Viikon juttu

Suomalainen väestö polveutuu pienestä perustajajoukosta ja on kasvanut viimeisten vuosisatojen aikana nopeasti, useita geneettisiä pullonkauloja läpikäyden. Siksi väestöömme on rikastunut geenivariantteja, jotka ovat muissa väestöissä huomattavasti harvinaisempia. Lääketieteelliseltä kannalta mielenkiintoisimpia näistä ovat geenituotteen toimintaan merkittävästi vaikuttavat tai sen kokonaan tuhoavat, niin sanotut funktionaaliset variantit. Tällaiset variantit voivat auttaa sairausmekanismien selvittämisessä tarjoamalla ohituskaistan toiminnallisille jatkotutkimuksille ja siten biologiselle ymmärrykselle.

Useita suomalaisille ominaisia funktionaalisia variantteja on jo löydetty ja niiden terveydellinen merkitys kuvattu. Mielenkiintoisena esimerkkinä mainittakoon vaikkapa Pohjanmaalta löytynyt tyypin 2 diabetekselta suojaava mutaatio sinkinkuljettajageenissä. Geeneistämme riittää kuitenkin lääketieteellisesti merkittävää tietoa ammennettavaksi vielä pitkään.

Tästä syystä käynnistimme reilut kaksi vuotta sitten FinnGen-tutkimushankkeen. Sen tavoitteena on lisätä ymmärtämystämme tavallisten sairauksien geneettisestä taustasta hyödyntämällä 500 000 suomalaisen genomitietoa ja kansallisista terveysrekistereistä kerättyä sairaustietoa. Lopullisena tähtäimenä on parempi ja yksilöllisempi hoito ja ennaltaehkäisy.

FinnGen on mittakaavaltaan kansainvälisestikin ainutlaatuinen tutkimushanke, johon lähes 10 % väestöstä toivotaan osallistuvan. Hanke voidaankin nähdä osana nykyistä tutkimustrendiä, jossa käytetään hyvin suuria tutkimusaineistoja sairauksien geneettisen taustan selvittämiseksi. FinnGenissä genomitieto tuotetaan suomalaisten biopankkeihin näytteen luovuttaneiden henkilöiden DNA-näytteistä. Nykyisellä etenemisvauhdilla viidensadan tuhannen osallistujan määrä saavutetaan vuonna 2021.

FinnGenin osapuolina ovat suomalaiset yliopistosairaanhoitopiirit, yliopistot, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL), Veripalvelu ja yhdeksän kansainvälistä lääkeyritystä. Teollisuuden osuus rahoituksesta on yli 70 % ja loppuosa budjetista tulee Business Finlandin kautta. Vaikka lääkeyritysten osuus rahoittajana on keskeinen, kyseessä on tutkimusyhteistyö, jonka tavoitteena on yleisen tiedon lisääminen koko tutkimuskentässä. On olemassa näyttöä siitä, että geneettisen tiedon hyödyntäminen lääkekohteen valinnassa lisää lääkekehityksen onnistumisen todennäköisyyttä. Tavoitteenamme siis on nopeuttaa lääkkeiden kehityspolkua lisäämällä geneettistä ymmärrystä sairauksien syistä.

Suomalainen biopankkitoiminta on yksi FinnGen-hankkeen kivijaloista. Kun FinnGen-tutkimuksen valmistelu aloitettiin, käytettävissä oli lähinnä THL:n keräämiä näyteaineistoja, sillä sairaalabiopankkien toiminta oli pääosin vasta käynnistymässä. Nyt kun hanke on ollut käynnissä yli kaksi vuotta, ovat kaikki biopankit saaneet toimintansa vakiinnutettua. Biopankit ovatkin FinnGenin ensimmäisten vuosien aikana keränneet jo yli 190 000 näytettä ja keräysvauhti on vakiintunut noin 6000 näytteeseen kuukaudessa, mikä on selvästi nopeampaa kuin alkuperäiset tavoitteemme. Tämä on vakuuttanut myös teolliset partnerimme.

Sairaalabiopankkien rooli FinnGen-tutkimuksessa on erityisen tärkeä siksi, että näihin biopankkeihin kertyy näytteitä nimenomaan sairauksien vuoksi hoitoon hakeutuvista henkilöistä. Tämä erottaa FinnGenin useista vastaavista kansainvälisistä tutkimushankkeista, joissa osallistujat ovat pääasiassa perusterveitä työikäisiä. Myös aiemmin kerättyjen suomalaisten väestöaineistojen ikäjakauma painottuu selkeästi vanhempiin ikäluokkiin, joissa sairastavuus on korkeampaa. Muita FinnGenin erityisvahvuuksia ovat kansallisten rekisteriaineistojen tuottama elämänmittainen terveystieto ja suomalaisen väestön geneettinen tausta.

Mitä FinnGenin tuloksena voidaan odottaa?

FinnGeniin kertyvää genotyyppi- ja terveysitietoa käytetään siis geenivarianttien sairausyhteyksien tunnistamiseen, niiden vaikutuksen arviointiin ja sairauksien välisten yhteisten mekanismien selvittämiseen. Projektissa valmistuu uusi datakokonaisuus joka kuudes kuukausi, siten että osallistujamäärä lisääntyy aina 40-50 000 henkilöllä. Elokuussa 2019 valmistuneessa kokonaisuudessa on yli 180 000 suomalaisen laatuvarmistetut genomi- ja terveystiedot.

Suomalaisiin rikastuneiden geenivarianttien tunnistamisen toivotaan helpottavan geeniassosiaatioiden biologista tulkintaa. Ensimmäiset, alustavat FinnGen-analyysit ovatkin jo tuoneet vahvistusta tälle hypoteesille. Olemme tunnistaneet kiinnostavia variantteja mm. glaukoomassa, tyypin 2 diabeteksessa, tulehduksellisissa paksunsuolensairauksissa, astmassa ja uniapneassa. Löydökset vaativat vielä vahvistuksia, mutta antavat vahvaa näyttöä siitä, että lähestymistapamme on mielekäs. Analyyseissä on keskitytty niihin sairauksiin, joissa tämän hetkisessä 180 000 henkilön tutkimusaineistossa on riittävästi potilaita. Osallistujamäärien kasvaessa voimme odottaa lisää löydöksiä, joiden avulla voimme päästä uusien toiminnallisten mekanismien jäljille.

FinnGenin luomat uudet mahdollisuudet tutkimukselle ja sitä kautta terveydenhoidolle ovat siis varsin kiistattomat. FinnGen-tutkimus on keskeinen myös suomalaisten biopankkien tietovarantojen kannalta, sillä kaikki projektissa tuotettu genomitieto palautuu biopankkien omistukseen ja on näin myöhemmin hyödynnettävissä myös muihin tutkimustarkoituksiin.

Uusiin teknologioihin ja uusiin mahdollisuuksiin liittyy aina keskustelua, jossa ääripäät korostuvat. Toisaalta kohtaamme yliodotuksia ja ”hypetystä” uusista Nokioista ja genomitiedon merkityksestä kaikkien ominaisuuksiemme määrittäjänä. Toisessa ääripäässä taas ajatellaan yksityisyyden olevan pian mennyttä, ja niin vakuutusyhtiöt, poliisi kuin naapuritkin tuntevat pian toistensa geenitiedot. Tasapainoisen, syvällisen asiantuntevan ja asiapohjaisen keskustelun käyminen aiheesta on osoittautunut haastavammaksi, mutta siihen pyrimme parhaamme mukaan omalta osaltamme vaikuttamaan ja osallistumaan.

Professori Aarno Palotie, Helsingin yliopisto
Vanhempi tutkija Mari Kaunisto, Helsingin yliopisto

Yliopistomme suunnitelmassa uudeksi strategiaksi on mukana kolmikielielisyys. Tähänkin asti kolmas kieli eli englanti on ollut näkyvästi mukana yliopiston viestinnässä. Yliopiston sivuilta voi valita minkä tahansa näistä kolmesta kielestä yliopiston uutisten lukemiseksi ja byrokratian hoitamiseksi. Tämän on tärkeätä, jotta Helsingin yliopiston eriomaisuudesta tulevat tietoiseksi myös kansainväliset tahot ja että (vielä) suomea tai ruotsia taitamattomat yliopistoomme hakeutuneet työntekijät pystyvät hoitamaan asioitaan yliopiston suffelissa, solessa, tutossa ja muissa asiointikanavissa.

I am not sure why the sweet term “suffeli” was chosen to guide us to the new portal. I thought Suffeli is a candy made of milk chocolate, waffle and toffee, or taffy in American English. It was introduced in 1966. So, maybe it was chosen to brand the fresh radicalism of the university. I am also not sure why the alumni letter (in Finnish) is called THINK LETTER and I am invited (in Finnish) to THINK CORNER. If the branding team had difficulties in finding terms that would ring the bell in all three languages, so why not do something really radical and choose Latin expressions that would be an equal puzzle to the speakers of Finnish, Swedish, and English. It would also give us an opportunity to learn Latin particularly now that the only internationally acknowledged Finnish radio channel Nuti Latini Radiophoniae Fennicae Generalis was closed last June after 30 years of service with these words: Auscultatoribus, quorum grex ad omnes orbis continentes amplificatus est, propter fidelitatem gratia squam maximas agimus et valedicimus.

