Viikon juttu

Sisälläni tikittää kelloja.  Yksi niistä on vuorokausirytmiä ylläpitävä noin 24 tunnin keskustikitys. Tämä Iso Kello määrää hormonien erittymistä, kehon lämpötilaa, aineenvaihduntaa, verenpainetta, vireystilaa, unta. Tähän yhdistyy lukuisia perifeerisiä kelloja, jotka synkronoituvat Ison Kellon kanssa. Solut syntyvät, toimivat ja kuolevat, tik tak, ajastettuna.

Sisäinen kello ohjaa väsymystä, mielialaa, keskittymiskykyä, se ajoittaa toiminnan virtaukset ja kertoo jaksamisen rajat.  Se olen minä.  On hämmentävää tiedostaa kellorytmin monet ulottuvuudet  – psykologiassa kun on tapana puhua persoonallisuuden piirteistä tai motivaatiosta ihmisen toiminnan ajurina.

Ihmisen kronotyyppi, yksilön oman rytmin suhde 24 tunnin vuorokausirytmiin, on kuitenkin yhteydessä somaattiseen ja mielen sairastavuuteen. Lukuisten tutkimusten mukaan iltatyypeille kasaantuu terveysriskejä, ja heillä on lyhyempi elinajanodote. Sisäistä kelloa vastaan toimiminen, kuten vuorotyössä, kuormittaa elimistöä.

Uniaika tuntuu olevan monelle ikioma kaivos, josta voi nostaa valvetta, kun päivästä loppuvat tunnit. Kuten kaivostoiminnassa, vahinkoa sattuu kuitenkin joka kauhaisulla.  Viime aikoina ihmiset ovat havahtuneet unen merkitykseen ja tulleet enemmän tietoiseksi vuorokausirytmistään, alkaneet suojella unikaivostaan.

Silti rytmisyyden ytimen oivaltaminen on itsen kohdalla vaikeaa. Tasaiseen unirytmiin tähtääminen on parasta mitä itsellesi voit tehdä. Sen sijaan suosittua on nyt lisätä syvää unta – palstat ovat täynnä sitä edistäviä sleep hack -trikkejä.

Paradoksaalisesti toimivin, mutta elimistön tasapainon kannalta tuhoisin sleep hack syvän unen lisäämiseksi on valvominen. Nukkumalla syvää unta pitkään elimistö yrittääkin paikata yliaikaisen valvomisen vahinkoja. Syvän unen louhiminen on hyvä esimerkki yksisilmäisestä kaivosjohtamisesta. Keskittymällä vain yhteen vaiheeseen menetetään ymmärrys kaikkien univaiheiden merkityksestä ja siitä, että myös unessa kello tikittää ja ohjaa nukkujan säännöllisin väliajoin REM-uneen.

Kaikki univaiheet merkitsevät: kevyt uni on unisukkularikasta aikaa, joka auttaa muistin vahvistumisessa. REM-unen merkitys tunteiden säätelyssä on myös suuri. Kaikkia merkityksiä ei vielä edes tunneta.

Nuoruudessa sisäinen kello usein jätättää. Unirytmi siirtyy myöhäisemmäksi pitkälle nuoreen aikuisuuteen, jonka jälkeen se taas vähitellen aikaistuu. Joillakin vuorokausi on jopa 25 tuntia pitkä. Silloin kello 22 tänään on kello 23 huomenna. Ei ihme että ei nukuta, ja unikaivosjohtamisesta tulee talvivaaramaista.

Suuren Kellon teoria on tulossa. Tulevaisuudessa, kun tieto rytmien merkityksestä on läpäissyt kaikkien iltapäivälehtien univinkkiosastot ja sulautettu peruskoulun 3. luokan opetussuunnitelmaan, keskustelua ei aloiteta enää kysymyksillä mitä sinulle kuuluu, tai miten voit, vaan Hei, mites sun rytmit?

Rytmilogian uusi maisteriohjelma perustetaan. Kasvi-, ihmis-, eläin- ja tähtitieteilijät synkronoituvat.

Anu-Katriina Pesonen
Kehitys- ja kliinisen psykologian professori
Sleep & Mind -tutkimusryhmän johtaja
Twitter: anu_katriina
anukatriina.pesonen@helsinki.fi

Hyvä me-henki lisää työhyvinvointia ja on mille tahansa työyhteisölle erittäin tavoiteltava tila. Erityisen tärkeää me-hengen vaaliminen on organisaatioille, joissa työskentelee koulutustaustaltaan ja osaamiseltaan hyvin erilaisia ihmisiä. Lääketieteellinen tiedekunta (LTDK) on kaikista Helsingin yliopiston tiedekunnista poikkitieteellisin, ja uuden systeemisen onkologian tutkimusohjelman (ONCOSYS) johtajana onkin ollut mielenkiintoista nähdä ja kokea LTDK:n ja laajemmin Meilahden kampuksen me-henkeä.

Pienissä ryhmissä hyvän me-hengen luominen on usein helpompaa kuin suurissa. Yksi syy lienee se, että kun kaikki ryhmän jäsenet tuntevat toisensa, on helpompaa luoda puitteet hyvälle me-hengelle. On arvioitu, että keskiverto yksilö pystyy ylläpitämään sosiaalisia suhteita noin 150:een henkilöön (nk. Dunbarin luku). Niinpä voisi ajatella, että reilusti yli 200 hengen yksiköissä ihmisillä saattaa olla vaikeuksia kokea me-henkeä. Koska ihmiset tyypillisesti haluavat kuulua johonkin, on tavallista, että isoissa organisaatioissa muodostuu pienempiä ryhmittymiä, joihin on helpompi tuntea kuuluvansa.

Sinänsä pienempien ryhmien muodostuminen ei välttämättä ole ongelma. Lukuisten pienten ryhmittymien kehittyminen saattaa kuitenkin johtaa tilanteeseen, jossa pienten ryhmien edun koetaan olevan ristiriidassa isomman, ”oikean” organisaation edun kanssa. Lisäksi yksi helpoimmista tavoista kohottaa me-henkeä on löytää vihollinen ja sitä kautta luoda koheesiota tätä, todellista tai imaginääristä, uhkaa vastaan. Jos isohko organisaatio jakaantuu useisiin pieniin ryhmittymiin, joilla on vahva me-henki ja jotka taistelevat saman organisaation muita ryhmittymiä vastaan, ei ole vaikea nähdä mitä tapahtuu tuloksille ja työhyvinvoinnille.

Meilahdessa ei varsinaisesti ole pulaa pienemmistä ryhmistä, joilla on vahvasti oma identiteetti ja me-henki. Eikä vastakkainasettelu ole mitenkään harvinaista, vaikka paperilla ja puheissa kaikkien tavoite tuntuu olevan edistää lääketieteellistä tutkimusta ja opetusta ja potilaiden hoitoa. Itse olen päässyt osallistumaan tai seuraamaan vierestä mm. seuraavia vastakkainasetteluita: Medicum vs. Clinicum vs. Tutkimusohjelmayksikkö; LTDK vs. HiLIFE; kliininen tutkimus vs. perustutkimus; Haartman Instituutti vs. Biomedicum.

Avoin keskustelu, kärkäskin, on usein lopulta kaikkien etu, mutta joskus tällaisista vastakkainasetteluista on aitoa haittaa koko yhteisölle. Esimerkiksi uusien ryhmänjohtajien rekrytointi on tärkeää LTDK:n strategiassa. Viimeisimmässä HiLIFE:n organisoimassa ryhmänjohtajahaussa hakijoita oli yli 400. Lääketieteelliseen tiedekuntaan ei valikoitunut yhtään. Miksi? Syitä lienee monia, mutta vastakkainasettelu LTDK vs. HiLIFE ei varmasti helpottanut tilannetta.

Toinen esimerkki on tilanne, jossa ONCOSYSin johtajana etsin syväpakastintilaa uusille ryhmille. Yhteen viestiini sain vastauksen, että uusi säilytin on varattu Haartmaninkatu 3:ssa olevien ryhmien käyttöön. Ilmeisesti se, että kuuluu samaan tiedekuntaan ei riitä, vaan ryhmän tilojen tulee myös olla oikeassa kiinteistössä. Vaikka tilanne lopulta ratkesi onnellisesti, on vaikea keksiä selkeämpää esimerkkiä siitä kuinka pienemmän ryhmän me-henki vaikuttaa negatiivisesti koko organisaatioon.

