Tiedostamattomat ennakko-oletukset muovaavat tulkintojamme, asenteitamme, arvioitamme ja päätöksiämme erilaisin tavoin. Tätä ei enää pidetä pelkästään psykologisena kuriositeettina, vaan valistuneet työyhteisöt ovat pyrkineet ottamaan ilmiön huomioon henkilöstöpolitiikassaan, koska on mahdollista, että esimerkiksi sukupuoleen, etnisyyteen tai ihonväriin liittyvät ennakko-oletukset voivat vaikuttaa arvioihin, joita teemme ihmisten sopivuudesta erilaisiin työtehtäviin.
Minkälaiset tiedostamattomat ennakko-oletukset puolestaan muovaavat käsityksiämme itse tiedostamattomista ennakko-oletuksista itsestään ja niiden vaikutuksista käyttäytymiseemme? Joku voisi kysyä, miksei evoluutio ole kehittänyt täydellisen rationaalista älyä, joka ottaisi päätöksenteossaan huomioon vain relevantit, asiaankuuluvat tekijät, ja jonka toimintaa eivät tiedostamattomat, mahdollisesti irrationaaliset tekijät häiritse? Toinen puolestaan saattaa vakaasti olla sitä mieltä, että tekee vain harkittuja, rationaalisia johtopäätöksiä ilman epämääräisiä tiedostamattomia vaikutteita. Mistä viitekehyksestä tulkitsemme psykologisia tutkimustuloksia?
Kansantajuistetun psykologian piirissä yksi keskeinen, useimmille tiedostamaton ihmismieltä koskeva ennakko-oletusten lähde on länsimaisen filosofian analyyttinen, loogisuutta ja tietoisen ajattelun ensisijaisuutta korostava perinne, joka on ollut vahvasti läsnä esimerkiksi kognitiivisen psykologian kehityksessä 1940-luvulta lähtien. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten kuvataan erilaisia inhimillisen ajattelun vinoumia ja päättelyn ja päätöksenteon eroja rationaaliseen tai normatiiviseen ajatteluun. Rationaalisuus tässä viitekehyksessä liittyy tietoiseen, loogisia päättelysääntöjä noudattavaan ajattelun ihanteeseen.
Vaikka kognitiotieteen piirissä tehtiin ensimmäiset kokeilut keinotekoisten hermoverkkojen kanssa jo 1950-luvulla (McClelland, J. L., Rumelhart, 1986), niillä ei päästy sen aikaisilla datamäärillä kovin pitkälle ja painopiste kognitiotutkimuksessa säilyi siinä, miten ihmisen tulisi loogisesti käsitellä informaatiota ratkaistakseen erilaisia ongelmia (Simon, 1979). Mallina pidettiin filosofian piirissä kehitettyä formaalia logiikkaa, johon pitkälti perustuu nykyaikainen informaatioteknologia.
Esimerkiksi päätöksenteossa ihmisten oletettiin noudattavan erityisiä loogisia ajattelusääntöjä tai päätöksentekostrategioita, kuten ”painota kunkin vaihtoehdon kunkin ominaisuuden hyöty sen tärkeyden mukaan ja summaa hyödyt yhteen, niin valitset parhaan vaihtoehdon” (Payne, Bettman, & Johnson, 1988). Näin ainakin ideaalitilanteessa. Poikkeamien ideaalitilanteista oletettiin johtuvan ihmisen kognitiivisen järjestelmän, kuten työmuistin rajoituksista, jolloin usein optimaalisemmaksi oletettiin yksinkertaisemmat päättelysäännöt, kuten valitse vaihtoehto, joka on paras tärkeimmän ominaisuuden suhteen.
Tutkijoiden kiusana kuitenkin olivat koehenkilöiden intuitiot ja laboratorioon koehenkilöiden elämästä tunkevat henkilökohtaiset merkitykset, jotka koettiin häiriömuuttujiksi. Jotta päätöksentekostrategioita olisi ollut mahdollista tutkia objektiivisesti, koehenkilöiden olisi tullut käyttää päätöksissään ainoastaan kokeenjohtajien näille antamia tietoja.