Since the end of the second world war, English has been the new lingua franca, also in science. It has given us a means to communicate with the rest of the world. It has also been a huge advantage to those who speak English as their first language and a way to promote the Anglo-American culture. It has made the rest of the world invest a lot of effort in learning good enough written and spoken English. This journey to sufficient command of English will now begin at our schools earlier than ever before. The university organises courses in scientific writing and provides language services for researchers. This is important as the editors (whose mother tongue is usually English) find it hard to take a scientific article seriously if the grammar is not impeccable. Learning many languages, however, has also many benefits: it is fun, it opens doors to new cultures, and builds new connections in the brain.

I like to learn languages and communicating in English in research groups with members who do not command either Finnish or Swedish, is absolutely fine. However, I was rather upset at our last professors’ and teachers’ morning meeting when someone in the audience demanded “in English, please”. This request was made by the only non-Finnish speaker out of over a hundred present, but this request was obediently fulfilled and we were all obliged to speak English. I think this is wrong. It is wrong to the person who should be given an opportunity to learn Finnish. It is unfair to us who cannot use our mother tongue in discussions about the dire financial situation of the university, the new strategy that embraces the whole world and beyond, the new specialist medical education or where the reform of the social and welfare  system may be heading for. Also, all are not familiar with the special administrative terminology in English, the vocabulary of everyman’s English is limited, and some have a high threshold for speaking English and opt to remain silent.

Det som var skärskilt olyckligt under förra veckans morgonkaffe med professorer och lärare var att vi firade svenska dagen genom att byta från finska till engelska i stället för till svenska. Vår fakultet är tvåspråkig och det vore fint att hålla morgonmötet åtminstone en gång  i året på svenska. Dessutom borde de som har svenska som sitt modersmål kunna använda det på alla våra möten. Universitetet och fakulteten satsar mycket i svenskspråkig undervisning. Det är viktigt om vi vill behålla den finlandsvenska kulturen levande i Finland och erbjuda service för svenskspråkiga patienter på deras modersmål. Det är också viktigt för det skandinaviska samarbetet, inte bara inom forskningen,  som ser ut att bli allt viktigare i den turbulenta världen. Att använda svenska i den normala växelverkan skulle skänka tröskeln att tala svenska och bibehålla kunskapen i svenskan även hos dem som inte talar svenska som sitt modersmål. I stället för “in English please” hoppas jag att det oftare blir “på svenska, tack”.

Toivon, että kolmikielinen yliopisto ei tarkoita sitä, että vaikenemme kahdella kotimaisella kielellä ja puhumme jatkossa vain keskinkertaista englantia. Jag hoppas att det trespråkiga universitetet inte betyder, att vi kommer att tiga på både inhemska och tala bara slätstruken engelska.

Eija Kalso
Professori, ylilääkäri
Helsingin yliopisto ja HUS

Otsikon innoitti Arto Paasilinnan kirja Ihmiskunnan loppulaukka vuodelta 2000. Syntyvyys on tyssännyt koko maailmassa. Lemmenleikit maistuvat kuin ennen, mutta lapsia ei tule. Entinen eläinlääkäri Tarmo Saamakorpi lähtee puhuvan hevosensa kanssa siitospuuhiin pelastakseen maailman. Yhden ainokaisen poikalapsen syntyminen on globaali sensaatio.

Kirjan tarina on melkein kuin tästä päivästä. Suomen naisen lapsiluku on painunut Pohjoismaiden pahnanpohjalle. Nyt ollaan Italian kanssa melkein samalla tasolla noin 1,3 lasta naista kohti kun vielä 10 vuotta sitten luku oli 1,8. Asiaa on pohdittu ties mistä näkökulmasta. Syylliseksi on tuomittu kännykät, seksihaluttomuus, itsekkyys, naisten kouluttautuminen, työelämän vaatimukset, e-pillerit, sukupuolitaudit ja kaikki mahdollinen näiden väliltä.

Vähän aikaa sitten kysyin Väestöliiton tutkimusprofessori Anna Rotkirchen käsitystä siitä, onko onki ottamaton vai lampi kalaton? Vastaus oli: ”Sekä että.” Sain häneltä materiaalia naisten hedelmällisyyden kehityksestä pitkällä aikavälillä. Samat tiedot miehen sperman laadusta sain Turun yliopiston fysiologian professori Jorma Topparilta. Tämän päivän pulma taisi saada oikeat raamit. Hedelmällisyysongelmat ovat alkaneet jo vuosikymmeniä sitten. Pian ollaan Paasilinnan dystopiassa. Lapsi on muuttumassa häviäväksi luonnonvaraksi.

Vuonna 1992 Kööpenhaminan yliopiston professori ja Rigshospitaletin ylilääkäri Niels Skakkebaek julkaisi meta-analyysin, johon kerättiin spermatutkimukset Index Medicus, Current List (vuosilta 1930-1965) ja Medline (1966-1991) tietokannoista. Yhteensä analyysi kattoi 50 vuotta, 114947 miestä ja 61 alkuperäisartikkelia. Niistä kerättiin tiedot siittiöiden määrästä millilitrassa spermaa ja ejakulaatin volyymi. Tulos näkyy häkellyttävän selkeästi oheisessa kuvassa. Pallukat kertovat otoksen koon, y-akseli siittiömäärän ja x-akseli vuodet. Vuodesta 1938 vuoteen 1991 siittiöiden määrä oli pudonnut 113 miljoonasta 66 miljoonaan millilitrassa eli puolittunut. Sama suunta on jatkunut tähän asti.

Lapsen saaminen on vaikeaa yhdynnässä mikäli siittiömäärä on alle 15 miljoonaa. Vielä vuosituhannen taitteessa suomalainen sperma oli maailman parasta ja siitä röyhisteltiin rintaa. Jorma Topparin tuoreen tutkimuksen mukaan nyt ollaan muiden pohjoismaiden tasolla. Suomalaisen miehen mediaani siittiömäärä millitrassa on enää 48 miljoonaa. Topparin mukaan näillä numeroilla lapsen saaminen vähintäänkin viivästyy. Miesten siittiökato on globaali-ilmiö, mutta syy on epäselvä. Syyllisiksi on esitetty esimerkiksi hormonaalisia haitta-aineita ja tiukkoja farkkuja. Onkohan kukaan tutkinut skottien siittiömääriä?

Naisten hedelmällisyyden lasku viimeisen sadan vuoden aikana on yhtä dramaattista. Oheiset kuvat ovat Väestöliiton perhebarometrista 2017 ”Miksi vanhemmuutta lykätään?” Naisen saamien lasten määrä (hedelmällisyysluku) on romahtanut 1900-luvun alun 5:stä lapsesta nykyisiin 1,5 lapseen ja jopa tämän alle. Ainoa muutaman kymmenen vuoden kohtuullisen tasainen jakso oli 1970-luvulta 2010-luvulle. Se heijastelee todennäköisesti suomalaisen yhteiskunnan onnistunutta perhepolitiikka. Nyt sekään ei näytä riittävän.

Rytinällä on monta syytä, joista ensimmäinen on tietysti yleisen kuolleisuuden pienentyminen. Lapsia ei enää tarvitse tehdä ”varalle” suuren kuolleisuuden takia. Ehkäisymenetelmät tarjoavat mahdollisuudet nauttia seksistä ilman raskauden pelkoa ja kolmas syy on ensisynnyttäjien ikä.

Ensisynnyttäjien ikä on noussut Suomessa lähelle 30 vuotta ja Helsingissä on menty siitä reippaasti yli. Yksinkertainen fakta on, että tämän takia nainen ei ehdi enää tekemään yhtä paljon lapsia kuin ennen, vaikka haluaisikin. Sitä paitsi iän myötä fertiliteettiongelmat yleistyvät ja sikiön sairastumisen ja kuoleman riski kasvavat. Tällä hetkellä jo 3 prosenttia suomalaisista lapsista on saanut alkunsa hedelmöityshoidoilla. Kuvassa esitetään äidin ja isän iät ensisynnytyksen aikaan ja korrelaatio koulutustasoon.

Ihmisten hedelmällisyys on heikentynyt vähintään 80 vuotta. Lapsikadolle on kolme syytä: (tuntemattomasta syystä johtuva) huono sperman laatu, naisten (monesta syystä johtuva) huonontuva hedelmällisyysluku ja ensisynnyttäjien nouseva ikä. Meille on ollut itsestään selvää, että seuraava sukupolvi syntyy, kasvaa ja korvaa meidät. Näin on aina ollut ja tulee olemaan – luulimme. Nyt tämä ketju ei enää ole itsestään selvyys. Kun viimeinenkin Tarmo Saamakorpi on maho, tarvitaan Suomeen lisää ihmisiä muista maista. Toisaalta globaali lapsikato saattaa olla se ainoa asia, joka pelastaa maailman.

Hannu Sariola
kehitysbiologian professori, Helsingin yliopisto
lastenpatologian ylilääkäri, HUSLAB

Lähteet
Carlsen E, Giwrchman A, Keiding N ja Skakkebaek N. Evidence for decreasing quality of semen during last 50 years. BMJ 306:609, 1992

Rodprasert W, Virtanen HE, Sadov S, Perheentupa A, Skakkebaek N, Jörgensen N ja Toppari J: An update on semen quality among young Finnish men and comparison with Danish data. Andrology 7:15, 2019

Rotkirch A, Tammisalo K, Miettinen A ja Berg V. Miksi vanhemmuutta lykätään? Perhebarometri 2017, Väestöliitto

Kahdentuhannen tutkijan sekä biotekniikan, terveydenhuollon ja järjestöjen edustajien geeniterapiakokous vaikuttui taas tulevaisuuden näkymistä, kun amerikkalainen professori David Liu esitti uusia geenimuokkaukseen liittyviä tutkimustuloksiaan.