Ongelmien esiintuominen on ensimmäinen askel niiden ratkaisemiseksi mutta tarvitaan muutakin. Sivumennen sanoen, tämä blogivuoro on palkinto, jonka sain yllä mainitun pakastinongelman ratkaisuehdotuksesta tiedekunnan johdon lähettämisestä antisiilouudelleenkoulutusleirille Pohjois-Koreaan, perusteena se, että johto on vastuussa työhyvinvoinnista ja siten myös työtä haittaavien vastakkainasetteluiden poistamisesta.

Niin houkuttelevalta kuin ajatus johdon lähettämisestä Pohjois-Koreaan saattaisikin tuntua, on selvää, että jokainen on omalta osaltaan vastuussa me-hengen luomisesta. Jokaisessa keskustelussa ja sähköpostissa on mahdollisuus lisätä tai murtaa me-henkeä.

Hyvä alku lienee keskustella muidenkin kuin oman klaanin ihmisten kanssa. Kaikilla tuntuu nykyään olevan kiire ja niinpä onkin tärkeää varmistaa, että ihmisillä on mahdollisuus tavata ja jutella myös rennossa hengessä. LTDK:n yhteiset pikkujoulut ovat olleet erinomainen tilaisuus saada koko tiedekunta yhteen ja päästä keskustelemaan rauhassa muidenkin kuin oman ryhmän kanssa.

Kannan pienen korren LTDK:n me-hengen rakentamiseen ja mainostan ONCOSYSin tupareita, jotka ovat lokakuun puolivälillä. Erityisen tervetulleita tutustumaan tutkimukseemme ja meihin ovat ne, joiden verenpaine nousee kun kuulevat esimerkiksi sanat ’tutkimusohjelma’, ’syöpätutkimus’, tai ’Biomedicum’.

Sampsa Hautaniemi
Professori, ONCOSYS-tutkimusohjelman johtaja, Helsingin yliopisto

Maailman meno on monen mielestä kiihtynyt. Charles Darvin ajatteli 1800-luvulla, että evolutiivinen kehitys tapahtuu pikkuhiljaa, ”ajan hitaassa juoksussa”, mutta nykytutkijat osaavat havaita ja mitata tätä DNA-muutoksiin perustuvaa luonnonvalintaa lähestulkoon reaaliajassa. Mitä pienempi ja lyhytikäisempi eliö on, sen nopeammin lajin geenit muuttuvat. Lääkärit huomaavat tämän jokapäiväisessä työssään bakteerien antibioottiresistenssissä, mutta myös aitotumalliset oliot noudattavat nopeasti evoluution sääntöjä.

Evoluutio on nopeuden lisäksi myös monimutkaista yhteispeliä, jossa genetiikka ja ympäristö vaikuttavat toisiinsa jatkuvasti. Ympäristön muutoksen esiin tuoma yhden lajin geneettinen kehittyminen vaikuttaa helposti toisten lajien elinympäristöön esimerkiksi kilpailun kautta. Tämä taas puolestaan muuttaa näiden lajien genetiikka ja ketjureaktio on valmis. Ei siis ole yhdentekevää, miten muutamme lajien geenejä tai ympäristöä. Rachael Lallensackin (2018) artikkeli on hyvä yleistajuinen uutiskatsaus aiheeseen.

Konkreettisia havaintoja nopean evoluution vaikutuksista ekologisiin verkostoihin on tehty kasveilla, levillä, hyönteisillä ja pienillä selkärankaisilla, kuten kaloilla. Suomalaisetkin ovat Ilkka Hanskin (1953-2016) johdolla olleet mukana ekologisen evoluution mittaamisessa ja pohtineet eri lajien muutosten vaikutuksia kokonaisuuteen.

Hyvin visuaalinen ja ymmärrettävä koe tehtiin kummitussirkkoihin kuuluvalla Timema bartmani -lajilla, jolla on kaksi eri värimuotoa, joilla on omat isäntäkasvit. Lajin raidalliset edustajat pärjäävät paremmin raidallisilla kasveilla ja kokovihreät viihtyvät yksivärisillä isäntäkasvin lehdillä, joista linnut eivät huomaa niitä. Kun eri muotoja vaihdetaan kokeellisesti lehdiltä toiselle, alkaa selviytymiskilpailu, jossa huonosti maastoutuvat yksilöt nopeasti häviävät pelin ja pullonkaulasta läpi pääsevät vastaavasti lisääntyvät (Farkas ym 2013). Uutta tutkimuksessa oli havainto siitä, että näkyvä ruoka-aitta houkuttelee lintuja paikalle niin paljon, että myös muut hyönteislajit joutuvat syödyksi ja evolutiivisen paineen alle. Tämä taas parantaa kasvien menestymistä, ainakin niin pitkäksi aikaa, kunnes hyönteiset taas ovat kehittäneet huomaamattomamman ulkoasun geneettisen variantin.

Nopeaa evoluutiota tapahtuu lähes aina, kun ympäristö muuttuu. Evoluution ja ekologian tutkijat ovat tehneet mitattavaa tutkimusta äkillisissä luonnontapahtumissa, kuten hirmumyrkyissä ja tulipaloissa, ja dokumentoineet kuinka luonnossa lähes kaikki vaikuttaa kaikkeen. Spontaanien tapahtumien lisäksi kysymyksiä eri eliöiden ja/tai ympäristön muuttumisen vaikutusta toisiin lajeihin voidaan lähestyä myös kokeellisesti. Avoimessa ympäristössä tehtävää manipulaatiota osataan kuitenkin onneksi välttää, sillä esimerkiksi Australian kaniongelmasta ja muista vanhingoista on otettu opiksi. Esimerkiksi kalojen populaatioita ja evoluution vaikutuksia ekologiaan voidaan tutkia hallitusti mm. suurilla pusseilla (Best ym 2017) tai häkeillä (Simon ym 2017), jotka sijoitetaan järvi- tai muuhun vesiympäristöön. Opimme luonnon vuorovaikutuksesta tällä tavoin vielä paljon, mutta lienee jo nyt selvää, että takaisinkytkennät genetiikan ja ympäristön välillä ovat monimutkaisia ja joskus yllättäviä.

Mitä merkitystä tällä on ihmisen kannalta? Nopea vastaus on, että emme tiedä vielä. Joka tapauksessa muuttuvien ympäristöjen vaikutus lajien kirjoon ja eri populaatioiden genetiikkaan voi tapahtua nopeasti, mikä kehottaa varovaisuuteen. Esimerkiksi ilmastonmuutos tulee lähes varmasti muuttamaan elinympäristöjämme ja sen vaikutuksia on vaikea ennakoida.

Kun nykyään osaamme muuttaa eliöiden geenejä ja/tai valita suosimamme lajit, tulisi pitää huolta siitä, että monimuotoisuus säilyy. Tämä koskee vielä nykyään lähinnä kasveja ja tuotantoeläimiä, mutta kuten tutkimuksista näemme, jonkin luonnon osan muuttaminen vaikuttaa myös muihin eliöihin. Lyhytnäköinen hyöty esimerkiksi ruokakasvien viljelyssä voi muuttua pitkäaikaiseksi haitaksi, jos (kun) emme tiedä miten monimuotoisuus ja takaisinkytkennät toimivat. Lääketieteessä tiedämme, että joskus on lähes pakko ottaa riskejä, mutta tällöinkin niistä olisi hyvä sopia yhdessä, ja tehdä päätöksiä jotka perustuvat parhaaseen saatavilla olevaan tietoon.

Kokonaan toinen asia on vielä se, että kun toivomme omien lapsiemme olevan mahdollisimman hyvin pärjääviä ja jonain päivänä ”korjailemme” ihmisen geenejä, olisi hyvä muistaa, että ympäristön muuttuessa voikin olla, että valitsemme väärät geenimuodot. Selkeitä sairauksia aiheuttavia muutoksia lienee järkevä korjailla, mutta voi olla että erilaisiin ominaisuuksiin ja ulkonäköön vaikuttavat geenit olisi hyvä jättää rauhaan toistaiseksi.

Edes yksilön, saati sitten kokonaisen lajin geneettinen ohjailu on riskipeliä alati muuttuvassa ympäristössä. Ei liene järkevää lajin kannalta, että kaikki muuttuisivat perimältään homogeenisiksi tavoitellessamme esimerkiksi Kenin ja Barbien ulkonäköä. Erilaisuus on rikkautta, myös geneettisesti.