Osa tutkijoista pyrki eroon merkityksistä esimerkiksi käyttämällä koehenkilöiden kannalta täysin merkityksettömiä ärsykkeitä, kuten abstrakteja kuvioita tai merkityksettömiä tavuja (Bagassi & Macchi, 2016), osa taas alkoi tutkia sitä, miten intuitiot erosivat rationaalisesta ajattelusta, jota formaali logiikka tai tilastollinen päätöksentekotiede tutki (esim. Kahneman, 2003).
Samaan tapaan visuaalisen havainnon oletettiin tapahtuvan siten, että aivot kokoavat yksinkertaisista piirteistä, kuten rajaviivoista, yhä monimutkaisempia kokonaisuuksia (Marr, 1982). Taustalla oli tässäkin analyyttinen ajatus siitä, että jos hajotamme kuvat osiin, ne muodostavat yhä yksinkertaisempia ja yksinkertaisempia osia, kunnes lopulta päädymme visuaalisen informaation perusosasiin. Aivojen ajateltiin luovan visuaaliset havainnot päinvastaisella prosessilla, kooten ne loogisesti yksittäisistä osista erilaisia sääntöjä noudattamalla. 1970-luvulla tällaisia teorioita oli jo mahdollista mallintaa tietokoneilla, jotka nekin olivat analyyttisen perinteen tuote.
Toisinajattelijoitakin analyyttiselle perinteelle on ollut: esimerkiksi Gary Klein (1993) kuvasi päätöksentekoa luonnollisissa ympäristöissä ja totesi sen eroavan huomattavasti analyyttisestä ideaalista. Esimerkiksi palomiehet eivät tee vertailua vaihtoehtojen välillä, vaan tunnistavat suoraan tilanteen perusteella sopivan toimintamallin.
Havaintopsykologian puolella James J. Gibson (1979) oli sitä mieltä, että näemme kolmiulotteisen näkymän suoraan. Toisin sanoen tilan tuntu ei synny siten, että päättelemme tiedostamattamme erilaisista vihjeistä esineiden sijainnin kolmiulotteisessa tilassa, vaan ne ovat paikoillaan jo havainnossamme. Gibson ei itse asiassa ollut ensimmäinen, joka esitti tällaisia näkemyksiä suorasta havaitsemisesta.
Ranskalainen filosofi Maurice Merleau-Ponty (1962), joka oli perehtynyt saksalaisen Gestalt-psykologian perinteeseen ja silloin uuteen tieteenalaan, neuropsykologiaan, esitti vastaavan tyyppisiä ajatuksia suorasta havaitsemisesta jo vuonna 1945. Merleau-Pontyn mukaan havaintomme eivät koostu osien yhdistelystä, vaan havaintomme ovat ensi sijassa kokonaisuuksia ja yksityiskohtien analysointi tapahtuu vasta tämän jälkeen. Analyysi on ajattelun, siis lähinnä omien ennakkoluulojemme ohjaamaa, eikä kerro itse havaintokokemuksen synnystä mitään.
Kannattaa huomioida, että Merleau-Ponty ei edustanut analyyttisen filosofian perinnettä, vaan akateemiselle psykologialle vieraampaa ns. mannermaisen filosofian fenomenologista suuntausta, joka korosti reflektoimattoman kokemisen ensisijaisuutta ajattelun sijaan.
Fenomenologisen ja analyyttisen perinteen suhde ajattelemiseen ja kokemiseen on jokseenkin päinvastainen: siinä missä analyyttinen perinne pitää subjektiivista kokemusta loogista ajattelua häiritsevänä tekijänä, fenomenologian mukaan ajattelumme ennakkokäsitykset vaikeuttavat pääsyä kokemuksiin sellaisena kuin ne ilmenevät reflektoimattomana. Mielenkiintoista kyllä myös kokeellisen psykologian piiristä on noussut näkemyksiä, joiden mukaan ajattelu voi vieraannuttaa ihmisen omista kokemuksistaan (Schooler & Schreiber, 2004).