Liun laboratoriosta on opittu odottamaan uusia avauksia. Monet osallistujista olivatkin jo lukeneet tämänkertaisesta uutisesta: Nature piti tutkimusta niin poikkeuksellisena, että arvioi sen kiireellisenä ja avasi tutustuttavaksi ennen varsinaista julkaisua.

Liun laboratorion keksintö ”prime editing” on tehokas ja helppo ja kertaluokkaa tarkempi kuin aiemmat DNA-muokkauskeinot. Kun tarkkuus paranee, myös riskit vähenevät, mikä on ensiarvoisen tärkeää erityisesti kliinistä käyttöä ajatellen: hoidon hyöty-haitta-suhdetta arvioitaessa hoito ei koskaan saa olla pahempi kuin hoidettava sairaus.

Prime-muokkauksessa on yhdistetty monta asiaa onnistuneesti. Menetelmä pohjaa bakteerien CRISPR-systeemistä löytyneeseen Cas9-proteiiniin, joka sitoutuu DNA:han juuri siihen kohtaan, johon halutaan. Prime editingissä käytetään kuitenkin kahdella tapaa muokattua Cas9-versiota: proteiini ei leikkaa, vaan ainoastaan avaa DNA:n, ja siihen on liitetty toinen proteiini, käänteiskopioijaentsyymi, joka kääntää RNA-nukleotideja DNA:ksi ja liittää ne avattuun kohtaan.

Muokkauksen suunnittelijalla on näin hyvin vapaat kädet ohjata sekä DNA:n avauskohtaa, että siihen käänteiskopioitavaa uutta tekstiä. DNA:n kaksoiskatkoksen välttäminen vähentää riskejä puutteellisesta tai väärään kohtaan tapahtuvasta muutoksesta, eikä p53-proteiinin aktivaatio pitäisi olla ongelma. Solun ei tarvitse myöskään olla jakautuva, mitä vaaditaan ”perinteisen” CRISPR-korjauksen homologisessa rekombinaatiossa.

Prime-muokkauksella voidaan kirjoittaa uusiksi yhden tai useamman emäksen virheitä, deleetiota, insertioita tai toistojaksomuutoksia, ja tunnetuista tautia aiheuttavista muutoksista 89 % olisi teoriassa korjattavissa. Suuria kromosomimuutoksia sillä ei voi korjata.

Geeniterapiassa on sanonta, jonka mukaan sen keskeiset kolme asiaa ovat kuljetus, kuljetus ja kuljetus, millä tarkoitetaan sitä, että terapian saaminen tehokkaasti (vain) oikeaan soluun on usein ongelmallista. Prime editing on vielä siinä vaiheessa, että emme tiedä kuinka tehokkaasti se toimii kudoksissa. Tarvittavat geenityökalut ovat melko kookkaita ja toiset solut ovat nirsoja vastaanottamaan mitään ylimääräistä. Solulinjoissa osoitetut teho ja tarkkuus varsinkin vaikeissa geeninkorjauksissa ovat kuitenkin sitä luokkaa, että moni laboratorio suunnittelee nyt kokeensa uusiksi.

Vielä eräs hauska yksityiskohta. Prime editing -artikkelin vertaisarvioijat tulivat poikkeuksellisesti julkisiksi, ja eräs heistä kertoi artikkelin luettuaan ajatelleensa: ”Jee! Tiedettä! ”

Dosentti Kirmo Wartiovaara
Helsingin yliopisto

Koira on ihmisen paras ystävä. Kissani tarjoaa parasta lohdutusta mitä voin kuvitella. Eläinystävä tuo merkityksellistä sisältöä elämääni.

Näillä sanoilla ihmiset usein kuvailevat suhdettaan eläimiin, etenkin lemmikkeihin. Tämä heijastaa hyvin sitä, kuinka eläinten asema on muuttunut vanhempiemme ja isovanhempiemme ajoista. Lemmikkien hyvinvoinnista ollaan huolestuneempia kuin konsanaan vieraan mummin tai vaarin elinolosuhteista. Kotieläinten suosion lisäksi ihmisen parhaita ystäviä hyödynnetään moneen, esimerkiksi poliisin, rajavartioston ja sairaanhoidon palveluksessa sekä jokapäiväisenä ruokana tuotantoeläinten muodossa.

Ruokailuun liittyvät valinnat mielletään yksilön etiikkaa heijastaviksi päätöksiksi, jotka paljastavat hänen suhtautumisensa ilmastonmuutokseen. Nämä sisältävät kiihkeitäkin mielipiteitä mm. siitä, kuinka syödä oikein loukkaamatta eläinten oikeuksia tai lisäämättä ympäristönkuormitusta.

Kukaan ei kysyttäessä ilmoittaudu vapaaehtoiseksi lasten syöpä- tai munuaistautien solutason syitä selvittävään tutkimukseen.

Mutta miten suhtautua tutkimuksen hyväksi tehtäviin eläinkokeisiin? Ainakin mielipideosastoilla ja puolituttuja sisältävässä illanviettoporukassa tieto siitä, että biolääketieteellisen tutkimuksen innovaatiot perustuvat edelleen pitkälti koe-eläinten käyttöön aiheuttaa suurta hämmennystä. Silti kukaan ei kysyttäessä ilmoittaudu vapaaehtoiseksi lasten syöpä- tai munuaistautien solutason syitä selvittävään tutkimukseen.

Asenteet koe-eläimillä tehtävää tutkimusta kohtaan kiristyvät yleisen ilmapiirin muutoksen peilautuessa lainsäädäntöön. Vuonna 2010 Euroopan Unionin koe-eläindirektiivi asetti eläinkokeettomuuden lopulliseksi tavoitteekseen. Tämä heijastuu vuonna 2013 Suomessa voimaan tulleessa kansallisessa koe-eläinlainsäädännössä monin tavoin.

Konkreettisimpia uusia kirjauksia EU-direktiiviin olivat ns. 3R (Replace, Reduce, Refine) ja eläimillä tehtävien kokeiden sekä niitä tekevien tutkijoiden entistä tarkempi tilastointi. 3R-periaatteiden mukaisesti jokaisen eläimillä tehtävän kokeen kohdalla tulee miettiä, onko sille jo olemassa tai voisiko sille kehittää vaihtoehtoisen tutkimustavan (Replace), miten kokeessa käytettävien eläinten määrää voidaan vähentää (Reduce) ja miten eläinkokeissa käytettäviä menetelmiä voidaan parantaa niin että eläinten kokema kipu, tuska ja haitta minimoidaan (Refine).

Eläinkokeiden vaihtoehtoisten menetelmien kehitykseen on Suomessakin satsattu perustamalla esimerkiksi Tieteellisiin ja opetustarkoituksiin käytettävien eläinten suojelun (TOKES) neuvottelukunnan alainen 3R-konsortio sekä myöntämällä erityisrahoituksia mm. Tampereen yliopistossa toimivalle FiCAM-keskukselle (Finnish Center for Alternative Methods).

Laboratorioissa tuotettujen organoidien tutkimuksellinen hyöty on rajallinen.

Edistys vaihtoehtoisten menetelmien kehittämiseksi ovat kuitenkin pääosin tullut muualta. Vuosikymmenten pitkäjänteinen panostus perustutkimukseen jyrsijämallien parissa on tuottanut tarvittavan tiedon, jolla elimenkaltaisia munuais-, haima-, suoli-, iho- ja aivo-organoideja osataan tehdä laboratorio-olosuhteissa. Myös syöpätutkimuksessa käytetään enenevässä määrin kasvainperäisiä organoideja.

Vaikka organoideja kyetään nykyään tuottamaan jopa ilman koe-eläinperäistä alkumateriaalia, niiden tutkimuksellinen hyöty on osoittautunut toivottua rajallisemmaksi. Esimerkiksi ihmisen iPS-peräisiä munuaisorganoideja viisi vuotta sitten ensimmäisenä maailmassa tuottanut australialainen Melissa Little otsikoi viimeisimmän katsausartikkelinsa aiheellisesti ”Kidney organoids; accurate models or fortunate accidents” kyseenalaistaen aiempaa omaakin näkemystään organoidien hyödyistä.

Miten lainsäädännön asettama eläinkokeiden vähentäminen on sitten käytännön tasolla onnistunut? Alun reaktio tutkijoiden keskuudessa oli pitkälti se, että jos eläinkokeet lopetetaan Euroopassa, ne siirtyvät maihin missä lainsäädäntö ja etenkin sen valvonta ovat huomattavasti heikompia, ja tämän seurauksena eläinten tilanne huononee entisestään. Suomessa alkuvaiheen haparoinnin jälkeen kansallisen eläinkoelautakunnan (ELLA) työskentely on yhtenäistynyt ja vakavien sairauksien (Parkinsonin tauti, ALS, sydänviat, munuaisten vajaatoiminta) tutkimuksen ymmärretään vaativan eläinmalleja, jotka ilmentävät näiden sairauksien oireita.

Uudet käytänteet ovat johtaneet koe-eläintutkimuksen suurempaan avoimuuteen.

Kipua tai haittaa aiheuttavia eläinkokeita tekeviltä tutkijoilta edellytetään kuitenkin asianmukaista kivun- ja kärsimyksen hoitamista, ja tässä tilanne on parantunut aiempaan nähden erittäin paljon. Uudet käytänteen ovat johtaneet koe-eläintutkimuksen suurempaan avoimuuteen, joka puolestaan lisää eläinten hyvinvointia ja tutkimustulosten parempaa toistettavuutta.

