyvä rajoittaa 3–4 kappaleeseen viikossa, koska siinä on runsaasti kolesterolia.”

Tiede ei aina ole mustaa tai valkoista, eikä munia koskeva ravitsemustiedekään selvää munaa tai valkuaista. Niin tai näin, tuskinpa on syytä lähteä muuttamaan olemassa olevia kotimaisia munasuosituksia uusista havainnoista huolimatta. Muistuupa vielä mieleen lystikäs tapausselostus New England Journal of Medicinestä 30 vuoden takaa. 88-vuotias Alzheimerin tautia poteva, mutta muuten suhteellisen terve mies, oli syönyt 25 kananmunaa päivässä ainakin 15 vuoden ajan, mutta seerumin kolesteroli oli tästä huolimatta vain 3.7–5.2 millimoolia per litra.

”If there were no individual variability, medicine would have been a science, not an art”, totesi jo nykyaikaisen lääketieteen isäksi nimetty Sir William Osler runsaat 100 vuotta sitten.

Kimmo Kontula
sisätautiopin emeritusprofessori, Helsingin yliopisto ja HUS

Tammikuun alussa paljastettiin HUSLAB-talon (Topeliuksenkatu 32) aulassa Suomen Banksyn eli grafitti- ja lasitaiteilijana kansainväliset kannuksensa hankkineen EGS:n taideteos ”Yhteistyön juuret”.

Teoksen innoittajana on ollut paitsi koronaepidemia kaikkine vaikeuksineen, myös ne saavutukset, joita maailman tiedeyhteisö on epidemian kukistamiseksi tuottanut.

Kansainvälinen tieteellinen yhteistyö

Lääketieteen saavutukset koronaepidemiaan vastaamisessa eivät ole vähäisiä. Kiinalaiset tunnistivat SARS-CoV-2-viruksen tammikuun 2020 alkupuolella ja jakoivat tiedon sen perimästä tammikuun puolivälissä. Eri puolilla maailmaa kehitettiin tämän jälkeen nopealla vauhdilla diagnostisia menetelmiä viruksen tunnistamiseksi. Diagnostiikka-alan yritykset toivat tutkijoiden kehitystyön tuloksena keväällä 2020 markkinoille lukuisia kliinisen laboratoriotoiminnan volyymeihin sopivia testausmenetelmiä, joiden tuotantoa lisättiin kesään mennessä vastaamaan globaalia tarvetta.

Covid-tautiin sairastuneiden potilaiden hoidon kokemuksia jaettiin niin ikään kansainvälisessä tiedeyhteisössä ennen kokemattomalla nopeudella. Jack Ma Foundation tuotti jo maaliskuussa 2020 kaikkien saataville käsikirjan kiinalaisten kokemuksista Wuhanista hoitosuosituksineen. Tehohoitolääkärien ryhmät kävivät vuoropuhelua niin Euroopassa kuin Yhdysvaltoihin parhaiden hoitokäytäntöjen löytämiseksi vaikeasti sairaille potilaille. Lääketieteelliset julkaisusarjat poistivat maksumuurit koronatutkimuksilta, jotta ne olisivat kaikkien käytettävissä. Koronaa koskevat julkaisut saivat oman ”fast trackin”, mikä piti tiedon ajantasaisena kaikkialla maailmassa. Vuoden 2020 loppuun mennessä SARS-CoV-2-virusta ja covid-tautia koskien on julkaistu jo yli 100 000 tutkimusta ja vain vuoden sisällä viruksen tunnistamisesta. Koronaa koskeva tutkimusaktiviteetti on siis ollut todella hurjaa.

Myös koronarokotteiden kehittäminen on yhteistyön menestystarina. Euroopan unionin alueelle on tätä kirjoitettaessa markkinoille hyväksytty kolme eri koronarokotetta ja neljännelle odotetaan myyntilupaa vielä maaliskuussa 2021. Kaksi rokotteista perustuu kokonaan uuteen mRNA-teknologiaan ja kolmas myyntiluvan saanut rokote adenovirusvektorin käyttöön. Uudesta teknologiasta huolimatta rokotteet ovat käyneet läpi laajat kliiniset tutkimukset kymmenillä tuhansilla tutkittavilla. Rokotteiden myyntilupaprosessit on viety läpi enemminkin viikkojen kuin kuukausien aikataululla.

Yhteistyö koronavirusepidemian hallinnassa ei ole jäänyt vain biolääketieteen piiriin. Olen itse ollut mukana useammassakin monitieteellisessä ryhmässä, jossa lääketieteen, yhteiskuntatieteiden, talouden ja politiikan asiantuntijat pyrkivät yhdessä arvioimaan koronaepidemian yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Epidemian ja taudin leviämisen estämiseksi tehtyjen rajoitustoimien vaikutukset kun eivät rajoitu vain sairaanhoitoon, vaan koronaepidemialla on syvällisiä vaikutuksia koko väestön terveyteen ja hyvinvointiin. Tarvitaankin monitieteellisestä yhteistyötä epidemian haittojen minimoimiseksi.

Yhteistyö koronaa koskevassa yhteiskunnallisessa päätöksenteossa

Meilahden kampuksella koronaepidemia on entisestään tiivistänyt yhteistyötä sairaalan ja yliopiston välillä. Tämä on näkynyt yhtä lailla diagnostiikassa kuin potilaiden hoidossa. Tutkijoiden ja asiantuntijoiden näkemyksillä on myös ollut iso vaikutus myös epidemian hoitoa koskeviin linjauksiin. Tutkimustiedon merkitys yhteiskunnan päätöksenteolle kriisitilanteessa on tullut hyvin selvästi esiin.

