Viikon juttu

Uusien kalliiden lääkkeiden aiheuttamat terveydenhuollon kustannukset nostattavat aika ajoin keskustelua, joka ylittää reippaasti tiedotusvälineidenkin julkaisukynnyksen. Fabryn ja Gaucherin tautien superkalliit entsyymikorvaushoidot herättivät kymmenkunta vuotta sitten pohdintaa, jota puitiin lopulta jopa eduskunnan oikeusasiamiehen konttorissa. Merkittäväksi periaatepäätökseksi lopulta tuli, että kallis hinta ei saa olla tehokkaan lääkehoidon este Suomessa. Spinaalisen lihasatrofian hoitoon tarkoitetun nusinerseenin huima hinta on puolestaan aiheuttanut keskustelua aivan viime päivinä, ja uusien C-hepatiittilääkkeiden kovat kustannukset muodostavat oman tarinansa.

Onkologiset valmisteet lienevät tällä hetkellä lukumääräisesti merkittävin ryhmä uusien lääkemolekyylien kehitysputkessa. Erityisesti potilaan omaa immuunipuolustusta vahvistavat lääkevalmisteet ovat polttopisteessä. Ne näyttävät pidentävän monen ikävän ja pitkälle edenneen syöpämuodon etenemättömyysaikaa ja elossaoloaikaa, mutta yhteiskunnan näkövinkkelistä katsoen harmina on jopa kuusinumeroinen hinta potilasta ja hoitovuotta kohden.

Mayo Clinic Proceedings (2015;90:996) julkaisi pari vuotta sitten yli sadan näkyvän onkologin laatiman protestin ja vetoomuksen uusien syöpälääkkeiden hinnan kurissa pitämiseksi. He jopa kannustivat potilaita ja heidän perheenjäseniään ”ruohonjuuritason liikkeeseen”, jotta nämä lähtisivät barrikadeille, esimerkiksi kongressiedustajiensa kautta. Yritysmaailma vastasi tähän muun muassa toteamalla, että syöpälääkkeiden osuus oli vain viidennes syövän kaikista hoitokustannuksista ja 1% terveydenhuollon kokonaismenoista.

Villakoiran ydin on tietenkin siinä, mitkä ovat lääketeollisuuden omat kustannukset uusien lääkkeiden kehittelyssä, ja erityisesti siinä, miten tulee ottaa huomioon se, että kenties vain yksi 10 000:sta translationaalisen tutkimuksen tuottamasta ideasta päätyy myyntiluvan saavaksi lääkkeeksi (Ramsey ym. NEJM 2017;376:1762); lääketeollisuudelta valuu tietenkin suuria rahamääriä epäonnistuneisiin kehityshankkeisiin. Uuden lääkkeen kehittämisen hinta-arviot vaihtelevat 300 miljoonasta (Public Citizen -ryhmän arvio) aina 2.7 miljardiin dollariin saakka (Tufts Centerin arvio).

Aivan äskettäin julkaistu alkuperäistutkimus (Prasad ja Mailankody JAMA Intern Med Sep 11. doi: 10.1001/jamainternmed.2017.3601) tuo tähän soppaan kiintoisan lisämausteen. Tutkijakaksikko selvitti kymmenen syöpälääkkeisiin keskittyvän lääkeyrityksen yhtä onnistunutta uutta lääkettä koskevat kehityskustannukset ja toisaalta myyntitulot markkinoille tuloa seuraavien vuosien (mediaani, 4 vuotta) aikana. Tietolähteenä tutkijat ilmoittivat käyttäneensä Yhdysvaltain arvopaperimarkkinoita ja yritysten kirjanpitokäytäntöjä valvovaa SEC:iä (United States Securities and Exchange Commission). Tutkijoiden mukaan tuloslaskelman luotettavuutta lisää se, että kohteiksi valittiin yritykset, joiden kehitystyö keskittyi ja päätyi yhteen ainoaan tuotteeseen; tutkijat myös korostavat, että kukin yritys pyrki kehittämään samanaikaisesti useita lääkkeitä, jolloin siis epäonnistuneetkin yritykset tulivat huomioon otetuiksi yritysten budjeteissa.

