Hyvää alkanutta syyslukukautta!

Kesälomat ovat vietetty ja niin henkilökunta kuin opiskelijatkin ovat tulleet taas kampukselle. Edellinen vuosi oli poikkeuksellisen uuvuttava ja haasteellinen kaikille tiedekunnan toimijoille Suurimpia haasteita oli opetus- ja opiskelijapalveluiden, opiskelijoiden ja opettajien työn uudelleen järjestelemisessä. Monet asiat eivät vielä toimineet, mutta nyt ollaan jo menossa kohti parempaa ja voi hyvällä syyllä toivottaa selvästi valoisampaa tulevaa lukuvuotta kaikille opiskeluun liittyvissä asioissa.

Uudet hammaslääke- ja lääketieteen opiskelijat tulivat kampukselle viime viikolla. Opintouudistus on pian kertaalleen käynyt läpi kaikki vuosikurssit ja siten meillä alkaa olla hyvä käsitys siitä mitä seuraavaksi tulee muuttaa. Hammaslääketieteen kliinisen harjoittelun tilaratkaisuja etsitään tulevan lukuvuoden aikana yhdessä HUS:n kanssa kun varustaudutaan toiminnan siirtoon Ruskeasuolta Meilahteen.

Tästä viikosta alkaen myös psykologian ja logopedian opiskelijat, opettajat ja tutkijat ovat konkreettisesti mukana Meilahden kampuksen arjessa. Näiden alojen uudet opetustilat sijaitsevat pääasiassa vastaremontoidussa Haartmaninkatu 3:ssa. Tästä alkaa uusi yhteinen toimintamme. Tulemme tulevan lukuvuoden aikana etsimään yhteisiä toiminnan muotoja ja yhteisiä opintokokonaisuuksia, joista voimme oppia toinen toisiltamme. Tervetuloa Siltavuorenpenkereeltä tänne Meilahteen!

Master’s Programme in Translational Medicine (TRANSMED) course begins also during next week and 12 new students enter the new class. Welcome!

Myös Biomedicumin tiloissa tapahtuu. Medicum tiivisti kesällä tiloja, jotta HiLIFE ja pääasiassa sen Neurotieteen keskus sai noin 1000m2 tilaa toisen kerroksen tiloista. Eli syksyn aikana tänne muuttaa uusi joukko neurotutkijoita Viikistä. Tervetuloa teillekin!

Hallintopalvelut on siirretty pois tiedekunnasta uuteen yliopistopalvelut (YPA) matriisiorganisaatioon, joka on periaatteessa hyvä. Esimerkiksi monet suuret kansainväliset organisaatiot toimivat matriisissa, mutta silloin niillä tulee olla sovittuna kaksi keskeistä asiaa: selkeä yhteinen tavoite ja erinomainen luottamus toimijoiden kesken. YPA saadaan toimimaan, kunhan näistä kumpaakin asia pidetään jatkuvasti esillä.

Pian käynnistyvä uusien tutkimusohjelmien haku on yksi syksyn merkittävistä teemoista. Tämä toteutetaan siten, että halukkaat vastuulliset tutkijat (principal investigators) ilmoittautuvat, jonka jälkeen tutkimusohjelman johtajaksi haluavat alkavat muodostaa tutkimusohjelmakokonaisuuksia. Ehdotettujen ohjelmien laatua ja yhteistä lisäarvoa arvioi kansainvälinen tieteellinen ohjausryhmä, jonka puheenjohtajana toimii professori Norman Rosenblum Toronton yliopistosta ja sen SickKids sairaalasta.

Terkossa avataan lokakuussa uusi avoin innovaatiotila, Terkko Health Hub. Siellä Health Capital Helsingin omistajat eli HUS, Helsingin yliopisto, Aalto yliopisto ja Helsingin kaupunki alkavat järjestää yhdessä Think Companyn ja sekä muiden toimijoiden kanssa monenlaisia tapahtumia. Koko Terkon ensimmäinen kerros avataan tälle toiminnalle. Terkko Health Hub tilaa voi vuokrata joustavasti yrityksille ja tarjolla on mm. avointa tilaa tai lasiseinien rajaamia huoneita. Ensimmäisessä kerroksessa on myös uusi kahvila. Terkon kellarin opiskelijatila Mocoma tulee jatkossa olemaan kaikkien tiedekunnan opiskelijoiden käytössä ja parhaillaan sen käyttöä muokataan yhdessä opiskelijoiden kanssa

Tällä viikolla on maailman suurin lääketieteellisen opetuksen kokous, AMEE 2017 Helsingissä. Mukana on 4000 osallistujaa ja suomalaisia osallistujia on noin 400. On todella hienoa, että olemme saaneet mahdollisuuden järjestää tämän opetukseen keskittyvän kokouksen täällä!

Risto Renkonen
risto.renkonen@helsinki.fi
Twitter: @rrenkone
Dekaani, glykobiologian professori, ylilääkäri
HY ja HYKS

 

Opetus – tutkimus – kehittäminen Sote-uudistuksen karusellissa

Keväällä ja alkukesällä oli puhtia ja puhdasta piti tulla. Kuinka kävi paitojen pesussa? Sote-hallintouudistus väsähti ja viivästyi mutta likapyykkiin ei liimauduttu. Vaikka kiire hellitti kovinta otettaan, on kesän aikana koneessa pyöritetty opetuksen, tutkimuksen ja kehittämisen valkopyykkiä.

Uudenmaan sote- ja maakuntauudistuksen hankejohtajia (osallisuus-, integraatio-, strategia-, talous-, henkilöstö-, viestintä-, rahoitus- ja hallintojohtaja) haetaan nyt. Tavoitteena on, että uudet johtajat aloittaisivat työnsä syys-lokakuussa. Kenen tontille sitten opetus, tutkimus, kehittäminen ja innovaatiot pystytetään? Vai raivataanko kokonaan uutta tilaa näille tehtäville? Uudenmaan merkitys kansainväliseen kärkeen tähtäävänä toimijana on niin merkittävä, että oma johtajanpesti olisi tervetullut.

Uudellamaalla ei kuitenkaan ole kokonaan unohdettu opetusta, tutkimusta ja kehittämistä, vaikka johtaja ei olekaan haussa.  Niitä varten on perustettu esiselvitystyöryhmä, joka on kevään ja kesän ajan paiskinut hommia. Tehtävänantona työryhmällä oli kuvata nykytila Uudellamaalla ja sen yhteistyöalueella, tunnistaa asiat, joihin uusi sote-lainsäädäntö tuo muutoksia, tarjota tausta-aineistoa jatkotyölle ja tehdä esitys jatkotyön organisoinnista.

Esiselvitystyöryhmä järjesti kolme laajaa sidosryhmien kuulemistilaisuutta, joissa nousi esiin huoli mm. siitä, miten yleislääketiede, hammaslääketiede sekä sosiaalityö sijoittuvat uusiin tuotantorakenteisiin, miten muun kuin kliinisen lääketieteen tutkimuksen (mm. ns. järjestelmätutkimuksen) olisi mahdollista vahvistua. Miten hoitotieteen tutkimuksen puutetta Helsingin yliopistossa voitaisiin paikata? Huolta kannettiin tutkimuksen ja kehittämisen rinnakkaisuuden ja käytännönläheisyyden säilymisestä myös tulevaisuudessa, kuten myös sivuvirkajärjestelyn jatkumisesta. Miten voidaan tukevoittaa kehittämistoiminnan verkostomaista rakennetta? Millainen on kyky vastata uusiin osaamistarpeisiin? Uudenmaan kansallisesta vastuusta ruotsinkielisen opetuksen, tutkimuksen ja kehittämisen on kyettävä huolehtimaan.