Vaikka koronaepidemia on Suomessakin ollut kriisi, on se myös näyttänyt yhteistyön voiman. Tutkimuksen, sairaanhoidon ja yhteiskunnallisen päätöksenteon entistä tiiviimpi yhteys antaa uusia mahdollisuuksia väestön terveyden parantamiseen. Koronaepidemia on konkreettisesti tuonut esiin sen, ettei Suomessakaan ole varaa tinkiä tutkimuksen resursoinnista, sillä osaaminen ja tieto ovat sellaista pääomaa, jota on vaikea synnyttää kriisin jo ollessa päällä. Koronaepidemian opetuksista onkin syytä jatkuvasti muistuttaa valtion rahakirstun vartioita, sillä julkiseen talouteen tulee epidemian jälkeen kohdistumaan valtavia paineita.

Poliittisessa päätöksenteossa terveyttä ja hyvinvointia koskevat linjaukset ovat Suomessakin välillä olleet enemmän ideologiaan ja uskomuksiin kuin tutkimustietoon perustuvaa. Väitän, että koronaepidemia on selvästi nostanut tieteen ja tutkimuksen arvostusta poliitikkojemme parissa. Puheet ”kaiken maailman dosenteista” ovat hävinneet täysin poliitikkojen kannanotoista, vaikka dosentit ja professorit ovat olleet mediassa esillä ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Oma norsunluutorni kannattaakin nyt jättää ja hyödyntää uudet yhteistyömahdollisuudet tutkijoiden ja päätöksentekijöiden välillä. Tiivis yhteistyö parantaa niin tutkimuksen asemaa kuin väestömme terveyttä.

Lasse Lehtonen
terveysoikeuden professori, Helsingin yliopisto, diagnostiikkajohtaja, HUS

Etelä-Suomen talvilomaviikko ja koko maa tursuaa lunta. Mikä helpotus – vai peräti unelmien täyttymys – koronakurjimuksen keskellä kaikille matkustusrajoituksista kärsiville.

Onpahan ainakin varaa valita, missä päin suksiansa ulkoiluttaa. Ja vaikka kaikkia lomalaisia sekä meitä etätyöläisiä taas kerran vahvasti kehotettiin harkitsemaan omasta kuplasta poistumista, suuntasimme oman klaanini kanssa keskemmälle pitkää Suomenmaata jäätävien sadekelien ja liukkauden ulottumattomiin.

Kesken Kimble-pelin havahduin miettimään, minkälaista onnenkauppaa tällä planeetalla pelataan. Kuinka vähän valtaa kenelläkään meistä on syntymässä saatuihin elämän pelinappuloihin.

Lähes olemattoman pienestä yksittäisestä todennäköisyydestä huolimatta monogeenisiä, noin 6 000–7 000 erilaista harvinaistautia sairastaa pelkästään Euroopassa karkeasti arvioituna 30 miljoonaa ihmistä. Tämä siitäkin huolimatta, että tuntuu mahdottomalta kuvitella hedelmöityksessä yhtyvän kaksi sukusolua, joihin molempiin on osunut sama tautia aiheuttava emäsparinmuutos tismalleen identtiselle kohdalle noin 3,2 miljardin emäsparin joukosta molempien perimää.

Montako solua alkio tarvitsee selvitäkseen hengissä?

Monet kehityksen häiriöistä aiheutuvat virheet ovat monogeenisiä tauteja yleisempiä, vaikka oireiden kirjo vaihtelee yhtä suuresti. Useimmiten lienee niin, että hedelmöitys ja alkionkehityksen ensimmäiset tapahtumat jäävät kantajaltaan huomaamatta, jos alkio varhaisen kehityshäiriön seurauksena poistuu kohdusta normaalista hieman viivästyneen kuukautiskierron mukana. Eteläafrikkalainen kehitysbiologian uranuurtaja Lewis Wolpert, joka kuoli 91 vuoden kunnioitettavassa iässä vajaa kuukausi sitten (2021), on viisaasti todennut:

”Elämäsi tärkein tapahtuma ei ole syntymä, häät tai kuolema, vaan gastrulaatio.”

Siinä muodostuvat elimistön akselit ja määräytyvät elinten aiheet oikeille paikoilleen. Keskeisen merkityksensä vuoksi gastrulaation epäonnistuminen selittää pitkälti varhaiset keskenmenot. Yksilönkehityksen varhaisimpien tapahtumien aikana syntyvät kromosomien non-disjunktiot johtavat parhaimmillaan elinkykyiseen Downin-lapseen (21 trisomia), mutta muiden kromosomien trisomioiden kohdalla elävänä syntyvä yksilö on harvinainen.

Wolpert esitti tämän päivän kehitysbiologian supertähti Magdalena Zernicka-Goetzille 15 vuotta sitten elämän perustaa käsittelevän kysymyksen:

”Kuinka monta solua alkio tarvitsee selvitäkseen hengissä?”

Zernicka-Goetz tutkimusryhmineen kiinnostui kokeneen kollegan kysymyksestä niin paljon, että tarttui toimeen ja selvitti asian. Wolpertille omistetussa Cell Reports -lehdessä (2012) julkaistussa artikkelissa vastaus paljastuu. Normaalin yksilönkehityksen jatkuminen hedelmöityksen jälkeen vaatii vähimmillään neljä alkion solua eli blastomeeriä.