Ja mitkä olivat tulokset? Mediaaniaika kymmenen uuden tuotteen kehittämiselle lääkkeeksi oli 7.3 vuotta. Kehitystyön kustannukset olivat 157 – 1 951 (mediaani, 648) miljoonaa dollaria/lääke. Myyntitulot olivat puolestaan 204 – 22 275 (mediaani, 6 699) miljoonaa dollaria/lääke 1 – 9 vuoden aikana markkinoille tulon jälkeen (ja jatkuvat edelleen). Siten näiden 10 lääkkeen kehitystyö oli yhteensä maksanut noin 7 miljardia dollaria ja ne olivat tuottaneet (siihen mennessä) noin 60 miljardia dollaria! Kirjoittajat hämmästelevät näitä numeroita itsekin, ja saman tekee asiaa kommentoiva pääkirjoitus (Goozner M JAMA Intern Med 2017 Sep 11. doi:10.1001/jamainternmed.2017.4997), joka perää viranomaisilta kovempaa kuria ja ohjausta uusien syöpälääkkeiden hinnoittelulle – innovaatioita mitenkään vaarantamatta. Avoimeksi kysymykseksi jää, miten hyvin nämä laskelmat pätevät lääkealan jättiyrityksiin, joissa tapahtuu lääkekehittelyä tutkittuja yrityksiä laajemmalla kirjolla.

Korostettakoon kuitenkin lopuksi, että lääketeollisuuden merkitys uusien lääkkeiden kehittäjänä on aivan korvaamaton: puhtaasti akateemiset tutkijat tai akateeminen tutkimuslaitos saattavat tehdä innovaatioksi jalostuvan havainnon, mutta kaikki siitä eteenpäin – ja erityisesti kalliit kliiniset tutkimukset – jäävät yritysmaailman maksettaviksi. Ja vielä: uudet syöpälääkehoidot kehittyvät ennen näkemättömällä vauhdilla tänä päivänä. Mutta ajattelemisen aihetta Prasadin ja Mailankodyn julkaisema tutkimus kyllä antaa.

Kimmo Kontula
Sisätautiopin professori, ylilääkäri
HY ja HYKS
kimmo.kontula@hus.fi

Viime viikon lauantaina 16.9. useita rakennuksia ympäri maailman valaistiin vihreäksi. Tapahtuma käynnisti kansainvälisen mitokondriotautien viikon. Suomessa teemana oli ”STOP mitokondriotaudeille” ja tapahtuman tarkoituksena oli lisätä tietoisuutta mitokondriotaudeista ja kerätä varoja tutkimukseen ja potilaiden vertaistukitapahtumien järjestämiseen. Facebook-sivuni täyttyi useista kuvista vihreäksi valaistuista rakennuksista ja tapahtuman mainoksista, todennäköisesti siksi, että tuttuihini kuuluu useita mitokondriotutkijoita. Mutta on sosiaalisen median mahti sen verran suuri, että nämä kuvat varmasti levisivät myös suurelle yleisölle, joka ei aiemmin ollut edes kuullut mitokondriosairauksista. Näin pystyi kuvien kommenteista päättelemään. Uskon, että tämä oli onnistunut tapa herättää suuren yleisön kiinnostus ja lisätä tietoisuutta mitokondriosairauksien ja niiden tutkimuksen osalta. Suuri osuus kampanjan saamasta julkisuudesta kuuluu professori Anu Wartiovaaralle, joka antoi kasvot mitokondriotutkimukselle useassa eri mediassa, myös sosiaalisessa. Iso panostus kiireiseltä professorilta osoittaa, että hän pitää asiaa tärkeänä. Sitä en tiedä, kuinka paljon tämä vaikutti varainhankintaan Suomessa, missä yksityisten tai yritysten lahjoituskulttuuri lääketieteelliselle tutkimukselle on vielä hyvin pienimuotoista verrattuna jopa Ruotsiin, Amerikan mantereesta puhumattakaan.