Raskain huolenaihe on kuitenkin tutkimuksen ja opetuksen riittävä rahoitus, josta vain osan kattaa valtion erilliskorvaus. Tälle rahalle tulee jatkossa todennäköisesti jakajia, joten keskustelun teemaksi on valittava rahoituksen jako ja sen riittävyys. Valtiovarainministeriön 2018 valmistelubudjetti ei liikoja lupaa: vuodelle 2017 myönnetty kertaluonteinen 5 milj. lisäys ehdotetaan leikattavaksi. Jäljelle jää 15 milj kaikkien erva-alueiden jaettavaksi. Opetusbudjettiin ei näin suurta leikkausta olisi tulossa, mutta kun siitä – sinänsä ihan aiheellisesti-  jaetaan yli 3 milj. yliopistolle, pienenee kuntarahoituksen osuus vastaavasti. HUS:ssa onkin kuntarahalla merkittävästi kompensoitu valtion osuutta ja näin ymmärretty upeasti laadukkaan ja monipuolisen opetuksen, tutkimuksen ja innovaatioiden merkitys osana hyvää potilashoitoa sekä bioalan koulutusta ja kehittämistä.

Sote-esiselvitystyöryhmän jatkoehdotuksena on perustaa kuusi ryhmää työstämään Uudenmaan maakunnan TKI-visiota ja brändiä; opetusta; yhteistä tutkimusstrategiaa; TKI-rahoitusta; kehittämistoimintaa ja Uudenmaan valtakunnallisella vastuulla olevaa ruotsinkielistä TKI-toimintaa.

Oman lisänsä sote-karuselliin tuo nykyisen järjestämissopimuksen mukainen HYKS-ervan ohjausryhmä, joka on esittänyt halunsa jatkaa nykyisessä erva-sopimuksessa olevien asioiden osalta (ml. opetus-, tutkimus- ja kehittämistoiminta), koordinointia ja johtamista yhteistyöaluetasoisessa maakuntavalmistelussa Uudenmaan yhteistyöalueella. Olemassa olevia verkostoja kannattaa kyllä tulevaisuudessakin hyödyntää.

Valtakunnalliseen ohjaukseen jää, ja soisikin jäävän, ainakin Syöpä-, Genomi- ja Neurokeskukset, Kansallinen biopankki, tutkimuksen vaativat kliiniset infrastruktuurit, tutkimuksen vaikuttavuusmittarit ja erikoistumiskoulutusten hallinnointi. Em. keskukset tuskin tulevat jäämään ainoiksi, joten jatkossakin TKI-toimintaa tapahtuu yli maakuntarajojen lisääntyvästi.

Tärkeintä joka tapauksessa – millä tavoin edetäänkin – on luoda ja pitää yllä tutkijoita, opettajia, opiskelijoita ja käytännön työntekijöitä kannustava ja innostava ilmapiiri, jota vailla eteenpäin ei mene kukaan eikä mikään.

Anne Pitkäranta
anne.pitkaranta@hus.fi
Tutkimusjohtaja, professori
HUS, Helsingin yliopisto

 

Tiedettä kaikille

Kapellimestari Esa-Pekka Salonen otti äskettäin ponnekkaasti kantaa maailman tilaan ja tutkimustiedon merkitykseen (”Valheesta kiinni jääminen ei merkitse mitään ja asiantuntijuudella ei ole arvoa”, Helsingin Sanomat 9.8.2017 http://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005320129.html). Muusikko asettui puolustamaan tieteellistä tutkimusta varsin suorasanaisesti ja varoitti: ”Olemme siirtyneet aikaan, jossa mutu [’musta tuntuu’] on arvokkaampaa kuin faktat ja asiantuntemus”. Salonen kutsui nykyistä ajanjaksoa ”uustyperyyden ajaksi”- mikä jo terminäkin kuulostaa karmivammalta kuin vaikkapa ”renessanssi”.

Mitä me tutkijat, tutkimustiedon tuottajat, voisimme tässä tilanteessa tehdä?

Pitäisikö lähteä ajamaan tieteellistä metodia kouluaineeksi ympäristöopin ja yhteiskuntaopin rinnalle? Kannatan. Tai edes opettajakoulutukseen, minkä Suomen tuleva presidentinvaalikampanjakin tullee osoittamaan. Salonenkin nosti esiin jotain, mikä juontuu juuri tieteen perusteiden hahmotusvaikeuksista: ”Ymmärrän, mutta en hyväksy sitä, että ihmiset tympiintyvät populäärilehdistön haastattelemiin asiantuntijoihin, jotka puhuvat täysin ristiin vaikka siitä, mikä on hyvä dieetti ja miten harjoittaa liikuntaa oikein. Voihan siinä ajatella, että on itse yhtä hyvä asiantuntija kuin muutkin.”

Tässä on pohjimmiltaan kyse ilmiöstä, johon törmää usein nettikeskusteluissa: tieteellisen metodin keskeinen vahvuus, itsekorjautuvuus, nähdäänkin tulokset nollaavana heikkoutena. Kadunmies odottaa vastausta, joka ei julkistamisen jälkeen koskaan muutu. Tiede ei vain valitettavasti toimi niin, ja tätä viestiä tutkijoiden tulisi selkeyttää. Myös käsite ”tieteellinen teoria” ymmärretään säännönmukaisesti väärin. Teoria kun ei tieteessä ole väliporras matkalla totuuteen (”luonnonlakiin”?).

Edellinen Salosen sitaatti liittyy erityisesti tieteen popularisointiin. Popularisointi on tärkeää uustyperyyden vastaisessa etulinjassa ja tutkijoita siihen kovasti kannustetaankin. Siinä on kuitenkin omat vaaransa.

Olen viime aikoina kokenut, että tietyn artikkelin popularisointi ja medianäkyvyys on koettu vähintään yhtä tärkeäksi kuin itse julkaisu ja siitä saatu tiedeyhteisön palaute. Nykyinen mediailmapiiri painottaa toki välittömyyttä, mutta itse koen yhden (perus)tutkimuksen tulosten julkisen hehkuttamisen heti artikkelin ulostulon jälkeen ongelmallisena. Subkliinisenä paranoidina en kaikissa tapauksissa luottaisi pelkkään vertaisarviointiin (ilman tiedeyhteisön palautetta) – ja yksi tutkimus on vain yksi tutkimus. Poikkeuksia toki on.

Popularisointi edellä -mentaliteetin vaarana on, että medianäkyvyys ja sen odottamat ”hyvät stoorit” alkavat ohjata tutkimusta ja median ruodittavaksi pääsee tuloksia, joille todistusaineistoa on, mutta huterasti. Julkaistujen tutkimusten fokus on siirtynyt yhden ilmiön monitahoisesta testaamisesta monien ilmiöiden yksitahoiseen testaamiseen, kuten William Kaelin Jr. hiljattain Naturessa julkaistuissa kolumnissaan toteaa (http://www.nature.com/news/publish-houses-of-brick-not-mansions-of-straw-1.22029). Kaelin Jr:n mukaan tutkimusten tavoitteena ei siis enää ole yhden rajatun ilmiön todistaminen, niin kuin pitäisi, vaan mahdollisimman suuri yleispätevyys – eli siis hyvä stoori. Kolumni ottaa kantaa myös vertaisarvioinnin ongelmiin. Nykyään yhteen tutkimukseen liitetään niin paljon dataa ja data-analyysejä, ettei yksittäinen arvioija voi hallita kaikkea.

Samaan tematiikkaan kiinnittää, samalla foorumilla, huomion myös Michele Pagano: “Note how often the academic word ‘study’ is replaced by the journalistic ‘story,’ a testament to the tabloidization of scientific information.” (http://www.nature.com/news/don-t-run-biomedical-science-as-a-business-1.22366) Pagano tosin näkee tämän surullisena seurauksena tutkimusrahoituksen kasvusta (Yhdysvalloissa), mikä ei taida olla ihan niitä keskeisimpiä uhkatekijöitä suomalaisessa tutkimusmaailmassa.