Tähän tulokseen päädyttiin kokeilla, joissa elävä alkio halkaistiin eri varhaiskehityksen vaiheessa. Sen jälkeen puoliskojen kehityspotentiaalia seurattiin. Kykenevätkö eri osat tuottamaan kokonaisia eläviä yksilöitä? Vaikka kokeet tehtiin hiiren alkioilla, viimeaikaisten vertailevien tutkimusten perusteella näyttää siltä, että sama vähimmäissolumäärä tarvitaan myös ihmisen kehitykseen.

Kimerismissä kehittyvä alkio hotkaisee toisen alkion sisäänsä

Eräs kehitysohjelman virheistä johtuva erittäin mielenkiintoinen deformaatio on kimerismi. Usein kimeera saa alkunsa siten, että kaksoisraskauden alkuvaiheessa dominoivasti kehittyvä alkio imaisee toisen alkion itseensä. Imaistu alkio on lähtökohtaisesti elinkelvoton, mutta kun siitä jää solumassaa erilaistumaan dominoivan yksilön sisälle, se saa kimerismin kautta uuden elämän.

Kimerismi ei useimmiten aiheuta mitään ongelmia, ja jos kimerismin osuus jää alle 25 prosentin, sen havaitsemistodennäköisyys on olematon. Asia tulee helpommin ilmi, jos kimeera muodostuu eri sukupuolta olevista alkioista. Tällöin kehittyvä yksilö on geneettisesti osaksi mies ja osaksi nainen, ja se voi johtaa esimerkiksi sukupuolielinten sekavuuteen, jota toki esiintyy muistakin syistä. Joskus koko eliniän elimistössä mukana kulkenut sisarus ilmenee sattumalta vasta jonkun leikkauksen yhteydessä.

Esiintyvyydeltään harvinaisen kimerismin on nyt arveltu olevan huomattavasti yleisempää siitä syystä, että luonnollisesti alkunsa saaneista raskauksista jopa joka kahdeksas mahdollisesti on kaksosraskaus. Koska kaksosia syntyy kuitenkin huomattavasti vähemmän, kimerismin voisi olettaa olevan huomattavan yleistä.

Kehitysbiologian perusmekanismien tutkiminen selvittää elämän perustaa

Yksilön syntymä on suuri ihme, siitäkin huolimatta, kantaako uusi elämä mukanaan kehityksen virheitä. Kehitysbiologian perusmekanismien tutkiminen auttaa selvittämään elämän perustaa. Tämä tieto ensin mahdollistaa keinotekoisen elämän ja elinten luomisen. Sitten nekin helpottuvat ja muuttuvat lopulta luonnolliseksi osaksi lääketieteen käytäntöjä. Tästä hyvänä esimerkkinä on nykyinen viikonloppuharrastukseni eli vauvojen teko (huom! IVF-biologina, ei makuukamarin puolella).

Tutkimustyömme Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa puolestaan tähtää siihen, että kehityshäiriöiden mekanismien ymmärtämisen ja hyvän diagnostiikan lisäksi osaisimme jatkossa myös korjata nykyisellään parantumattomia perinnöllisiä sairauksia tai lievittää niiden oireita.

Jaa että miten siinä Kimble-pelissä kävi? Hävisin kolme kertaa peräkkäin samalle vastustajalle. Hetken tuntui, että ”p*§ka  peli, en pelaa enää ikinä”, kunnes muistin, että elämässä on pelattava käytettävissä olevin eväin ja annetuin nappuloin. Oli siis palattava käsillä olevan apurahahakemuksen pariin, mikäli aioin ehtiä mukaan niihin arpajaisiin.

Näissä karkeloissa häviämistä on pakon edessä harjoiteltu niin paljon, että se on arkipäiväistynyt. Harjoittelumotivaatio ei entisenä kilpaurheilijanakaan loppunut kentällä koetun harvinaisen tappion jälkeen, joten nyt viimeistelin hakemuksen tyytyväisin mielin sillä aiheeseen liittyvä, yhdessä pitkäaikaisen kollegan kanssa kirjoittamamme katsausartikkeli ehti julkaistuksi juuri ennen haun takarajaa.

Kansainvälistä harvinaisten sairauksien päivää vietettiin tänä vuonna Kalevalan päivänä 28.2. Vuoden 2021 harvinaisten sairauksien päivän teemana oli yhteistyö.

Satu Kuure
tutkimusryhmän johtaja, dosentti, Helsingin yliopisto

”Vale, emävale, tilasto” – lausahdus, jonka Mark Twain popularisoi teoksessaan Chapters from My Autobiography jo vuonna 1907, on ollut viimeisten vuosien aikana ehkä enemmän ihmisten huulilla kuin aikaisemmin. Yhdysvalloissa erilaiset salaliittoteoriat ovat nousseet esiin haastamaan tieteellistä tietoa.

Terveyden ja hyvinvoinnin puolella erilaiset ”someinfluensserit” ovat nousseet merkittäviksi viestijöiksi sekä hyvässä että osin pahassa. Professori Anu-Katriina Pesonen kirjoitti omassa ajankohtaisessa Viikon jutussaan salaliittoteorioiden psykologiasta.