Tunnetuimpia tutkimuksen hyväksi järjestettäviä keräyksiä ovat varmasti Syöpäjärjestöjen Roosa Nauha ja Movember –kampanjat. Näissä kyse ei niinkään ole tautien tunnetuksi tekemisestä, sillä meistä jokainen tuntee varmaankin jonkun, joka on sairastunut rinta- tai eturauhassyöpään. Ehkäpä juuri siksi rahan kerääminen näiden sairauksien tutkimukselle on onnistunut suhteellisen menestyksekkäästi. Kun asia tulee konkreettiseksi omalla kohdalla, sen merkitys ja mittasuhteet muuttuvat uudelle tasolle.

Samalle viikolle kuin Light up for Mito, osui toinen tapahtuma, joka laittoi minut miettimään meidän tutkijoiden ja lääkäreiden viestintää yleisölle, ja kuinka voisimme tätä hyödyntää sekä tutkimustemme rahoituksen, että potilaiden muunlaisen auttamisen osalta. Olimme 8-vuotiaan tyttäreni kanssa Elämä lapselle –konsertissa, jossa tunnetut kotimaiset artistit esiintyvät kerätäkseen rahaa Lastenklinikoiden kummeille. Tajusin sen jälkeen, että rahankeräyksen kannalta kuitenkin vähintään yhtä tärkeitä kuin esitykset, olivat pikkupotilaiden ja heidän vanhempiensa henkilökohtaiset kertomukset omasta elämästään sairauden kanssa. Meillä keskusteltiin monena päivänä konsertin jälkeen syövästä, sen hoidosta, pitkistä sairaalajaksoista ja siitä, kuinka yksi potilaista haaveili pääsevänsä kouluun puolentoista vuoden päästä, kun infektioriski on toivottavasti riittävästi pienentynyt. Saman ikäisen lapsipotilaan tarina jäi mieleen paljon vahvempana kuin Robinin ja Antti Tuiskun esitykset. Tytärtäni myös kiinnosti, mitä me päivittäin teemme töissä parantaaksemme erilaisia sairauksia, konkreettisesti. Hänen mielestään oli hienoa, että mekin olimme ostamillamme lipuilla tukemassa mm. iPadien hankintaa sairaaloihin lasten iloksi. Se on konkreettinen apu ja helppo ymmärtää, mikä tekee lahjoittamisesta helpompaa ja tuo hyvän mielen. Osa tuotoista menee myös lastentautien tutkimukseen, mutta sen osalta lahjoittajan on jo vaikeampi kuvitella, mitä rahoilla lopulta tehdään ja mitä hyötyä siitä on. Jäinkin miettimään, miten onnistuisimme entistä paremmin tuomaan tutkimusta lähemmäksi sekä potilaita, heidän omaisiaan että suurta yleisöä konkreettisilla ja selkeillä esimerkeillä. Valitettavan usein se jää liian abstraktille tasolle ja niihin korulauseisiin, joita kirjoitamme apurahahakemusten loppuun. Tätä voi meistä kukin nyt pohtia ja harjoitella syksyn Akatemian hakemusten kohdassa, missä kysytään oman tutkimuksen vaikutusta akateemisen maailman ulkopuolella. Translationaalinen tutkimus voisikin ehkä tässä tapauksessa tarkoittaa tutkimuksen kääntämistä yleiskielelle?

Riikka Kivelä
Akatemiatutkija, fysiologian dosentti
Translationaalisen syöpäbiologian tutkimusohjelma
riikka.kivela(a)helsinki.fi

Yhdysvalloissa on kokeiltu kauan ”hospitalisteja” ja ”comanagementia”. Tällä tarkoitetaan sitä, että spesialistisairaaloissa toimii myös oman erikoisalan ulkopuolisia erikoislääkäreitä, esimerkiksi lastenkirurgisessa yksikössä toimii pediatreja ja verisuonikirurgisessa yksikössä sisätautilääkäreitä. Tällaisten järjestelmien toimivuudesta ja kustannus-hyötysuhteista on jopa Cochrane-analyysejä.