Viitteet:

Best RJ ym. (2017) Transgenerational selection driven by divergent ecological impacts of hybridizing lineages. Nat Ecol Evol. 11:1757-1765.
Farkas TE (2013) Evolution of camouflage drives rapid ecological change in an insect community. Curr Biol. 23(19):1835-43.
Lallensack R (2018) Nature 554, 19-21
Simon TR ym. (2017) Local Adaptation in Trinidadian Guppies Alters Stream Ecosystem Structure at Landscape Scales despite High Environmental Variability Copeia, 105(3) : 504-513

Dosentti Kirmo Wartiovaara
Helsingin yliopisto

Onhan se ihmeellistä! Maailman onnellisimmassa maassa on syrjintä seksuaalisen suuntautumisen vuoksi tuomittua ja lasten annetaan löytää oman sukupuoli-identiteettinsa. Kuitenkaan heteroksi painostamisen eli seksuaalisen eheytyksen kieltämistä ei ole mainittu tähän mennessä yhdenkään hallituksen ohjelmassa. Lehdistössä on ollut viime aikoina useita kirjoituksia uskonnollisten yhteisöjen harjoittamasta yksilön eheyttämishoidosta ja sen traagisista seurauksista (Nyt 8.6.2018, HS 29.6.2019, Kuukausiliite 21.6.2019). Englannin kielessä tätä kutsutaan sexual conversion therapyksi. Euroopan parlamentti ehdotti viime vuonna sen kieltämistä.

Eheyttäminen tarkoittaa sitä, että joku rikki mennyt korjataan. Mikä on mennyt rikki, jota seksuaalisen eheytyksen avulla yritetään korjata? Seksuaalisen eheytyksen tehokkuudesta ei ole mitään näyttöä. Sen sijaan tiedetään, että painostuksen kohteeksi joutuneet kärsivät masennuksesta ja heidän itsemurhariskinsä on kasvanut. Eheyttämisessä puututaan ihmisen keskeiseen minuuden osaan. Sen voi rinnastaa ’aivopesuun’. Ehkä uskonnolliset yhteisöt harjoittavat sitä, koska kirkolla on pitkä historia ja voimakas usko uskonnollisen käännytyksen onnistumiseen joskus suostutellen, joskus jopa miekalla. Seksuaalisen identiteetin löytäminen on vuosia tai vuosikymmeniä kestävä prosessi. Ei ole tavatonta, että ’kaapista tullaan ulos’ vasta pitkän heteroavioliiton jälkeen. Ehkä pitkä aikaskaala auttaa hieman ymmärtämään asiaan liittyvien värien kirjon.

Lisääntymiskyvytön laji kuolee sukupuuttoon. Näinkö käy suomalaisille? Syntyvyys on pienentynyt vuodesta 2010 vuoteen 2018 viidenneksen. Syyt syntyvyyden laskuun ovat hämärän peitossa. Osasyynä on varmasti sperman laadun heikkeneminen. Jos huononeminen jatkuu nykytahtiin, muutamassa kymmenessä vuodessa kaikki suomalaismiehet ovat mahoja. Jo vuonna 2000 Arto Paasilinna kirjoitti aiheesta herkullisen komedian ”Ihmiskunnan loppulaukka”. Entinen eläinlääkäri, Suomen viimeinen fertiili mies, Tarmo Saamakorpi lähtee siitostoimeen hevosmiehen tyylillä. Uskollinen Haaveri-Aaroni ratsunaan hän karauttaa Orimattilan tilaltaan naisiin, mutta tällä kertaa jalomielisin, epäitsekkäin aikein. Ihmissuvun on jatkuttava, ja vanhan konitohtorin värkeissä on vielä varaa. Nauruhermoja kutkuttava visionäärinen eepos.

Jokaisen lajin on tehtävä seuraava sukupolvi. Eri lajit lisääntyvät hyvin eri tavoin. Lisääntyminen voi olla seksuaalista tai aseksuaalista (neitseellistä eli partenogeneettista). Edellinen tarkoittaa munasolun hedelmöittämistä siittiöllä kahden yksilön parittelun seurauksena ja jälkimmäinen sitä, että jälkeläisiä syntyy ilman parittelua ja hedelmöitystä. Seksuaalisessa lisääntymisessä syntyvä yksilö on vanhempien genomien sekoitus, mikä edistää uusien ominaisuuksien syntymistä. Aseksuaalisessa lisääntymisessä geneettistä variaatiota ei yleensä nähdä, ja jälkeläiset ovat emonsa klooneja tai puoliklooneja. On myös lajeja, jotka tilanteesta riippuen lisääntyvät seksuaalisesti tai aseksuaalisesti. Näistä lajeista suurin on Komodon varaani, joka on monta metriä pitkä lihaa syövä hirmulisko.

Ihminen ei voi lisääntyä neitseellisesti. Sen estävät muutamat sadat leimautuneet geenit. Niiden ilmentyminen riippuu siitä, ovatko ne periytyneet isältä tai äidiltä. Jos jonain päivänä leimautuneet geenit opetetaan toimimaan taustastaan riippumatta, voisivat suomalaiset naiset tehdä lapsensa ilman raastavaa rakkautta ja katkeria eron kyyneleitä. Ihmiskunta muuttuisi lopulta amazonien yhteisöksi. Miehistä luettaisiin historian kirjoissa, ja kauhisteltaisiin heidän väkivaltaisuuttaan ja jatkuvaa sotimista.

Sukupuolen määräytymisen mekanismit heijastelevat kunkin lajin lisääntymisen strategiaa. Vaikka nisäkkäiden sukupuoli määräytyy sukukromosomien perusteella, muissa selkärankaisissa ja ennen kaikkea hyönteisissä sukupuolen määräytymiseen vaikuttavat monet muut seikat, kuten hautomisajan lämpötila, populaatiotiheys ja jopa yksilön sosiaalinen status. Tästä hyvä esimerkki on Napoleon-kala. Johtajauroksen kuoltua sen puoliso muuttaa sukupuoltaan ja päätyy uudeksi johtajaurokseksi. Muutamissa lajeissa sukupuoli voi muuttua jopa useita kertoja elämän aikana. Ihmisen sukupuolen määräytymisessä ympäristötekijöillä on tiettävästi melko vähän merkitystä, joskin muutamat epämuodostumia aiheuttavat aineet eli teratogeenit vaikuttavat sukupuolen kehitykseen haitallisesti.

Ihmisen geneettinen sukupuoli on binaarinen. Mies on XY ja nainen XX. Geneettisen koodin toteutuminen maskuliiniseksi tai feminiiniseksi yksilöksi käynnistyy vasta raskauden 11. viikolla. Sitä ennen tyttö- ja poikasikiöt ovat samanlaisia. Miehen kehityksessä keskeinen on Y-kromosomin SrY-geeni. SrY-proteiinin vaikutuksesta kehittyvät kivekset ja ulkoiset maskuliiniset piirteet. Nainen on kehitysbiologisesti sukupuolen perusmuoto, mutta feminiinistenkin ominaisuuksien kehitys vaatii geenien aktiivisuutta, ja siinä tärkein on Wnt4-signaalimolekyyli.

Koska maskuliinisten ominaisuuksien kehitys on moniportaisempi kuin feminiinisten, miehillä nähdään naisia paljon enemmän sukupuoliominaisuuksien poikkeamia. Osa niistä vaatii varhaista hormonikorvaushoitoa, jotta yksilö kasvaisi ja kehittyisi normaalisti. Jos vastasyntyneen sukupuoli on epäselvä, tutkitaan mm. sukukromosomit, sukuelinten mahdolliset anatomiset poikkeamat, sukuhormonituotanto ja niiden reseptoreiden rakenne. Epäselvä sukupuoli on yhdellä 4500:sta vastasyntyneestä. Tarvittavien hoitotoimenpiteiden aikataulu riippuu tutkimusten tuloksista.

Sukupuoli-identiteetin määräytymisen tärkeä osa on aivojen ohjelmointi eli mentaalisen sukupuolen kehittyminen. Biologisen ja mentaalisen sukupuolen suhteessa nähdään kaikki mahdolliset variaatiot. On homo-, bi-, mega- ja heteroseksuaalisia, joilla kaikilla on normaali biologinen sukupuoli-identiteetti. Valtaosalla ihmisistä seksuaalinen suuntautuminen pysyy samana koko elämän ajan. On myös joukko ihmisiä, jotka ovat joko elämän tilanteen takia tai koko elämän ajan aseksuaalisia. He eivät tunne seksuaalista vetovoimaa muihin ihmisiin, vaikka libido olisi normaali. Heitä on noin 1 prosentti väestöstä, eikä aseksuaalisuuden syitä tunneta tarkkaan.