Vähemmän kuitenkaan on pohdittu tutkimuksen ja tieteen popularisointiin liittyviä tilastollisia näkökulmia.

Mikä on sattuman rooli tieteessä?

Olen valmis uskomaan, että sattuma on yksi maailman vaikuttavampia ilmiöitä. Vaikka emme lähtisikään pohtimaan sattumaa kausaalisesti esimerkiksi kaaosteorian pohjalta, on syytä pohtia, mikä on sen rooli tieteessä ja erityisesti tilastollisessa tutkimuksessa. Suurin osa on varmasti kuullut yleisimmät kritiikit tilastollista tutkimusta vastaan. Esimerkiksi tiedämme varsin hyvin, että keskimääräistä ihmistä ei ole olemassa. Keskiarvo on muutenkin varsin huono tunnusluku kuvaamaan yleisesti mitään: ”Jos pää uunissa ja jalat pakastimessa ei ole keskimäärin hyvä olla”, sanotaan.

Suurin osa tuntee myös sen, että korrelaatio ei kuvaa kausaalisuutta. Esimerkiksi ”Jäätelön syönti ja hukkumiskuolemat” -tapauksessa havainnollisesti todetaan jäätelönkulutuksen ja hukkumiskuolemien lukumäärän korreloivan keskenään, mutta taustalla vaikuttava tekijä onkin lämmin kesä, joka vaikuttaa molempiin.

Vaikkei näiden esimerkkien oikeellisuutta ole syytä kiistää, niin tilastollisen tiedon arvioinnissa on kuitenkin syytä päästä syvemmälle. Tilastollisessa tutkimuksessa kiinnostuksen kohteena on, tai ainakin pitäisi olla, hyvin harvoin yksittäinen tunnusluku, kuten keskiarvo tai korrelaatio. Keskeistä on ilmiössä tapahtuvan vaihtelun mallintaminen ja systemaattisen ja satunnaisvaihtelun erottaminen toisistaan. Voikin sanoa, että jos tilastotieteessä pitäisi valita yksi tunnusluku, joka olisi tärkeämpi kuin jokin muu, niin ainakin oma valinta osuisi varianssiin, joka kuvaa tietyssä aineistossa olevaa vaihtelua.

Popularisoinnissa voi unohtua satunnaisuuden voima

Tutkijoina ja tieteentekijöinä me yliopistolaiset luonnollisesti luotamme tutkittuun tietoon. Tiedämme varsin hyvin, että ihmisen oma kokemus on altis kaikenlaisille virhepäätelmille, joita kutsutaan myös kognitiivisiksi vinoumiksi.

Uskon, että me ihmiset tyypillisesti haluamme nähdä systematiikkaa ja tarkoitusta kaaoksessa. Haluamme löytää merkityksiä ja syy-seuraussuhteita tapahtumista, jotka kuuluvat normaalivaihteluun ja joissa tilastollinen tarkastelu suurella todennäköisyydellä paljastaisi ilmiön todellisen luonteen.

Tämän takia en itse ole kovinkaan yllättynyt siitä, miten syvälle ei-tieteellinen tieto on elämässämme juurtunut. Me tutkijoina työskentelevät pyrimme taistelemaan tätä vastaan popularisoimalla tiedettä, mutta välillä ainakin itselleni on noussut huoli, pahentaako se vain ongelmaa, sillä popularisoinnissa joskus päteviltäkin tutkijoilta unohtuu juuri satunnaisuuden voima.

Yksittäinen tutkimus on vasta hyvä alku

Ihmistieteitä, erityisesti psykologiaa, on viimeisen vuosikymmenen ajan puhuttanut paljon niin sanottu replikaatiokriisi, sillä useaa arvostettuakaan tutkimusta ei ole saatu toistettua, eli replikoitua. Vaikka kohun keskellä on ollut psykologia, niin samanlaisia havaintoja on tehty myös lääketieteessä.

Tällainen keskustelu on omiaan herättämään ajatuksen: eikö tiede lopulta olekaan niin luotettavaa, kuin tutkijat väittävät?

Vaikka ensimmäinen ajatus saattaa hyvinkin olla, että replikaatiokriisi on esimerkki tieteen ongelmista, niin lopulta ainakin itse näen sen pikemminkin osoituksena tieteellisen prosessin toimivuudesta. Juuri toistettavuus ja kriittisyys myös omia tuloksia kohtaan on tieteen keskeisin ominaisuus, joka erottaa tieteellisen tiedon muista tietolähteistä. Tätä näkökulmaa valitettavan vähän kuitenkaan edes tutkijat itse tuovat esiin.

Jo aiemmin mainittu tarve tieteen popularisoinnille typistyy valitettavan usein yksittäisen viimeisimmän tutkimustuloksen esittelyksi. Kuitenkin tuntien sattuman voiman ja kaikki mahdolliset virhelähteet, joita tutkimusprosessin aikana voi tapahtua, on pakko tunnustaa, että lähtökohtaisesti yksittäinen tutkimus on vasta hyvä alku, ei lopullinen todiste jollekin asialle. Juuri tämän takia olisinkin syytä myös popularisoinnissa korostaa koeteltua tieteellistä tietoa, ei yksittäisiä tutkimuksia, jotka tällä hetkellä vaikuttavat olevan huomion keskipisteenä.