Suomen Lääkärilehti (SLL 8.9) kertoi Oulun yliopistollisessa sairaalassa (OYS) käynnistyvästä ”hospitalisti”-koulutusohjelmasta. Suunnitelman mukaan ei-kirurgiselle alalle erikoistuva lääkäri toimisi kirurgisella osastolla kokonaisvastuuta kantavana lääkärinä, eräänlaisena tulkkina huippukirurgien ja potilaiden välillä. Tällaisia kuulemma tarvitaan, sillä huippukirurgi ei enää hallitse oman alansa ulkopuolista medisiinaa edes sen verran, että pystyisi potilaansa kanssa keskustelemaan. OYS:ssa idea on pilotoitu yhden lääkärin avulla, ja nyt hospitalisti -koulutusohjelma ollaan avaamassa. Osallistuja saisi kaksi vuotta koulutusta erikoistuessaan yleislääketieteeseen, anestesiologiaan tai sisätauteihin. Jos näin olisi, koko ”hospitalisti”-ohjelma olisi vain osa meikäläistä erikoistumista, jota markkinoidaan hienolla, uudella termillä.

Koulutusohjelman puuhamies, kirurgian vastuualueen johtaja, lupaili paljon. Hoitojaksot lyhentyvät, leikkauskomplikaatiot diagnosoidaan paremmin tai ainakin erotetaan taustasairaudesta ja rahaa säästetään. Hän tosin tunnusti, että asiaa ei ole Suomessa tutkittu, mutta yhdysvaltalaisten kokemusten mukaan kaikkea tätä hyvää uusi ohjelma tarjoaisi. Valitettavasti Cochranen mukaan tulokset ovat ristiriitaisia, paitsi siltä osin, että ”comanagament” oli kalliimpaa.

Minusta oululaisten kirurgien suunnitelma on huono. Onhan kirurgisella osastoilla kirurgiaan erikoistuvia lääkäreitä, jotka eivät vielä ole huippukirurgeja ja joilla on yhtä tuoreet yleismedisiiniset tiedot kuin hospitalistiohjelmaan otettavilla, muille aloille erikoistuvilla lääkäreillä. Ja ei kai huippukirurgikaan voi eikä saa unohtaa lääkärikoulun oppeja, joihin sentään kuuluu perustiedot fysiologiasta ja eri sairauksista. Kaikilla lääkäreillä, myös huippukirurgeilla, täytyy olla jonkinasteinen velvollisuus seurata medisiinan kehitystä myös oman alueen ulkopuolelta. Edelleen, lääkäriyteen kuuluu kyky ja velvollisuus puhua potilaansa kanssa. Siihen menee aikaa eikä se ole aina kivaa varsinkaan hitaasti ajattelevien vanhuspotilaiden kanssa, mutta silti, potilas on näytelmän päähenkilö. Jos kirurgi ei täytä näitä ehtoja, hän ei voi olla huippukirurgi, vaan mykkä leikkausrobotti. Huippukirurgien hypetys saattoi olla SLL:n omaa tuotantoa, sillä ainakin minun tuntemani huippukirurgit hyvin täyttävät myös huippulääkärin mitat.

Kovasti myös epäilen, haluavatko yleislääketieteeseen, anestesiologiaan tai sisätauteihin erikoistuvat sairaalalääkärit lähteä työskentelemään kirurgisille osastoille. Kuka heitä siellä opettaa ja ohjaa, eivät ainakaan kirurgit, koska juuri he apua tarvitsevat. Pahoin pelkään, että nämä erikoistuvat lääkärit päätyvät kotiuttamaan leikkauspotilaita, sanelemaan epikriisejä, täyttämään poisto- ym. ilmoituksia ja tekemään muitakin kansliatöitä. Toivoisin näiden koulutusohjelmien vastuuhenkilöiden tarkasti harkitsevan, täyttääkö tällainen työ erikoiskoulutuksen tavoitteet.

Yhdysvalloissa ”comanagement” tarkoittaa kahden eri alan spesialistin yhteistyötä. Tästähän on hyviä kokemuksia esim. Naistenklinikasta, jossa valmiit ja kokeneet sisätautilääkärit toimivat tiukassa yhteistyössä gynekologien kanssa Siinä hoidetaan hyvin potilasta ja samalla opetetaan toinen toistaan. Tämäntapainen järjestely tuntuisi järkevältä myös kirurgisilla osastoilla, jos kerran omin avuin ei selvitä.