Intia on viimeisimpänä maana liittynyt koko ajan kasvavaan kansainväliseen yhteisöön, jonka lopullisena tavoitteena on eläinkokeiden lopettaminen. Toksikologian eläintestauksia on rajoitettu lähes kaikissa johtavissa tutkimusmaissa, mutta eläinten käyttö perustutkimuksellisten kysymysten parissa on edelleen yleistä. Uuden lainsäädännön myötä nykyään kuitenkin tiedetään paremmin mitä koe-eläimillä tehdään ja kuka minkäkinlaisia kokeita suorittaa. Tämä pätee etenkin Suomessa, ja leviää toivottavasti nopeasti myös niihin maihin, joissa näitä tietoja ei vielä tilastoida.

Lienee selvää, että niin kauan, kun biolääketieteessä pyritään ymmärtämään yksittäisen molekyylin toiminnan sijasta holistisia kokonaisuuksia, koe-eläimet ovat parhaita malleja. Vähintäänkin siihen saakka, kunnes lainsäädäntö muuttuu ihmiskokeiden osalta ja niihin alkaa ilmoittautua joukoittain vapaaehtoisia.

Satu Kuure
Tutkimusryhmän johtaja, dosentti, Helsingin yliopisto

Ps. Lisää ajankohtaista tietoa ja keskustelua tarjolla marraskuun 11. päivä Biomedicumissa CoMO educational days – Reproducibility and reliability of animal experiments -seminaarissa (DPBM-154). Tarkka ohjelma ja rekisteröityminen löytyvät täältä

Benjamin Libet teki lähes 40 vuotta sitten kuuluisan kokeen, jossa hän osoitti, että aivojen EEG:stä mitattava valmiuspotentiaali edeltää ihmisen tietoista päätöstä liikkua (Libet, 1999). Koehenkilöille oli annettu tehtäväksi liikuttaa sormeaan haluamallaan hetkellä, ja samalla katsoa kellosta, milloin he ensimmäisen kerran kokivat aikomuksen liikuttaa sormeaan. Liikkeen valmisteluun yhteydessä oleva valmiuspotentiaali oli kuitenkin havaittavissa jo lähes sekunnin puolikkaan verran tuota subjektiivista kokemusta aikaisemmin.

Tulos on ollut monella tavalla kiistanalainen, mutta suhteellisen yleinen tulkinta tuloksesta on ollut, että tiedostamattomat neuraaliset prosessit tekevät päätökset, joista tulemme tietoisiksi vasta jälkikäteen. Ajattelullamme ei siis pitäisi – tämän näkökulman mukaan – olla mitään syy-seuraussuhdetta käyttäytymiseemme. Näkemystä kutsutaan epifenomenalismiksi, eikä se ole ideana ollenkaan uusi. Jo 1800-luvulla Thomas Huxley oli sitä mieltä, että tietoisuudella ei ole kausaalista merkitystä ihmisen toiminnassa.

Kansantajuinen tiedejournalismi mielellään tarttuu teemaan ja käsittelee sitä tietoisen mielen ja tiedostamattomien aivoprosessien vastakkainasettelun kautta. Asetelma on herkullinen intuition vastaisuutensa vuoksi: koemmehan olevamme vastuussa käyttäytymisestämme. Tällaisessa vastakkainasettelussa kuitenkin lipsutaan mielenfilosofisesti hämärille vesille: vastakkainasettelu tietoisen mielen – eli subjektiivinen kokevan minän – ja aivojen välillä muistuttaa kartesiolaisen dualismin tapaa nähdä mielen ja aivojen yhteys.

Kartesiolaisella dualismilla viitataan käsitykseen, jonka mukaan sielu – tai nykykielellä mieli tai tietoisuus – on ruumiista ja ylipäänsä fysikaalisesta todellisuudesta irrallinen ilmiö. Epifenomenalismin taustalla oli alun perin juuri ajatus siitä, ettei sielullisten ilmiöiden ole mahdollista vaikuttaa fysikaaliseen todellisuuteen, jossa pätevät deterministiset fysiikan lait.

Ajattelu ei suoraan ohjaa käytöstämme – välissä on monta kerrosta.

Epifenomenalistinen tulkinta Libetin kokeista tuntuu oikealta, kun asiaa lähestytään arkipsykologian näkökulmasta. Kun asiaa tarkastellaan laajemmin ajattelun, tietoisuuden ja käyttäytymisen tutkimuksen näkökulmista, kausaalisuhteet näiden välillä ovat osoittautuneet monimutkaisiksi (aiheesta esim. Baumeister, Masicampo, & Vohs, 2011). Yksinkertaistettuna  kysymys on siitä, ettei ajattelumme suoraan ohjaa käytöstämme, vaan välillä on useita välittäviä kerroksia.

Teemaa havainnollistaa hyvin se, kuinka vaikeaa on päästä eroon esimerkiksi huonoista elämäntavoista: jos ihminen voisi pelkällä tietoisella, rationaalisella päätöksellä lopettaa epäterveellisen ruoan syömisen, liikkumattomuuden, tupakoinnin tai liian alkoholin käytön, ne tuskin olisivat yhteiskunnalle samanlainen ongelma kuin mitä ne ovat. Olemme käyttäytymisessä monesti tiedostamattomien mekanismien, kuten ehdollistumisten ja tapojen orjia.

Libetin tulosten jälkeen on opittu ymmärtämään tietoisuuden aivomekanismeja huomattavasti paremmin. Tietoisuus esimerkiksi näyttäisi olevan yhteydessä tiettyihin aivojen toiminnallisiin piirteisiin, kuten eri aivoalueiden välisen aktivaation keskinäiseen vahvistamiseen (Crick & Koch, 2003) ja tietoisten mielensisältöjen laajaan jakeluun aivoissa (Dehaene ym., 2006). Ei-tietoinen informaatio vaikuttaa aivoissa lähinnä paikallisesti. Monenlainen inhimillinen toiminta vaatii tiedon laaja-alaista välittämistä aivoissa, joten tietoisuudella näyttäisi olevan tehtävä strategisessa, monivaiheisessa tiedonkäsittelyssä.

Tietoisen mielen ja aivojen toiminnan välillä ei näyttäisi olevan mitään ylittämätöntä ristiriitaa; lähinnä kyse on toisiaan täydentävistä tavoista lähestyä samaa ilmiötä. Tietoisuuden neuraalisen perustan ymmärtäminen olisi täysin mahdotonta ilman koehenkilöiden subjektiivisia kuvauksia tietoisuutensa sisällöstä.

Aivojen tarkoitus on pyrkiä toimimaan osana ihmisruumista jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Aivojen ja ihmismielen orientaatio on tulevaisuudessa.

Toisin kuin arkipsykologia ehkä helposti antaa ymmärtää, aivot eivät ole myöskään luonteeltaan vastaanotin, joka passiivisesti rakentaa mielensisäisen mallin todellisuudesta aistinelinten tuoman tiedon pohjalta, ja sen jälkeen rationaalisesti päättää mitä tehdään. Aivojen tarkoitus on sen sijaan pyrkiä toimimaan osana ihmisruumista jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Tämä vaatii ennakointia, ja viime vuosina esimerkiksi subjektiivinen, koettu havaintokemuksemme on kuvattu eräänlaisena bayesiläisenä ennusteena todellisuudesta (Clark, 2013).

Aivojen kannalta olennaista on siis pyrkiä jatkuvasti valmistautumaan todennäköisiin havaintoihin ja liikkeisiin, aiemmin opitun perusteella. Omalla toiminnallaan aivot testaavat ennusteidensa paikkansa pitävyyttä ja näitä korjataan jatkuvasti aistitiedon perusteella. Tämä valmistautuminen on tiedostamatonta, mutta se on kokeellisesti havainnoitavissa esimerkiksi nopeampina reaktioaikoina. Päätöksemmekin ovat mitä todennäköisimmin myös ennusteita siitä, minkälainen valinta on kannaltamme paras. Aivojen (ja ihmismielen) orientaatio on tulevaisuudessa.

Taikatemput ja niihin liittyvä psykologinen manipulointi liittyy usein tällaisten ennusteiden hyväksikäyttöön. Koska ihmiset toimivat pitkälti automatisoidusti, taikuri voi käyttää tietoisuutemme rajoituksia hyväkseen esimerkiksi ohjaamalla meidät tekemään haluamiaan asioita – kuten valitsemaan tietyn kortin korttipakasta – tietämättämme (Shalom ym., 2013).

Taustalla tämän kaltaisessa manipuloinnissa on se, että toimintamme pohjana ovat harvemmin tietoiset ajatukset. Sen sijaan reflektoimattomat, ohikiitävät ja jatkuvasti muuttuvat subjektiiviset kokemukset ohjaavat jatkuvasti tekemisiämme. Annamme kokemuksiemme lipua ohi ilman sen kummempaa pohdiskelua. Ajamme esimerkiksi autoa sen kummemmin ajattelematta, kuinka sen teemme. Emme aja autoa kuitenkaan ei-tietoisena, vaan automaattisesti, mutta kuitenkin ei-reflektoivan, subjektiivisen kokemuksen perusteella.

Toimintamme pohjana ovat harvemmin tietoiset ajatukset. Reflektoimattomat, ohikiitävät ja jatkuvasti muuttuvat subjektiiviset kokemukset ohjaavat jatkuvasti tekemisiämme.

Taikatemput perustuvat nimenomaisesti kyvyttömyyteemme reflektoida kokemuksiamme ollessamme temppujen kohteena. Valeuutisten kaltainen mielipiteiden manipulointi myös näyttäisi perustuvat reflektion puutteeseen (Pennycook & Rand, 2019).