Tällaiselle fokuksen siirrolle on myös tilastollisesti erittäin vahvat perustelut, sillä lähtökohtaisesti tilastollisen tutkimuksen piirissä ei ole olemassa mitään menetelmää, jonka avulla voitaisiin 100 prosentin varmuudella varmistaa, että yksittäisen tutkimuksen tulos on totta. Kuitenkin tutkimukset antavat viitteitä siihen, että asiantuntijat pystyvät arvioimaan varsin hyvin, onko tietyn tutkimuksen tulos sellainen, että sen tulos on pysyvä ja toistettava. Joskin myös niin sanotut maallikot ovat tutkimuksissa päässeet vastaavissa arvioinneissa sattumaa parempiin tuloksiin, vaikka oikein osumisen suhteellinen osuus olikin selkeästi heikompi asiantuntijoihin verrattuna. Luonnollisesti vaikka nämäkin tulokset vaativat vielä replikoitumista, antavat ne kuitenkin suuntaa sen suhteen, miten uusia tutkimustuloksia mahdollisesti tulisi julkisuudessa arvioida.

Koronan myllertäessä tutkimusperusteisille päätöksille on ollut vahva tarve

Viimeisen vuoden aikana koronaepidemian myllertäessä ympäri maailmaa tutkimukselle on tullut aivan erilainen tilaus. Tutkimusperusteisia päätöksille on ollut vahva poliittinen tarve, ja nämä päätökset ovat vaikuttaneet voimakkaasti ihmisten arkipäiväiseen elämään. Tutkimuksia on myös tuotettu aihepiiriin liittyen enemmän kuin koskaan, hyvin nopealla tahdilla.

On selvää, että luotettavuuden arviointiin liittyy paljon myös ilmiökohtaisia tekijöitä. Esimerkiksi useat viruksiin liittyvät tekijät ovat lähtökohtaisesti hyvin tunnettuja perusmekanismit somaattisella, eli elimellisellä puolella, tunnetaan jo varsin hyvin. Siksi lähtökohta on hyvä. Kuitenkin on paljon asioita, joissa erilaisia väliin tulevia tekijöitä on huomattava määrä.

Vuoden 2020 lopulla Saksassa julkaistiin tutkimus, jossa koronaviruksen leviämistä mallinnettiin konserttisalissa. Tulosten perusteella viruksen leviämistä saatiin ehkäistyä muun muassa tehostamalla ilmastointia. Toisaalta vastaavassa tutkimuksessa Ranskassa parhaaksi keinoksi viruksen leviämisen ehkäisemiksi osoittautuikin ilmastoinnin tehon vähentäminen puoleen. Kumpaa tulosta siis pitäisi uskoa? Ainakin näin tilastotieteilijänä ajattelen toistaiseksi vakuuttavamman hypoteesin olevan, että molemmat voivat olla oikein ja positiivinen asia on, että viruksen leviämistä voidaan ehkäistä. Kuitenkin mahdollisesti jokin tilaan vaikuttava tekijä muokkaa leviämistä niin voimakkaasti, että keinot voivat olla tilasta riippuen hyvinkin erilaiset, mikä luonnollisesti on huono uutinen.

Tämä osoittaa tieteen haasteet ja vaihtelun merkityksen myös tutkimustuloksia arvioitaessa. Ei siis ihme, että Nobel-palkinnot myönnetään keskimäärin tutkimuksille, jotka ovat julkaistu kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Näin niiden merkitys totuusarvo on koiteltu ja tieteen itseään korjaava mekanismi, joka on toimiva, mutta nykyisen hektisen some-maailman mittakaavassa lopulta varsin hidas, on päässyt vaikuttamaan. Ehkä paras ratkaisu olisikin maltti koitella tuloksia, mikä ehkä on varsinkin populaarimediassa hieman unohtunut.

Lisää pohdintaa tilastotieteen merkityksestä erityisesti ihmistieteissä psykologian opiskelijoiden ainejärjestö Kompleksi ry:n juuri alkaneessa podcastissa.

Jari Lipsanen
Psykometriikan yliopisto-opettaja, Helsingin yliopisto

 

Ennenaikainen syntymä altistaa lapsen kielenkehityksen riskeille. Heikosti kielellisesti kehittyvät keskoslapset olisi hyvä tunnistaa mahdollisimman varhain, jotta kehitystä voidaan tukea. Viimeaikainen tutkimus on tuonut runsaasti uutta tietoa ja menetelmiä heikon kielitaidon varhaiseen tunnistamiseen.

Syntyvä vauva on perheelleen lahja, mutta pikkuinen voi ilmaantua maailmaan huomattavasti ajateltua aiemmin. Kun täysiaikainen raskaus kestää keskimäärin 40 raskausviikkoa, ennenaikaisena syntymää pidetään sen tapahtuessa ennen 37 raskausviikkoa.

Kaikkein pienimpinä syntyneitä keskosvauvoja kutsutaan usein pikkukeskosiksi. Nämä lapset ovat syntyneet ennen 32 raskausviikkoa tai painavat syntyessään 1 500 grammaa tai sitä vähemmän. Pikkukeskosia syntyy vuosittain Suomessa noin prosentti kaikista vastasyntyneistä lapsista.

Hyvin ennenaikainen syntymä altistaa lapsen erilaisille kehitysriskeille erityisesti siksi, että pikkukeskosen elimistö on vasta kehittymässä lapsen syntyessä. Kehitysriskeihin lukeutuvat myös kielenkehitykseen liittyvät haasteet.