Popularisointi on siis nykyisessä maailmantilanteessa tärkeämpää kuin ehkä koskaan, mutta se on tehtävä taiten. Aihetta on mielestäni käsitellyt erittäin hyvin Bill ja Melinda Gatesin Säätiön toimitusjohtaja Sue Desmond-Hellman Cambridgen yliopistossa pitämässään puheessa, jonka The Guardian referoi kesäkuussa (https://www.theguardian.com/global-development/2017/jun/23/world-ruled-by-rumour-scientists-speak-humility-and-clarity-sue-desmond-hellmann)

Siinä missä William Kaelin Jr. puhuu selkeydestä julkaisumaailmassa, Desmond-Hellman puhuu selkeydestä popularisoinnissa: (vapaasti käännettynä) ”Kommunikoinnin hyvä hallinta on tiedeyhteisön suurin uskottavuushaaste. Yksinkertaisen, selkeän ja, jargonittoman tiedottamisen formaali harjoittelu on ensiarvoisen tärkeä tutkimuksen kiehtovuuden lisääjä ja vastalääke sensaationhakuiseen tiedeuutisointiin”.

Desmond-Hellman siis peräänkuuluttaa laadukasta tutkimusta ja harkittua, nöyrällä mielellä suoritettua popularisointia. Tässäkin tulee siis mennä tiede edellä, muuten vaarana on ristiriitaiset, nopeasti muuttuvat viestit. Tutkijat kyllä hyväksyvät tämän osana prosessia, mutta nk. suurta yleisöä se hämmentää. Se laskee luottamusta tieteeseen. Desmond-Hellandin puhe päättyy vetoavaan kannanottoon: “Meidän on välttämätöntä tulla ulos kuplastamme… Jotta maailman kehitys jatkuisi, meidän tutkijoiden täytyy arvostaa tieteellistä metodia, se on paras keino edistää ihmisten hyvinvointia. Tutkijoina meidän pitää taistella totuuden puolesta”.

Tähän lienee tutkijoiden – ja kapellimestareidenkin- helppo yhtyä.

(Note added in proof: YLE tarttui myös aiheeseen 13.8.2017 julkaistussa jutussaan: https://yle.fi/uutiset/3-9772447)

 

Jukka Palo

jukka.palo@helsinki.fi

Oikeusgenetiikan dosentti

HY / THL

50 vuotta Ragnar Granitin fysiologian ja lääketieteen Nobel-palkinnosta

Suomalaiset eivät tunne Ragnar Granitia, vaikka hänelle myönnettiin   fysiologian  ja lääketieteen Nobel-palkinto  50 vuotta  sitten vuonna 1967. Tätä palkintoa juhlisti Ragnar Granit Seuran  Studia Generalia -luento 26.04.17.   Ragnar Granitin tutkimusperinteen jatkajat, professorit Jaakko Malmivuo, Kristian Donner ja Petri Ala-Laurila  luennoivat. Erinomainen tilaisuus. (www.rgs.fi)

Ragnar Granit syntyi vuonna 1900 Riihimäellä.  Ylioppilaaksi Granit tuli Svenska Normallyceumista  (19 v),   psykologian maisteriksi (23 v), lääkäriksi ja lääketieteen tohtoriksi (27 v), fysiologian dosentiksi (29 v) ja professoriksi (37 v) Helsingin yliopistosta. Granit itse kuvasi alan laajennusta psykologiasta lääketieteeseen sanomalla, että ”kun psykologista tulee lääkäri, hänestä tulee samalla fysiologi”. Jo väitöskirja käsitteli värinäköä.  Verkkokalvo  pysyikin Granitin tutkimuksen pääkohteena  koko 1930-luvun eli sen ajan, jolloin tie Nobel-palkintoon rakentui.

Saksa dominoi Suomen tiedemaailmaa 1920-30-luvuilla.  Granit ei kuitenkaan kulkenut joukon mukana, vaan hän työskenteli jo 1927-28 ja 1932-33 Oxfordissa  ja myöhemmin myös  Yhdysvalloissa Pennsylvanian yliopistossa.  Tässä samoin kuin  tutkimuksessa Granit etsi omat tiensä,  ja tämän ominaisuuden sanotaan  periytyvän     Granitin Jeremias-isoisältä,  joka   vielä  seniori-iässä  kiersi  ympäri maailmaa purjelaivoillaan.

Granit teki   varsinaiset Nobel-palkintoon johtaneet työnsä Helsingin yliopiston Fysiologian laitoksella 1934-39 .  Laitoksella oli kehitetty  äärimmäisen  ohutkärkinen mikroelektrodi, jonka avulla Granit pystyi objektiivisesti mittaamaan verkkokalvon näkösolujen  elektromagneettista  reagointia  erilaisille valoärsytyksille.   Tulokset  mullistivat aiemman käsityksen näkemisen fysiologista.

Talvisota pysäytti  koko Suomen ja myös Granitin tutkimuksen.  Välirauhan aikana elokuussa 1940 Granit muutti Tukholmaan Karoliiniseen Instituuttiin. Siellä Granit ei enää keskittynyt näkösoluihin, vaan   hermoimpulssin siirtymiseen  selkäytimessä  ja  lihassoluissa. Granit sai Ruotsin kansalaisuuden ja samalla menetti  sen ajan käytännön mukaisesti Suomen kansalaisuuden.

Ragnar Granitille myönnettiin Nobel-palkinto vuonna 1967 yhdessä  kahden muun näköä tutkineen fysiologin Haldame Keffer Hartlinen ja George Waldin kanssa.   Läpimurtotutkimuksista oli kulunut 30 vuotta, mutta  Granitia ei voitu palkita aikaisemmin, koska  hän toimi Nobel-instituutin neurofysiologisen osaston johtajana 1945-1967. ” Palkittiin nuoruuden töistä” , Granit itse totesi eräässä haastattelussa 1967.

Jokerikysymys tietysti on, onko Granit suomalainen nobelisti.     Palkinto on henkilökohtainen, ja palkitut työt Granit teki suomalaisena.  Palkinto säteilee kultaa ja kunniaa myös  sille yksikölle, jossa palkitut työt on tehty.  Granitin palkinnon myöntökirjeessä mainitaan sen hetkinen työpaikka  Karolinska Institutet,  mutta ei Helsingin yliopiston Fysiologian  laitosta,  jossa palkitut työt oli tehty. Tutkimusten aikainen kansalaisuus ja tutkimuslaitos määrätköön sen, mille maalle ja laitokselle kunnia kuuluu, ja näillä mitoilla Suomi ja Fysiologian laitos voivat  hyvin omia Ragnar Granitin.

Antakaamme  Granitin itsensä  ratkaista  kotimaariita. Radiohaastattelussa palkintovuonna 1967 Granit vastasi kotimaata koskevaan kysymykseen diplomaattisesti: ”Fifty-fifty”.  Siteet Suomeen olivat kuitenkin lujat, ja Granit oli esimerkiksi Suomen Lääkäriliiton jäsen kuolemaansa saakka. Muutenkin vaaka kallistui Suomen puolelle.   Vuosia eri maissa toimineet huippututkijat – sellainenhan Granit oli – kertovat muistelmissaan, että heidän kotimaansa on se maa, johon heidät haudataan. Granit kuoli Tukholmassa 1991, mutta hänet haudattiin  Suomen Korppooseen. Ragnar Granit piti siis itseään  suomalaisena.