Elämäntapaongelmat liittyvät samanlaiseen käyttäytymiseen: jokin ohikiitävä reflektoimaton subjektiivinen kokemus laukaisee käyttäytymisen, joka on pitkällä tähtäimellä haitallinen. Tämä ketju kokemusten ja käyttäytymisen välillä ei kuitenkaan ole täysin deterministinen. Libetkin oli sitä mieltä, että ihmisellä on ”veto-oikeus” käyttäytymiseensä: vaikka valmistautuminen liikkeeseen tapahtuu ennen kuin yksilö tulee siitä tietoiseksi, tämä kuitenkin pysyy tietoiseksi tultuaan olemaan toimimatta.

Tässä Libet tulkintani mukaan sivuaa metakognition ideaa. Monet tutkijat katsovat, että tietoisuus on pohjimmiltaan metakognitiivinen ilmiö, jossa aivot oppivat ymmärtämään omaa toimintaansa ja kontrolloimaan kyseisiä prosesseja epäsuorasti (Cleeremans, 2011). Tällöin myös tietoinen ajattelu tulee mukaan.

Isojen elämäntapamuutosten onnistuminen nähdäkseni liittyy tällaisen metakognition kehittymiseen. On opittava reflektoimaan kokemuksia, jotka laukaisevat jonkin ei-toivotun käytöksen ja pystyttävä rakentamaan uusi tapa reagoida kokemukseen. Usein ihmiset tulevat tietoisiksi vasta kokemuksista, jotka vaativat tietoista toimintaa. Jos ihmisellä on taipumus reagoida mielialan laskuun esimerkiksi syömällä suklaata, mielihalu suklaata kohtaan on helposti ensimmäinen kokemus, johon kiinnitetään huomio. Tätä on kuitenkin edeltänyt reflektoimatta jäänyt mielialan lasku. Tulemalla tietoiseksi mielialan laskusta, yksilö voi valita jonkin muun reagointitavan kuin suklaan syömisen ja opetella uusia tapoja, jolloin reflektion tarve vähitellen häviää.

Reflektiivinen ajattelu on kuluttavaa, joten päämäärän pitäisi olla uusien tapojen opettelussa, ei väärien mielihalujen torjumisessa. Tietoisen, reflektoivan mielen tarkoitus ei ole ohjata jatkuvasti toimintaa, vaan ensisijaisesti tarkkailla, että tekemisemme palvelevat pitkän aikavälin päämääriämme. Se, että asiat luistavat, on merkki siitä, että tietoinen mielemme voi antaa asioiden edetä omalla painollaan ja keskittyä johonkin resursseja vaativaan toimintaan (Botvinick, 2007).

Iso osa ajattelusta ei suoraan edes palvele suoraan mitään kyseiseen hetkeen liittyvää tarkoitusta; ison osan ajasta ajatukset harhailevat esimerkiksi haaveissa tai peloissa. Tällaisenkin aivotoiminnan tarkoitus on pohjimmiltaan valmistautua tulevaisuuteen.

Palataan lopuksi vielä Libetin maineikkaaseen kokeeseen: Schurger, Sitt ja Dehaene (2012) ja useat muut ovat esittäneet, että Libetin koetulos on todellisuudessa artefakta, joka liittyy spontaanin, aaltoilevan hermosoluaktivaation ja spontaanin liikkeen vaihelukittumiseen Libetin asetelmassa. Aktivaation noustessa ihminen havahtuu ensin tarpeeseen liikkua ja myöhemmin tämä johtaa liikkeeseen. Liikkeen ja edeltävän aktivaation välillä on kuitenkin vain korrelaatio, ei syy-seuraus-yhteyttä. Molempien taustalla on spontaanin hermosoluaktiviteetin aaltoilu.

Tuomas Leisti
Tohtorikoulutettava, Psykologian ja logopedian osasto

Baumeister, R. F., Masicampo, E. J., & Vohs, K. D. (2011). Do conscious thought cause behavior? Annual Review of Psychology, 62, 331–361.

Botvinick, M. M. (2007). Conflict monitoring and decision making: Reconciling two perspectives on anterior cingulate function. Cognitive, Affective & Behavioral Neuroscience, 7(4), 356–366.

Clark, A. (2013). Whatever next? Predictive brains, situated agents, and the future of cognitive science. Behavioral and Brain Sciences, 36, 181–253. https://doi.org/10.1017/S0140525X12000477

Cleeremans, A. (2011). The radical plasticity thesis: How the brain learns to be conscious. Frontiers in Psychology, 2, 1–12. https://doi.org/10.3389/fpsyg.2011.00086

Crick, F., & Koch, C. (2003). A framework for consciousness. Nature Neuroscience, 6, 119–126. https://doi.org/10.1038/nn0203-119

Dehaene, S., Changeux, J.-P., Naccache, L., Sackur, J., Sergent, C., & Dahaene, S. (2006). Conscious, preconscious, and subliminal processing: a testable taxonomy. Trends in Cognitive Sciences, 10, 204–211. https://doi.org/10.1016/j.tics.2006.03.007

Libet, B. (1999). Do we have free will?. Journal of consciousness studies, 6, 47-57.

Pennycook, G., & Rand, D. G. (1029). Lazy, not biased: Susceptibility to partisan fake news is better explained by lack of reasoning than by motivated reasoning. Cognition, (September 2017). https://doi.org/10.1016/j.cognition.2018.06.011

Schurger, A., Sitt, J. D., & Dehaene, S. (2012). An accumulator model for spontaneous neural activity prior to self-initiated movement. Proceedings of the National Academy of Sciences, 109(42), E2904-E2913.

Shalom, D. E., de Sousa Serro, M. G., Giaconia, M., Martinez, L. M., Rieznik, A., & Sigman, M. (2013). Choosing in freedom or forced to choose? Introspective blindness to psychological forcing in stage-magic. PloS one, 8(3), e58254.

Seison Islannissa Euroopan mannerlaatalla. Edessäni on rotko, jonka toiselle puolelle jää seuraava mannerlaatta, Amerikka. Paikka symboloi elämässäni tapahtuvaa siirtymää – yksi ajanjakso on tullut päätökseen ja edessäni on muutto mantereelta toiselle, kahden vuoden intensiivisen tutkimusjakson loppu.

Alun perin lähdimme 1-2 vuodeksi post dociksi ja mieheni anestesia-fellowksi Ottawan sairaalaan, Kanadaan. Mielessämme oli selkeä tavoite palata myöhemmin Suomeen jatkamaan entisiä töitä uudella tutkimuksella höystettynä, muuttaa takaisin itse rakennettuun taloon, jatkaa vanhassa koulussa tuttujen ystävien parissa. Muutossa moni asia kuitenkin yllätti. Elämän rakentaminen tuntemattomassa ympäristössä teki meistä eteenpäinkatsovampia, rohkeampia ja ennakkoluulottomampia kuin aikaisemmin. Neljä lastamme juurtuivat kahdessa vuodessa asuinalueeseemme, kouluihin, harrastuksiin ja ystäväporukoihin niin, että moni kyynel ehti vierähtää muuttoa edeltävästi. Matkan varrella meille perheen molemmille aikuisille avautui jatkotyötarjouksia ja erityisesti itselleni tarjoutunut akateemisen kliinikon työpolku oli houkutteleva.

Ennen Suomeen paluuta kesäisissä läksiäisjuhlissamme tarkkailin ympärillemme syntynyttä monipuolista ihmisten ryhmää, johon kuului ystäviä töistä, naapurustosta, lasten harrastuksista ja Ottawan Suomi-porukasta. Katselin viihtyisää ja tutuksi tullutta kotikujan naapurustoa ja tunsin syvää haikeutta lähtemisestä. Samalla tunsin myös kiitollisuutta kaikkia minua lähtemään rohkaisseita ihmisiä ja post doc jakson rahoittaneita suomalaisia säätiöitä kohtaan.

Post doc aikaa voi kuvata innostuksen, yrittämisen ja kokeilemisen jaksoksi. Muutos ja uusi ympäristö antoivat tilaa luovuudelle, hiljensivät arjen ja tämä hiljaisuus antoi mahdollisuuden kuunnella omia ajatuksia.

Prof. Thébaudin ryhmän tavoitteena oli tutkia uusia kantasolu- ja geeniterapiahoitoja vastasyntyneiden keuhkosairauksiin ja keuhkoverenpaineeseen. Oma ryhmänvalintani onnistui mielestäni hyvin. Post doc vuosieni aikana ryhmä kasvoi usealla osaavalla tutkijalla ja pystyimme viemään tutkimusta eteenpäin yhteistyöllä, innostuksella ja monipuolisella osaamisella. Prof. Thébaud osoittautui visionääriksi, joka halusi tukea alaisiaan kehittymään rohkeasti. Kaksi vuotta tutkimusmaailmassa on toki lyhyt aika ja rajoitti tutkimusprojektieni laajuutta. Omana pääprojektinani pystytin labraan uuden yksisolusekvensointimenetelmän, jonka avulla pystyimme lähestymään eläinmalleissa vastasyntyneen keuhkoissa tapahtuvia tautimuutoksia ja lääkityksen vaikutusmekanismeja aivan uudella tavalla.