Gibsonin ajatus siitä, että näemme visuaalisen näkymään suoraan, ilman välivaiheita jotka analysoivat näkymän ja kokoavat yksityiskohdista havaitun näkymän, tuntuu erikoiselta, jos on tottunut ajatukseen tietokoneen kaltaisesta, loogisesti toimivasta mielestä. Viimeaikainen neurotiede on kuitenkin avannut keinoja ymmärtää mekanismeja, joilla tällainen suora havaitseminen olisi mahdollista.
Ensiksikin, näköjärjestelmä ei välittömästi luo yksityiskohtaista kuvaa näkymästä, vaan havainto alkaa ydinkohdat sisältävästä rautalankamallista ja yksityiskohtien tarkastelu tapahtuu tämän mallin puitteissa tarkkaavaisuutta kohdistamalla (Crick & Koch, 2003; Hochstein & Ahissar, 2002). Analyyttinen havainto, kuten Merleau-Ponty väitti, todellakin seuraa vasta kokonaishahmon havaitsemisen jälkeen, ja havainto on lähtökohtaisesti hypoteesi, jota tarkennetaan yksityiskohtien tarkastelulla. Aivoissa tämä tarkoittaa monimutkaista, vuorovaikuttavaa tiedonvaihtoa eri aivoalueiden välillä, ei loogisiä päättelysääntöjä.
Suora havaitsemisen fenomenologia, jota sekä Gibson että Merleau-Ponty kuvailevat, ja Kleinin kuvaama tunnistamiseen perustuva päätöksenteko voi myös liittyä aivojen ennakoivaan tapaan toimia (Clark, 2013). Kun avaan silmät, minulla on yleensä edessäni sama näkymä kuin laittaessani ne kiinni. Aivojeni ei tarvitse joka hetki rakentaa näkymää tyhjästä, lähtien pienimmistä visuaalisista yksityiskohdista, vaan se voi ennakoida suurimman osan näkymän ydinkohdista, toimia niiden varassa ja hakea tietoa yksityiskohdista silloin kun se on tarpeen.
Aivot pystyvät mukautumaan kameleonttimaisesti ympäristöönsä niin hyvin, etteivät samanlaisena toistuvat ilmiöt edes aiheuta aivoissa mitattavaa vastetta – mikä puolestaan selittää hyvin sen, miksi alamme helposti pitää asioita niin itsestään selvinä, ettemme edes huomaa niitä.
Ihmisen toimintaa olisi vaikea ymmärtää ilman tällaista kykyä ennakoida tulevaa; miten esimerkiksi osuisimme palloon pallopeleissä, jos havaintomme pitäisi aina rakentaa yksityiskohdista alkaen, jonka jälkeen olisi valittava sopiva motorinen reaktio havaintoon? Hermosignaalit ovat esimerkiksi tietokoneeseen verrattuna toivottaman hitaita.
Toinen fenomenologiasta nouseva idea, jota Merleau-Ponty painottaa, on se, että myös jako mieleen ja ruumiiseen, tai vastaavasti subjektiiviseen ja objektiiviseen, on sekin ajattelumme luoma ennakko-oletus, ei asioiden todellinen tila. Kokemuksemme ovat pohjimmiltaan ruumiillisia, eikä ajattelumme elä siitä irrallaan. Tämän tekstin alussa käsitelty tilanne, jossa rationaaliseen päätöksentekoon sotkeutuu irrationaalisia tekijöitä, juontaa nimenomaisesti ajatuksesta, että on olemassa objektiivisesti paras vaihtoehto, johon on mahdollista päästä rationaalisella ajattelulla – formaalilla logiikalla – mutta jonka subjektiiviset vaikuttimet, kuten tunteet, estävät.
Tällekään analyyttistä ajattelua ja logiikkaa korostavalle teorialle ei löydy tukea: Antonio Damasio (1994) esimerkiksi kuvaa potilasta, joka menetti aivovamman seurauksena kykynsä kokea tunteita, mutta säilytti muuten normaalit älyllisen kykynsä. Mielenkiintoista kyllä aivovamman seurauksena ei syntynyt ylivertaisen rationaalista päätöksentekijää, jota irrationaaliset emootiot eivät häiritse, vaan ihminen, jolle päätösten tekeminen oli lähes mahdotonta. Näyttäisi siltä, ettei ajattelu ole rationaalinen herra talossa ja tunteet irrationaalinen renki, vaan läheisesti tunteisiin linkittyvät keholliset prosessit lopulta vastaavat mieltymysten synnystä ja ajattelu on ainoastaan päätöksentekoa tukevaa toimintaa.