Seksuaaliseen identiteettiin vaikuttavat geneettiset tekijät, muut sikiöaikaiset vaikutukset, aivojen ohjelmoituminen, kulttuuri ja tietysti myös ympäristö – siitä tärkeimpinä lait ja yhteisön asenteet. Seksuaalisen kypsymisen vuosikausia kestävä prosessi muodostuu pysyväksi osaksi ihmisen minuutta. Sen takia ehdotan kohteliaasti, että Antti Rinteen hallitus ottaisi ohjelmaansa seksuaalisen suuntautumisen eheyttämishoitojen kieltämisen. Näin maailman onnellisin kansa nousisi myös sivistysvaltioiden joukkoon.

PS. Lämmin kiitos akatemiaprofessori Katri Räikköselle ansiokkaista kommenteista tekstiin.

PPS. Suomalaisen lääkäriseura Duodecimin sanastolautakunta käsitteli termiä eheyttämishoito kokouksessaan 14.8.2019. Lautakunta piti termiä harhaanjohtavana ja ehdottaa, että vastaisuudessa käytettäisiin esimerkiksi termiä seksuaalisen identiteetin muuntaminen tai sen yritys. Kyseessä ei ole koskaan lääketieteellinen hoito.

Kuuntele Youtubessa ”Mä oon mikä oon”, Tamara Lund vuodelta 1963.

Hannu Sariola
Kehitysbiologian professori, ylilääkäri

On terveellistä ajoittain pohtia, voisiko omaa työtään ja yhteisiä työvaiheita järkiperäistää ja tehdä jopa vähän helpommin. Meidän opintohallinnossa (OPA) on mm. työn kuormittavuuteen, työntekijöiden runsaaseen vaihtuvuuteen sekä hallinnon ja opettajien väliseen työjakoon liittyviä haasteita. Siksi OPA valikoitui ensimmäiseksi kohteeksi, jonka nykytoimintatapoja ryhdymme tarkastelemaan ja selvittämään mahdollisuuksia kehittää niitä paremmin toimiviksi.

Taustalla oli suuri muutos, kun koko Helsingin yliopiston hallinto siirtyi keskitetysti pois tiedekunnista. Tällöin muun hallinnon mukana myös OPA siirtyi tähän keskitettyyn ja matriisimaisesti keskushallinnon johtamaan yliopistopalveluun eli YPA:aan.

Organisaatiomuutoksen monien positiivisten puolten lisäksi on kuitenkin huomattu, että tällä tavalla kadotettiin samalla paljon paikallista ymmärrystä ja tehostamisen mahdollisuuksia, kun tiedekunnan johdolla ei enää ole suoraa ohjausvaltaa eikä kunnollista näkyvyyttä opintohallintoon, sen toimitapoihin saati kehittämiseen.

Muutaman vuoden seurannan jälkeen oli aika ottaa ohjakset taas omiin käsiin, ja lääketieteellinen tiedekunta palkkasi omilla resursseillaan juuri lääkäriksi Turusta valmistuneen ja Aalto-yliopiston tuotantotalouden loppuvaiheen opiskelijan Emmi Vilmin selvittämään diplomityössään sitä, miten OPA:n toimintoja voisi kehittää LEAN-hankkeessa.

Tavoitteena oli luoda hyvä yleiskäsitys OPA:n toiminnasta, arvioida prosessien suorituskykyä ja löytää konkreettisia kehitysehdotuksia. Prioriteettina oli tarkastella toimintoja ja niiden tuottamaa arvoa erityisesti opiskelijan näkökulmasta yliopiston strategian linjaan sopien.

Ensin piti kartoittaa mitä OPA:ssa tällä hetkellä tehdään, ja sitä varten projektin ensimmäisessä vaiheessa kartoitettiin opintohallinnon pääprosessit. Haluttiin piirtää hallinnollinen jatkumo opiskelijavalinnasta, ilmoittautumisten, tenttien, opintosuoritteiden rekisteröinnin yms. kautta aina valmistumiseen ja publiikkiin asti.

Tämä toteutettiin laajoilla haastatteluilla, joihin osallistuivat opintohallinnon työntekijöiden lisäksi tähän toimintaan liittyvät keskeisimmät sidosryhmät eli opiskelijoita, opettajia ja hallintoväkeä. Haastattelujen pohjalta luotiin ’service blueprint’ eli OPA:n prosessien kuvaus opiskelijan näkökulmasta.

Projektin toisessa vaiheessa prosesseja arvioitiin edellisen kuvauksen pohjalta niiden volyymin, koettujen haasteiden ja kehityspotentiaalin osalta. Arvioinnin myötä tarkemman tutkimuksen kohteeksi valittiin tenttiprosessi ja lukujärjestysten suunnitteluprosessi. Tenttien osalta tarkastelu rajattiin pääsääntöisesti sähköisiin tentteihin. Valitut prosessit vaikuttavat kaikkiin sidosryhmiin, ne ovat volyymiltaan suuria ja kehityspotentiaali arvioitiin merkittäväksi.

Projektin seuraavassa vaiheessa tentti- ja lukujärjestysten suunnitteluprosessien tarkemman kartoituksen toteutuksessa auttoivat yliopiston LEAN-valmentajat. Yhteistyössä heidän kanssaan järjestettiin työpajoja, joihin saatiin jälleen osallistujia niin OPA:sta kuin kaikista sidosryhmistäkin. Työpajojen tuotoksena syntyi kummastakin prosessista arvovirtakuvaus, jossa prosessin eri vaiheet on kuvattu tarkasti, tunnistettu projektiin liittyviä hukkia, sekä kuvattu prosessin tavoitetila. Lopuksi tunnistettuja ongelmia sekä niiden kehitysehdotusten helppoutta ja vaikuttavuutta arvioitiin yhteisesti priorisointimatriisi-työkalulla.

Yleisellä tasolla havainnoissa korostui, että toimintaan kaivataan selkeitä yhteisiä pelisääntöjä sekä sähköisten järjestelmien tehokkaampaa hyödyntämistä. Kehitysehdotukset tähtäävät opiskelijan kannalta pääsääntöisesti tenttien nopeampaan läpimenoaikaan sekä lukujärjestysten aikaisempaan julkaisuun.

Työssä on havaittu lukuisia kohtia, joita OPA:n hallintoprosesseissa voidaan tehostaa ja järkevöittää LEAN-hengessä. Tämä tarkoittaa, että työstä poistetaan sellaisia vaiheita, jotka eivät tuo lisäarvoa ja samalla vain kuluttavat aikaa ja resursseja.

Tämän diplomityön tärkeimpiä havaintoja tulee jatkossa pystyä soveltamaan käytännössä, jotta työn tuottavuutta ja henkilöstön hyvinvointia saadaan parannettua. Lisäksi projektin aikana huomattiin yhteisen kehittämistyön olevan hyvin hedelmällistä: yhteistä ymmärrystä saavutettiin jo projektin aikana ja useita kehitysehdotuksia voisi lähteä toteuttamaan omia työskentelytapoja muuttamalla. Keskeistä jatkon kannalta kuitenkin olisi priorisoida kehityshankkeet, varata näiden toteuttamiselle riittävästi aikaa sekä seurata kehitystä sopivilla mittareilla.

Ja tämä on vasta alkua, tiedekunnan (ja yliopiston) hallinnossa on valtavasti kehittämispotentiaalia. Eli tavoitteena on jatkaa myös monien muiden hallinnon tehtävien modernisointia LEAN-hengessä. Kenenkään ei tarvitse tehdä ”enempää tai nopeammin” töitään, vaan tehostamalla prosesseja voimme saada samalla tai jopa vähemmällä työpanoksella paremman tuotoksen aikaan. Tuotantotalouden oppeja voi ja kannattaa siis valikoiden soveltaa käytäntöön.

Risto Renkonen
risto.renkonen@helsinki.fi
Dekaani, glykobiologian professori, ylilääkäri
HY ja HUS

***********************
Emmi Vilmi
emmi.vilmi@aalto.fi
LL, tuotantotalouden maisteriopiskelija
Aalto-yliopisto ja HY

Ilta-Sanomien lööppi toukokuun puolivälissä kuului osapuilleen näin: ”Vaarallinen geenivirhe puolella suomalaisista!” Tämä on hämmentävä otsikko. Koulubiologian tason tiedoilla varustetut tietävät, että luonnonvalinta karsii oikeasti haitalliset mutaatiot eli geenivirheet, eivätkä ne siten pääse yleistymään populaatiossa kovin laajalle, puhumattakaan puolesta väestöstä.

