Viikon juttu

Lähes trooppisen kesän jälkeen uusi lukuvuosi on edessämme. Vaikka lääketieteellisessä tiedekunnassa meillä on käynnissä jo neljäs opetusviikko, Helsingin yliopiston juhlasalissa vietettiin vasta eilen koko yliopiston lukuvuoden avajaisia. Siellä uusi rehtori Jari Niemelä sai kanslerilta seremonialliset yliopiston avaimet, jonka jälkeen hän piti ensimmäisen virallisen puheensa rehtorina.

Mitä uusi rehtori korosti ja miten se vaikuttaa meihin täällä Meilahdessa – niin tutkijoihin ja opettajiin kuin tutkimus- ja hallintohenkilökuntaan ja tietenkin opiskelijoihin?

Rehtori korosti huippututkimuksen merkitystä ja Helsingin yliopiston monitieteellisyyden tarjoamia mahdollisuuksia etsiä entistä enemmän uusia vastauksia tärkeisiin kysymyksiin. Meidän tehtävämme tutkimuksessa on siis uuden tiedon etsiminen ja ratkaisujen löytäminen globaaleihin ongelmiin. Tämä on korostuneen helppoa täällä Meilahdessa, jossa yliopisto ja HUS yhdessä muodostavat Academic Medical Center Helsingin ytimen.  Rehtorin sanoja lainaten ”Aktiiviset tutkijamme toimivat vuorovaikutuksessa tiedon käyttäjien kanssa, jotta tutkimus saadaan yhteiskunnan käyttöön. Näin huippututkimus ja sen hyödyntäminen yhdistyvät yhteiskunnalliseksi vaikuttavuudeksi globaalien haasteiden ratkaisemiseksi.”

Suurimpia toimia alkavana syksynä on uusien tutkimusohjelmien tilojen suunnittelu, pienten välttämättömien tutkimustilojen remonttien toteuttaminen ja tutkimusryhmien muutot. Vähän haasteita tulee siitä, että uudessa Tutkimusohjelmayksikössä on nyt merkittävästi enemmän tutkijoita kuin aikaisemmin, mutta tiedekunnan tilamäärä ei kuitenkaan vastaavasti kasva. Siksi olemme parhaillaan etsimässä ratkaisuja siihen, miten uusien ohjelmien tutkijat mahdollisuuksien mukaan pääsevät toimimaan lähekkäin ja samalla kaikille kampuksen tutkijoille taataan hyvät tutkimustilat.

Toinen suuri ponnistus on Helsingin yliopiston tutkimuksen arviointi, joka toteutetaan pääosin tämän syksyn aikana. Projektia on vetänyt tutkimusvaradekaani Marjukka Myllärniemi, ja monet tutkijat ovat saaneet osallistua työhön, kun on yritetty kiteyttää tiedekunnan vahvuuksia arviointia varten.

Tutkimuksen lisäksi toinen tärkeä tehtävämme on opetus. Tässäkin on Helsingin yliopistolla jo merkittävä ”track record”, kun katsotaan keitä yliopistomme on kouluttanut aikojen saatossa. Tänään AMCH-kampuksella on jo lähes kaikki Valviran ylläpitämien terveydenhuollon rekistereiden yliopistoissa koulutetut ammattinimikkeet: psykologit, logopedit, hammaslääkärit ja lääkärit. Lisäksi meillä on englanninkielinen Masters Program in Translational Medicine.

Lääketieteen peruskoulutuksen ensimmäinen kansallinen arviointi toteutettiin Kansallisessa koulutuksen arviointikeskuksessa (Karvi) vuosina 2016–2018. Kesäkuussa julkistetussa arviossa koulutuksemme menestyi erinomaisesti. Kehittämiskohteitakin toki löydettiin. Siksi tulevana syksynä opetusvaradekaanin Tiina Paunion ja lääketieteen koulutusohjelman johtajan Jussi Merenmiehen koordinoimina aletaan parantaa mm.  oppisisältöjen keskeisten osien ja niiden välisten suhteiden kuvausta.

Viime vuosien vähän haasteellisten aikojen jälkeen nyt on hyvä katsoa eteenpäin. Helsingin yliopisto ja sen sisällä myös lääketieteellinen tiedekunta ovat parhaillaan päivittämässä toimintasuunnitelmiaan. Yhtenä keskeisenä teemana on ’opiskelijat keskiöön’. Tämä tarkoittaa, että koetamme kaikin keinoin auttaa opiskelijoitamme opinnoissa ja otamme heitä mahdollisuuksien mukaan jo opintojen varhaisessa vaiheessa mukaan myös tutkimusryhmiin. Tästä oli erinomainen esimerkki tutkimusohjelmayksikön johtajan Henna Tyynismaan ideoima tempaus, jolla 30 nuorta opiskelijaa sai kuluneena kesänä kahdeksi kuukaudeksi työpaikan kampuksen tutkimusryhmistä. Tutkijaryhmät kattoivat itse kuluista puolet ja tiedekunta toisen puolen. Tämä oli niin onnistunut kampanja, että sitä varmasti jatketaan kesällä 2019.

Tutkimus ja opetus vaativat taloudellisia resursseja. Lähes 10 vuoden ajan on Suomen valtion talous ollut varsin heikossa tilassa, mikä on suoraan johtanut myös yliopistojen rahoitustason merkittäviin leikkauksiin. Tämä on täysin ymmärrettävää, kun muistetaan, että yliopistot saavat 1,7 miljardia euroa eli noin 3 % valtion budjetista. Sen sijaan ei ole helppoa ymmärtää, miksi viime vuosien säästöistä suhteellisestikin ylivoimaisesti suurin osa kohdistettiin nimenomaan Helsingin yliopistoon. Siksi rehtorikin linjasi eilisessä puheessaan, että yliopistoihin kannattaa panostaa ja se panostus myös tuottaa hedelmää. Rehtorin sanoin: ”Aktiiviset tutkijamme toimivat vuorovaikutuksessa tiedon käyttäjien kanssa, jotta tutkimus saadaan yhteiskunnan käyttöön. Näin huippututkimus ja sen hyödyntäminen yhdistyvät yhteiskunnalliseksi vaikuttavuudeksi globaalien haasteiden ratkaisemiseksi.”

Työhyvinvointi, työrauha ja yhteisöllisyys ovat olleet koetuksella vaikeina aikoina. Nyt nämä teemat on nostettu Helsingin yliopistossa aivan erityisiksi painopisteiksi ja niiden puolesta tullaan tekemään paljon. Uuden vararehtorin, patologian professori Tom Böhlingin tehtävänkuvaan on sisällytetty monen muun asian rinnalla työyhteisön hyvinvointi ja kampuskehittäminen. Tämä on merkittävä uusi johdon panostus, jonka avulla on syytä uskoa, että asiat voivat edetä lähiaikana suotuisaan suuntaan. Tässä työssä mahdollisimman saumaton yhteistyö akateemisten ja YPA-hallinnon välillä on tulevan menestyksemme elinehto. Koetamme yhdessä kampuksen kehittämispäällikkö Kirsi Rauhalan kanssa löytää keinoja, joilla tätä yhteistyötä voisimme entisestään Meilahdessa kehittää.

Koska tämä yhteisöllisyyden edistäminen on Helsingin yliopiston yhteinen tavoite, tulee rehtoraatti kiertämään kaikilla kampuksilla keskustelutilaisuuksissa syksyn aikana. Näin uusi rehtori haluaa olla yliopistoyhteisön saavutettavissa ja edistää yhteenkuuluvuutta. Lisäksi hän haluaa parantaa kaikkien mahdollisuuksia tulla kuulluksi yliopistoa koskevissa asioissa. Koska rehtoraatti on lähtenyt liikkeelle, olisi tärkeää, että Meilahdessa olisi mahdollisimman suuri joukko keskustelemassa heidän kanssaan ja antamassa rakentavaa palautetta 18.10. klo 14-15.30 Biomedicum 1, Kampuskohtaamispaikka (B2-aula).

Hyvää alkavaa lukuvuotta kaikille!

Risto Renkonen
risto.renkonen@helsinki.fi
Dekaani, glykobiologian professori, ylilääkäri
HY ja HUS

Onko ihminen rationaalinen olento? Kysymys on jo useamman vuosikymmenen vanha kiistakapula klassisen taloustieteen ja psykologisesti orientoituneen käyttäytymistaloustieteen välillä.  Ajatus ihmisen irrationaalisuudesta ei sinänsä ole uusi, mutta viimeisten vuosikymmenten kuluessa aiheesta on myös saatu paljon kokeellista todistusaineistoa. Päätöksenteon ja päättelyn tutkimuksessa erilaiset rationaalisuuden kyseenalaistat koeasetelmat ja –tulokset ovat saaneet paljon huomiota ja siteerauksia 80-luvulta lähtien. Viimeistään Daniel Kahnemanin vuonna 2002 saama Nobelin palkinto ja myöhemmin, v. 2011 ilmestynyt kirja, ”Thinking, fast and slow”, ovat tehneet nämä ajattelun vinoumat tutuiksi myös suurelle yleisölle.

Kahnemanin saadessa palkintonsa oli jo käynnissä jonkinlainen jälkikognitiivinen vallankumous: Siinä missä kognitiivinen vallankumous korosti tietoista ajattelua, ja tutki erilaisia kognitiivisia prosesseja esimerkiksi ääneen ajattelun avulla, uudet tutkimustulokset näyttävät entisestään korostavan tiedostamattomien aivotoimintojen merkitystä ihmisen toiminnassa. Kahnemanin (2003) edustamassa kaksoisprosessimallissa tietoisen ajattelun tehtävä on valvoa toiminnan (kuten päätösten) ohjaukseen käytettävien intuitiivisesten vaikutelmien laatua ja tarvittaessa korjata niitä rationaalisemmiksi. Monet nimittävätkin tietoisen ajattelun leimaamaa prosessia rationaaliseksi vastakohtana intuitiiviselle prosessille, jonka vastuulle on annettu kaksoisprosessimalleissa perinteisesti irrationaalinen ajattelu.  Shane Frederick  (2005) muiden muassa on kuitenkin osoittanut, etteivät huippuyliopistojen oppilaatkaan aina pysty suoriutumaan edes yksinkertaisista laskutehtävistä reflektion puutteen vuoksi: koehenkilöt kun eivät viitsi tarkistaa, onko ensimmäisenä mieleen tullut vastaus oikea. Vaikuttaisi siis siltä että tietoinen ajattelu näyttää hoitavan Kahnemanin sille antaman tehtävän huomattavan laiskasti.