Kielenkehityksen riskitekijöiden tunteminen auttaa tunnistamaan tuen tarpeen

Pikkukeskosena syntyneiden lasten kielenkehitykseen vaikuttavat monet biologiset ja ympäristöön liittyvät tekijät. Erityisesti keuhkojen epäkypsyyteen ja hengitykseen liittyvät haasteet on tutkimuksissa yhdistetty heikkoon myöhempään kielenkehitykseen. Myös muutokset aivojen valkeassa aineessa lasketussa ajassa ovat ennakoineet kielenkehitykseen liittyviä haasteita myöhemmin.

Muita tutkimuksissa tunnistettuja kielenkehityksen riskitekijöitä ovat olleet poikasukupuoli, vanhempien heikko sosioekonominen asema ja perheessä esiintynyt sukuun liittyvä riski kielenkehityksen ongelmiin.

Vastaavasti keskoslapsen kielenkehitystä suojaavia tekijöitä ovat olleet muun muassa vanhemman, ja erityisesti äidin, hyvä koulutustaso sekä kahden vanhemman perhe.

Riskitekijöiden, ja myös suojaavien tekijöiden, tunteminen auttaa kliinisessä työssä tunnistamaan tukea tarvitsevat lapset ja juuri siksi niiden tunteminen on tärkeää.

Varhaisella tuella vähennetään koko perheen huolta

Pikkukeskosena syntyneen lapsen kehitystä seurataan usein huolellisesti ainakin ensimmäinen vuoden ajan, osassa sairaaloista kaksi ensimmäistä ikävuotta.

Kliinisessä seurannassa kiinnitetään huomiota yleensä erityisesti lapsen motoriseen ja älylliseen kehitykseen. Varhaisvaiheen seurannassa tunnistetaankin usein hyvin ne lapset, joilla on huomattava tuen tarve. Tällaisia lapsia ovat esimerkiksi CP-, kehitys- ja kuulovammadiagnoosin saavat lapset.

Pikkukeskosten kliinisen varhaisvaiheen seurannan haasteena on kuitenkin tunnistaa myös ne lapset, jotka eivät saa huomattavaa neurologista diagnoosia, mutta jotka tarvitsevat siitä huolimatta tukea kehitykseensä, esimerkiksi kielitaitonsa kehittymiseen.

Heikosti kielellisesti kehittyviä lapsia on pikkukeskosten joukossa suhteellisesti enemmän kuin täysiaikaisena syntyneiden lasten ryhmässä, ja heikko varhaisvaiheen kielen kehitys näyttää näillä lapsilla ennakoivan heikkoa kielitaitoa myöhemmin.

Heikosti kielellisesti kehittyvät keskoslapset olisikin hyvä tunnistaa mahdollisimman varhain, näin kehitystä voitaisiin tukea. Varhaisella tuella pystytään vähentämään myös perheen lapsen kielen kehittymiseen liittyvää huolta.

Kielitaidon kehittymiseen lisää huomiota kliinisessä seurannassa?

Keskoslasten kielen kehittymisestä puhuttaessa saatetaan ajatella lapsen saavuttavan ikätoverinsa, kunhan vaan kehitykselle annetaan aikaa. Näin ei kuitenkaan tutkimusten mukaan näyttäisi tapahtuvan, ainakaan kaikkien lasten kohdalla.

Päinvastoin, pitkittäisseurantatutkimusten mukaan heikon kielitaidon omaavien keskoslasten osuus näyttäisi kasvavan lapsuusvuosien aikana, kun ilmiötä tarkastellaan ryhmätasolla.

Keskoslapsen kielitaidon haasteet saattavat kuitenkin muuttaa muotoaan lapsuusvuosien aikana: jos varhaisvaiheessa haasteita tuottaa esimerkiksi sanaston omaksuminen, voi samalla lapsella olla haasteita myöhemmin mieluumminkin kompleksien tai abstraktien kielellisten rakenteiden hallinnassa kuin perussanaston tasolla.

Pikkukeskosena syntyneen lapsen kielitaidon kehittymiseen olisikin tärkeää kiinnittää huomiota motorisen ja älyllisen kehityksen lisäksi kliinisessä seurannassa. Viimeaikainen tutkimus on tuonut runsaasti uutta tietoa ja uusia normitettuja menetelmiä heikon kielitaidon varhaiseen tunnistamiseen. Tätä tietämystä on mahdollista hyödyntää pikkukeskosten kehitysseurannassa.

Suvi Stolt
Logopedian apulaisprofessori, lapsen kielen kehityksen dosentti

Minkälaisista muistijäljistä opiskelijasta kasvaa lääkäri? Oman opiskeluajan mielikuvat ovat hataria ja muistikuvat hyvin sattumanvaraisia. Parhaiten mieleen on jäänyt ne hetket, kun keskustelu opettajan kanssa oli rauhallista ja syvällistä.

Psykiatrian ryhmäopettajan kuin vahingossa esittämä kysymys itsemurhista ja siitä, kuinka olemme käsitelleet kurssikaverin kuolemaa.

Infektioylilääkärin sivulauseessa jo opetuksen loputtua antama palaute ryhmän hyvästä kliinisestä osaamisesta.

Silmälääkärin sydäntä riipaiseva kertomus siitä, miten hän oli joutunut kertomaan nuorelle tanssijalle, mitä ohimennyt näköhermon tulehdus tarkoittaa.