Lööpin takana oli turkulainen väitöstutkimus. ”Vaarallinen geenivirhe” oli PNPLA3-geenin variantti, joka oli hieman yleisempi (46%) henkilöillä, joilla todettiin rasvamaksa, kuin terveillä verrokeilla (40%). Tärkeimpiä tekijöitä rasvamaksan kehittymiseen olivat kuitenkin – taidepaussi – ylipaino, korkea verenpaine ja vähäinen liikunta. Niistä ei kuitenkaan kovin myyvää otsikkoa revitä.

Perinteiset geneettiset testaukset liittyvät oikeuslääketieteeseen, isyystutkimuksiin ja vakavien perinnöllisten sairauksien toteamiseen ja seulontaan. Kaikissa näissä yhteyksissä geenitesteistä on kiistaton hyöty. Onkohan Suomessa enää montaakaan henkirikosoikeudenkäyntiä, johon ei liittyisi DNA-todisteita?

Verkossa geenitestit ovat nyt kaikkien ulottuvilla, ja niiden tarjonta on räjähtänyt viime vuosina. Geenitestillä voi selvittää muun muassa omia sekä koiransa sukujuuria. Kaupallisten toimijoiden kirjava joukko lupailee geenitestien tuovan räätälöityä apua mm. oikeanlaiseen liikuntaan ja laihduttamiseen (ks. myös Satu Kuuren 13.5.2019 blogikirjoitus aiheesta). Kenenkään ei tietenkään ole pakko tilata itselleen tällaisia hupigeenitestejä. Geneettinen sukututkimus voi toki olla hauska harrastus, siinä missä arkistosukututkimuskin.

”Perinteisten” ja viihteellisten geenitestien välimaastoon sijoittuvat kotitestinä tarjottavat genomin sekvensointianalyysit. Hinta liikkuu yleensä muutaman sadan dollarin molemmin puolin. Perimästä selvitetään kaikki DNA-sekvenssin variantit. Pulmallista onkin sitten niiden tulkinta ja raportointi. Haluaisitko esimerkiksi tietää, onko sinulla Alzheimerin taudille altistava APOE-mutaatio? Allekirjoittanut vastaa tähän ei. Geenitieto lisää tuskaa, ainakin silloin kun kyseisen taudin etenemistä ei voida estää, eikä tautia voida parantaa.

Syövälle altistavat geenivirheet ovat vielä oma lukunsa. Esimerkiksi rinta- ja munasarjasyövälle altistavat tietynlaiset, mutta eivät läheskään kaikki, mutaatiot BRCA1- ja BRCA2-geeneissä. Haitallisten BRCA1- tai BRCA2-mutaatioiden kantajien tulisi ilman muuta olla tehostetun seurannan piirissä. Radikaalein ratkaisu heille on rintojen ja/tai munasarjojen poistoleikkaus. Rintansa poistatti maailman kuuluisin BRCA1-mutaation kantaja Angelina Jolie, jonka äiti kuoli 56-vuotiaana munasarjasyöpään.

Jolie kirjoitti päätöksestään ja leikkauksestaan New York Timesissa vuonna 2013, ja kannusti muitakin naisia selvittämään, ovatko he BRCA-mutaation kantajia. Välittömästi kirjoituksen ilmestyttyä lääkärien tilaamien BRCA-geenitestien määrä Yhdysvalloissa, missä sairausvakuutus usein korvaa geenitestin kustannukset, nousi 65%:lla. Miksi tämä on ongelma? Siksi, että BRCA-geenitestaus terveille naisille on järkevä vain, mikäli lähisuvussa on useampi rinta- tai munasarjasyöpätapaus. Riskinä on ensinnäkin väärä positiivinen tulos – voi löytyä BRCA-mutaatio, jonka vaikutusta solutasolla ei tunneta (ammattikielellä ns. variant of uncertain significance; näitä on raportoitu suuri määrä). Tällainen epäselvä geenitestin tulos voi aiheuttaa suurta ahdistusta. Toisaalta myöskään ”vapauttava” BRCA-mutaatiotulos ei tarkoita, etteikö voisi sairastua rinta- tai munasarjasyöpään. Yli 90% rintasyövistä ja yli 85% munasarjasyövistä nimittäin ei liity BRCA-geenin mutaatiokantajuuteen millään tavalla.

Geenitestiä, jonka tulokset liittyvät sairausriskin arviointiin, en lähtisi nettikaupasta tilaamaan huvin vuoksi. Esimerkiksi geneettinen syöpäalttiuden epäily tulisi aina selvittää yhdessä ammattilaisen kanssa, ei kotisohvalla sydän kurkussa epämääräistä – ja mahdollisesti vielä englanninkielistä – ”mutaatioraporttia” tavaamalla.

Liisa Kauppi
Biokemian ja kehitysbiologian osasto

Perinteisesti psykologiasta tieteenalana monille tulee mieleen psykoterapia tai psykologinen testaaminen. Itse usein mielelläni kuitenkin korostan sitä, että psykologia empiirisenä tieteenalana sai alkunsa havaintopsykologiasta 1800-luvulla, kun Hermann von Helmholtz alkoi tutkia fysikaalisten ärsykkeiden ja psykologisten kokemusten matemaattisia yhteyksiä. Osoittamalla, että psykologiset erotuskynnykset pystytään kuvaamaan fysikaalisten ärsykkeiden voimakkuuden matemaattisena funktiona, varhainen psykologia siirtyi empiiristen tieteiden joukkoon.

Psykologian ja neurotieteen välinen yhteys tuntuu
hyvinkin loogiselta. Vähemmän tunnettu yhteys
linkittää varhaisen psykologian teknologiaan.

Empiirisen psykologian synty liittyi ajatukseen, että psykologisilla kokeilla pystytään saamaan empiiristä tietoa hermoston toiminnasta. Psykologian ja neurotieteen välinen yhteys tuntuukin arkiajattelun kannalta hyvinkin loogiselta.

Vähemmän tunnettu yhteys linkittää varhaisen psykologian teknologiaan. Aluksi tuo yhteys oli ohut mutta vapaa-ajan käyttömme kannalta huomattava. David Wright nimittäin mittasi kymmenellä koehenkilöllä 1920-luvun lopulla miten kolmella päävärillä (sininen, punainen ja vihreä) pystytään tuottamaan spektrin muut värit. Myöhemmin kehitettiin muuntofunktiot, joilla väri-informaatio pystytään siirtämään koordinaatistosta toiseen: Vihreän, punaisen ja vihreän muodostama tieto voidaan näillä funktioilla muuttaa esimerkiksi tiedoksi valon määrästä, värin saturaatiosta ja värin sijainnista spektrillä.

Wrightin ja saman mittauksen tehneen, rinnakkaisen tutkimusryhmän tietoa käytettiin värielokuvan, -filmin ja -television kehittämisessä 1930-luvulta lähtien, ja Wright itsekin päätyi kehittämään väritelevisiota.

 Värit tuottavat insinöörimielelle vaikeuksia,
koska ne eivät varsinaisesti kuulu fysiikan
vaan psykofysiikan alueelle.

Väri ilmiönä pakotti insinöörit kohtaamaan psykologiset ilmiöt: värihän ei ole näkijästä riippumaton, fysikaalisen maailman objektiivinen ominaisuus, vaan riippuvainen havaitsijan hermoston toiminnasta –  klassinen esimerkki kvaliasta, vain tietoisena kokemuksena olemassa olevasta ilmiöstä. J. A. Ball totesikin jo vuonna 1945 elokuva-alan insinööreille suunnatussa tieteellisessä julkaisussa värien tuottavan insinöörimielelle vaikeuksia, koska ne eivät varsinaisesti kuulu fysiikan vaan psykofysiikan alueelle.

Värifilmin jälkeen havaintopsykologia sai merkittävän roolin väritelevision kehityksessä. Psykologisten kokeiden perusteella tiedettiin, että ihmisen näköaisti on huomattavasti herkempi valoeroille kuin värieroille. Tämän vuoksi väritelevisiojärjestelmä muuttaa kamerasta tulevan, kolmeen pääväriin perustuvan informaatiovirran mustavalko- ja värivirroiksi ja lähettää mustavalkoinformaation huomattavasti leveämmällä kaistalla. Televisiovastaanottimessa tehdään muunnos takaisin kolmeen pääväriin, joiden yhdistelmistä saadaan tuotettua kaikki muut värit, ainakin osapuilleen.