Olimme turkulaisen neonatologi Vilhelmiina Parikan kanssa post docina ajanjakson 2017-2019 (Bostonin lastensairaala) tekemässä samantyyppistä tutkimusta ja kysyin myös hänen ajatuksiaan. ”Ihan ensin pitää sanoa, että vaikka tehdystä tutkimuksesta ei seuraisi yhtään mitään ja kaikki tutkimuksen teko loppuisi Suomeen tullessa, silti olisi kannattanut lähteä. Se on ensimmäinen ja spontaani ajatus, ja sen tietää heti. Järjellä pitää sitten miettiä ja perustella miksi kannatti. Eli miksi? Maailma muuttui hyvällä tavalla pienemmäksi ja tutummaksi. Sekä tutkimus- että arkiympäristössä oli ihmisiä kaikkialta maailmasta. Opittiin ja koettiin huikean hienoja asioita, saatiin ystäviä. Tutkimuksen tekeminen huippuyliopistossa oli valtavan innostavaa, ja jätti pysyvän jäljen. Paikalliseen sairaalamaailmaan tutustuminen muutti myös suhtautumisen kliiniseen työhön ja toi siihen uusia unelmia. ”

Paluu kotimaahan on tuntunut yllättävän haikealta ja vaikealta. Itseni on yllättänyt, miten paluuta on varjostanut iso ikävä taakse jääneeseen – post docin aikana syntyi hienoja ystävyyksiä, muistoja, elettyä arkea uudessa kaupungissa – ja siitä on vaikea päästää irti. Ottawan vuodet ovat piirtyneet minuun pysyvästi, jääneet osaksi sielunmaisemaani, ne ovat muuttaneet ja kasvattaneet minua. Vilhelmiinan sanoin ”kun itse on oppinut ja kokenut paljon uutta, ja palaa takaisin ympäristöön, joka onkin ihan ennallaan, ehkä vielä hiukan omissa silmissä kutistunutkin, palaaminen tuntuu ankealta. Käänteinen kulttuurishokki on ihan totta, mutta tuskin siihen kannata liikaa jäädä rypemään.”

Ottawan aika käänsi katseeni uuteen asentoon. Täydellinen muutos, sen tuoma sopeutuminen uuteen ympäristöön ja uusien ihmisten seuraan sekä työpaikan mentorin kanssa käydyt keskustelut laittoivat pohtimaan pysyvää muutosta. Palaaminen onkin ollut kaikkea muuta kuin vanhoihin saappaisiin astumista. Meidän perheelle se on tarkoittanut käytännössä sitä, että muutimme heti Suomeen palattuamme ja lapset aloittivat uusissa kouluissa ja harrastuksissa. Itse tartuin rohkeasti tarjoutuneeseen mahdollisuuteen ja aloitin pitkään unelmana olleen uuden suppean erikoisalan koulutuksen (lastenkardiologia).

Post doc -jakson ansiosta osaamiseni tutkimuspuolella on päivittynyt viimeisimpien ”state-of-the-art” menetelmien tasolle. Sain juuri apurahan tulevaisuuden tutkimukselleni, jonka tavoitteena on selvittää uudella systeemibiologisella lähestymisellä sydämen tautimekanismeja ja löytää uusia biomarkkereita ja lääkevaikutuskohteita. Nykyisessä työporukassani on useita tutkimukseen suuntautuneita ja menestyneitä kollegoita, jotka tukevat tutkimustyötä. Tuki on tärkeää, koska kliinisen työn ja tutkimuksen ammattimaiseen yhdistämiseen ei ole Suomessa tarjolla riittäviä verkostoja tai virkoja. Toisin kuin Ottawan lastensairaalassa (CHEO), jossa esim. kaikki neonatologin virat olivat akateemisia ja 25-75 % jokaisen virkalääkärin työajasta oli osoitettu joko tutkimukselle, hallinnolle tai opetukselle, Helsingin yliopistollinen sairaala ei käytännössä tarjoa akateemisia kliinisen tutkijan virkoja. Sen sijaan rahoitus tutkimukseen haetaan sairaalan ulkopuolelta ja tutkimukseen varattu aika sovitaan erikseen kliinisen työnantajan kanssa.

Myös Vilhelmiina pohtii tulevaisuuttaan tutkijana. ”Vaikeinta tässä palapelissä on löytää, miten tutkimusta voi jatkaa mielekkäästi Suomessa. Toisaalta, kun on kaikista maailman aiheista itse päässyt valitsemaan uuden omaan erikoisalaan liittyvän tutkimusaiheen, tutkimuksen tekemisen mielekkyys on ainakin omalla kohdalla noussut ihan uudelle tasolle. Se että vierailee pari vuotta tutkijana huippuyliopistossa, ei tee kenestäkään huippututkijaa. Nippu apuraha-anomuksia on nyt kirjoitettu, ja parhaillaan etsin yhteistyökumppaneita. Vaikka päävastuu tutkimuksesta olisi jatkossa itsellä, ihan yksin ei voi jäädä. Tavoitteena on löytää ainakin yksi tutkija, jolla on riittävän samanlaiset intressit ja ehkä sama intohimo uuden hoidon kehittämiseen. Se on yksi asia, jonka olen oppinut ulkomailla, että paljon itseäni viisaammatkaan tutkijat eivät tee työtä yksin. Dialogi vie tutkimusta eteenpäin.”

Varsinaisen loppuyhteenvedon post docin merkityksestä voin tehdä vasta vuosien päästä. Parhaimmassa tulevaisuuden näkymässä ulkomaanjakso näkyy elämässäni monella tasolla – lapseni ovat kasvaneet suvaitsevaisiksi kansainvälisiksi aikuisiksi ja mieheni on pystynyt tuomaan oman työyhteisönsä toimintaan uusia näkökulmia. Tässä näkymässä työskentelen itse sekä klinikassa että tutkimuksessa hyvin toimivissa tiimeissä ja tutkimukseni tuo klinikkaan erityisosaamista, kansainvälisiä yhteistyökumppaneita sekä uusia mahdollisuuksia pienten sydänpotilaiden tutkimukseen ja hoitoon.

Maria Hurskainen
Lastentautien erikoislääkäri

Oikeusgeneetikko joutuu asettamaan lisäkysymyksiä otsikossa näkyvälle A. I. Arwidssonin tokaisulle.

Oikeusgeneettisissä tutkimuksissa, esim. rikospaikkatutkinnassa, tuotettujen DNA-tunnisteiden todistusvoima riippuu havaittujen DNA-muotojen yleisyydestä väestössä. Mitä harvinaisempi havaittu DNA-tunniste on, sitä suuremmalla todennäköisyydellä se sopii vain yhteen henkilöön. DNA-muotojen yleisyys väestössä on siis olennainen tieto oikeusgeneetikoille. Yleisyydet voidaan arvioida melko tarkasti muutaman sadan henkilön satunnaisotoksesta, mutta ”väestö” on paljon hankalampi rajata. Miten esimerkiksi määritellään ”suomalaiset”, ”ruotsalaiset” tai vaikkapa ”venäläiset”? Passin perusteella? Entä jos maan rajojen sisällä on suuria eritaustaisia väestöryhmiä (kuten Venäjällä ja Yhdysvalloissa) tai alueellisia eroja DNA-tyyppien yleisyydessä (kuten Suomessa)? Väestön määrittelyä onkin pohdittu paljon oikeusgenetiikan alan tutkimuksissa.

Tähän ongelmaan näytti kuitenkin löytyneen kansallinen ratkaisu viime kesänä: Helsingin Sanomien artikkeli 29.6.2019 (https://www.hs.fi/politiikka/art-2000006157717.html) kertoi aivan sivumennen, että oli löydetty määritelmä suomalaisille! Tämä järisyttävä tulos ei kuitenkaan tullut tutkijoilta, vaan eräältä järjestöltä ja erään puolueen itseään ”etnonationalisteiksi” kutsuvalta siiveltä (ko. puolueen pj sen sijaan totesi, ettei kukaan pysty suomalaisuutta tyhjentävästi määrittelemään). Etnonationalistien määritelmä on kuitenkin mukavan selkeä: ”suomalainen kansa koostuu pääosin niiden ihmisryhmien jälkeläisistä, jotka muuttivat Suomeen esihistoriallisen aikana”. Tätä läpimurtoa kannattaa tutkiskella hieman tarkemmin. Saivarrella, kuten artikkelissa haastateltu puoluejohtaja totesi.

Määritelmän keskeinen elementti näyttäisi olevan aika, eli esihistorian ja historian raja. Suomessa esihistoriallisen ajan ajatellaan päättyneen ristiretkiaikana, suurin piirtein 1300-luvun alkupuolella. Väljästä aikamääreestä huolimatta määrityskaavalla kyllä näyttäisi pystyvän erottelemaan suomalaiset ”ulkomaalaisista” tai ”maahanmuuttajista”. Hiukan harmittavaa tässä määritysperusteessa mielestäni on kyllä se, että monet suomalaisiksi mielletyt palvelut ja tuotteet ovatkin nyt sitten ulkomaalaisia. Olen joskus vienyt tuliaisiksi sitä sinistä suklaata ja mainostanut sitä suomalaisena. Väärin meni, Fazer-suku tuli Suomeen 1843 Thurgausta Sveitsistä. Myös lasisten design-esineiden kanssa pitää ilmeisesti olla tästä lähtien huolellisempi – Iittalan perusti v. 1881 Ruotsista tullut P. M. Abrahamsson. Tässä rytäkässä suomalaisilta taitaa mennä mm. sellaiset tunnetut tuotteet kuin Juhla-Mokka (Paulig Suomeen Lyypekistä 1871), Hullut Päivät (Stockmann myöskin Lyypekistä 1852), Koff (Sinebrychoff-suku Suomeen 1700-luvun lopulla Moskovan läheltä Gavrilo Posadista) ja oranssit sakset (Fiskarsin perusti Suomeen 1620 Lyypekistä tullut Peter Thorwöste). Uskoisin, että etnonationalisteille on myös hiukan kiusallista se, että 1900-luvulla Suomea ja sen sotia johti joukko ei-suomalaisia maahanmuuttajia, muiden muassa Svinhufvud (suku Taalainmaalta v. 1720), Mannerheim (Saksasta 1700-luvun lopulla), Heinrichs (Ruotsista 1800-luvulla) ja Oesch (Sveitsistä 1800-luvulla). Tämä pistää miettimään, että onkohan nuo esihistorialliset juuret sittenkään niin hyvä suomalaisuuden rajanveto. Mutta perehdytään lisää.