Juuri mikään päätöksistämme ei tapahdu tyhjiössä, vaan hyödynnämme päätöksenteossa usein tiedostamattamme kaikkea kokemusta, jota olemme elämämme aikana ehtineet saada. Tiedostamatonta ei pidä ymmärtää tässä freudilaisena alitajuntana, joka elää omaa elämäänsä ja ohjailee ihmisiä heidän tietämättään; pikemminkin kyse on siitä, ettemme yleensä ole tietoisia siitä, että oma perspektiivimme on yksi monista mahdollisista ja että maailmaa voisi käsitteellistää ja luokitella lukemattomin eri tavoin.
Havaintomme ja käsityksemme asioista myös perustuvat ennakointiin, joka on tiedostamatonta: jos havainnollemme on useita mahdollisia selityksiä, valitsemme automaattisesti todennäköisimmän. Todennäköisyyden arviointi vaatii tietoa ilmiöiden yleisyydestä, joka puolestaan perustuu kokemuksiimme; ei objektiiviseen tietoon, johon meillä ei yleensä ole pääsyä. Se, että tunteet tai tiedostamattomat ennakko-oletukset vaikuttavat päätöksiimme ja havaintoihimme, ei siis itsessään ole irrationaalista. Rationaalinen toiminta sen sijaan olisi mahdotonta ilman että toisimme päätöksiimme mukaan omia aikaisempia kokemuksiamme.
Ongelma ei siis ole niinkään tiedostamattomissa ennakko-oletuksissa tai siinä, miten teemme johtopäätöksiä saamastamme tiedosta, vaan siinä, kuinka vinoutunut se otos maailmasta on, johon suhteutamme saamamme tiedot päätöksentekotilanteessa. Looginen ja analyyttinen lähestyminen itsessään on harvoin ratkaisu inhimillisiin ongelmiin, mutta se voi olla avuksi silloin, kun ihminen on tietoinen omien kokemustensa rajoituksista.
Tuomas Leisti
Tutkijatohtori
Psykologian ja logopedian osasto
Lähteet:
Bagassi, M., & Macchi, L. (2016). The interpretative function and the emergence of unconscious analytic thought. In L. Macchi, M. Bagassi, & R. Viale (Eds.), Cognitive unconscious and human rationality (pp. 43–76). Cambridge, MA, USA: MIT Press.
Clark, A. (2013). Whatever next? Predictive brains, situated agents, and the future of cognitive science. Behavioral and Brain Sciences, 36, 181–253. https://doi.org/10.1017/S0140525X12000477
Crick, F., & Koch, C. (2003). A framework for consciousness. Nature Neuroscience, 6, 119–126. https://doi.org/10.1038/nn0203-119
Damasio, A. (1994). Descartes’ error: Emotion, reason, and the human brain. New York, USA: Putnam Publishing.
Gibson, J. J. (1979). The ecological approach to visual perception. Boston: Houghton Mifflin.
Hochstein, S., & Ahissar, M. (2002). View from the top: Hierarchies and reverse hierarchies in the visual system. Neuron, 36, 791–804.
Kahneman, D. (2003). A perspective on judgment and choice: mapping bounded rationality. The American Psychologist, 58(9), 697–720. https://doi.org/10.1037/0003-066X.58.9.697
Klein, G. A. (1993). A recognition primed decision ( RPD ) model of rapid decision making. In G. A. Klein, J. Orasanu, R. Calderwood, & C. E. Zsambok (Eds.), Decision making in action: Models and methods (pp. 138–147). Norwood, NJ: Ablex.
Marr, D. (1982). Vision: A computational investigation into the human representation and processing of visual information. Cambridge, MA, USA: MIT Press.
McClelland, J. L., Rumelhart, D. E. (1986). Parallel distributed processing. Explorations in the Microstructure of Cognition. Cambridge, MA, USA: MIT Press.
Merleau-Ponty, M. (1962). Phenomenology of perception. London, UK: Routledge & Kegan Paul.