Jälkiviisasti näyttää siltä, että Suomi ja Helsingin yliopisto luopuivat Ragnar Granitista aivan liian helposti. Palkintovuonna 1967 päättäjien aika ja energia oli varmasti sidottu yliopiston hallintosotaan, Vanhakin vallattiin vuotta myöhemmin.   Vasta 1995 Suomeen perustettiin Ragnar Granitin Säätiö, jossa Helsingin yliopistokin oli mukana, ja tämän säätiön työtä jatkaa vuodesta 2016 Ragnar Granit Seura.

Ragnar Granitia voidaan kaikilla järkisyillä pitää  Suomen ainoana fysiologian ja lääketieteen nobelistina.   Hän oli Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan kasvatti.  Tiedekunnan  tulisikin tuoda  Ragnar Granit  vahvemmin  esiin ja samalla nostaa omaakin profiiliaan. Kuvitelkaa, minkälainen bioelektromagnetismin huippututkimusyksikkö Fysiologian laitoksesta olisikaan tullut, elleivät sodat olisi katkaisseet tätä kehitystä.  Ragnar Granitia voitaisiin muistaa esimerkiksi juhlasymposiumilla tai nimeämällä jokin laitos tai luentosali hänen nimensä mukaan. Tämän soisi tapahtuvan jo ”Suomi 100” -juhlavuonna.

Olavi Ylikorkala
olavi.ylikorkala@helsinki.fi
Synnytys- ja naistentautiopin emeritusprofessori

 

 

Kun syöpäbiologia kohtaa immunologian

Viime viikkoisessa Viikon juttu –blogissa dekaani Risto Renkonen kirjoitti Helsingissä tänä vuonna järjestettävistä useista korkeatasoisista lääketieteellisistä kokouksista, joita Meilahden kampuksen tutkijat ovat järjestämässä. Näistä yksi, Sigrid Jusélius Symposium ”Translation of Immunity, Inflammation and Cancer Mechanisms”, järjestettiin kesäkuun toisella viikolla Hanasaaren uudistetussa kulttuurikeskuksessa Espoossa. Kokouksen tieteelliset järjestäjät Kari Alitalo, Riitta Lahesmaa ja Heikki Joensuu olivat saaneet houkuteltua Suomeen poikkeuksellisen kovan joukon puhujia sekä immunologian että syöpätutkimuksen alalta. Isona yhteisenä tekijänä ja kokouksen yhtenä tärkeimpänä teemana oli syövän immunoterapia, mikä on ollut viime vuosien varmaankin kuumin aihe uusien syöpähoitojen saralla. Lisäksi kuulimme uusimpia tutkimustuloksia myös syövän kantasoluihin liittyen ja saimme vakuuttavia esimerkkejä syövän heterogeenisyydestä ja sen merkityksestä hoitojen kannalta. Minusta oli myös erittäin kiinnostavaa ja opettavaista saada laaja kattaus uusimpien molekyylibiologisten menetelmien käytöstä sekä tulosten analysoinnista ja esittämisestä.

Immunoterapia ei perinteisten solunsalpaajien tapaan kohdistu itse syöpäsoluihin vaan se aktivoi potilaan oman immuunijärjestelmän soluja tunnistamaan ja tuhoamaan syöpäsolut. Esimerkiksi T-solujen pinnalta on tunnistettu valkuaisaineita, joihin kohdistetut vasta-aineet suojaavat T-soluja ja ne pystyvät toimimaan tehokkaammin taistelussa syöpäsoluja vastaan. Kokouksessa esiteltiin viimeisimpiä löydöksiä uusista tunnistetuista T-solujen valkuaisaineista, joiden vasta-aineilla oli saatu hyviä tuloksia joko pre-kliinisissä tai kliinisissä kokeissa.

Kovan luennoitsijajoukon tunnetuin nimi oli viimeisenä esiintynyt James P. Allison. Hän löysi 80-luvulla ensimmäisenä T-solujen reseptorin, joka sitoutuu antigeeniin ja käynnistää T-solujen aktivaation. Myöhemmin Allison osoitti, että CD28 toimii T-solujen kaasuna ja joitakin vuosia tämän jälkeen hänen ryhmänsä löysi myös T-solujen jarrun. Tämä havainto avasi ovet syövän immunoterapialle, sillä estämällä näitä jarruja vasta-aineilla, T-solut pysyivät aktiivisina ja jatkoivat syöpäsolujen tuhoamista. Osa potilastarinoista, joista Allison esitti mm. pitkälle edenneen keuhkosyöpäpotilaan, on varsin vaikuttavia, sillä jotkut potilaista ovat parantuneet täysin pelkän immunoterapian avulla ja eläneet oireettomina jo yli viisi vuotta hoitojen päättymisen jälkeen.

Mutta kuten perinteisissä syöpähoidossa, myös immunoterapiaa vastaan eri syövät pystyvät kehittämään resistenssin esimerkiksi muokkaamalla näitä T-solujen jarruproteiineja ja ottamalla käyttöön vaihtoehtoisia T-solujen hiljennysreittejä. Esitelmänsä lopuksi Allison esittelikin viimeaikaisia tuloksia kliinisistä kokeista, joissa potilaille oli annettu kahta eri vasta-ainetta, jotta voitiin estää myös syöpäsolujen käyttämä vaihtoehtoinen pakomekanismi ensisijaiselle hoidolle. Useimmiten immunoterapia myös yhdistetään muihin syöpähoitoihin, jolloin kohteena ovat sekä immuunipuolustuksen solut että syöpäsolut.

Vuonna 2013 Science-lehti listasi immunoterapian vuoden läpimurroksi ja siteerasi artikkelissaan etenkin Allisonin ryhmän tutkimuksia. Akateemikko Sirpa Jalkanen esitellessään James Allisonin viittasikin jo Tukholman palkintoseremonioihin, eli tässä vinkki Nobel-vedonlyöntiin tuleville vuosille.

Lopuksi vielä viikon vinkki toisenlaisesta terapiasta. Juoksin tänä viikonloppuna 25. kertaa Jukolan viestissä, ja tätä kirjoitusta viimeistellessäni Joensuusta kotiin palattuani, voin jälleen kerran todeta suunnistuksen tehokkaasti irrottavan ajatukset työnteosta ja tekemättömistä kotihommista. Mielenkiinnolla luinkin eilistä (17.6.) Ylen uutista, joka oli otsikoitu ”Unohtakaa golf, tässä on aikamme eliittilaji – miksi pomot hurahtivat suunnistukseen?”. Siinä mainittiin, että viime vuonna Jukolan viestissä tehdyn kyselytutkimuksen mukaan iso osa suunnistuksen harrastajista on paitsi korkeakoulutettuja myös johtavassa asemassa työelämässä (linkki uutiseen: https://yle.fi/urheilu/3-9676351).  Vaikka tutkimusnäyttöä ei voi kovin vahvana vielä pitää, niin suunnistus näyttäisi toimivan monille muillekin hyvänä vastapainona arjessa. Kehotan lämpimästi kokeilemaan.

Riikka Kivelä
Akatemiatutkija, fysiologian dosentti
Translationaalisen syöpäbiologian tutkimusohjelma
riikka.kivela(a)helsinki.fi

Lääketieteellisten kokousten superkesä 2017

Vihdoin pitkän ja kylmän kevään jälkeen aurinkoinen ja lämmin kesä on alkanut. Tänä vuonna Helsingissä on varsinainen lääketieteellisten kokousten superkesä. Kesäkuussa AMCH-kampuksen toimijat järjestävät muun muassa yhdessä Sigrid Juséliuksen säätiön kanssa tulehdus- ja syöpäkokouksen, Paulon Säätiö on päärahoittaja anestesiologian kokouksessa ja varsinainen jättiponnistus on yli 7000 osallistujan allergia-alan EAACI-huippukokous.