Toiseksi suomalaisuuden kriteeriksi nostettiin genetiikka, joka on jo hieman moniselitteisempi kuin pelkkä maahantuloaika. Osviittaa ajatuksenjuoksusta saa toisesta samana päivänä julkaistusta Helsingin Sanomien artikkelista (https://www.hs.fi/politiikka/art-2000006158171.html). Siinä (em. puolueen) nuorisopoliitikko korostaa geenien merkitystä etnisen suomalaisuuden määrittelyssä ja kertoo: ”Minähän olen tehnyt geenitestin, joka näyttää minun olevan 98,3 prosenttisesti suomalainen”.

Nyt pitää miettiä mitä tuo ”98,3-prosenttisesti suomalainen” tarkoittaa. Se on similariteettiarvo, joka kuvaa testatun henkilön perimän samankaltaisuutta tietojoukkoon, joka muodostuu suomalaisiksi määritettyjen henkilöiden DNA-tuloksista. Tämä firmakohtainen kansallinen vertailuotos ei välttämättä ole kovin suuri ja se on monella tapaa valikoitunut, esim. henkilöiden täytyy olla jotenkin linkittyneitä kyseiseen DNA-testipalveluun. Näytteet ja suomalaisuudelle asetetut kriteerit (esim. ”kolme sukupolvea samalla seudulla”) vaihtelevat firmojen välillä ja niin ollen myös vertailutietokannat eroavat.

Vaikka olettaisimme, että em. seikat eivät merkittävästi vaikuta samankaltaisuusprosentteihin, yhtä asiaa ei voi kiertää: aikaa. Vertailutietokannat kuvaavat nykysuomalaisia, yhtä kapeaa siivua pitkältä aikajanalta. Mitäpä jos suomalaisuuden määrittävä vertailuaineisto olisikin kerätty esim. 1800-luvulla? Tai 1300-luvulla? Näidenhän pitäisi olla suomalaisia sen ensimmäisen saapumisajankohta-kriteerin perusteella. Mikä olisi testatun henkilön perimän samankaltaisuusprosentti aikaisempien vuosisatojen suomalaisiin? Kysymykseen on mahdoton vastata, mutta on selvää, että vastaus olisi jotain muuta kuin ”98,3%”. Esimerkiksi pian julkaistava (Översti et al. 2019, Scientific Reports, painossa) muinaisen mitokondrio-DNA:n muuntelun kartoitus viittaa siihen, että vielä n. 1200-luvulla Suomen alueella eli ainakin kolme toisiinsa liiemmälti sekoittumatonta ryhmää. Mikä näistä on ollut niitä suomalaisia? Ei mikään ja kaikki – nykyisten suomalaisten perimä on sekoitus kaikkien näiden eri ryhmien (ja myöhemmin tulleiden ryhmien/yksilöiden) perimästä. Sekoittuminen on pitkä, osittain sattumanvarainen prosessi, ja ”suomalainen perimä” on muuttunut jatkuvasti läpi vuosisatojen. Näin ollen ”suomalaisuuden” määrittäminen tietyn firman pakastimeen 2010-luvulla kerätyistä näytteistä ei voi olla kovin yleispätevää.

Artikkelissa kerrottiin vielä, että toinen haastateltava oli vasta tilaamassa geenitestiä, mutta tiesi ennalta, että perimässä on skandinaavigeenejä ”mikä ei tee mitään, kun loppujen lopuksi pohjoismaiset kansat ovat hyvin läheisiä. Tai jos 1800-luvulta löytyy jotain toista valkoista eurooppalaista [geeniperimää], niin kyllä ne kuuluu porukkaan”. Läheiset geeniperimät kuulemma sulautuvat suomalaisiksi jo kahdessa sukupolvessa, mutta kaukaisempien kanssa menee satoja vuosia.

Tätäkään käsitystä ei populaatiogenetiikka oikein tue. Länsieurooppalaiset ovat geneettisesti melko samankaltaisia, mutta suomalaisia ei tähän ydinporukkaan oikein voi laskea. Lähempiä sukulaisia löytyisi kaukaa idästä. Skandinaavinen perimä ei taas ole mitenkään erityisen paljon lähempänä tai kauempana kuin esimerkiksi espanjalainen. Miksi skandinaavinen perimä sulautuisi suomalaiseen nopeammin kuin espanjalainen (tai mikään muukaan) perimä? Oma kysymyksensä on vielä se, että mitä käytännön merkitystä ”espanjalaisella” tai ”skandinaavisella” perimällä on – valtaosa muuntelusta on kuitenkin yksilöiden, ei väestöryhmien, välistä. Ja mikä perimän rooli ylipäätään on ihmisen elossa?

Ehkä kyse on kulttuurista ennemmin kuin geeneistä. Ruotsin vallan aika toi meille läntisen oikeusjärjestelmän ja paljon kulttuuria, jonka olemme osittain omaksuneet ”omiksemme” tai ”omankaltaiseksemme” ja sen vuoksi, jollain kummallisen vippauksella, myös heidän geenimuotonsa ovat hyväksytympiä kuin toiset, yhtä läheiset tai kaukaiset.

Selkeästikin etnonationalistien suomalaisuuskäsityksen taustalla on ajatus, että on olemassa ”puhtaita” kansoja; nämä Aabrahamin/Väinämöisen/ym. jälkeläiset ovat seikkailleet enemmän tai vähemmän keskenään läpi vuosisatojen. Genetiikka ei tätä tue. Carl Zimmer on käsitellyt aihetta Skeptical Inquirer-lehden (2019) artikkelissa, joka julkaistiin suomennettuna Tiede-lehden tuoreimmassa numerossa (11/2019). Zimmer toteaa: ”Jos siis haluat löytää ”puhtautta” syntyperästäsi, olet mahdottoman edessä”. Kannattaa pitää mielessä se yksinkertainen potenssilasku, että esihistoriallisen ajan lopussa (30 sukupolvea sitten) meillä jokaisella on ollut 1 073 741 824 esivanhempaa. Siis reilusti enemmän kuin maailmassa oli asukkaita tuona aikana – ja jokaisella meistä. Olemme kaikki sukua, mikä on itse asiassa aika hieno ajatus. Olisikohan minulle arpoutunut joku pienenpieni perimän fragmentti, jota on kantanut myös vaikkapa Kleopatra (se seitsemäs)?

Eipä tainnut tulla tästä etnonationalistien suomalaismääritelmästä työkalua oikeusgeneetikoiden käyttöön. Vaikuttaa siltä, että siinä on keitetty suhteellisen sakea pseudotieteellinen soppa sekoittamalla omat toiveet, mielikuvat, kulttuuri ja (väärin ymmärretty) genetiikka. Ajassa liikutaan selvästi ymmärtämättä, että ’kaikki virtaa, mikään ei pysy paikallaan’ kuten Herakleitos totesi jo 2500 vuotta sitten.

Kyllä suomalaisuudesta voi ja kannattaakin olla ylpeä (kts. esim. historioitsija Teemu Keskisarjan haastattelu HS 8.9.2019: https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000006230367.html). Minä ainakin olen. Mutta ei suomalaisuutta näin yksioikoisesti voi määritellä.

Jukka Palo

jukka.palo@helsinki.fi

Oikeusgenetiikan dosentti, HY/THL

Suomessa on meneillään mittava erikoistumiskoulutusuudistus, jonka tavoitteena on lisätä koulutuksen laatua, nopeuttaa valmistumisprosessia ja ohjata koulutusmääriä vastaamaan palvelujärjestelmän tarpeita. Uudistuksen ensimmäinen konkreettinen toimenpide, koulutuksen valintamenettely, alkoi kun erikoistumiskoulutuksen keväistä hakupilottia seurannut varsinainen hakukierros päättyi 13.9.2019.

Hakijamäärien vertailu on mielenkiintoista (https://docs.google.com/spreadsheets/d/14gQX0kLUcBq4p9jCDB382X4xNZ963pFPzb1PRCY2hE0/edit#gid=202270554). Eniten ensisijaisia hakijoita oli Tampereen yliopistoon (140) ja vähiten Oulun yliopistoon (55). Helsingin yliopistoon ensisijaisia hakijoita oli 136. Oulun ja Helsingin yliopistoissa oli aloituspaikkoja enemmän kuin ensisijaisia hakijoita. Perusterveydenhuoltoon hakeneita oli Tampereen yliopistossa reilusti suurempi määrä kuin hakupaikkoja kun taas esimerkiksi Helsingin yliopistossa hakijoita oli vain puolet aloituspaikojen määrästä.