Teknologian monimutkaistuessa psykologian määrä viestintäteknologissa on lisääntynyt huomattavasti. Kuvan ja äänen pakkaaminen on niin digi-television, suoratoiston kuin muidenkin tallenteidenkin toiminnan nykyinen perusta. Häviöllinen pakkaaminen perustuu esimerkiksi psykologiseen tietoon siitä, mitä ihminen pystyy havaitsemaan: sellaista tietoa, jonka havaintokynnys on korkeampi, on mahdollista pakata enemmän, koska emme erota pakkauksesta syntyvää kohinaa.

Sen lisäksi että digitaalinen televisiojärjestelmä perustuu kuvan pakkaamiseen, psykologiseen tietoon perustuvat kuvanlaatumittarit valvovat jatkuvasti lähetyn videon kuvanlaatua ja kontrolloivat käytettyä kaistanleveyttä, jotta kuva pysyy laadultaan mahdollisimman hyvänä. Tällaisesta sovelluksesta Al Bovik sai jopa Emmy-palkinnon vuonna 2015.

Ei ole sattumaa, että digitaaliset ja hermostosignaalit noudattavat samanlaisia periaatteita.
Yhdistävä tekijä on informaatioteoria.

Sekä näköaisti että digitaalinen kuvan- ja videon pakkaaminen perustuvat visuaaliseen piirreanalyysiin. Kun ainoastaan kuvan piirteet lähetetään jokaisen yksittäisen pikselin sijasta, voidaan lähetettävän informaation määrää vähentää huomattavasti. Tämä johtuu siitä, että todellisen maailman luonnolliset ärsykkeet sisältävät paljon redundanttia eli itseään toistavaa informaatiota: esimerkiksi kuvissa vierekkäiset pikselit ovat väriltään ja valovoimaltaan yleensä  hyvin lähellä toisiaan.

Ei ole sattumaa, että digitaaliset ja hermostosignaalit noudattavat samanlaisia periaatteita. Yhdistävä tekijä on informaatioteoria, joka sai alkunsa käytännön ongelmasta, eli siitä, miten saada mahdollisimman paljon tietoa kulkemaan puhelinkaapelissa. Kaapeleiden vetäminen oli puhelinyhtiöille kallista puuhaa, joten ongelman ratkaisun kehittämiseen oli vahvat taloudelliset kannustimet.

Informaatioteoria omaksuttiin nopeasti psykologian piirissä ja se vaikutti vahvasti sekä kognitiivisen että havaintopsykologian kehitykseen: aivoilla nimittäin on samanlainen optimointiongelma, jossa paljon energiaa kuluttavat hermosolut on saatava mahdollisimman tehokkaaseen käyttöön.

Viestintäteknologialla oli toinenkin takaisinkytkentä havaintopsykologiaan: laitteistot. Tutkia ja tietokonenäyttöjä varten kehitetyt kuvaputket osoittautuivat äärimmäisen tehokkaiksi koevälineiksi tietokoneistettuihin koeasetelmiin yhdistettyinä. Kamera tai näyttö toimikin pitkään näön metaforana: näköaistin kontrastiherkkyyden ja näytön tai kameran resoluution mittaamiseen käytettiin saman tyyppisiä, juovastoihin perustuvia ärsykkeitä.

Havaintopsykologian ja kuvateknologian yhteys oli niin vahva, että San Franciscon alueen monet merkittävät havaintopsykologit olivat töissä mm. NASA:ssa ja erilaisissa alan yrityksissä. Psykologi Andrew Watson on esimerkiksi ollut merkittävässä roolissa sekä näön aivomekanismien tutkimuksessa että kuvapakkausmenetelmien, kuten jpeg, kehittämisessä. Tätä nykyä Watson toimii tutkimusjohtajana Applella.

Toinen esimerkki psykologian merkityksessa nykyisessä viestintäteknologiassa ovat digitaaliset kamerat. Naiivisti voisi luulla, että digitaalisten valokuvien laadun paraneminen johtuu siitä, että kehittynyt teknologia pystyy paremmin taltioimaan objektiivisen todellisuuden sellaisena kuin se on. Paradoksaalista kyllä, luonnollisemmat kuvat ovat tulosta siitä, että niitä prosessoidaan jatkuvasti yhä enemmän. Tämä on paradoksaalista kuitenkin ainoastaan, jos oletuksena on että havaitsemme maailman sellaisenaan. Tällainen naiivi näkemys ei tutkimustiedon valossa pidä paikkaansa: todellisuudessa rakennamme koetun havaintotodellisuuden aivojemme tekemien ennusteiden ja havaintotiedon yhteistyönä (Clark, 2013).

Teknologia pyrkii pureskelemaan välittämänsä
informaation sellaiseksi, että se on
vaivattomasti vastaanotettavissa.

Kykymme tunnistaa esimerkiksi värit on laskennallisesti hyvin monimutkainen prosessi, joka perustuu aivojen ennusteisiin erilaisten pintojen reflektanssista. Esimerkkinä tästä voi olla esimerkiksi valkoiselle seinälle heijastettu videoprojektorin kuva: näemme seinän mustana, jos se on kuvassa musta, siitäkin huolimatta, että pitäisimme seinää muuten valkoisena. Digitaalisen kameran on suoriuduttava samasta matemaattisesta inversio-ongelmasta kuin aivojenkin pyrkiessään mahdollisimman aidon tuntuisiin väreihin. Objektiivinen, fysikaalinen todellisuus on sitten jotain ihan muuta.

Teknologian tehokkuus usein perustuukin siihen, että se pyrkii pureskelemaan välittämänsä informaation sellaiseksi, että se on vaivattomasti vastaanotettavissa. Teknologia toisin sanoen pyrkii ennustamaan, mikä informaatio palvelee ihmisiä parhaiten, ja pyrkii tarjoamaan tällaista informaatiota. Tämäkin on informaatioteorian perusajatuksia. Mitä parempia ennusteita aivot pystyvät tekemään maailmasta, sitä vähemmän havaintoinformaatiota ne tarvitsevat, säästäen prosessointikapasiteettia muihin tarkoituksiin. Koemme epämiellyttävänä sen, että havaintomme ovat tavalla tai toisella vaikeaselkoisia.

Käyttöliittymämme todellisuuteen
muuttuu jatkuvasti voimakkaammin
teknologian määrittelemäksi.

Käyttöliittymämme todellisuuteen siis muuttuu jatkuvasti voimakkaammin teknologian määrittelemäksi, emmekä ole tietoisia mitä välissä tapahtuu. Teknologian kehittyminen siirtää pikkuhiljaa ihmisen vastuulle kuuluneita havaintoprosesseja ja päätöksiä laitteistojen muodostamaan ”mustaan laatikkoon”. Samalla tietoisuutemme siitä, että tällaisia valintoja tehdään puolestamme, heikkenee.

Kärjistetysti teknologiariippuvuutta voidaankin pitää tilanteena, jossa emme enää käytä laitteita, vaan laitteet käyttävät meitä: ne tekevät tarkkoja ennusteita siitä, miten aiomme mahdollisesti toimia ja pyrkivät tukemaan toimintaa tarjoamalla sopivaa informaatiota. Kuitenkin kykymme reflektoida ja sitä kautta kontrolloida ajatuksiamme ja toimintaamme useimmiten liittyy tilanteisiin, joihin liittyy jonkinlainen mielensisäinen konflikti (Botvinick ym, 2001). Ilman konflikteja ajaudumme helposti tekemään asioita, joita emme ole tietoisesti valinneet.

Mitä paremmin teknologia vastaa odotuksiimme, sitä vähemmän meidän on käytettävä tietoista kontrollia ja sitä harvemmin todella havahdumme siihen, mitä teemme tai ajattelemme.

Tuomas Leisti
Psykologian ja logopedian osasto

Lähteet

Ball, J. A. (1945). “The Measurement of Colour”(WD Wright; 1944)[Book Review]. Journal of the Society of Motion Picture Engineers, 44, 481-482.

Botvinick, M. M., Braver, T. S., Barch, D. M., Carter, C. S., & Cohen, J. D. (2001). Conflict monitoring and cognitive control. Psychological Review, 108, 624.