Kaikkia näitä opetuksia leimasi voimakas yhteisöllisyys ja opettajan käsinkosketeltava läsnäolo tilanteessa. Etäopetus tuonee omat haasteensa näihin tilanteisiin.

Yksi luento neurokirurgiasta

Yhden neurokirurgian luennon muistan paremmin kuin minkään muun. Istuimme Töölön sairaalan isossa luentosalissa ja oli varhainen aamu. Luennoitsija oli meille entuudestaan tuntematon professori. Hän ehti jäädä eläkkeelle ennen kuin suoritin rästiin jääneen neurokirurgian lopputentin; kiukkuinen seuraaja piti minulle suullisen kuulustelun.

Ehkä professori Henry Troupp luennoidessaan tiesi, että hän tarvitsee jakamattoman huomiomme pystyäkseen opettamaan meille yhden asian hyvin.

Luento alkoi monelle tutulle kertomuksella toisesta maailmansodasta. Britannia kuljetti vuodesta 1941 alkaen aseita ja tarvikkeita jäämerireittiä pitkin Neuvostoliittoon. Näistä laivasaattueista on kirjoitettu muun muassa maailmankuulu romaani saattue Murmanskiin.

Alkuun saattueet saivat kulkea turvallisesti perille, armeijan sotilasalukset suojasivat rahtilaivoja. Saksalaiset alkoivat kuitenkin vähitellen kohdentaa saattueisiin sotatoimia, PQ 16 -saattueeseen hyökättiin ja se menetti kahdeksan rahtialusta.

Winston Churchill päätti tästä huolimatta jatkaa saattueiden kulkua, sillä niiden strateginen merkitys oli niin suuri. Seuraava saattue, PQ 17 lähti matkaan 1942 keväällä, turvanaan brittiarmeijan lähi- ja kaukosuojaus. Saksalaiset saivat välittömästi vihiä saattueen liikkeelle lähdöstä ja brittitiedustelun tekemän virheen vuoksi luultiin saksalaisten kaikkien sota-alusten, myös pelätyn sotalaiva Tirpitzin lähteneen Norjasta liikkeelle saattuetta kohti. Tämä muodosti ison uhkan Britannian arvokkaalle laivastokalustolle. Merivoimien komentaja määräsi vastoin neuvonantajiensa ohjeita saattueen hajaantumaan saksalaisten eksyttämiseksi, mutta samalla jättäen rahtialukset kokonaan ilman suojausta.

Päätös johti katastrofiin: sota-alukset pääsivät karkuun, mutta saksalaiset sukellusveneet ja ilma-alukset pommittivat hitaasti kulkevat rahtialukset yksi kerrallaan upoksiin. Vain 11 alusta pääsi perille määräsatamaan Arkangeliin.

Keitä me olimme?

Mikä oli Henry Trouppin luennon opetus? Miksi minä ja kurssikaverini kuuntelimme hiirenhiljaa 45 minuuttia saattueesta Arkangeliin unohtaen hetkeksi missä ja keitä me olimme? Miksi PQ 17 ajoi täydelliseen tuhoon? Vastaus liittyi neurokirurgiaan ja ehkä vähän muihinkin sairauksiinkin.

Britannian laivaston silloisella komentajalla Dudley Poundilla oli terveydellisiä ongelmia, hän valvoi yöt lonkkakivun takia ja hänellä oli tapana nukahdella pakonomaisesti kesken kokousten. Noin vuosi tuhoisan komennon antamisesta komentaja menehtyi aivokasvaimeen sopivaan oirekuvaan.

Luennon aihe olikin glioblastooma, mutta mikä oli luennon opetus? Vastustiko kukaan päätöstä, niskuroiko joku sitä vastaan ja olisiko väärän päätöksen voinut estää? Kriisissä on tärkeää puhaltaa yhteen hiileen, mutta entä jos näet kirkkaasti, että tilanne on menossa täysin metsään?

Mitä tehdään, jos tapahtuu strateginen virhe?

Entä voisiko tällaista tapahtua nykyaikana, demokratian ja rauhan aikana? Olisiko mahdollista, että – oletetaan nyt vaikka, että maailmassa leviäisi uusi, tuntematon uhka, vaikkapa virusepidemia, jonka seuraukset ovat tuntemattomia. Olisiko sellainen mahdollista, että jonkun demokraattisen maan terveysviranomainen tekisi strategisen virheen, joka johtaisi tuhansien kansalaisten kuolemaan?

Mitä jos terveysviranomainen kieltäytyisi tunnustamasta virustaudin leviämisen estämisen yksinkertaisia keinoja ja kieltäytyisi uskomasta, että kyseinen tauti leviää aerosolivälitteisesti, vaikka siitä olisi kiistatonta näyttöä? Mitä jos viranomainen antaisi yksilönvapauden, talouden ja demokratian nimissä kansalaisten levittää tautia kaikista heikompaan osassa oleviin?

Voisiko käydä niin, että laumasuojaa kannattanut infektioepidemiologi saisi yksinvaltaisesti päättää tieteen ja ihmisarvojen vastaisesta strategiasta? Voisiko tällainen auktoriteetti saada koko kansan uskomaan tieteen ja kokemuksen vastaista strategiaa ja olisiko mahdollista, että kukaan kriittisesti strategiaan suhtautuva ei saisi ääntänsä kuuluviin?