Jälkikognitivistisessa viitekehyksessä, jota useat kokeellisen sosiaalipsykologian tutkijat edustavat, tietoinen ajattelu näyttäisikin olevan pelkkä jälki-ilmiö, jonka tehtävä on rationalisoida käyttäytyminen ja ratkaisut muille ihmisille. Tähän näkemykseen on vaikuttanut huomattavasti Nisbettin ja Wilsonin (1977) vaikutusvaltainen katsausartikkeli. Mieltymykset, asenteet, päätökset ja päätelmät syntyvät tällöin intuitiivisesti: sattumanvaraisen kokemuksen kautta, muilta omaksumalla tai jonkin evoluution aiheuttaman sopeutuman kautta, eivät rationaalisen ajattelun tuloksena. Ajattelun ja käyttäytymisen välinen, subjektiivisesti koettu yhteys näyttäisi usein johtuvan korrelaatiosta, ei kausaatiosta (Wegner, 2004).

Psykologit ovatkin keksineet näppäriä koeasetelmia, joissa koehenkilöiden selitykset omille valinnoilleen voidaan osoittaa satuiluksi. Ruotsalainen tutkijaryhmä (Johansson et al., 2005) esimerkiksi esitti koehenkilöryhmälle kasvoja pareittain ja pyysi koehenkilöitä valitsemaan pareista mieleisen. Joidenkin parien kohdalla kokeentekijä teki korttitempun ja vaihtoi valitun kuvan toiseksi. Kun koehenkilöitä pyydettiin perustelemaan valintansa, nämä perustelivat myös tekemättömät valintansa  huomaamatta manipulaatiota.

Voidaanko edellisten tutkimustulosten pohjalta väittää, että ajatukset eivät yksinkertaisesti ole mielenkiintoisia, koska ne eivät näytä kausaalisesti selittävän ihmisen toimintaa?  Mercier ja Sperber (2011) esittävät, ettei ajattelun tehtävä olekaan ensisijaisti suoraan ohjata valintoja, mielipiteitä, mieltymyksiä tai asenteita. Ajattelun tarkoitus on sen sijaan tuottaa argumentteja yksilön näkemyksen tueksi yhteisön päätöksentekoon. Yksilöiden näkemykset ja näiden tueksi esitetyt argumentit antavat vasta lähtökohdat rationaaliselle toiminnalle, joka syntyy kun yhteisö ottaa argumentit käsittelyyn ja esittää vasta-argumentteja ja vasta-argumenttien vasta-argumentteja. Ajatus ei sinänsä ole uusi: Esimerkiksi filosofiassa tämä ajatus tulee jo Sokrateelta ja huipentuu Hegelin kohdalla; käytännössä tätä toteutetaan esimerkiksi oikeudenkäynneissä, joissa tuomarin lisäksi on syyttäjä ja puolustusasianajaja, tieteessä, jossa tutkimukset vertaisarvioidaan, tai psykoterapiassa, jossa terapeutti pyrkii esittämään vasta-argumentteja asiakkaan näkemyksiin, joiden vääristyneisyyden nähdään usein myötävaikuttavan tämän ongelmiin.  Teoriansa tueksi Mercier kollegoineen (Trouche et al. 2016) on osoittanut, että ihmiset ovat parempia arvioimaan muiden argumentteja kuin omiaan. On nimittäin todennäköisempää joutua huijatuksi muiden ihmisten kuin itsensä toimesta.

Kun asiat ovat monimutkaisia, ihmiset ovat taipuvaisia korostamaan omia mielipiteitä tukevia argumentteja ja sivuuttamaan vasta-argumentit. Asiaa on tutkittu esimerkiksi oikeuspöytäkirjojen avulla (Simon et al., 2004): Mitä enemmän koehenkilöt perehtyvät tapauksiin, sitä pienemmän painoarvon nämä antavat mielipiteensä vastaisille argumenteille .  Yksilön pähkäillessä mielipidettään johonkin asiaan näkemyksillä on siis taipumus kärjistyä, koska ihminen pyrkii synnyttämään mahdollisimman ristiriidattoman käsityksen asioista kohdistamalla tarkkaavaisuuden omaa näkemystä tukeviin argumentteihin. Samaan aikaan metakognitiivinen varmuuden tunne oman näkemyksen oikeutuksesta kasvaa, koska varmuutta arvioidaan mielikuvien ristiriidattomuuden perusteella.  Yksi keskeinen irrationaalisuuden lähde on ihmisen taipumus kerätä omaa näkemystä tukevaa todistusaineistoa sen sijaan, että pyrkisi kumoamaan vasta-argumentteja.

Asioiden märehtimisen on osoitettu  vaikuttavan negatiivisesti ihmisen hyvinvointiin.  Vakaviin mielenterveysongelmiin liittyy usein sosiaalinen eristäytyminen, jolloin omien ajatusten terve reflektointi muuttuu vaikeammaksi.  Valitettavasti ihmisillä on taipumus hakeutua kaltaisiensa seuraan, jolloin ajattelu ryhmässäkin muuttuu helposti märehtimiseksi, hedelmällisen keskustelun sijaan. Tällaisista sosiaalisista kuplista käsin on hyvin vaikea ymmärtää  muiden kuplien sosiaalista todellisuutta. Jonathan Haidt (2001) onkin kuvannut moraalisia väittelyitä varjonyrkkeilyksi: Osapuolet käyvät niiden argumenttien kimppuun, jotka vastapuolelle ovat yleensä merkityksettömiä. Murskattuaan argumentit molemmat osapuolet lähtevät nyrkkeilykehästä omasta mielestään voittajina.

Mielipidevaikuttamisessa vastapuolen vakuuttaminen vaatisi retorisen nyrkkeilyn sijaan empaattista samaistumista, senkin uhalla että varmuus omasta näkemyksestään heikkenisi. Tämä on usein emotionaalisesti vaikeaa. Politiikan kohdalla toki usein herää kysymys onko argumentointi suunnattu enemminkin omalle kannattajakunnalle, jolloin poliitikon päämääränä ei ole mielipidevaikuttaminen vaan lähinnä äänien keräily.

Mitä voisimme oppia edellisistä huomioista? Isossa mittakaavassa ainakin sen, että rationaalisuus vaatii avointa keskustelukulttuuria.  Organisaatioiden epäonnistumisen taustalla on usein löydetty mielipiteiden esittämisen pelkoa niin Neuvostoliiton kaatumisen kuin Nokian matkapuhelinyksikön ongelmien yhteydessä. Rationaalisuudeltaan kyseenalaiset näkemykset, mielipiteet, päätökset ja ratkaisut tulevat testatuksi avoimessa keskustelussa. Keskustelevassa kulttuurissa argumentointia voi myös oppia: Vaikka monet tutkimustulokset korostavat rationaalisuuden puutetta, ihmisillä on myös taipumus omaksua ajatteluunsa argumentoinnin ja päättelysääntöjen normeja ympäröivästä kulttuurista (Baumeister et al. 2010). Reflektoimalla omaa ajatteluaan voi vertailla argumentointiaan näihin normeihin ja päätyä toiseen johtopäätökseen. Omien kokemusten reflektoinnin onkin osoitettu muuttavan mieltymyksiä väliaikaisesti helpommin muille perusteltavaan suuntaan. Parantaako reflektointi sitten aina päätöksiä? Ei aina, jos yksilöltä puuttuu ymmärrys relevanteista perusteluista kyseisessä tilanteessa (Wilson & Schooler, 1991). Tarvittavat perustelut opitaan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa muiden kanssa.

Päätökset tehdään useimmiten jossain sosiaalisessa kontekstissa. Koska viimeksi olet tehnyt jonkin harkintaa vaativan päätöksen ilman että olet etsinyt asiasta muiden ihmisten mielipiteitä ja näkemyksiä? Kuitenkin iso osa päätöksenteko-, päättely- ja ongelmanratkaisututkimusta on tehty yksilöillä. Taustalla lienee länsimainen, yksilöä ja tämän kokemuksia korostava vääristymä. Rationaalisuus  näyttäisi syntyvän ryhmissä; ihminenhän on laumaeläin. Baumeister ja Masicampo (2010) ovatkin esittäneet, että tietoinen ajattelu on tarkoitettu nimenomaan rajapinnaksi yksilön ja yhteisön välillä ja tekemään mahdolliseksi tietojen siirto ja yhteistoiminta puheen avulla. Ryhmätyön on todettu parantavan suoriutumista jopa havaintopsykologisissa kynnysarvomittauksissa.

Ajattelun tutkimuksen yksi tavoite on saada tietoa siitä miten suoriutua paremmin päättelyä, päätöksentekoa tai ongelmanratkaisua vaativista tehtävistä. Varhaisten tutkimustulosten perusteella vaikuttaisi siltä että ihmisten kouluttaminen ajattelun vääristymistä olisi väylä tähän tavoitteeseen. Se ei kuitenkaan riitä: Älykäs, rationaalinen toiminta näyttäisi tapahtuvan oikeanlaisissa ryhmissä, jonka jäsenet pystyvät katsomaan ilmiöitä eri näkökulmista ja joissa on erilaisia mielipiteitä ja mielipiteiden vaihto on vapaata. Rationaalisuus ja siitä syntyvä älykäs toiminta eivät ole yksilön toimintaan liittyvä ominaisuus, vaan ilmiö yksilön ja ryhmän vuorovaikutuksessa.

Tuomas Leisti

Psykologi (PsM), tohtorikoulutettava

Psykologian ja logopedian osasto, Lääketieteellinen tiedekunta

 

Kirjallisuus

Baumeister, R. F., & Masicampo, E. J. (2010). Conscious thought is for facilitating social and cultural interactions: How mental simulations serve the animal–culture interface. Psychological review, 117, 945.