Clark, A. (2013). Whatever next? Predictive brains, situated agents, and the future of cognitive science. Behavioral and Brain Sciences, 36, 181-204.

Lapselle lukemisen on todettu olevan hyödyllistä kielen kehitykselle. Lapsi oppii tarinankuunteluhetkissä uutta sanastoa ja lauserakenteita kuin vahingossa. Myös kertomuksen rakenne, nk. kertomuskielioppi, hahmottuu kuultujen tarinoiden myötä.

Aluksihan kertomuksissa kuvaillaan usein tarinan tapahtumaympäristöä ja siihen sisältyviä henkilöitä, jonka jälkeen esitellään kertomuksen käynnistävä tapahtuma. Tämän jälkeen tapahtumaa pyritään yleensä jollain tapaa ratkaisemaan, ja näitä ratkaisuyrityksiä ja niiden seurauksien kuvauksia voi kertomukseen sisältyä useitakin. Tarina päättyy usein lopullisen ratkaisun ja sen seurauksen kuvaukseen. Lisäksi saatetaan esittää jonkinlainen kertomuksen moraalinen opetus tai kertomuksen lopuke.

Kuvatun kaltainen kertomuskielioppi liitetään usein satuihin ja tarinoihin, mutta sillä lienee merkitystä myös arkielämässä: kerromme toisillemme asioita ja kuvauksen tulisi olla loogista ja mielekästä. On hyvä, että lapsi oppi hahmottamaan kertomuskieliopin ja siihen liittyvät kielelliset keinot sekä käyttämään näitä omassa puheessaan. Tarinoiden kuuntelemisella onkin lapsen kielen kehitykselle monenlaista hyötyä.

Äänikirjat ovat helppo ja nopea tapa tuoda tarinoiden maailmaa lapsen saataville

Viime vuosina kirjat ovat alkaneet siirtyä yhä enemmän sähköiseen muotoon, ja nykyisin on saatavilla jo runsaasti lasten äänikirjoja. Onko kielen kehityksen kannalta sama, kuunteleeko lapsi tarinaa valmiiksi nauhoitettuna äänikirjana tai lukeeko sitä hänelle läheinen vanhempi, äiti tai isä?

Kuunteleepa lapsi tarinaa valmiiksi nauhoitettuna tai vanhemman ääneen lukemana hän kuulee samat sanat, rakenteet ja saman kertomuksen rungon. Äänikirjat ovatkin helppo ja nopea tapa tuoda tarinoiden maailmaa lapsen saataville samalla tavalla kuin aikuisellekin. Ne ovat helposti saatavilla vaikkapa puhelimen kautta ja niitä voi kuunnella missä ja milloin vain.

Vanhemman ja lapsen väliseen yhteiseen lukuhetkeen  liittyy kuitenkin myös muuta kuin varsinainen kielellinen sisältö. Vanhempi voi kirjaa lukiessaan avata outoja sanoja tai rakenteita lapsen niitä arvuutellessa. Kun tekstin vaikeasti ymmärrettävien pätkien sisältö aukeaa lapselle aikuisen avulla, jaksanee lapsi kuunnella luettua tarinaan pidempään.

Vanhemman ja lapsen yhteiseen lukuhetkeen  liittyy muutakin kuin varsinainen kielellinen sisältö.

Vanhempi voi myös liittää tarinan lapsen omaan maailmaan juttelemalla lukemisen lomassa yhteisistä kokemuksista. Näillä seikoilla voi olla merkitystä sekä lapsen kielen että vuorovaikutustaitojen kehittymiselle.

Kirjaa yhdessä luettaessa ollaan samaan aikaan kirjoitetun tekstin äärellä – voisiko tämä johdatella lapsenkin myöhemmin kirjoitetun kielen äärelle, lukemaan kirjoja itse? Vai löytääkö lapsi kirjoitetun kielen maailman äänikirjojen kautta? Kirjaa lapselle lukemalla vanhempi antaa samalla lapselleen aikaa ja läsnäoloaan, ja näin viestittää epäsuorasti välittämistä. Tämäkin on lapsen kehitykselle tärkeää.

Maailmamme muuttuu kovaa vauhtia, ja sähköistä viestintää ja sähköisten kanavien tuomia mahdollisuuksia hyödynnetään yhä enemmän. Lapset ja nuoret kasvavat sähköisten viestimien käyttäjiksi aivan eri tavalla kuin vanhempi sukupolvi. Uusi diginatiivi sukupolvi osaa jo nyt hyödyntää sähköisiä viestimiä helposti ja luontevasti, paljon paremmin ja sujuvammin kuin vanhempansa.

Tulevaisuudessa tarvittaneen sähköiseen viestintään liittyviä taitoa enemmän kuin pystymme kuvittelemaankaan. Äänikirjat voivatkin olla yksi väylä, joka johdattelee lapsen sähköisten viestimien maailmaan jo varhain.

Kuitenkin, kun ajatellaan pientä lasta ja hänen kehittyviä taitojaan, lähellä olemista ja ihmisten välistä vuorovaikutusta eivät äänikirjat voi korvata. Taidot, joita pieni leikki-ikäinen lapsi oppii yhteisissä lukuhetkissä vanhemman kanssa, ovat tärkeitä myös tulevaisuuden sähköisiä viestimiä hyödyntävässä yhteiskunnassa.

Suvi Stolt
Logopedian yliopistonlehtori, lapsen kielen kehityksen dosentti
Helsingin yliopisto

 

Kansainvälinen verkottuminen ei vaadi lentomatkoja ja opiskelija- tai tutkijavaihtoa, vaan voidaan toteuttaa kotiyliopistosta videopuheluiden ja –konferenssien avulla. Yhdysvaltain Ivy League -yliopistoihin kuuluva Columbian yliopisto aloitti Skype-keskusteluihin perustuvan kansainvälistymishankkeen toisen vuoden lääketieteen opiskelijoille. Helsingin yliopisto on mukana.

Nuoren lääketieteenopiskelijan kasvu kohti tulevaa ammattia alkaa anatomian salilta. Pöydällä makaava vainaja todentaa ja vahvistaa kirjoista ja virtuaalimaailmasta päntättyä käsitystä ihmiskehosta. Anatomia ja sen kieli, lääkärilatina, otetaan nyt käyttöön.  Anatomian, kovan tieteen, ohella opiskelija kohtaa salilla kuoleman, ja päätyy helposti pohtimaan elämää ja sen isoja kysymyksiä, ja lääkärin roolia niissä. Dissektiopöydän ympärillä koettu luo ja lujittaa kollegiaalisuutta tulevien lääkärien välille.

Kansainvälistyvässä nykymaailmassa kollegiaalisuus oman maan kollegoihin ei riitä. Vieraiden kulttuurien ymmärtäminen on nykypäivän lääkärille välttämätöntä. Terveydenhuollon isoja ratkaisuja ei tehdä yksin, vaan osana kansainvälistä yhteisöä. Länsimaissa painitaan yhteisten eettisten ja sosiaalisten ongelmien kanssa. Tulevaisuuden johtajien täytyy osata toimia myös kansainvälisesti ja nähdä Suomi osana yhteisöä. Lääketieteen tutkimusta ja kehitystä tehdään yhä enemmän kansainvälisesti.

Columbian yliopiston (NY, USA) anatomian opettajat keksivät yhdistää anatomian kansainvälistymisohjelmaan. Kansainvälistymistä anatomian avulla -hanke laajentaa dissektiosalin keskustelut maailmalle. Helsinki kutsuttiin mukaan heti alkuvaiheessa.  Ohjelmaan osallistuvat lääketieteen ja hammaslääketieteen opiskelijat jaetaan Skype-ryhmiin, joissa on amerikkalainen ja kaksi eurooppalaista tai aasialaista opiskelijaa. Ensimmäisessä keskustelussa opiskelijat miettivät anatomian opiskelun haasteita ja vertailevat kokemuksiaan ja tunnelmiaan sekä eri maiden dissektiokäytäntöjä. Yhteinen kokemus toimii jäänmurtajana.

Obamacare vs. sote-uudistus

Keskusteluja jatketaan syksyn aikana samoissa tutuiksi käyvissä ryhmissä. Aiheet siirtyvät anatomiasta opiskeluun laajemminkin, jonka jälkeen opiskelijat päätyvät miettimään ja vertailemaan maidensa terveydenhoitojärjestelmiä. Lopulta keskustelun aiheena ovat lääkärin kohtaamat eettiset kysymykset ja eri maiden lainsäädäntö esimerkiksi abortin ja eutanasian osalta.