Payne, J. W., Bettman, J. R., & Johnson, E. J. (1988). Adaptive strategy selection in decision making. Journal of Experimental Psychology: Learning, Memory, and Cognition, 14, 534–552.
Schooler, J. W., & Schreiber, C. A. (2004). Experience, meta-consciousness, and the paradox of introspection. Journal of Consciousness Studies, 11, 17–39.
Simon, H. A. (1979). Information processing models of cognition. Annual Review of Psychology, 30, 363–396.
Yksilöinä kuulumme lukemattomiin yhteisöihin, jotka ovat näkyviä ja näkymättömiä unioneja sosiaalisessa avaruudessa. Yhteisöt laskostuvat toistensa sisään – Helsingin yliopiston koulutusohjelmat ovat yhteisöjä ison yliopistoyhteisön ja tiedekuntayhteisön sisällä. Opiskelijat muodostavat pääluvultaan suurimman osan koulutusohjelman yhteisöstä. Yhteisöön kuuluu tutkijoita, jotka opettavat ja opettajia, jotka tutkivat, riippuen puhujasta ja kontekstista. Kaikkia tarvitaan.
Viime keväästä, maaliskuun puolivälistä alkaen olemme eläneet erittäin poikkeuksellisia aikoja koronapandemian takia. Poikkeustila, yhteiskunnan melkoisen täydellinen sulkeminen ja tehokas terveydenhuolto pitävät meidät kuitenkin hyvin pystyssä. Samaan aikaan yliopistolla opetus- ja tutkimushenkilökunnalle tuli valtavasti haasteita pystyä suoriutumaan välttämättömistä töistä. Vastaavasti opiskelijoille ei ollut helppoa jatkaa lähes kaikkea oppimista etänä.
Hyvin monien ihmisten tartuttajia kutsutaan lehdistössä supertartuttajiksi tai viruslingoiksi. Luulin että he ovat potilaita, jotka ovat muita tehokkaampia tartuttajia. Nyt en enää usko tuohon ainakaan Covid-19:n osalta. Supertartuttaja on todennäköisesti täysin normaali Covid-19-virusta poteva henkilö. Virus on virus on virus on virus. Sen tartunnasta seuraa useimmiten samantapainen taudinkuva eri ihmisryhmissä. Uuden korona-viruksen vaikea tautimuoto liittyy korkeaan ikään, lihavuuteen ja perussairauksiin. Lapsilla oireet ovat lieviä ja tartunta johtaa harvoin vaikeaan sairauteen, vaikka siitäkin on esimerkkejä (S. Riphagen ym. Lancet 2020). Kattavissa seulontatutkimuksissa oireettomia kantajia on noin puolet tartunnan saaneista. Ehkä paras aineisto löytyy italialaisesta Vo:n kylästä, jossa kaikki testattiin (https://www.medrxiv.org/content/10.1101/2020.04.17.20053157v1.full.pdf).
Lääkkeet ovat keskeisiä välineitä lääkärin työkalupakissa. Ne parantavat ja lievittävät oireita, mutta ne voivat myös aiheuttaa hankalia haittoja, jopa kuolemia, jos niitä ei käytetä oikein. Farmakologian opetus, oppien ylläpito ja päivittämien sekä yksittäisen potilaan hyvä tuntemus ovat turvallisen potilashoidon peruskiviä. Saimme viime viikolla tiedon yhden suomalaisen farmakologian merkittävän kouluttajan ja siteeratuimpiin kuuluneen tutkijan, professori Pertti Neuvosen kuolemasta. Lippu laskettiin puolitankoon. Nostan sen nyt ylös kertomalla muutaman esimerkin avulla farmakologian tutkimuksen ja opetuksen tärkeydestä.
Viimeisen kuukauden aikana aurinko on kömpinyt aamu aamulta varhaisemmin valaisemaan pihamaan maisemaa. Päivän lehteä laatikosta noutaessa lintujen aiempi vieno sirkutus on muuttunut kiihkeäksi kilpalaulannaksi, joka herättää uniset aivot uuteen päivään melkeinpä tehokkaammin kuin iso mukillinen mustaa kahvia.