Haidt, J. (2001). The emotional dog and its rational tail: a social intuitionist approach to moral judgment. Psychological review, 108, 814.

Kahneman, D. (2003). A perspective on judgment and choice: mapping bounded rationality. American psychologist, 58, 697.

Mercier, H., & Sperber, D. (2011). Why do humans reason? Arguments for an argumentative theory. Behavioral and brain sciences, 34, 57-74.

Nisbett, R. E., & Wilson, T. D. (1977). Telling more than we can know: Verbal reports on mental processes. Psychological review, 84, 231

Simon, D., Snow, C. J., & Read, S. J. (2004). The redux of cognitive consistency theories: evidence judgments by constraint satisfaction. Journal of personality and social psychology, 86, 814.

Trouche, E., Johansson, P., Hall, L., & Mercier, H. (2016). The selective laziness of reasoning. Cognitive Science, 40, 2122-2136.

Wilson, T. D., & Schooler, J. W. (1991). Thinking too much: introspection can reduce the quality of preferences and decisions. Journal of personality and social psychology, 60, 181.

Kantasolututkimuksen ”isät” James Till ja Ernest McCulloch olivat Ontariosta, Kanadasta. He osoittivat sädetetyillä hiirillä monikykyisten kantasolujen olemassaolon. Kantasolututkimus on Kanadassa edelleen arvostettua. Vuosina 2016-2017 pelkästään Ontario Institute for Regenerative Medicine (OIRM) rahoitti 42.7 miljoonalla dollarilla kantasolututkimusta, jolla pyritään sekä akateemisten että  ei-akateemisten ryhmien avulla edistämään kantasolujen kliinistä translaatiota.

Itse tulin post-dociksi Ottawaan saamaan kokemusta juuri uusien soluhoitojen soveltavasta tutkimuksesta. Ryhmämme tutkii vastasyntyneiden keuhkosairauksia ja niiden tulevaisuuden hoitomuotoja. Projekteista pisimmällä on mesenkymaalisten kantasolujen käyttö keskosten kroonisen keuhkosairauden ehkäisyssä ja hoidossa. Olemme aloittamassa 10 vuoden prekliinisen tutkimuksen jälkeen kliinisen faasi I ja II monikeskustutkimuksen ensi vuoden aikana. Tällainen koeputkesta ihmiskokeisiin vievä tutkimus on kaltaiseni perustutkimustaustan omaavan lääkärin ja tietenkin tutkimusryhmäni pomon unelma: projektissa yhdistyy hienolla tavalla kliininen osaaminen ja perustutkimus. Itse uskon, että nimenomaan perustutkimusta osaavia erikoislääkäreitä tarvitaan edesauttamaan uusien hoitojen viemistä klinikkaan. Tosin Suomen niukan tutkimusrahoituksen puitteissa vastaavanlainen tutkimusprojekti olisi todennäköisesti hankala ellei mahdoton toteuttaa.

Houkuttelevatko hyvät tutkimusresurssit kanadalaisia lääkäreitä tutkimuksen pariin? Oma vaikutelmani on, että Kanadassa lääkäreiden tutkimuskokemusta arvostetaan korkealle. Sairaalat mainostavat itseään näkyvästi potilaille ja yhtenä tärkeänä teemana on tutkimus. Esimerkiksi Ottawan sairaalan tunnuslause ”inspired by research, driven by compassion” näkyy nettisivuilla ja eri puolilla sairaalan kampusaluetta. Hyväntekeväisyys on iso osa kanadalaista yhteiskuntaa ja potilaat lahjoittavat säännöllisesti suuriakin summia sairaalan tutkimusprojekteihin. Monet potilaat ovat tutkimuksen suhteen valveutuneita. Yliopistosairaalassa erikoislääkäreiden oletetaan tietävän alansa tärkeimmät julkaisut nimeltä jopa siten, että lääkärit saattavat perustella hoitopäätöksensä potilaille viittaamalla tutkimusjulkaisuihin.

Tutkimuksen arvostus näkyy siinä, että melkein kaikki lääkärit tekevät jossain uransa vaiheessa tutkimusta. Lääkäreiden urapolku on alusta alkaen tavoitteellista. Olen saanut nykyisessä tutkimusryhmässäni seurata vierestä aivan loistavia ja motivoituneita eri vaiheen lääkäreitä lukiolaisista erikoislääkäreihin.  Lääketieteen koulutus etenee Kanadassa yleisesti ottaen lukiosta yliopiston ”undergraduate” tutkintoon (3-4 vuotta), lääketieteelliseen (4 vuotta) ja pakolliseen erikoistumiseen (2-6 vuotta). Opiskelijat ovat motivoituneita tutkimukseen koulutuksen alusta alkaen – käytännössä lääkikseen pääsemiseen vaaditaan tutkimuskokemusta eikä kilpailluimmille erikoisaloille pääse erikoistumaan ilman alan tutkimustaustaa.

Kaikkien lääkäreiden tutkimusprojekti ei tähtää väitöskirjaan: vaihtoehtoina on pieni kesäprojekti, pro gradua vastaava ”honors degree”, 1-2-vuotinen maisterin tutkinto, tai 3-4-vuotinen tohtorin tutkinto. Osassa lääkiksistä on myös erillinen tutkijalääkärilinja, jossa ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen tehdään 3-5 vuotta täysiaikaista tohtorin tutkintoa, minkä jälkeen kliiniset opinnot suoritetaan loppuun.

Omia kokemuksiani Helsingin lääkiksen tutkijalääkärilinjasta varjosti mukana kulkeva riittämättömyyden tunne. Tutkimuksen ja kliinisen vaiheen yhdistäminen oli lähes mahdoton yhtälö, jonka kuitenkin onnistuin selvittämään pitämällä siellä täällä taukoja kliinisistä kursseista ja valmistumalla pari vuotta oman kurssini jälkeen. Voisiko Suomessakin tutkijalääkärilinjaa muokata suuntaan, jossa vaihtoehtona olisi prekliinisen vaiheen jälkeen pysähtyä tekemään tohtorintutkinto valmiiksi ja vasta sen jälkeen jatkaa kliiniseen vaiheeseen?

Jatkavatko kanadalaiset lääkärit tutkimustyötä erikoislääkärivaiheessa? Kanadassa etenkin suurten kaupunkien yliopistollisissa sairaaloissa suurin osa erikoislääkäreistä tekee tutkimusta. Esimerkiksi Ottawan sairaalan neonatologian yksikössä kaikkien erikoisääkäreiden virka on ns. akateeminen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jokaisen työajasta 25-75% on varattu tutkimukseen, opetukseen tai hallinnolliseen työhön.

Haastattelin oman tutkimusryhmäni vetäjää professori Bernard Thébaudia hänen työnkuvastaan. Hän valmistui neonatologian erikoislääkäriksi ja suoritti tohtorintutkinnon Pariisissa, ja jatkoi post-dociksi ja myöhemmin ryhmänvetäjäksi Kanadaan, Edmontoniin. Vuodesta 2012 hän on työskennellyt Ottawan yliopistollisessa sairaalassa tutkijalääkärinä. Hänen työvuotensa on jakautunut siten, että 25% eli 8 viikkoa vuodesta on kliinistä työtä vastasyntyneiden teho-osastolla, minkä lisäksi kliiniseen työhön kuuluu 3-4 päivystystä kuukaudessa. Opetukseen ja hallinnointiin on varattu 5% työajasta ja loput 70% työajasta on pyhitetty tutkimukselle. Työnantaja ja palkanmaksaja on Children’s Hospital of Eastern Ontario (CHEO), vuosipalkka vakio ja vastaava kuin 100% kliinistä työtä tekevällä. Virka arvioidaan ja uusitaan viiden vuoden välein julkaisujen, myönnettyjen apurahojen, opetuksen, oman yliopiston ulkopuolisten esiintymisten ja tutkimuskomiteoiden jäsenyyksien perusteella.

Itselleni on syntynyt käsitys, että Kanada ja etenkin Ontario tarjoaa toistaiseksi Suomea paremmat uramahdollisuudet tutkijalääkäreille. Taustalla vaikuttaa todennäköisesti eniten se, että Kanada on Suomea rikkaampi ja suurempi. Kanadan väkiluku on seitsenkertainen Suomeen verrattuna ja bruttokansantuote n. 4% Suomea suurempi. Kanadan terveydenhuolto on Suomen tavoin julkisesti rahoitettua, mutta Suomeen verrattuna Kanada käyttää selvästi suuremman osan bruttokansantuotteestaan terveydenhuollon kuluihin (Kanada 11,6%, Suomi 9,4%). Vaikka Kanadassa on Suomeen verrattuna vähemmän lääkäreitä (Kanada 2,7 lääkäriä/1000, Suomi 3,8/1000 asukasta), menestyneille akateemisesti suuntautuneille erikoislääkäreille on sairaalassa tarjolla turvattuja, hyvin palkattuja ja arvostettuja virkoja, joissa työaika on jaettu tutkimuksen ja kliinisen työn välillä. Suomessakin ollaan pikkuhiljaa heräämässä tähän, esimerkiksi HUS tarjoaa post-doc-tutkijalääkäreille 2-vuotisia virkoja, joissa puolet ajasta on varattu tutkimukseen. Suurempia panostuksia kuitenkin tarvitaan nopealla aikataululla.

Kysyin pomoltani, mikä hänen mielestään olisi kaikkein tärkein toimenpide, jolla tutkijalääkärin asemaa voitaisiin parantaa Euroopassa: ”Tärkeintä on luoda työympäristö, jossa on riittävästi tutkimukselle varattua aikaa. Tutkimukseen vahvasti panostavalle lääkärille työnkuvan tulisi olla 25% kliinistä työtä ja 75% tutkimusaikaa. Lisäksi järjestelmän tulisi tarjota apurahamahdollisuuksia ja mentorointia nuorille tutkijoille.” Voisivatko Suomenkin yliopistolliset sairaalat tarjota tulevaisuudessa erikoislääkäreille enemmän erikoisalojen virkoja, joissa 25-75% työajasta on osoitettu tutkimukselle?