Tällaisilla kokouksissa on nykyisessä digimaailmassakin yhä suuri merkitys. Uutta tietoa jaetaan ja saadaan, ja ennen kaikkea tavataan oman alan tutkijoita kaikkialta maailmasta. Luennoilla kuullaan paljon uutta ja mielenkiintoista, mutta usein tärkeimpiä ja jännittävimpiä uutisia ja läpimurtoja voi kuulla kahvikeskusteluissa luentojen välisillä tauoilla, illallispöydissä tai kokouksien yhteydessä järjestettävillä retkillä.

Suurten kansainvälisten kokousten saaminen Helsinkiin on pitkän työn tulosta. Projekti voi onnistua jos paikalliset puuhanaiset ja -miehet ovat alalla tunnettuja huippututkijoita, jotka lisäksi he ovat hyvin verkottuneita alan kansainvälisiin järjestöihin. Hyvänä esimerkkinä on EAACI-kokous, jota lobattiin Helsinkiin lähes 10 vuoden ajan. Kööpenhaminan kokouksessa 2014 voitiin viimein julistaa, että kolmen vuoden kuluttua tavataan Helsingissä. Tämän onnistumisen takana ovat professorit Tari Haahtela, Mika Mäkelä, Antti Lauerma ja Harri Alenius sekä monet muut allergia-alan tutkijat ja opettajat. Näin suuren kokouksen järjestäminen onkin sitten valtava urakka, joka kestää yli vuoden. Kaiken muun lisäksi tämä kokous on hieno näyteikkuna suomalaiselle allergiatutkimukselle, onhan kokouksessa yhteensä 71 suomalaista esiintyjää eri rooleissa.

Suuren tieteellisen vaikuttavuuden lisäksi näillä kokouksilla on erittäin suurin taloudellinen merkitys pääkaupunkiseudun elinkeinoelämälle. On laskettu, että EAACI-kokoukseen osallistuvat kuluttavat viikossa matkoihin, ruokaan ja majoitukseen yhteensä noin 15 miljoonaa euroa!

Elokuussa on sitten vuorossa AMEE, joka on lääketieteellisen opetuksen huippukokous, johon osallistuu noin 3500 opettajaa ja tutkijaa. Lääketieteellinen tiedekunta ja HUS panostivat valtavasti yhdessä sponsoroimalla yhdessä yli 100 osallistumismaksua ja varmistamalla, että AMCH-kampukselta tulee kokoukseen vahva edustus ja laaja kirjo hyviä esityksiä. Kampukselta onkin nyt mukana yli 120 opettajaa, opiskelijaa, opetuskoordinaattoria ja supertuutoria, jotka yhteensä tarjoavat 34 esitystä kokouksessa. Vastaavaa yksittäisen lääketieteellisen koulutusyksikön osallistujajoukkoa ei ole nähty AMEE-kokouksen historiassa, ja reaktio sekä kotimaassa että ulkomailla on ollut erittäin positiivinen.

Mukavaa on, että myös opiskelijat olivat mukana abstrakteissa tänä vuonna erityisen laajana rintamana ja uusilla ideoilla. Opiskelijamme osallistuvat myös AMEE-Student Task Force ja Elsevier Hackathoniin. Esimerkiksi Thoraxin speksiläiset saivat esityksensä hyväksytyksi Fringe-sessioon, jossa lääketieteen koulutusta käsitellään teatterin ja taiteen keinoin. AMCH-kampuksen opetuksen ja oppimisen monimuotoisuus ja innovatiivisuus ovat AMEE-konferenssissa siis hienosti edustettuna ja antavat varmasti mahtavan impulssin opetuksen kehittämistoimintaamme.

Siis kesäkuussa ja elokuussa on luvassa useita poikkeuksellisen hienoa kokouksia. Kiitän jo nyt kaikkia teitä, jotka olette toiminnalle mahdollistaneet, että näitä on saatu Helsinkiin, siitä että olette väsymättä jaksaneet varmistaa, että kokoukset tulevat onnistumaan ja vielä niitä onnekkaita, jotka saavat osallistua ja esiintyä näissä kokouksissa. Lopuksi olisi hienoa jos vielä kaikilla olisi mahdollisuus hetkeksi siirtyä kesälomalle vaikka heinäkuussa, jotta akut latautuisivat tuleviakin ponnisteluja varten.

Oikein mukavaa ja aurinkoista kesää teille kaikille!

Risto Renkonen
risto.renkonen@helsinki.fi
Dekaani, glykobiologian professori, ylilääkäri
HY ja HYKS

Ihmistieteet luonnontieteiden puolella

Kirmo Wartiovaara, LT, dos. HY ja HUS

Osallistuin geenimuokkauksen eettisiä, lainopillista ja yhteiskunnallista (”ELSI”) tutkimusta käsittelevään eurooppalaiseen symposioon alkuvuodesta. Lääke- ja luonnontieteilijälle kokemus oli monipuolinen ja avartava. Suuri osa muista puhujista oli humanistisilta tutkimusaloilta, moraalifilosofiasta EU-lainsäädäntöön ja koulutukseen, mutta kyllä paikalla oli myös minulle tutumpaa molekyylibiologiaa sekä väestöaineistoihin liittyvää tutkimusta. Oli hauska huomata, että eri alojen toimijoilla oli paljon sekä yhteistä että opittavaa toisiltaan. Biolääketieteen piiristä tulevana olin suorastaan riemastunut klassisen filosofisista esityksistä, joissa mm. simuloitiin dialogia Sokrateen henkeen. Tämän nimenomaisen kuvitellun keskustelun tapahtumapaikkana kyllä oli tulevaisuuden geenihoitoklinikka, mutta esitystapa muistutti Ateenan foorumeista.

Yhteinen huoli kaikille oli tieteen tila ja kansalaisten näkemykset tutkimuksen merkityksestä ja tässä tapauksessa erityisesti geenitiedon suppea ymmärrys ja laajan yleisön sekä poliitikkojen pelokkaat ja/tai tutkimusta vähättelevät asenteet. Erityisesti opetukseen ja tiedonvälitykseen liittyen puhuimme paljon ennakkoluuloista. Mistä ne syntyvät, miten niitä pidetään yllä ja ennen kaikkea, kuinka niistä päästäisiin eroon?

Ennakkoluulot ovat aivojemme oikotie säästää energiaa, tapa saada vastaus nopeasti näkemättä vaivaa. Tämä on tuiki tarpeellinen ominaisuus kun aikaa on vähän ja olemme vakavassa vaarassa, mutta helposti haitallista jos mekanismi on käytössä liian usein. Reitti näköaistimuksesta toimintaan vie vain muutamia satoja millisekunteja, mikä voi pelastaa meidät jäämästä lähestyvän auton alle. Tällöin pelottava tai äkillinen signaali ei kulje aivojen syvempien kerrosten kautta ja tule siellä prosessoiduksi. Hermoärsykettä ei juurikaan tulkita, koska se vaatisi vaivannäköä ja aikaa. Kun kyse on monimutkaisemmista ja ei-hengenvaarallisista asioista, tämä prosessoinnin vaiva kannattaisi nähdä, jotta lopputulos olisi rationaalisempi. Jostain syystä olemme kuitenkin oppineet laiskoiksi tai käytämme nopeaa systeemiä myös silloin kun pelkoon ei varsinaisesti olisi äkillistä syytä. Nopeasta ja hitaasta systeemistä voi lukea paljon enemmän Daniel Kahnemanin hienosta kirjasta ”Thinking, fast and slow”.