Nopealla vilkaisulla hakijoiden lukumäärät hämmentävät. Miten on mahdollista, että Helsingin yliopistoon oli vähemmän hakijoita kuin Tampereen yliopistoon, onhan Helsingin yliopisto maamme suurin erikoistuvien kouluttaja? Helsingin yliopistosta valmistuu vuosittain yli 200 erikoislääkäriä mikä on miltei 40% koko maan valmistuneista. Valmistuneiden erikoislääkärien määrä ylittää myös tiedekunnasta valmistuneiden määrän, mistä voi päätellä Helsingin vetävän erikoistuvia lääkäreitä myös muualta Suomesta.

Helsingin yliopiston hakupaineeseen ei ole voinut olla vaikuttamatta vuonna 2018 myönnetyt ennätykselliset lähes 1000 erikoistumiskoulutukseen myönnettyä opinto-oikeutta. Tämän suman purkaminen vie oman aikansa ennen kuin valintamenettely saadaan toimivaksi sisääntuloväyläksi palvelujärjestelmään.

Kansallisesti yhtenäinen, läpinäkyvä ja tasa-arvoinen erikoistumiskoulutuksen valintamenettely on kuitenkin merkittävä askel eteenpäin. Yhden hakukierroksen perusteella on tietenkin mahdoton vetää selviä johtopäätöksiä. Tulevaisuus näyttää, miten valintapaine lähtee kehittymään ja millaisilla ansioilla erikoistumaan pääsee eri yliopistoissa. Pelkästään HUSissa on yli 550 erikoistujille varattua vakanssia, minkä lisäksi suuri osa erikoistuvista suorittaa erikoistumisopintoja sijaisena. Erikoistujat ovat yliopistosairaaloiden tärkeä voimavara, jonka koulutukseen on kiinnitettävä huomiota.

Tähän erikoistumiskoulutuksen laadunparantamistyöhön on HUS yhdessä Helsingin yliopiston kanssa ponnella ryhtynyt. Yksi HUSin keskeisiä laadunhallinnan ja potilasturvallisuuden edistämiseksi tehtyjä toimenpiteitä on valmistautuminen kokonaisvaltaisen laatujärjestelmän käyttöönottoon.  Tavoitteena on hankkia kansainvälisen ja laajasti levinneen Joint Commission Internationalin -laatuakkreditaatio yliopistollisena sairaalana. Tämä edellyttää laadunhallinnassa monia muutoksia, jotka koskevat myös HUSissa toteutettavaa erikoistumiskoulutusta. Seuraavan erikoistumiskoulutuksen hakukierroksen jälkeen olemme jo piirun verran pidemmällä.

Anne Pitkäranta
Tutkimusjohtaja, HUS
Professori, Helsingin yliopisto

Studia Medicina -luentosarja täyttää tällä viikolla 10 vuotta. Suurelle yleisölle kohdennettu tapahtumakokonaisuus käynnistettiin nykymuodossaan vuonna 2009. Vuosittain on järjestetty viisi tilaisuutta (tammi-, maalis-, touko-, syys- ja marraskuussa), eli niitä on nyt ehtinyt kertyä 50 kappaletta.

Kymmenkunta vuotta sitten ideoitiin pienen porukan kesken, että Meilahden kampuksella suoritettavan tutkimus- ja opetustyön tulisi näkyä ja kuulua käsin kosketeltavalla, mutta myös maallikoille suunnatulla tavalla. Jonkinlaisena esikuvana ja isosiskona/veljenä toimi Helsingin yliopiston keskustakampuksella pyörivä Studia Generalia -luentosarja.

Ryhdyttiin siis tuumasta toimeen, ja ensimmäisen Studia Medicinan teemana syyskuussa 2009 oli Pandemiat. Luentofoorumina on koko ajan toiminut Biomedicum 1:n suuri luentosali. Järjestävät tahot ovat alusta alkaen olleet HUS, HY:n lääketieteellinen tiedekunta ja Biomedicum Helsinki -säätiö, jotka ovat myös jakaneet salivuokrista, tarjoiluista ja viestinnästä koituneet kustannukset. Ohjelmatoimikunta tuntee suurta kiitollisuutta näiden taustaorganisaatioiden johtoa kohtaan.

Ohjelmatoimikuntaan houkuteltiin Krister Höckerstedt, Olli Jänne, Eija Kalso, Jaakko Karvonen, Kimmo Kontula, arkkiatri Risto Pelkonen, Kaisu Pitkälä, Eero Saksela ja Lasse Viinikka. Eräät senioreimmista ovat jo ehtineet antaa nuoremmille tilaa, ja uudempina jäseninä ovat mukaan liittyneet Helena Isoniemi, Tomi Mäkelä, Tiina Paunio, Anu-Katriina Pesonen, Anne Pitkäranta, Hannu Sariola ja Juha Sinisalo. Toimikunnan loistavana sihteerinä ja koko instituution koossa pitävänä voimana on ahkeroinut Kirsi Varmo. Viestintä- ja muuta apua ovat vuosien varrella tarjonneet Tiina Herranen, Tarja Nordman, Heidi Lehmuskumpu, Tarja Aho ja Maria Svenström.

Luentotilaisuuksien itseoikeutettuna ja suvereenina puheenjohtajana on toiminut arkkiatri Risto Pelkonen. Tilaisuuksien vetovoima on aivan varmasti suurelta osin perustunut arkkiatrin humaaniin ja välittömään tapaan vetää tilaisuudet ja niihin liittyvät keskustelut.

Vaikka näkemys saattaa olla puolueellinen, on helppo väittää Studia Medicinan olleen menestys alusta alkaen. Tyypillisesti salissa on ollut kuulijoita parin sadan hengen verran, parhaimmillaan viitisen sataa. Esimerkiksi syöpä, sydän-verisuonisairaudet ja diabetes ovat usein vetäneet sekä ison että viereisen, videoyhteydessä toimivan luentosalin täyteen.

Konsepti on ollut tuttu ja turvallinen: valittuina keskiviikkopäivinä kolme 25-30 minuutin luentoa putkeen, ja sitten kaikki luennoitsijat salin eteen paneeliksi vastaamaan yleisön kysymyksiin ja kommentteihin, joista ei milloinkaan ole ollut puutetta. Aivan eittämättä juuri tähän perustuu Studian koukuttavuus. Kyseessä on lavaperformanssi, ja aivan samaan tapaan kuin konsertti tai ooppera tuntuu aivan toisenlaiselta paikalta kuunneltuna ja katsottuna kuvanauhaan verrattuna, myös Studiassa yleisö pääsee tarkkailemaan kokonaissuoritusta ja samalla myös tirkistelemään kanssakatsojien reaktioita. Nykyisin Studia-sessiot toki myös videoidaan ja ovat nähtävissä verkossa (www.biomedicum.fi -> Studia Medicina), kukin parin kuukauden ajan.

Jokaiseen Studia-sessioon kuuluvat yleisölle tarjottavat kahvi ja pulla ennen varsinaisia luentoja. Joskus kokeiltiin pullan sijasta terveyttä edistävämpää hedelmätarjoilua, mutta siitä tuli yleisöltä pyyhkeitä – palattiin siis pullaan kahvin kera.

Ohjelmatoimikunta on äärimmäisen kiitollinen luennoitsijoille, jotka ovat aina ottaneet tehtävän vastaan innostuneesti – emme muista ainuttakaan kieltäytymistä, ellei sitten ole ollut kyseessä ulkomaanmatka tai vastaava. Toimikunta on aina ensisijaisesti pyrkinyt rekrytoimaan luennoitsijoiksi kampuksen omaa väkeä – lääkäreitä, tutkijoita ja opettajia. Myös kampuksella kasvatetut ja sittemmin muualle työelämään siirtyneet alumnit on nähty hyvinä vaihtoehtoina. Ja koko systeemihän perustuu talkootyöhön: palkkioita ei makseta luennoitsijoille eikä järjestäjille.

Suomalaisten yleisen kulttuurikiinnostuksen tapaan yleisön keski-ikä on ollut 50+ vuotta ja painotus naisvoittoinen. Näyttää siltä, että nuorten houkutteleminen luentosaliin ei ole aivan helppoa, mutta kääntäen voimme kysyä, mitä pahaa nykytilanteessa sitten on. Terveys teemana alkaa luontevasti kiinnostaa ihmistä sitä enemmän, mitä enemmän siihen alkaa kohdistua uhkia. Studia Medicinan suosio myös osoittaa, että digitaalisen tietovyöryn aikanakin ihmiset haluavat kuulla omin korvin taattua tutkittua tietoa, ja vieläpä mieluiten paikan päällä, tiedon lähteellä.

Kymmenvuotissession (keskiviikko 18.09.2019) teemana on ”Suu terveyden peilinä”. Paitsi että aihe on yksittäiselle kansalaiselle tärkeä, se tekee myös kunniaa kampuksella tapahtuvalle hammaslääketieteen sekä suu- ja leukasairauksien tutkimustyölle, joka juuri arvioitiin maineikkaassa Shanghai-rankingissa sijalle 21 maailman kaikkien yliopistojen joukossa.

Studia Medicina perustuu Academic Medical Center Helsingin suurenmoiseen asiantuntemukseen ja monimuotoisuuteen – ja tietenkin myös biolääketieteen valtavaan nopeaan kehitykseen. Valitsipa ohjelmatoimikunta minkä tahansa kuumaksi nousseen teeman, aina on ollut mahdollista vaikeuksitta löytää huippuasiantuntija viestittämään siitä yleisölle. On helppo ennustaa Studia Medicinalle vireää elinkelpoisuutta myös seuraavalle vuosikymmenelle.

Kimmo Kontula
Sisätautien emeritusprofessori
Studia Medicina -ohjelmatoimikunnan puheenjohtaja