Maria Hurskainen

kirjoittaja on lastentautien erikoislääkäri ja tällä hetkellä post-doc tutkijana Ottawassa, Kanadassa.

Tarvitsen auton lainaan huomiseksi, kirjoitin Facebook sivustolleni. Laitoin piruuttani ehdoksi, että suostun lainaamaan auton vain siinä tapauksessa, että saan siihen omistusoikeuden. Päätin kuitenkin pehmentää vaatimuksiani ilmoittamalla, että suostun kyllä etuneuvotteluoikeuteen. Tämä tarkoittaa sitä, että neuvottelen ensisijaisesti auton minulle lainaksi antaneen tahon kanssa siitä, että millaisilla ehdoilla hän voi ostaa omistusoikeuteni takaisin itselleen. Mielestäni diili oli erittäin edullinen, siis minulle. Sain pyyntöäni seuranneen viikon kuluessa muutaman hajanaisen peukun ja yhden kummastelevan kommentin: …Outoa? Vaimoni kysyi aamiaisella minulta suoraan, että olenko menettänyt järkeni.

Annanpa taustat tapahtuneeseen.

Meilahden kampuksen lääketieteellinen tutkimus tähtää ihmisen terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseen. Tavoite ei ole helppo ja joskus solujen ja molekyylien parissa ahertava perustutkija tuntee olevansa vähän hukassa tehtävän edessä. Miten näistä molekyylien signaalireiteistä koskaan päästään siihen pisteeseen, että uudesta tiedosta olisi apua sairauksien hoidossa? Toisaalta, mitään itsestäänselvyyksiä on turha tutkia, jos haluaa että oma työ tuottaa aidosti uusia hoitomuotoja. Joskus kymmenien vuosien pitkäjänteinen tutkimustyö tuottaa hedelmää ja tutkimushypoteesin takaa alkaa kajastamaan ensin prekliininen hypoteesi ja lopulta kliininen hypoteesi. Tutkimus voi mennä esimerkiksi näin: Löydetään ryhmä proteiineja, joiden keskinäinen viestintä näyttää olevan merkityksellistä syöpäsolujen jakaantumiselle tai solukuolemalle. Havaitaan hiirikokeissa, että kun kyseistä reittiä häiritään lääkemolekyylillä, niin tuumori-istukkaat eivät kykene enää kasvamaan tai ne kuihtuvat pois. Tässä vaiheessa on helposti kulunut jo kymmenisen vuotta ensihavainnoista ja tutkimuksen tueksi on karttunut kymmeniä julkaisuja ja pino väitöskirjoja.

Parhainta kuitenkin on, että tutkimus on kyennyt tuottamaan tutkimushypoteesista prekliinisen hypoteesin. Nyt meillä on tiedossa kohde ja moukari (lääke), jolla siihen kohteeseen päästään iskemään. Tästä on hyvä lähteä eteenpäin kohti kliinistä tutkimushypoteesia – siis viemään perustutkimuksesta kummunnutta uutta hoitomuotoa syöpäpotilaan ulottuville.

Prekliininen hypoteesi perustuu monimutkaisiin ja aikaa vieviin kokeisiin soluilla ja nyttemmin myös potilaan syöpäkudoksesta eristetyillä kudospaloilla. Lääkkeiden vaikutukset tuumorin kasvuun eivät kuitenkaan selviä soluviljelykokeilla, vaan tutkimuksen loppuvaiheessa tarvitaan eläinkokeita. Ilman prekliinisiä kokeita tutkimusta ei voi viedä laboratoriosta klinikkaan. Oikopolkuja ei ole olemassa. Prekliinisen vaiheen testaukseen, varsinkin eläinkokeiden kohdalla, tarvitaan mittavia määriä testattavaa lääkettä ja siksi on välttämätöntä kääntyä lääkeainetta valmistavan yrityksen puoleen. Tarvitaan yhteistyötä ja sitä varten tutkimussopimus. Tutkimussopimus määrittää mitä sopimuskumppani Helsingin yliopisto antaa yhteistyöhön ja mitä se tulee saamaan yhteistyöltä ja vastavuoroisesti, mitä lääkeyritys antaa ja saa.

Lääkeyrityksen tavoitteet ovat selvät. Lääkeyritys haluaa löytää lääkkeelleen uusia käyttökohteita tai hankkia sille myyntiluvan. Tämä tuo lääkeyritykselle lisää myyntiä ja nostaa yrityksen osakkeiden arvoa. Jos näitä asioita ei tapahdu, markkinavoimien armoilla oleva lääkeyritys kaatuu. Helsingin yliopiston tavoitteet yritysyhteistyössä ovat hiukan epäselvempiä. Joskus sopimuksia sorvattaessa tulee sellainen olo, että tavoitteet eivät ole pelkästään epäselviä, vaan peräti hukassa.

Eduskunnan hyväksymän Yliopistolain mukaan Suomen yliopistojen tehtäviin kuuluu tutkimuksen ja sivistyksen edistäminen ja tutkimukseen perustuvan ylimmän opetuksen antaminen. Tehtäviä hoitaessaan yliopistojen tulee toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa ja edistää tutkimustulosten yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Missään ei lue, että yliopistojen pitäisi toiminnallaan tuottaa kassavirtaa tai nostaa osakkeiden arvoa. Pelin pitäisi siis periaatteessa olla aika selvä – yliopisto hakee ja saa yhteistyöstä koituvista tutkimustuloksista mainetta, kunniaa ja julkaisuja. Yritys puolestaan käärii mammonan.

Verottaja on kuitenkin huolestunut siitä, että ovatko yliopistot tätä yleishyödyllistä sivistyksellistä tehtävää hoitaessaan vähän sinisilmäisiä. Tai jopa helposti höynäytettävissä. Onhan idealisteja kustu silmään maailman sivu. Yliopistoissa majailee kymmenien miljoonien eurojen edestä laitekantaa ja vastaanväittämättä osa kansakunnan fiksuimmista ja lahjakkaimmista yksilöistä. Etteikö vaan yritykset ala näkemään yliopistoissa hupenevilla apurahoilla töitä tekeviä tutkijoita eräänlaisena tutkimus- ja kehitystyön verovapaana halpatyövoimana? Etteikö vaan yritykset ala ulkoistamaan omaa T&K:ta yliopistojen tutkijoille ja sitten maksa lasihelmillä ne kulut mitä veronmaksajien rahoilla ei voida kattaa?

Näitä asioita on varmasti verohallinnossa pohdittu suu mutrulla, koska tutkimuksellisen yhteistyön tekemiseen on annettu yleinen kaikkia Suomen korkeakouluja koskeva ohje. Verohallinto määrittelee ohjeessaan mitä ylipäätään on tutkimustoiminta (kts. Verohallinnon verotusohje korkeakouluille ja kohta 3.4). Määritelmän mukaan perustutkimus on sitä mistä ei kärttämälläkään saa mitään rahanarvoista irti. Tämä tutkimus on eittämättä pelkästään julkisen rahoituksen varassa eikä näinollen tuota verottajalle ongelmia.

Sitten on tilaustutkimus. Siinä firma tilaa yliopistolta tutkimuksen ja saa tulokset ja oikeudet tutkimuksen lopputuloksiin itselleen. Tilaustutkimus ei selvästikään ole mitään vapaata akateemista tutkimusta, vaan silkkaa veronalaista elinkeinotoimintaa. Saa sitäkin tehdä, mutta ei veronmaksajien piikkiin. Siksi tutkimukselle tulee laskea järeä kokonaiskustannusmallin mukainen hintalappu ja siihen vielä verot päälle.

Sitten on kolmas tutkimuksen muoto eli yhteisrahoitteiset tutkimusprojektit. Tässä kohdin määritelmien taistelukentän ylle laskeutuu raskas sumu, jossa Verohallinnon ohje tai sen henki ei ole oikein kenellekään selvä.

Mitä yhteisrahoitteiset tutkimusprojektit ovat? Ne ovat niitä tutkimuksia, joita tehdään kun tutkimuksen tulokset kiinnostavat yhtäältä sekä yliopiston tutkimusryhmää että yrityspartneria. Silloin on reilua, että yritys maksaa osan viuluista ja yliopisto osan. Maksetaan kulut puokkiin ja katsotaan tulokset yhdessä. Lääkeyrityksen kanssa käytävissä sopimusneuvotteluissa yritykselle käy usein sellainen diili, että he maksavat lääkeaine- ja reagenssikustannukset jos yliopisto puolestaan hoitaa tutkijoiden palkat. Vaikka sitten menisikin vähän sixty-fifty. Yrityksen täytyy ymmärtää, että tutkijat elävät julkaisuista. Siksi sopimusten puitteissa on yleensä OK, että tulokset julkaistaan tiedefoorumeilla. Toisaalta yritys ei lähde kaupittelemaan lääkeaineidensa omistusoikeuksia, eikä se myöskään halua mitään rajoituksia mahdollisuuksiinsa hyödyntää tutkimustuloksia omassa lääkekehityksessään.

Verohallinnon visio yhteisrahoitteisesta tutkimusprojektista on selvästi ollut sellainen tapaus, jossa yliopisto ja yritys lähtevät yhdessä kehittämään jotain uutta tuotetta tai palvelua nollapisteestä. Ohjeen mukaan yliopisto ei saa luovuttaa yksin- tai mitään muitakaan oikeuksia yritykselle. Eli raha kyllä kelpaa mutta oikeuksia lopputulokseen ei tipu. Tosin yritykselle voidaan myöntää etuneuvotteluoikeus tuloksiin.

Entä jos yritys ei suostu siihen, että se ei saa hyödyntää tutkimustuloksia neuvottelematta ensin yliopiston kanssa? Epäilen vahvasti, josko 700 miljoonaa dollaria lääkkeen kehitykseen upottanut lääkefirma tällaista ehtoa edes vakavasti harkitsisi. Tähän verottajalla on se näkemys, että silloin tilanne ”arvioidaan lähtökohtaisesti tilaustutkimuksen näkökulmasta yleisten elinkeinotoiminnan tunnusmerkkien kautta.” Häh, tilaustutkimuksen näkökulmasta? Siis ehdotamme yhteistyötä yritykselle siltä pohjalta, että he saavat maksaa kaikki tutkimuksen kulut ja verot sen päälle. Mitä yhteistyötä se tämmöinen oikein on?