Markkinoinnin asiantuntijat tietävät hyvin, että ostopäätökset tehdään tunteella, liikoja ajattelematta, ja usein fiiliksen mukaan tehty ratkaisu perustellaan jälkeenpäin ja selitetään rationaaliseksi. Jos tiede ja tutkimus koetaan turhaksi tai negatiiviseksi, ei ehkä auta, että esitämme rationaalisia syitä ja perusteluja toiminnalle, mikäli emme osaa kääntää yleisöä myötäsukaiseksi ja saada aikaa prosessorin ruksutukselle. Monet lääkärit tietävät kuinka turha on yrittää selittää ohjeita vakavaa tautia sairastavalle, pelkäävälle potilaalle: se ei vaan onnistu, koska aivojen ymmärrystä hoitavat alueet ohitetaan. Vasta kun uuden, ahdistavan tilanteen pelko on laantunut, selityksetkin tulevat ymmärretyiksi.

Tieteeseen ja tutkimukseen kohdistuviin ennakkoluuloihin voi joskus liittyä ihan perusteltua aiheen tuomaa pelkoa, mutta hyvin usein mukana on automaattista tuntemattoman asian vierastusta. Kuinka tätä arastelua voitaisiin vähentää ja saada tieteelle myönteinen ilmapiiri? Vastaus lienee: kouluttamalla, mutta siihenkin liittyy erilaisia vaihtoehtoja. Voimme opettaa tieteen sisältöä, vaikka nyt biologiaa tai terveystietoa, tehdä uusia tekniikoita tutuksi ja sillä lailla vähemmän pelottaviksi. Voimme myös tuoda esiin hyviä saavutuksia, menestystarinoita joissa joku on onnistunut luomaan tiedon avulla hyvää elämää, kertoa tarinan, joka herättää yleisössä positiivisia tunteita. Nämä ovat hyviä keinoja, joita on käytetty ja käytetään koko ajan.

Kokouksessa esiin tullut ehkä kaikkein mielenkiintoisin ehdotus koski kuitenkin tapaa, jolla voisimme kaikki oppia olemaan pelkäämättä turhaan Suurta Tuntematonta. Mitäpä jos kiinnittäisimme erityisesti huomiota koulussa ja yhteiskunnassa sellaisiin toimintoihin, joissa ihminen altistuu uusille asioille ja löytää niistä positiivisia ja miellyttäviä kokemuksia? Nämä aineet koulussa kuuluvat perinteisesti vähemmän arvostettuihin taitoaineisiin, joita ovat mm. musiikki ja kuvaamataito. Varsinkin teknokraattisessa Suomessa välillä tuntuu siltä, että kovat luonnontieteet ovat ainoita joilla on oikeaa todistusvoimaa, eikä muita kuin Excelin numeroita oikeasti tarvita. Pystyisimmekö kuitenkin saamaan yhteiskuntaan ja ihmisten elämään suuremman vaikutuksen, ohittamalla ennakkoluulot -tässä tapauksessa tieteeseen kohdistuvat- jos kaikki diggailisivat free jazzia, jonka juju kai on se, että uutta ei pelätä?

Professori Tapani Tammiston muistolle

.
Professori Tapani Tammisto

Arto Tapani Tammisto oli Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan ensimmäinen anestesiologian professori 1971-1995. Hän siirtyi ajasta ikuisuuteen toukokuun 23. päivänä pitkän sairauden uuvuttamana. Hänen muistokseen toivon teidän viettävän hetken suomalaisen anestesiologian ja sen opetuksen uranuurtajan ansioiden parissa.

Toimin Tapani Tammiston apulaispettajana usean vuoden ajan. Joka kevät hän huokaisi: taas tuli risuja opiskelijoilta, koska en luenossani kertonut tarkalleen mitä ainetta ja kuinka paljon pitää antaa, jotta potilaan saa nukkumaan, pidettyä unessa ja taas herätettyä. Professori Tammiston luennolla käytiin läpi erilaisia mahdollisuuksia, joita anestesialääkäri voisi soveltaa tilanteesta riippuen. Näihin tilateisiin vaikuttivat potilas, leikkaus sekä käytettävissä olevat laitteet ja lääkkeet. Yliopistosairaalan leikkaussalissa nukuttaminen on aivan eri asia kuin kenttäolosuhteissa kriisialueella. Ymmärtääkseen mikä missäkin on turvallista täytyi anestesialääkärin hallita ihmisen fysiologia ja farmakologia perinpohjaisesti. Tapanin lohdutuksesi saatoin myöhempinä vuosina kertoa, että myös useat, erityisesti akateemisen polun valinneet opiskelijat, olivat nauttineet hänen pohdiskelevista ja älykkäistä luennoistaan. Niiden antaman opin voimalla saatoin minäkin mennä kesätyöpaikkaani opiskelemaan “miten tässä talossa anestesia toteutetaan”.

Sain lääketieteen kandidaattina kuukauden perehdytysen jälkeen viisi leikkaussalia kirurgeineen hoidettavakseni ensimmäisenä kesänä, jolloin toimin lääkärinä aluesairaalassa. Paikallisen ylilääkärin ohje oli olla käyttämättä EKG-seurantaa alle 50-vuotiailla, jotteivät anestesiasairaahoitajat turhaan huolestu. Hengityskoneen säädöt laskettiin nomogrammien avulla. Anestesiamuotoja oli kahta eri lajia: yksi alle 50-vuotiaille ja toinen yli 50-vuotiaille. Muuten anestesian toteutuksen tukena ei ollut muuta kuin sormi pulssilla ja ajoittain mitattu verenpaine.

HYKSin anestesiatoiminta olikin sitten aivan eri maailmasta. Tapani Tammiston mielestä jokainen anestesia oli fysiologis-farmakologinen kliiinen tutkimus, jossa potilaan hyvinvointia tuli jatkuvasti monitoroida. Tapani tutki erilaisia uusia lihasrelaksantteja, joita noihin aikoihin tuli kliiniseen käyttöön tiuhaan tahtiin. Hermo-lihasliitoksen toiminnan jatkuva monitorointi mahdollisti täsmäannostelun, jonka avulla potilaan lihasvoima saatiin sopivasti palautettua leikkauksen päätyttyä.

Tapani oli erityisen kiinostunut kivun hoidosta. Myös useita uusia analgeetteja syntetisoitiin noina vuosina ja niiden kliinisen farmakologian selvittäminen oli yksi keskeisiä tutkimusalueita. Tapani havaitsi potilaiden suuret yksilölliset erot kipulääkityksen tarpeesssa. Hän ryhtyi kehittämään HYKSin lääkintätekniikan kanssa laitetta, jolla potilas pystyisi itse ohjaamaan kipulääkitystään anestesialääkärin asettamien turvarajojen puitteissa. Insinöörien taidot tai sairaalan resurssit eivät riittäneet kaupallisen tuotteen synnyttämiseen. Prototyyppi on nähtävissä anestesiaklinikan “museossa”. Ulkomaiset firmat parempine resursseineen tuottivat ajan myötä erilaisia versioita näistä PCA-laitteista (patient controlled analgesia), jotka ovat postoperatiivisen kivunhoidon päivittäisiä työkaluja myös tänä päivänä.

Tapani lähetti myös anestesialääkäri Irma Tigerstedtin Yhdysvaltoihin opiskelemaan kipulääketiedettä ja sittemmin perustamaan Suomen ensimmäisen kipupoliklinikan Meilahden sairaalaan. Tapani osallistui myös aktiivisesti keskusteluun eutanasiasta ja kuolevan potilaan hoidosta. Hän oli mukana työryhmässä, joka kirjoitti Lääkintöhallituksen ohjekirjeen kuolevan potilaan hoidosta 1982. Se loi perustan nykyiselle saattohoidolle.