Pandemia opettaa

Pandemiassa eletään lopun alun tilanteessa, paremman toivossa, mutta jälkipyykin osalta pelkään, että joissakin valtioissa ollaan vasta alkumetreillä.

Suomessa olemme pärjänneet hyvin, vaikka strategia on ollut suuri, vähän kunnianhimoton kompromissi. Epidemia on kuitenkin saatu rajattua ja vahingot terveydellisesti ja taloudellisesti minimoitua. Tiede on tuottanut lähes päivystysluonteisesti rokotteita ja suojauskeinoja, ja ajan pelaaminen on kannattanut, kun yliopistot ja tutkimuslaitoksetkin on nyt otettu mukaan tuottamaan tietoja virusten sekvenssistä.

Olen kiitollinen suomalaisille terveysviranomaisille ja valtiolle maltillisesta, ihmisarvoja kunnioittavasta strategiasta ja toivon, että meidän tutkijoiden ääntä saadaan jatkossakin, ja aiempaa entistä paremmin kuuluville näissä tärkeissä yhteisissä asioissa. Tämä on ollut opettavainen aikakausi tutkijoille, opettajille ja koko tiedekunnalle.

Opettavaista se on ollut minullekin. Olen ehkä viimein oppinut, kuka olen ja missä olen. Ja olen ymmärtänyt yli 20 vuotta sitten kuullun luennon sanoman. Ehdottaisinkin, että muokkaamme vanhaa sanontaa muotoon ”pandemia opettaa”.

Marjukka Myllärniemi
tutkimusvaradekaani, lääketieteellinen tiedekunta, Helsingin yliopisto
keuhkolääkäri, HUS

Vaikka yhä avoimempi tiede antaa kaikille mahdollisuuden saavuttaa tarkistettua, vertaisarvioitua tietoa, on hämmentävää, että siitä huolimatta disinformaatio ja salaliittoteoriat ovat niin yleisiä. Faktasta on tullut joissakin piireissä hyvin epävarmaa vaikuttamisen valuuttaa, ja meidän tutkijoiden tulisi miettiä, miksi.

Salaliittoteorioiden vetovoima voi perustua siihen, että ne antavat yksinkertaisia selityksiä vaikeasti ymmärrettäville tapahtumille tai tilanteille ja ne yrittävät luoda tunteen hallinnasta ja toimijuudesta.

Psykologinen näkökulma painottaa ihmisen yksilöllisiä motiiveja ja tiedonkäsittelyä. Tutkimuksen mukaan salaliittoteorioihin uskovien henkilökohtaiset motiivit voivat olla episteemisiä (esimerkiksi oman ympäristön kausaliteettien ymmärtäminen), eksistentiaalisia (oman turvallisuuden hallinta, autonomian tunne) ja sosiaalisia (esimerkiksi yhteenkuuluvuuden tunne). Tällainen selittämisen tarve korostuu epävarmoina ja ahdistusta herättävinä aikoina, kuten pandemian aikana.

Jos jopa 20–30 prosenttia eri maan kansalaisista kertoo gallupeissa uskovansa, että Covid-19 on vieraan vallan aiheuttama eikä luonnollisesti syntynyt virus, kyse ei ole enää pienestä marginaalista. EU on vastannut tilanteeseen tuottamalla kaikilla kielillään ohjeita disinformaation vastaiseen taisteluun. EU:n kampanja antaa jopa vinkkejä siitä, kuinka disinformaatiota jakavan ihmisen kanssa pitäisi keskustella, mikä kertoo siitä, että dialogi ei ole faktanrakastajalle helppoa.

Näinä pandemia-aikoina erilaisia faktoja, objektiivisen tiedon jyviä, jaetaan, popularisoidaan ja jauhetaan sopiviksi annoksiksi suurelle yleisölle. Salaliittoteorioiden vaikutusytimessä on nerokas hokema epäilijöille: ”Do your own research” – tutki ja yhdistele asioita, ajattele, oivalla itse. Se vetoaa monen ihmisen episteemisiin, eksistentiaalisiin ja sosiaalisiin motiiveihin kuin kuuma veitsi voihin, vaikka tarjolla olevat aineistot olisivatkin enemmän akanalaatua ja tuloksena olisi disinformaation leviäminen.

Millaista olisi uuden ajan tutkimusviestintä, joka onnistuisi paremmin kutkuttamaan näitä perin inhimillisiä motiiveja? Tiedonjyviä viljelevä kansankynttilä ei ehkä ole enää voittava strategia tiedeviestinnässä. Tutkimuksen kehitysprosesseista tai jopa tiedon tuottamisen narratiiveista kerrotaan liian harvoin julkisuudessa – vaikka loistavia esimerkkejä toki löytyy. Tutkijoilta kysytään liian usein sitä, mitä he tietävät, eikä sitä, mitä he eivät tiedä tai mitä tulisi tutkia.

Uutta aikaa odotellessa meillä tutkijoilla on kuitenkin mahdollisuus vaikuttaa. Supertehokas viestintäväline löytyy taskustamme. Taidamme olla vähän takamatkalla tutkimustemme selittämisessä, popularisoinnissa ja miksei jopa inhimillistämisessä. Mitä vaikeampi tutkimusaihe, sitä tärkeämpää on viestintä.

Anu-Katriina Pesonen
professori, mielen ja aivojen kokeellinen tutkimus
Sleep & Mind -tutkimusryhmän vetäjä
Twitter: @anu_katriina