Näin siis pääsemme kirjoituksen alussa esittämääni auton lainaus vertaukseen. Jos Verohallinnon ohjetta sokeasti ja umpibyrokraattisesti noudatetaan, silloin yliopisto käytännössä tekee lääkeyritykselle seuraavanlaisen tarjouksen: Hei, yksi meidän tutkijoista haluaa lainata yrityksenne lääkkeitä todistaakseen sillä prekliinisen hypoteesinsa. Yliopistomme kuitenkin suostuu lainaamaan yrityksenne lääkkeitä vain sillä ehdolla, että saamme täydet oikeudet lääkkeeseen liittyviin tutkimustuloksiin. Tehän ette tietenkään saa mitään. Mutta ei hätää, neuvottelemme kyllä ensin teidän kanssanne että mihin hintaan saatte ostaa oikeudet omaan lääkkeeseenne takaisin.

Lääkeyrityksessä varmasti katsottaisiin tällaista sopimusluonnosta vähän pitkään. Ehkä he kaikesta huolimatta saattaisivat vielä palata asiaan ja kohteliain sanankääntein ilmoittaa: Emme me oikein tällaiseen pysty suostumaan, mutta olisimme kyllä edelleen kiinnostuneita yhteistyöstä jos vain sopivat ehdot löytyy. Verohallinnon ohjeiden mukaan tähän tulisi vastata näin: No, siinä tapauksessa sitten te saatte kyllä maksaa tutkimuksen suorien kustannusten lisäksi yliopiston hallinnointikulut, henkilöstökulut, henkilösivukustannukset, yleiskustannukset ja mätkäistään vielä verot koko tortun päälle.

Tässähän on lähes kafkamainen kuvaus täydellisestä kaksisuuntaisesta umpikujasta. Jos yritetään mennä yhtä reittiä eteenpäin, niin siellä seinä tulee vastaan tutkimustuloksiin liittyvien oikeuksien muodossa. Jos käännytään kannoilla ja haetaan ratkaisua toisesta suunnasta, niin siellä on vastassa sellainen hintalappu, josta ei löydy enää merkkiäkään yhteistyöstä. Jos tähän umpikujaan ei pian löydetä jonkinlaista järjellistä ratkaisua, niin mitä sitten? No sitä sitten, että tutkimussopimuksia ei synny, yhteistyötä ei synny, prekliinisiä hypoteeseja ei synny ja tutkimuksen hedelmät jäävät siihen, että muutama laboratoriohiiri onnistutaan pelastamaan syövältä. Tätäkö veronmaksajat odottavat tutkimukseltamme? Eivät odota. He odottavat että tutkijat kehittävät lääkehoitoja, joilla voidaan pelastaa ystävä, sukulainen tai aviopuoliso syövältä.

Voisiko tarinalla olla kuitenkin onnellinen loppu? Ehkä. Kuvitellaan, että tilanteeseen keksitään luova ratkaisu. Luovasssa ratkaisussa nähtäisiin, että yhteisrahoitteinen tutkimus lääkeyritysten kanssa on kaikin puolin hyvä asia yliopistolle ja suomalaisille veronmaksajille, vaikka  omistusoikeutta toisen omaan ei saataisikaan. Ehkä tutkimustulokset olisivat lopulta niin kiinnostavia, että lääkeyritys haluaisi tosissaan ryhtyä harrastamaan yhteistyötä yliopiston kanssa. Ehkä suhteen kehittyessä edettäisiin miljoonien eurojen arvoisiin kliinisiin kokeisiin. Tämä palauttaisi kaikki Helsingin yliopiston yhteistyöhön sijoittamat killingit korkojen kera takaisin. Näillä miljoonilla kustannettaisiin syöpälääkäreille tutkijakuukausia, kehitettäisiin yliopiston infrastruktuureja ja tutkimuspalveluyksikköjä vastaamaan uusiin tarpeisiin, synnytettäisiin kaupallisia palveluja, tehtäisiin korkeatasoista tutkimusta ja nostettaisiin Helsingin yliopisto tutkaan varteenotettavana kumppanina pitkissä lääkekehitysprosesseissa. Todellinen win-win tilanne, eikö?

Ai niin, yksi hyötyjä taisi unohtua. Se on kliiniseen testaukseen mukaan päässyt syöpäpotilas, joka pääsee kokeilemaan uusimpia hoitoja … ja vieläpä lääkeyrityksen piikkiin.

 Juha Klefström, tutkimusjohtaja
Tutkimusohjelmayksikkö (varajohtaja), lääketieteellinen tiedekunta, Helsingin yliopisto
juha.klefstrom@helsinki.fi

Piirrokset: Katariina Karjalainen

 

 

Suomalainen lääkärikoulutus on nyt ensimmäistä kertaa arvioitu valtakunnallisesti. Systemaattista arviointia koordinoi kansallinen koulutuksen arviointikeskus (Karvi) ja sen toteutti kansainvälinen arviointiryhmä.

Arviossa kiiteltiin lääketieteellisten tiedekuntien sitoutumista koulutuksen jatkuvaan kehittämiseen, kansallisen yhteistyön lisääntymistä ja opiskelijoiden vahvaa osallistumista opetuksen suunniteluun ja kehittämiseen. Samalla kuitenkin peräänkuulutettiin yhteisiä kehittämisen kohteita. Niistä ehkä tärkeimpänä nousi esiin tarve muodostaa yhteinen näkemys siitä, minkälainen on suomalainen lääkäri. Samalla tulisi oppisisältöjen keskeisistä osista sopia sekä kartoittaa aiempaa systemaattisemmin opetussuunnitelmien sisällöt.

Arviointiryhmä korosti myös opetuksen arvostuksen lisäämisistä yliopistoissa. Lääketieteen opettajat tasapainoilevat opetuksen, sen kehittämisen, kliinisen työn ja tutkimuksen välillä. Opettamisen arvostusta voisi lisätä esimerkiksi luomalla opettajien urapolkuja. Se on asia, joka meidänkin tiedekunnassamme on ollut aktiivisen keskustelun alla.

Helsingin koulutus sai erityisesti kiitosta strukturoidusta teoriaperusteisesta opetusohjelmastaan ja opetusmenetelmistään, opettajien pedagogisesta pätevyydestä sekä hyvästä yhteistyöhengestä.

Arviointiryhmä kiinnitti kuitenkin myös huomiota sisällöllisiin ja rakenteellisiin seikkoihin, joihin meidän tulee paneutua. Kliinisen vaiheen opintojen ja harjoittelujaksojen arviota ja palautetta sekä moniammatillista yhteistyötä ja ammattien välistä oppimista tulee kehittää. Rakenteellisista seikoista arviointiryhmä piti huolestuttavana Helsingin yliopistossa tapahtunutta tuoretta muutosta, jossa pedagoginen kehitystyö ja koulutus on keskitetty yliopiston tasolla, ja suositteli pohtimaan uudelleen ratkaisuja, joissa tiedekunnassamme olisi oma lääketieteelliseen pedagogiikkaan erikoistunut opetuksen kehittämisen ja tutkimuksen yksikkö.

On helppo yhtyä arviointiryhmän esitykseen siitä, että meillä pitäisi olla kansallinen näkemys yhteisestä osaamisen ytimestä; taidoista, jotka jokaisen Suomessa koulutetun lääkärin tulisi hallita. Suomen yliopistojen lääketieteelliset tiedekunnat voisivat ottaa johtoaseman tässä määrittelyssä ja pyytää mukaan yhteistyöhön tärkeät sidosryhmät, potilaat, opiskelijat muut sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaiset ja työnantajat.

Tiedekuntien on yhdessä varmistettava, että tulevat lääkärit oppivat riittävät taidot lääkärin moninaisiin rooleihin ja tehtäviin: potilastyöhön, erikoistumiskoulutuksen jatkamiseen, lääketieteelliseen tutkimukseen, johtamiseen, opetukseen tai terveyspolitiikkaan – sekä intoa ja kykyä elinikäiseen oppimiseen.

Kirjoittajat:
Tiina Paunio, lääketieteellisen tiedekunnan opetuksesta vastaava varadekaani, Helsingin yliopisto
Jussi Merenmies, lääketieteen koulutusohjelman johtaja, Helsingin yliopisto

Linkki:
Karvin arvio Educating doctors for the future – Evaluation of undergraduate medical education in Finland

Vuonna 2000 rankkasateet pieksivät Walkertonin pikkukaupunkia Kanadassa. Tulvien seurauksena vesijohtoverkosto saastui karjan ulosteista peräisin olevilla bakteereilla, minkä seurauksena lähes puolet kaupungin asukkaista sairastui vatsatautiin. Vaikka epidemia oli nopeasti ohi, muutama vuosi myöhemmin tutkijoiden tekivät yllättävän havainnon. Epidemian aikana vatsatautiin sairastuneet kaupunkilaiset kärsivät ahdistuneisuus- ja masennusoireista tauditta selvinneitä naapureitaan useammin.

Vaikka ahdistus- ja masennusoireiden lisääntyminen voidaan tulkita luonnollisena seurauksena fyysiselle sairastumiselle ja siitä aiheutuneelle stressille, tutkijoiden mielenkiinnon herätti toisenlainen kysymys. Voisivatko vatsataudin aiheuttaneet bakteerit itsessään altistaa masennukselle tai muille mielenterveyden häiriöille?

Elimistöämme asuttaa noin 10¹³–10¹⁴ mikrobia, joiden kokonaispaino vastaa keskimäärin aikuisen ihmisen aivojen painoa.  Valtaosa mikrobiomistamme on suolistossa sijaitsevia bakteereita. Ne ovat olleet seuralaisinamme koko evolutiivisen historiamme ajan ja tarvitsemme toisiamme. Tieto suolistomikrobien monimuotoisuudesta on lisääntynyt huimasti 2000-luvulla edistyneiden geenisekvensointitekniikoiden myötä¹. Uuden tutkimustiedon myötä on alettu ymmärtää, että suoliston mikrobeilla on merkittävä vaikutus paitsi fyysiseen terveyteemme, myös mielen ja jopa tunteiden säätelyyn.