Potilasturvallisuuden parantaminen monitoroinnin avulla oli professori Tammiston merkittäviä saavutuksia. Hänen tutkimuksensa olivat pitkälti suomalaisen Datexin menestyksen taustalla. Erityisen merkittävä oli uloshengitysilman hiilidioksidipitoisuuden mittaaminen. Sen avulla potilaan ventilaatio osattiin säätää sopivalle tasolle sekä pystyttiin varmistamaan intubaatioputken oikea sijainti. Noihin aikoihin saattoi tehdä tutkimusta, jossa potilas intuboitiin anestesian induktiossa joko trakeaan tai esofagukseen. Tutkimusryhmän jäsen seurasi ulohengitysilman hiilidioksidikäyrää ja ilmoitti missä uskoi putken olevan. Menetelmä osoittautui erittäin herkäksi havaitsemaan esofagusintubaation tilanteessa, jossa äänihuulia ei saatu näkyviin. Tutkimuksesta tehtyä käsikirjoitusta tarjottiin amerikkalaiseen lehteen, joka hylkäsi sen “humpuukina”. Sittemmin mentelmästä on tullut vakiotoimenpide myös Yhdysvalloissa, jossa havahduttiin esofagusintubaatioiden aiheuttamiin aivokuolemiin ja niiden kustanuksiin.

Viimeisinä vuosinaan ennen eläkkelle lähtöä Tapani Tammisto työskenteli haasteellisimman monitorointikohteen parissa. Hän halusi kehittää laitteen, jonka avulla anestesialääkäri tietää nukkuuko potilas vai ei. Potilas kytkettiin ABM:ään eli Anaesthesia and Brain Monitoriin (kliinikkokielellä “otsaryppykoneeseen”), joka monitoroi EEG:n ja otsalihaksen toimintaa. ABM:stä ei tullut kliinistä työkalua, mutta sen parissa tehty työ johti uusiin sovelluksiin, joita tänä päivänä käytetään niin leikkaussaleissa kuin teho-osastoillakin. Aiheeseen liittyvä tutkimus jatkuu Datexin ostaneessa GE:ssa.

Tapani Tammisto johti professorina ja ylilääkärinä klinikkaa leikkausosastolla, joko salissa tai anestesialääkäreiden yhteisen kanslian kirjoitusnurkkauksessa. Hän oli aina läsnä, opastamassa, innostamassa, kyseenalaistamassa ja keskustelemassa. Hallinnosta hän ei juuri välitänyt, mutta anestesiologian kehitykseen hän jätti valtavan kädenjäljen.

Professori Tammisto otti käyttöön myös erinomaisen edistyksellisiä ja vaikuttavia opetusmenetelmiä. Kun hyvin nopeavaikutteisesta lihasrelaksantista suksametonista oltiin luopumassa pitkävaikutteisten ja vähemmän haittoja aiheuttavien uusien relaksanttien tultua markkinoille, hän halusi muistuttaa nuoria lääkäreitä tilanteista, joissa suksametonia kuitenkin vielä tarvitaan. Teimme aamumeetingiä varten radiodokumentin, jossa nuori itsevarma apulaislääkäri ruiskuttaa huoletta pitkävaikutteisen lihasrelaksantin potilaan laskimoon havaitakseen, ettei pysty sen enempää intuboimaan kuin ventiloimaankaan potilasta. Potilas alkaa oksentaa, leikkauspöytä on juttunut paikoilleen eikä Trendelenburgin asentoa saada aikaiseksi.

Lopuksi soi Mahlerin ylösnousemussinfonia potilaan hengen siirtyessä ajasta ikuisuuteen.

Opetus ja tutkimus, ei opetus tai tutkimus

 

Liisa Kauppi

Joskus tuntuu tarpeelliselta palata perusasioiden äärelle. Kiitos professori Christian Lindqvistille tämänkertaisen kirjoitukseni inspiraatiosta hänen viimetorstaisesta mielipidekirjoituksestaan Helsingin Sanomissa otsikolla “Kaikista lääkäreistä ei tarvitse tehdä tutkijoita”.

Kaikista lääkäreistä ei tarvitse tehdä tutkijoita, mutta kaikilla lääkäreillä, myös terveyskeskuslääkäreillä, on oltava perustaidot relevantin ja luotettavan tutkimustiedon hakemiseen, ymmärtämiseen ja soveltamiseen. Väitän, että tämä taito on nykyään tärkeämpi kuin koskaan aikaisemmin.

Terveystietoa sekä ns. vaihtoehtoisia tosiasioita on saatavilla helpommin ja enemmän kuin koskaan. Jälkimmäisen sateenvarjon alla majailee monenlaista, jota vastaan on kyettävä taistelemaan, alkaen uskomuksista tarkoituksellisiin harhaanjohtavuuksiin ja aina suoranaisiin valheisiin asti. Potilas osaa tulla vastaanotolle valmiiksi itsediagnoosinsa googlanneena, mutta hänellä on yleensä vain vähän keinoja erotella oikea tieto väärästä. Lääkärillä on oltava valmiudet tieteellisen (ja muunkin) tiedon kriittiseen arviointiin sekä kyky perustella näkemyksensä.

Yliopistomme perustehtävät ovat tutkimus, opetus ja yhteiskunnallinen vuorovaikutus. Nämä on määrätty yliopistolaissa. “Yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä […] sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. […]” (Yliopistolaki 2 §). Nämä perustehtävät eivät siis ole mitään tiedekuntatasolla päätettäviä painotuksia.

Tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta pyrimme parhaamme mukaan antamaan. Koska aikaa perustutkinnon suorittamiseen on rajallisesti, kandiopiskelijat eivät pysty kovin syvällisesti perehtymään tutkimukseen ja tieteelliseen lähestymistapaan. Siihen tarjoutuu tutkimusorientoituneiden opiskelijoiden huomattavasti harvalukuisemmalle joukolle mahdollisuus myöhemmin, väitöskirjavaiheessa.

Onneksi yliopistomme mistään tiedekunnasta ei kuitenkaan voi valmistua ilman tieteellistä opinnäytetyötä. Lääketieteellisen tiedekunnan syventävät opinnot ja niihin liittyvä tutkielma ovat laajuudeltaan 20 opintopistettä, mikä on opinnäytteen kevytversio verratuna monilla muilla aloilla vaadittavaan pro gradu-tutkielmaan (yleensä 40 op). Kuitenkin syvärit antavat tilaisuuden päästä näkemään oikeaa tutkimusta vilaukselta, sekä tärkeän omakohtaisen oppimiskokemuksen itsenäisestä tiedon hankinnasta ja jäsentelystä. Syväritutkielmat harvemmin sisältävät merkittäviä tutkimuslöydöksiä, eikä tämä ole tarkoituskaan – tarkastelkaamme sen sijaan syväreitä yhtenä isoista ensiaskeleista elinikäisen oppimisen tiellä, eikä pakollisena tai jopa turhana koettelemuksena.

Opetuksen ja tutkimuksen vastakkainasettelu ei palvele ketään. Parhaimmillaan opetus ja tutkimus nivoutuvat yhteen harmoniseksi ja loogiseksi kokonaisuudeksi. Opettajakuntamme aktiivisuus tutkimuksen saralla on tässä elinehto. Jokaisella meistä on käytettävissä vain 24 tuntia päivässä, ja onkin luonnollista, että huippuopettaja ei yleensä samanaikaisesti ole huippututkija (ja päinvastoin). Kuitenkin yliopistomme hivuttautuessa ranking-listoilla kohti maailman korkeatasoisimpia korkeakouluja, opetus ei voi asua omassa karsinassaan ja tutkimus toisessa. Syön labratakkini, jos jostain löytyy todisteita siitä, että terveyskeskusten lääkäripulakaan tällaisella segregaatiojärjestelyllä helpottaisi.