Lukuvuoden lopussa järjestetään virtuaalikokous (Zoom), johon kaikki ohjelmaan osallistuneet osallistuvat omasta opinahjostaan. Skype-ryhmät valmistavat kukin tutkielman keskusteluissa mielenkiintoiseksi nousseesta asiasta. Zoom-kokouksessa on nähty esityksiä, joissa yhdistetään obamacare ja sote -uudistus, vertaillaan saksalaisen, suomalaisen ja yhdysvaltalaisen väestön päihdeongelmia ja pohditaan opiskelun hintoja eri maissa.

Osa opiskelijoista haluaa jatkaa vielä projektia vierailemalla ulkomaisessa yliopistossa. Anatomian opettajat auttavat matkaajia järjestämällä heille tutkimusharjoittelun meritoituneessa perustieteiden tutkimusryhmässä.

Toistaiseksi hankkeessa on mukana vain vauraiden hyvinvointivaltioiden arvostettuja yliopistoja. Hankkeen kehittämisideoihin kuuluu sen laajentaminen kehittyviin maihin, niin että samat opiskelijat voisivat edettyään opiskeluissaan kliiniseen vaiheeseen, verkottua myös kolmannen maailman yliopistojen opiskelijakollegoiden kanssa.

Oliko siitä hyötyä?

Julkaisimme projektistamme artikkelin Medical Educator -lehdessä
(https://rdcu.be/bmiQh). Analysoimme siinä opiskelijoiden palautetta ja annoimme niiden ja muun projektin myötä saadun kokemuksen perusteella suosituksia muille kansainvälistymishankkeille. Opiskelijoiden kokemukset olivat pitkälti positiivia, ja moni toivoi hanketta pakolliseksi osaksi koulutusta.

Itselleni ilahduttavimpia tuloksia oli se, että 73 % opiskelijoista koki oppineensa hankkeen avulla kiinnittämään huomiota kulttuurillisiin eroihin ja 70 % ilmoitti oppineensa kuinka työskennellä kansainvälisen kollegan kanssa. Näitä taitoja tarvitaan!

Suvi Viranta-Kovanen, dosentti
Anatomian yliopistonlehtori

”Äiti, miksei mekin voida selvittää meidän perimää?” kysyy 9-vuotias viattomasti ja yhtäkkiä kesken videoblogin kuunteluaan.

Suorastaan hätkähdän. Miten nuorimmasta on kuoriutunut se valveutunein ja fiksuin, joka tietää geeneistä, kun vanhempia sisaruksia ei biologia ennen murrosiän alkua kiinnostanut ensinkään?

Totuus tosin osoittautui toiveajattelua tavanomaisemmaksi. Tarkemmin asiasta keskusteltuamme selvisi hyvin nopeasti, ettei 9-vuotiaalla geenien salat tai perimän puitteet olleet sen terävämmin mielessä kuin muillakaan oman pesueeni jäsenillä vastaavassa ikävaiheessa. Kuten nykyään monessa muussakin, tarjonta vain herätti kiinnostuksen, joka loi tarpeen, ja se mitä tarpeen tyydyttäminen mahdollisesti tuo tullessaan, jää toisarvoiseksi.

Mainoslauseiden mantra ”jos tiedän oman perimäni heikkoudet, voin vaikuttaa omaan sairastumiseeni” on houkutteleva.

Genominkartoitusta tarjoavien toimijoiden mainoksia on pitkään näkynyt ulkomaiden katukuvassa, joten niiden leviäminen Pohjolan perukoille on ollut odotettavissa. Oman itsensä mittaaminen ja tarkkailu ovat nykypäivän trendejä, joilla halutaan parantaa hyvinvointia ja terveyttä, jatkaa nuoruutta sekä lisätä elinvuosia. Perimän sekvensointi lukeutuu samaan kategoriaan edellä mainittuja pyrkimyksiä tavoitella parempaa elämää. Mainoslauseiden mantra ”jos tiedän oman perimäni heikkoudet, voin vaikuttaa omaan sairastumiseeni” on houkutteleva ja periaatteessa looginenkin, jos vain…

”Perimänkartoitus”-sanan kirjoittaminen hakukoneen kenttään tuottaa omalla internet-hakuhistoriallani top-neljä tulokseksi MyHeritage-, DiagFactor-, Evogenom- ja Riskigeeni- palveluntarjoajien mainokset. Huomionarvoista on, että Duodecim-lehden asiapitoinen, aiheeseen liittyvä artikkeli uusista sekvensointimenetelmistä listautuu haussa vasta kärkikymmenikön häntäpäähän.

Eräs perimänkartoituspalveluita tarjoavista kansainvälisistä toimijoista mainostaa itseään näin: ” Etävastaanotto aina auki. Geneetikot auttavat. Sinua ei jätetä yksin.”. Tämä viitannee siihen, että geneettisen koodin selvittäminen tuo mukanaan sekä ristiriitaista tietoa omasta taustasta että aiheetonta ahdistusta uhkaavista sairauksista. Ahdistuksesta tekee aiheettoman ja tarpeettoman edellisen kappaleenkin päättänyt jos vain…

Siis… jos vain ymmärtäisimme genomista enemmän. Sen säätelystä, normaalista vaihtelusta, ei-koodaavien alueiden merkityksestä, muutoksista ylipäänsä ja erityisesti niiden syy-seurausyhteyksistä. Näiden kompleksisuus ja toisaalta piilevä potentiaali tiivistyvät mielestäni esimerkillisesti oman tutkimusalani, lasten synnynnäisten munuaishäiriöiden, nykytilassa.

Niin kauan kun perimän ja tautien yhteys tunnetaan vajavaisesti, oman perimän kartoitus pysyy samassa kategoriassa muiden ihmisiä kiinnostavien mittausten kanssa.

Arviolta 70 % kaikista lasten kongenitaalisista munuaisen kehityshäiriöistä on idiopaattisia ja anomalian aiheuttanut geneettinen virhe jää tunnistamatta. Tämä siitäkin huolimatta, että viimeisen kahden vuosikymmenen aikana tehdyn perustutkimuksen ansiosta munuaisen kehityksen kannalta elintärkeitä geenejä tunnetaan jo lähes viisisataa. Suurin osa synnynnäisistä kehityshäiriöistä aiheutunee siis joko useamman genomin muutoksen yhteisvaikutuksesta tai muutoksista genomin sellaisilla alueilla, joita ei tutkimukseen sisällytetä (ei-koodaava) tai joita eivät nykyisetkään menetelmät pysty kattamaan.

Perimän perusteellisen ymmärtämisen piilevää potentiaalia puolestaan alleviivaavat ne noin 30 % lasten synnynnäisistä munuaishäiriöistä, joiden kohdalla genomin vaihtelun suhteellisen suoraviivainen syy-seuraussuhde tunnetaan. Monet näistä monogeenisistä synnynnäisistä kehityshäiriöistä kulkevat suvuittain, ja niiden tunnistaminen on elintärkeää jo sikiövaiheen aikana.

Tähän joukkoon kuuluu merkittäviä menestystarinoita, sillä mm. suomalaiseen tautiperimään kuuluvan synnynnäistä nefroosia aiheuttavan geenivirheen löytyminen on maailmaanlaajuisesti parantanut prenataali-diagnostiikkaa ja auttanut pidentämään sairaina syntyneiden lasten elämänlaatua sekä elinajanennustetta.

Miten tämä kaikki auttaa Matti ja Maija Meikäläistä, jotka haluavat selvittää omat juurensa ja terveellisempään elämään liittyvät perimän salat? Ei mitenkään. Niin kauan kun perimän ja tautien yhteys tunnetaan vajavaisesti, oman perimän kartoitus pysyy samassa kategoriassa muiden ihmisiä kiinnostavien mittausten kanssa; mittari kertoo heikosta unenlaadusta, mutta tarjoaa huonosti keinoja sen parantamiseen.

Ja ei. Mainosten herättämästä kiinnostuksesta huolimatta meidän pesueen genomeja ei sekvensoida, vaikka helposti innostuva 9-vuotias sitä hartaasti toivoi. Siihen samoin kuin muihinkin biologian aiheuttamiin rajoituksiin on tutkijan perheessä tyytyminen.

Satu Kuure
Tutkimusryhmän johtaja, dosentti, Helsingin yliopisto