Valtaosa suolistomikrobien ja mielenterveyden yhteyttä selvittävistä tutkimuksista on tehty eläinmalleissa. Keskeisessä roolissa tutkimuksissa on ollut steriileissä olosuhteissa elävä mikrobiton (”germ-free”) hiirimalli, jonka luonnollinen bakteerikanta on tuhottu. Vertaamalla mikrobitonta hiirtä tavalliseen laboratoriohiireen on saatu runsaasti viitteitä mikrobien yhteydestä käyttäytymisen, tunteiden ja muiden aivotoimintojen säätelyyn. Mikrobittoman hiiren aivojen kehitys on häiriintynyt ja kognitiivinen sekä sosiaalisiin ja tunne-elämään liittyvä käyttäytyminen eroaa verrokkihiiristä. Useissa tutkimuksissa on osoitettu, että mikrobittomalla hiirellä mielenterveyttä säätelevät neurokemialliset mekanismit ovat monella tapaa muuttuneet ².

Mikrobittomien hiirten suoliston bakteerikantaa muokkaamalla on saatu suoria viitteitä mikrobiomin merkityksestä käyttäytymisen ja tunteiden säätelyssä. Jo ensimmäisissä tutkimuksissa havaittiin, että antamalla mikrobittomille hiirille Bifidobacterium infantis-bakteerikantaa varhaisen kehitysjakson aikana hiirten stressivastetta säätelevät hormonit palautuivat normaalille tasolle³. Suoliston mikrobikantaa muokkaamalla on saatu arka hiiri muuttamaan käyttäytymistään koeasetelmassa rohkeammaksi ja rohkea hiiri muuttumaan epäröiväksi⁴. Useissa tutkimuksissa on osoitettu tiettyjen probioottisten (terveyttä edistävien) bakteerikantojen lievittävän ahdistukseen viittaavaa käyttäytymistä hiirellä ja parantavan kognitiivista suoriutumista⁵.

Entä ihminen?  Kuilu eläintutkimusten tulosten ja ihmisen terveyden tai sairauksien ymmärtämisen välillä on syvä. Mikrobiomin ja aivotoimintojen yhteyden tutkimus ihmisellä on vasta alkutekijöissään.  Useissa tutkimuksissa on kuitenkin havaittu, että mielenterveys- ja muita aivosairauksia potevilla suoliston mikrobikanta on poikkeava verrattuna normaaliväestöön. Toisaalta tiedetään, että monia suolistosairauksia potevilla on normaaliväestöä enemmän esimerkiksi masennus-ja ahdistuneisuusoireita. Syy-ja seuraussuhteiden osoittaminen on kuitenkin haastavaa ja on epäselvää, aiheuttaako mikrobiomin häiriö aivosairauden vai onko poikkeava mikrobikanta enemmänkin seurausta aivosairaudesta.

Ihmisellä mikrobien ja tunne-elämän yhteyttä on tutkittu muun muassa probioottisten tuotteiden avulla. Toiminnallisessa aivokuvantamisessa (fMRI) havaittiin, että kuukauden ajan probiootteja sisältävää jogurttia syöneiden naisten pelkoa ja ahdistusta välittävät aivoalueet reagoivat heikommin ärsykkeisiin verrokkiryhmään verrattuna⁶. Toisessa tutkimuksessa Bifidobacterium longum-bakteerikantaa saaneiden vapaaehtoisten stressivasteen ja muistin osoitettiin parantuneen kontrolliryhmään verrattuna⁷. Tähän mennessä tehtyjen ihmistutkimusten otokset ovat kuitenkin olleet varsin pieniä eikä probioottien vaikutuksia mielenterveyshäiriötä sairastavilla ole tutkittu.

Toistaiseksi ei tiedetä tarkasti, mitä reittiä suoliston mikrobit vaikuttavat aivotoimintoihin. Aivojen ja suoliston välillä on vahva kaksisuuntainen yhteys, jonka ytimenä on aivoja ja suolistoa yhdistävä kiertäjähermo. Bakteerit tuottavat myös itse hermovälittäjäaineina tunnettuja yhdisteitä kuten serotoniinia, GABA:a ja dopamiinia sekä muita hermoaktiivisia aineita. Toisaalta bakteerit osallistuvat elimistön hormonitoiminnan ja immuunipuolustuksen säätelyyn, joilla puolestaan on tärkeä rooli hermoston toiminnassa. Todennäköistä onkin, että vuorovaikutus suolistomikrobien ja aivojen välillä tapahtuu usean eri mekanismin välityksellä.

Miksi yhteys suolistomikrobien ja aivotoimintojen välillä on niin kiinnostava? On houkuttelevaa ajatella, että mikrobiomia muokkaamalla voitaisiin tulevaisuudessa hoitaa esimerkiksi masennusta tai ahdistusta. Nykytiedon valossa on kuitenkin turhan varhaista arvioida, voisiko psykobiooteista, mielenterveyttä edistävistä mikro-organismeista, olla todellista lääketieteellistä hyötyä psykiatrisiin sairauksiin. Tarvitaan lisää tietoa suolistomikrobien ja aivojen keskinäisestä vuorovaikutuksesta ja eri bakteerikantojen merkityksestä. Varmaa kuitenkin on, että suolistomikrobien epätasapaino lietsoo monia sairauksia eikä suoliston hyvän bakteerikannan vaalimisesta mielelle varmasti haittaakaan ole.

 

Aino Vesikansa
Tutkijatohtori, HY eläinlääketieteellisten biotieteiden osasto ja Helsinki Institute of Life Sciences
aino.vesikansa@helsinki.fi

Kirjallisuutta

1. Gilbert JA, Blaser MJ, Caporaso JG, Jansson JK, Lynch SV, Knight R. Current understanding of the human microbiome. Nat Med. 2018;24(4):392-400.
2. Shen HH. News feature: Microbes on the mind. Proc Natl Acad Sci U S A. 2015;112(30):9143-9145.
3. Sudo N, Chida Y, Aiba Y, et al. Postnatal microbial colonization programs the hypothalamic-pituitary-adrenal system for stress response in mice. J Physiol. 2004;558(Pt 1):263-275.
4. Bercik P, Denou E, Collins J, et al. The intestinal microbiota affect central levels of brain-derived neurotropic factor and behavior in mice. Gastroenterology. 2011;141(2):599-609, 609.e1-3.
5. Mayer EA, Knight R, Mazmanian SK, Cryan JF, Tillisch K. Gut microbes and the brain: Paradigm shift in neuroscience. J Neurosci. 2014;34(46):15490-15496.
6. Tillisch K, Labus J, Kilpatrick L, et al. Consumption of fermented milk product with probiotic modulates brain activity. Gastroenterology. 2013;144(7):1394-401, 1401.e1-4.
7. Allen AP, Hutch W, Borre YE, et al. Bifidobacterium longum 1714 as a translational psychobiotic: Modulation of stress, electrophysiology and neurocognition in healthy volunteers. Transl Psychiatry. 2016;6(11):e939.

 

The Global Burden of Disease Study (GBD) on maailman kaikki mantereet kattava tutkimusohjelma, joka arvioi tautien, vammojen ja riskitekijöiden vaikutuksia vajaakykyisyyteen ja kuolleisuuteen. GBD-ohjelmaa koordinoivat WHO ja eräät yhdysvaltalaiset yliopistot (mm. Harvard ja Washingtonin yliopisto/Seattle), ja sitä sponsoroi Bill ja Melinda Gatesin säätiö. GBD käynnistettiin 1990, ja se on tuottanut määrävälein jättikokoisia selvityksiä maailman kansalaisten terveydentilasta. Viimeisin systemaattinen katsaus (GBD 2015) julkaistiin 2016, siihen osallistui 1 870 tutkijaa ja se kattoi tietoja 195 valtiosta. Ihmiskunnan terveyden merkittävimmäksi vaaratekijäksi on muuten 2000-luvulla noussut kohonnut verenpaine, joka aiheuttaa yli 10 miljoonaa kuolemaa vuosittain maailmassa.

GBD-ohjelma on keskittynyt nimenomaan antamaan informaatiota sairauksien ja riskitekijöiden paremmasta ymmärtämisestä, mutta nyt viikko sitten ilmestynyt Lancet-lehden katsaus (Lancet 391: 2237-2271, 2018) juoruilee mielenkiintoisella tavalla eri valtioiden performanssista terveydenhoidon alalla. Tosin muuttujana käytetty ”Healthcare Access and Quality Index” (HAQ Index) kertoo vain pienen osan totuudesta. Tutkimuksessa kartoitettiin 195 valtion kansalaisten mahdollisuutta päästä laadukkaaseen hoitoon vuonna 2016. Tarkasteltava oli 32 eri sairautta, joiden hyvin hoidettuina ei pitäisi johtaa kuolemaan (ainakaan ennenaikaisesti). Näitä sairauksia olivat esimerkiksi tuberkuloosi, ripulitaudit, raskausajan ja vastasyntyneiden ongelmat, rintasyöpä, paksusuolisyöpä, leukemia, sepelvaltimotauti, kohonnut verenpaine, aivoinfarkti, diabetes, krooniset ahtauttavat keuhkosairaudet ja epilepsia. Kunkin sairauden hoitotulokset pisteytettiin skaalalla 0-100 kunkin valtion kohdalla, ja pääkomponenttianalyysin avulla saatiin lopputuotteena valtiokohtainen kokonaisindeksi 0-100.

Ja mikä olikaan tulos? Ensinnäkin on sanottava, että menetelmän erottelukyky ei näytä kummoiselta ainakaan kärjen osalta. Voittajaksi selvisi Islanti pistemäärällä 97. Jatko oli tasaista: myös Norja 97 p, Hollanti 96 p, Luxemburg 96 p, Australia 96 p ja Suomi hienosti kuudentena 96 pisteellä. Taakse jäivät mm. Ruotsi (95 p), Tanska (sijalla 17, 92 p), Saksa (92 p), Ranska (92 p) ja Englanti (sijalla 23, 90 p). Kerrottakoon vielä, että Yhdysvallat pääsi sijalle 29 (89 p) ja Venäjä sijalle 58 (75 p). Ei ehkä ihme, että Vladimir Putin nosti äskettäisessä virkaanastujaispuheessaan terveyden edistämisen korkeaksi prioriteetiksi.