 

Liisa Kauppi
liisa.kauppi@helsinki.fi
Apulaisprofessori (Solun kasvun säätely)
Genomibiologian tutkimusohjelma, Tutkimusohjelmayksikkö Lääketieteellisen tiedekunnan tiedekuntaneuvoston ja tutkimusneuvoston jäsen

CRISPR-Cas koskettaa jo kliinikoita ja eetikoitakin

Meidän potilaita hoitavien kliinikoidenkin kannattaa nyt seurata silmä tarkkana, mitä tapahtuu molekyylimaailmassa. Meistä varttuneimmat muistavat 1980-luvulla koetun hypen, kun DNA:n monistukseen käytettävä PCR-tekniikka teki geeneistä kirjaimellisesti käsin kosketeltavaa kamaa. Toinen vastaava kukonaskel oli indusoitujen pluripotenttien kantasolujen (iPSC) putkahtaminen tutkijoiden käyttöön vuonna 2006. Mutta lääketieteellisten mahdollisuuksien meressä CRISPR-Cas saattaa vyöryä näidenkin yli.

CRISPR-Cas-menetelmän perusajatuksen kehittäjiksi mainitaan yleisesti yhdysvaltalainen Jennifer Doudna ja ranskalainen Emmanuelle Charpentier, jotka julkaisivat Science-lehdessä 2012 läpimurtoartikkelinsa.  Terapeuttisessa CRISPR-sovelluksessa ”hoitavan” molekyylikompleksin RNA-jakso tunnistaa kohde-DNA:n halutun ”hoidettavan” sekvenssin, jolloin kompleksiin ujutettu Cas9-nukleaasi katkaisee DNA-kaksoiskierteen tarkoin valikoidusta kohdasta, minkä jälkeen tätä katkaisukohtaa voidaan muuttaa DNA-templaatin avulla. Menetelmää kuvataan yllättävän yksinkertaiseksi ja halvaksikin, mutta tuskinpa sentään näitä reseptejä kyetään käyttämään täysin kouluttamattomien puoskarien keittiöissä.

CRISPR-Cas-tekniikat ovat varhaisvuosistaan saakka altistuneet koville kaupallisille väännöille ja patenttiristiriidoille. Ehkä tämä on myös osasyy siihen, ettei menetelmälle epäilyksettä kuuluvaa Nobelia ole vielä pystytty jakamaan oikeaan osoitteeseen. Teknologian markkina-arvon arvellaan kasvavan muutamassa vuodessa noin 5 miljardiin dollariin/vuosi. Patenteista riitelevät tällä hetkellä kovaäänisimmin Kalifornian yliopisto/Berkeley ja Harvardin yliopistoon assosioituva Broad Instituutti. Huhtikuussa 2017 jälkimmäinen siirtyi 1–0 johtoon, mutta peli on vielä kesken – ja muistetaan että maailmassa on hävitty jopa 3–0 alkaneita otteluita.

Vaikka tavanmukainen ”lisäävä” geenihoito soveltuu ainakin jossain määrin toimimattoman geenin korvaukseen esimerkiksi immuunipuutostiloissa tai verenvuototaudeissa, se sopii huonosti toiminnanlisäysmutaation (gain-of-function) tai tiukan säätelyn omaavan geenin korjaamiseen. CRISPR-Cas-perusteinen geeninmuokkaus välttää nämä ongelmat: sen avulla viallisia geenejä voidaan saattaa toimiviksi tai toimimattomiksi, ja periaatteessa vain mielikuvitus rajoittaa mahdollisuuksia. CRISPR-Cas-menetelmää voidaan viritellä in vitro, jolloin potilaasta otetut solut – esimerkiksi lymfosyytit  – muokataan laboratoriossa ja sitten palautetaan potilaaseen, tai jopa in vivo, jolloin CRISR-Cas-reagenssi viedään suoraan potilaaseen, jossa se sitten päätyy kohteeseensa. Teknologiaa voidaan kohdentaa somaattisiin soluihin ja – mikä erittäin merkittävää – myös sukusoluihin, jolloin DNA:n muutos myös periytyy jälkipolville.

CRISPR-Cas-tekniikoiden lääketieteellisissä sovelluksissa kisaavat tällä hetkellä erityisesti Yhdysvallat ja Kiina. Kliiniset faasin 1/2 kokeet ovat ilmeisesti juuri alkaneet mm. keuhkosyövän hoidossa, jolloin tavoitteena on vaimentaa potilaan lymfosyyttien PD-1-molekyyli, joka pyrkisi jarruttamaan tuumorisoluihin kohdistuvaa immuunivastetta. Muita attraktiivisia kohteita ovat esimerkiksi sirppisoluanemian, Duchennen lihasdystrofian ja alfa-1-antitrypsiinin puutoksen korjaavat geenimuokkaukset.

Vaikka matkaa kliinisiin läpimurtoihin vielä riittää, uuden geenimuokkauksen arvaamattoman nopeat ja laajat mahdollisuudet ovat äskettäin saaneet Yhdysvaltain tiedejärjestöt (US National Academy of Sciences ja National Academy of Medicine) puuttumaan asiaan ja laatimaan suosituksen genomimuokkauksen eri menetelmien (CRISPR-Cas-tekniikoiden ohella sinkkisormi- ja TALEN-nukleaaseihin perustuvat tekniikat) käytöstä laboratoriossa ja klinikassa (http://nationalacademies.org/gene-editing/index.htm, ks. myös Nature Genetics 5/2017 s. 653, ja JAMA 9.5.2017 s. 1829). Taustalla olevassa komiteassa istui tutkijoita, kliinikoita, säätelyn asiantuntijoita ja bioeetikoita.

Toimikunta ei odotetusti näe merkittäviä esteitä CRISPR-Casin käytössä perustutkimuksen aseena tai sairauksien hoitoonkaan tarkoitetussa geenimuokkauksessa. Mutta on mielenkiintoista, että suositus ottaa jopa yllättävänkin myönteistä kantaa itusolulinjan muokkaukseen ja ehdottaa, että teknologian nopean kehityksen myötä periytyviin muutoksiinkin johtuva sukusolujen muokkaus tulisi olla mahdollista ”in the not-so-distant future”.  Tällöin edellytettäisiin, että tavoitteena on estää vakava sairaus, geenimuokkaus kohdistuu yksinomaan sairautta aiheuttavaan kohdegeeniin, käytettävissä ei ole järkeviä vaihtoehtoja, tarvittava prekliininen ja kliininen tieto toimenpiteen terveysvaikutuksista on olemassa, muokkauksesta käydään avointa yhteiskunnallista keskustelua ja huolehditaan myös siitä, että teknologia ei leviä vakavien sairauksien hoidosta yksilön ominaisuuksien muunteluun (”enhancement”). Tosin mietinnön laatijat toteavat osin vaikeaksi määritellä eroa ”enhancementin” ja sairauden eston/hoidon välillä. Niin tai näin, varmaan paljon virtaa vielä vettä Mississipissä ennen kuin Yhdysvaltain lainlaatija on valmis hyväksymään tämän suosituksen koko sisällön.

CRISPR-Cas siis kyllä tulee – oletko valmis? Tulemme saamaan maanmainion uuden välineen monien vakavien sairauksien hoitoon, joskin kehityksen tarkkaa aikataulua on vielä hankala arvioida. Haluamme myös mahdollisesti korjata hedelmöitetyssä munasolussa tai alkiossa istuvan Huntingtonin tautia tai hengenvaarallista arytmiaa aiheuttavan geenin. Haluammeko myös saman tien korjata sen sisältämät geenivirheet, jotka altistavat vaikkapa Alzheimerin taudille, lukihäiriölle tai alkoholismille?

Kimmo Kontula
kimmo.kontula@hus.fi
Sisätautiopin professori, ylilääkäri
HY ja HYKS