Yllätys ei liene se, että pahnan pohjimmaisiksi sijoittuivat eräät Afrikan valtiot (Keski-Afrikan tasavalta, Somalia, Guinea-Bissau) pistemäärillä 19-23. Listan loppuosa (sijat 170-195) oli muutenkin vahvasti Afrikka-väritteinen.

Raportti sisältää monine liitteineen valtavasti lisätietoa. Esimerkiksi yksityiskohtainen tautikirjon tarkastelu valtioittain antaa mielenkiintoista lisäväriä analyysiin. Niinpä Suomen kohdalla huomio kiinnittyy siihen, että huonoimmat tautikohtaiset pistemäärät (71-78 p) tulivat ihosyövän, hypertension ja sepelvaltimotaudin kohdalta, kun muuten tavallisin tautikohtainen arvosana oli meillä täydet 100 p.

GBD-seuranta vuodesta 1990 lähtien antoi myös mahdollisuuden tarkastella eri valtioiden ja mantereiden suoritusten kehitystä jakson 1990-2016 aikana. Esimerkiksi monet Saharan etelänpuoleiset Afrikan maat ja Kaakkois-Aasian valtiot osoittivat huomattavan nopeaa toiminnan paranemista, mikä johtunee erityisesti lisääntyneistä rokotuksista sekä infektiotautien ja lapsivuoteen parantuneesta hoidosta. Toisaalta taas useat Latinalaisen Amerikan valtiot tuntuivat 2000-luvulla juuttuvan paikoilleen. Eräiden suurten valtioiden kohdalla pystyttiin suorittamaan myös aluekohtaisia analyysejä. Suurimmat erot nähtiin Kiinan ja Intian eri alueiden välillä, ja – osin yllättäen – myös Englannin ja Yhdysvaltojen aluekohtaiset erot olivat melko suuret. Japani puolestaan erottui koko joukon tasaisimpana aluekohtaisena suorittajana.

Mitä tästä opimme? Ainakaan Suomen – kaiken sote-sopan keskellä – ei tässä kriittisessä tarkastelussa tarvitse hävetä omaa suoritustaan. Huomattava on, että HAQ-indeksi korreloitui vahvasti (r = 0.94) valtioiden terveydenhuoltomenojen kokonaismäärään, joten odotetusti rikkaat pärjäsivät ja köyhät eivät. Tästä esiintyi kuitenkin poikkeuksia, ja tekijät pohdiskelevat erojen synnyttäjinä mm. palvelujen saatavuuden alueellisia eroja sekä perusterveydenhuollon ja sairaalahoidon koordinaatiota; jos tämä yhteistyö tökkii, hoitoon pääsy ja hoidon laatu huononevat.

On selvää, että tällaisen tutkimuksen suurimmat hyödyt kohdistuvat globaalisen terveyden edistämisen suunnittelutyöhön. Selvitys on uskomattoman yksityiskohtainen ja myös ilmeisen puolueeton. Se antaa täsmätyökaluja niin maailmanpolitiikan päättäjille kuin myös filantrooppisille järjestöille ja yksityishenkilöille.

Linkki: https://ac-els-cdn-com.libproxy.helsinki.fi/S0140673618309942/1-s2.0-S0140673618309942-main.pdf?_tid=a13a4ee1-5d33-459e-9800-0b4b64cf04e4&acdnat=1528264697_647c6fbb0b495cffef1d2cb57fc1867c

 

Kimmo Kontula
Sisätautiopin emeritusprofessori
Helsingin yliopisto ja HUS

Puhuja joutuu välillä kiusalliseen tilanteeseen: tarvittava sana ei tule mieleen. Tämä on tavallista erityisesti erisnimien kohdalla. Kukapa ei olisi etsiskellyt muististaan vaikkapa tutun henkilön, rakennuksen tai paikan nimeä.  Monesti puhuja selittää sanahakuaan tietokoneanalogialla: pannaan haku kovalevylle, niin eiköhän se nimi sieltä tule. Ja kovalevy hakee, hakee, mutta sana ei tule päähän. Välillä etsiskely käy niin hermoon, että lopulta puhuja kääntyy keskustelukumppanin puoleen ja joutuu pyytämään apua, jolloin sanahausta kehittyy keskustelijoiden yhteistyötä.

Entäpä sitten puheen virhetuotokset. Miksi tulee sanotuksi: ”hei laukkaa rakki reima”, kun pitäisi sanoa: ”hei laukkaa ratsu reima”. Tai kun toimittajan tavoite on sanoa: ”asia on vielä lapsen kengissä”, hän sanoikin: ”asia on vielä lapsen kantimissa”. Mistä tällaiset kielelliset lipsahdukset putkahtavat? Joskus vääriä sanavalintoja pidetään ns. freudilaisina lipsahduksina. Ehkä puhuja tiedostamattaan tuottikin juuri sitä mitä ajatteli, sen sijaan, että lausuma olisi muotoiltu elegantimmin tai neutraalimmin. On noloa, jos puhujalta lipsahtaa ”ilkeä ilme” jostakin ihmisestä puhuessa, kun tavoite on sanoa ”iloinen ilme”. Freudilainen selitys ei kielentutkijalle riitä.

Sanantuotto liittyy mentaalisen leksikon toimintaan. Halutun sanan tuottaminen edellyttää ensiksikin sen semanttisen edustuman löytymistä. Tämä edustuma pitää linkittää oikeaan sanamuotoon, ja lopulta tulee löytää oikeat äänteet haluttuun sanamuotoon. Vasta sen jälkeen käynnistyy artikulaatioprosessi.  Jos kaikki menee nappiin, puhuja tuottaa aikomansa sanan. Mutta jos sanan prosessointiin tulee häiriötekijä, lopputulos ei vastaakaan tavoitetta. Virhetuotoksia voi olla monenlaisia.

Semanttinen virhe seuraa, jos häiriö osuu jo ensimmäiseen sanatuoton vaiheeseen. Tuloksena voi olla koira-sanan sijaan esimerkiksi susi eli semanttisesti läheinen sana. Jos taas pääsy äänteelliseen tuottosanavarastoon estyy tai häiriintyy voi seurata kielen päällä -ilmiö (tip-of-the-tongue phenomenon). Tämänkin ilmiön Sigmund Freud on kuvannut osuvasti. Hän yritti saada mieleensä taiteilijan nimen, jonka tauluja oli eräässä katedraalissa. Hän muisti kaksi nimeä – Botticellin ja Boltraffion – jotka hän kuitenkin tiesi vääräksi. Hetken päästä hän sai mieleensä nimen Signorelli, jonka hän tiesi oikeaksi. Kielen päällä -ilmiössä puhujalla on tunne, että sana on juuri löytymässä. Sanasta voi tulla mieleen alkuäänne, sanan tavumäärä tai sanan loppu. Puhujalla on myös selvä käsitys, milloin oikea sana löytyy, kuten edellisessä esimerkissä. Jos puhuja ei saa sanasta mitään mieleensä, voi käyttää kiertoilmausta: ”no, sellainen jota kierretään” (ruuvimeisseli) tai näyttää eleellä tarkoitetta. Jos mikään näistä strategioista ei johda sanan löytämiseen, voi puhuja yrittää jatkaa sanahakua tai hylätään sen. Tällaisia sanahakuja esiintyy erityisesti harvinaisempien sanojen kohdalla. Pienempiä puheen lipsahduksia ovat äänteiden tai jonkin sanan osan vaihtuminen sanassa, esimerkiksi ”tuolista” voi tulla ”puoli” tai ”oravasta” ”ovara”.

Onneksi puhujalla on monia mekanismeja, joilla hän voi korjata tällaisia lipsahduksia. Näitä kutsutaan puheen korjauksiksi. Puhuja voi korjata itseään – edellyttäen, että hän havaitsee virheensä – ja sanoa: ”mulla on silmä …eiku korva kipee”. Eiku -partikkeli onkin tavallinen itsekorjauksen merkki, samoin kuin puheen epäröinti. Joskus sanahaku päätyy keskustelijoiden yhteiseksi toiminnaksi. Keskustelukumppani voi osallistua korjaukseen ja tarjota puhujalle sanaehdokasta. Jos puhuja puhuu virheellisesti Slovakiasta, voi kumppani korjata: ”vai Slovenia?”. Näin keskustelukumppani voi toimia vuorovaikutuksellisena resurssina keskustelussa. Tämä näkökulma siirtää puhumisen tarkastelun yksilöllisestä pään sisäisestä toiminnasta ihmisten väliseksi toiminnaksi. Kiinnostus tällaiseen paradigmaan on myös psyko- ja neurolingvistisessä tutkimuksessa kasvanut. Avainsanoja ovat ihmisten keskinäinen yhteisymmärrys ja sosiaalisesti hajautettu kognitio, mutta niistä tarkemmin joskus myöhemmin.

Pidetään siis kieli keskellä suuta ja nautitaan kauniista kesästä!

Anu Klippi
Professori emerita, logopedia
anu.klippi@helsinki.fi

Tekoäly, syväoppiminen, hahmontunnistus – digimaailma tunkee ovista ja ikkunoista. Autot liikkuvat ilman kuljettajaa. Tietokone tulkitsee röntgenkuvia. DaVinci-robotti tekee leikkauksista turvallisempia.
Nyt on vuorossa digipatologia. Helsingissä järjestetään 29.5.-1.6. 14. eurooppalainen digipatologian kokous, johon osallistuu noin neljä sataa alan tutkijaa ja kliinikkoa.

Niin kuin kaikki lääkärit, myös patologit ovat aina tähän asti kouluttaneet seuraavan sukupolven välskäri-kisälli mallilla. Nyt nuoren innokkaan erikoistuvan tilalle on tulossa tekoäly, kosketusnäyttö ja näppäimistö. Passiivisesta ihmisen hallitsemasta tietokoneesta on tullut käyttäjää ohjaava ja monimutkaisia muotoja analysoiva älykone.

Leikitään ajatuksella. Jos kaikki HUSLABin ja yliopiston patologit käyttäisivät erikoistuvien kouluttamiseen kuluttamansa ajan tietokoneen opettamiseen, kuinka kauan kestäisi, että se osaisi patologis-anatomisen diagnostiikan yhtä hyvin kuin vasta valmistunut erikoislääkäri? Vähän tyhmempikin kone voisi olla ihmisen taitojen tasolla ehkä viidessä tai kymmenessä vuodessa.

Mikä erityistä hyötyä tämän konepatologin kouluttamisesta sitten on? Ensiksikin, se ei nyt yksinkertaisesti koskaan kuole. Siihen voi ohjelmoida aina uusia ja uusia diagnooseja ja siellä muistissahan ne pysyvät. Eikä patokoneella olisi huonoja ja hyviä päiviä. Se on yhtä tyhmä tai yhtä viisas joka päivä. Se olisi minua luotettavampi, koska kaikki tietäisivät mihin se pystyy ja mihin ei.

Kun kone tekee työt, mihin minä sitten ryhtyisin? Nostaisin varmaan vielä jonkun aikaa palkkaa ja sen jälkeen potkaistaisiin kilometritehtaalle? Ei nyt sentään. Jäisin eläkkeelle.

Jotkut pelkäävät jo ihmisen ja koneen välistä maailmansotaa. Arnold oli kova robottijätkä. Se sota puhkeaa vasta ensi vuosisadalla, mutta jo nyt ihmiset menettävät työnsä koneelle. Olin tänään Hertassa ostoksilla ja maksoin kassaneidin sijaan tylsän näköiselle automaatille. Lentokentän tuimat tullimiehet ovat hävinneet ja tarkastuksen tekee kasvon tunnistava kamerasilmä. Samanlaisella muutaman sadan maksaneen IPhonen kasvontunnistuksella avaan sähköisen pankkini.

Nämä kaikki ovat ”tyhmiä” tietokoneita, mutta riittääkö fiksunkaan koneen kantti luotettavaan hahmontunnistukseen mikroskoopissa? Saati sen pohjalta tehtävään patologis-anatomiseen diagnoosiin ja lausuntoon, jossa annettaisiin tarvittavat lisätiedot esimerkiksi syövän reunamarginaalista tai kasvusta verisuonten sisällä? Lisäksi pitäisi koneen osata neuroblastoomien Shimadan-luokitus, Bethesda-luokitus ja kaikki tuhat muuta kasvainten steissausta ja greidausta.

Ei, me emme ole vielä perillä. Mutta alkuun on päästy. Ja ehkä vähän pidemmälle. JAMA:ssa julkaistiin viime vuoden lopulla artikkeli, jossa ensin tietokoneelle opetettiin rintasyövän imusolmukemetastaasien tunnistaminen. Se kesti vuoden. Sen jälkeen tietokoneelle ja patologian erikoislääkäreille näytettiin samat 270 histologista lasia, joista 110:ssä oli mikrometastaaseja ja lopuissa ei. Vastausaikaa annettiin kaksi tuntia, mitä patologit pitivät normaalina tällaisen lasimäärän katsomiseen. Voiton vei – tietokone.

Patologien ei kannata vielä heittää tuhkaa pään päälle. Kyse on pienestä ja yksinkertaisesta kokeesta. Jokaisen patologin päivässä vastaan tulee mitä erilaisimpia näytteitä. Niistä osa on huonosti leikattu, pitää pyytää lisäleikkeitä. Älyäisikö kone tätä? Monen taudin diagnoosiin vaikuttaa potilaan ikä, sukupuoli, aikaisempi tautihistoria ja näytteen ottopaikka. Seli seli, mutta kyllä tuo artikkeli pani miettimään.

Paasikiven kuuluisin lause on: ”Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku.” Niin kai tässäkin. Hypätään kymmenen vuotta eteenpäin ja käydään Haartmaninkatu 3:ssa tapaamassa Henri Puttosta, josta on tullut patologian professori.
– Mitä kuuluu, Henkka?
– Menee oikein kivasti. Voitettiin just yksi oikeudenkäynti, jossa koneen tekemä virhediagnoosi johti potilaan vammautumiseen.
– Millä ilveellä?
– No, se uusi konevastuulaki määrittelee koneen tekemän virheen seuraukset samaan tapaan kuin ihmisen tekemät virheet. Kone sai vakavan huomautuksen, mutta saa jatkaa diagnostikkona kuten ennenkin. Kolmesta se sitten romutetaan.
– Mitä sä teet sillä aikaa, kun kone jauhaa diagnooseja?
– Tutkin tietysti. Meillä on ihan mieletön ryhmä sikiöpatologeja ja sikiöpatologikoneita ympäri maailmaan. Jukupätkä, miten kovia papereita on tullut.
– Missä mennään?
– Me kuvattiin livenä just miten gastrulaatio tapahtuu kohdussa, ja miten sen epäonnistumisesta tulee teratooma. Sähän olit siitä aikoinasi kiinnostunut.
– Niinpä niin. Sekin jäi silloin tekemättä.

Pian tekoäly on patologin apuri. Se tekee alustavan analyysin näytteistä. Jo nyt 90 prosenttia niistä on oikein. Patologi tarkastaa diagnoosin, sen perusteet ja täydentää puutteet. Samalla lausuntoon tehdyt muutokset menevät koneen muistiin. Niiden avulla kone saa koko ajan palautetta diagnostiikastaan ja oppii ihan samalla tavalla kuin erikoistuva lääkäri. Mennään kohti täydellisyyttä. Patologit käyttävät enemmän ja enemmän aikaa tutkimukseen ja sitä kautta edistävät tautien ymmärtämistä, diagnostiikkaa ja hoitoa. Sitä paitsi meillä on lopultakin aikaa olla yhteistyössä kliinikoiden kanssa.

En pitäisi huonona visiona.

Hannu Sariola
Kehitysbiologian professori, patologi

Bejnordi BE ym. JAMA. 2017;318:2199-2210.
https://digitalpathologysociety.org/14th-european-congress-on-digital-pathology-ecdp-2018/

Mikä yhdistää Lääketieteellisen tiedekunnan viiden koulutusohjelman opiskelijoita? Jokaisen pitää osata ajatella, argumentoida ja toimia tutkimusperustaiseen tietoon nojaten. Jokaisen pitää ymmärtää ihmistä kokonaisuutena ja samalla osata tarkentaa katsetta asiantuntijana tiettyyn ongelmaan tai osa-alueeseen. Kaikki tuottavat muutoksia. Olkoon muutos hoitotoimenpide, tukitoimi, kuntoutusprosessi, ajattelun muutos, ennaltaehkäisevä toimenpide, tiedon tai paradigman muutos, tai muutos rakenteellisella tasolla, hoidon järjestämisessä, prosesseissa, yhteiskunnassa.

Osa opiskelijoista tulee työskentelemään toistensa kanssa – moniammatillisesti, ihmisten samankaltaisten ongelmien äärellä. Toisaalta kaikilla aloilla on vankka oma identiteetti, vaikka tutkimuspuolella tiedon rajat usein ylittyvät, sekoittuvat, hälvenevät.

Ehkä juuri siksi minua vähän jännitti. Lukukauden viimeisellä kurssillani keskityttiin ihmisen käyttäytymisen ja toimintamallien muutokseen sekä teorian että käytännön kautta – miten saada ihmiset motivoitumaan muuttamaan toimintamallejaan terveyttä ylläpitäviksi. Kurssi oli avoin koko tiedekunnalle ja mukaan hyppäsi medisiinari- ja psykologiopiskelijoita, sekä yksi tuleva hammaslääkäri.

Kurssilla kuultiin käyttäytymisen muutoksen teorioista ja harjoiteltiin ja simuloitiin erilaisia motivaatiotekniikoita. Opiskelijat saivat haastatella kahta aikuisuuden kynnyksellä olevaa kokemusasiantuntijaa, jotka olivat onnistuneet aikaistamaan toivottoman myöhäiseksi vinksahtanutta unirytmiään muuttamalla toimintamallejaan. Kurssilla perehdyttiin myös siihen miten erilaiset persuasive technology -pohjaiset sovellukset voivat toimia käyttäytymisen muutoksen tukijana.

Muutoksen psykologia ei ole suoraviivaista vaikuttamista ja määräilyä, vaan suorastaan tiedetaiteen laji, joka kietoutuu dynaamisiin motivaatiomalleihin, minäkäsitykseen, sekä ajattelun kaikkiin tasoihin itseä koskevista ydinuskomuksista lähtien.  Käyttäytyminen ei yleensä muutu ilman ajattelun muutosta.  Ajattelu ei useinkaan muutu ilman tunteiden ymmärtämistä. Paluu vanhoihin rutiineihin tapahtuu useammin kuin pysyvä muutos – niin inhimillistä. Ei ole siis ihme että runsas tietämys terveellisistä elämäntavoista ei useinkaan onnistu transloitumaan fiksuiksi toimintamalleiksi. Kansanterveyden kultainen kysymys onkin miten näihin malleihin voidaan pysyvästi vaikuttaa.

Opiskelijat haastettiin tekemään muutos jossain omassa käyttäytymismallissa, ja kurssitehtävänä analysoida tutkimusperustaiseen tietoon nojaten omaa muutosprosessia. Vaatimattomankin muutoksen vaativuuden voi paremmin ymmärtää kun haastaa ensin itsensä.

Tämä kurssi oli siis yksi niistä toukokuun kursseista, jotka avattiin tiedekunnan kaikille opiskelijoille. Järjestäjinä voivat toimia kaikki tiedekunnan koulutusohjelmat. Käynnissä on siis hyvä alku monitieteiselle ja integratiiviselle opetukselle lääketieteellisessä tiedekunnassa.

Anu-Katriina Pesonen
Kehitys- ja kliinisen psykologian professori, Helsingin yliopisto
e-mail: anukatriina.pesonen@helsinki.fi
Twitter: anu_katriina