Tämä kirjoitus tietysti leimataan emeritusprofessorin tyhjäksi jorinaksi ja muutosvastarinnaksi. Voihan se sitä ollakin, eipä käy kieltäminen. Tuulahdus ajalta, jolloin professorit vielä päättivät erikoistumiskoulutuksesta. Tullaan myös sanomaan, että kirjoitus on syntynyt vain erikoisalojen välisestä kateudesta ja kilpailusta. Tottahan se voi olla, mutta yhtä totta on sekin, että huippulääkäreitä ja vaikeasti hoidettavia potilaita on myös kirurgian ulkopuolella. Miksi siis hospitalistiohjelma vain kirurgiaan.

Paljon puhutaan sairaanhoidon päättäjien etiikkasta. Päättäjät voivat osoittaa eettisyyttään parhaiten välttämällä yhteisen rahan tuhlausta. Tällä kohdalla se tarkoittaa hospitalisti -ohjelmien pysäyttämistä lähtökuoppiinsa.

Olavi Ylikorkala
olavi.ylikorkala@helsinki.fi
Professori emeritus, naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri

Tyttäreni sairastui vuoden sisään kaksi kertaa korkeakuumeiseen munuaistulehdukseen, jonka aiheutti ESBL, yksi pahamaineisista antibioottiresistenteistä bakteereista. Tähän pöpöön tehoaa enää vain yksi pieni antibioottiryhmä. Sitten kun resistenssi sillekin kehittyy, ei ole enää yhtään lääkettä. Se on loppu sitten. Lista moniresistenteistä bakteereista pitenee päivä päivältä. Vuosiin ei ole kehitetty täysin uudella mekanismilla vaikuttavia antibiootteja, ainoastaan vanhojen uusia variantteja. Kohta ollaan tilanteessa, jossa ihmiset kuolevat infektioihin niin kuin aikoina ennen Alexander Flemingiä. Ihmisten elinikä laskisi noin viidellä vuodella.

Ihmisen luovuus on kuitenkin rajaton. Kaikenlaisia ei-antibioottisia bakteeritautien hoitoja on kehitteillä. On virtaussytometriaa matkivia laitteita, joissa vasta-aineiden ja magneettien avulla napataan bakteerit pois verestä. On bakteereita kaappaavia filttereitä. On kokeita bakteerien virusten eli bakteriofagien tehosta bakteeri-infektioihin. Tässä aloitteen tekijänä Suomessa on ollut bakteriologian professori Mikael Skurnik. Kaikki naureskelivat sosialistisen itäblokin bakteriofagiterapialle. Syytä olikin. Mikael Skurnik kertoi, että niiden tehosta bakteeri-infektioihin ei silloin julkaistu yhtään korkeatasoista tieteellistä tutkimusta arvostetuissa lääketieteellisissä lehdissä. Nyt hän aikoo tehdä sen. Periaatteessa faagihoito olisi mitä parhain hoitomenetelmä. Bakteriofagi infektoi bakteerin ja räjäyttää sen taivaan tuuliin. Kun bakteeri oppii sietämään faagia, kehittyy uusi kanta, joka räjäyttää bakteerin atomiksi. Antibioottiresistenssin kaltaista ongelmaa bakteriofagit eivät tunne. Toivon tosiaan, että tehoa löytyy.

Infektiotautien professori Anu Kantele tekee ihmiset tietoisiksi globaalista antibioottiongelmasta. Antibioottien väärinkäyttö otiitin ja flunssan hoidossa on vielä aika pieni ongelma. Aasiassa, erityisesti Intiassa, ihmisille työnnetään käteen sama pilleripussi vaivaan kuin vaivaan. Siinä on laajakirjoinen antibiootti, kipulääke, sydänlääke ja jotain rauhoittavaa. Kehitysmaiden huonosti valvotut lääketehtaat valuttavat tonnikaupalla antibioottijätettä ympäristöön. Pahinta jälkeä tulee kuitenkin maataloudesta. Jostain tuntemattomasta syystä antibiootit lihottavat karjaa – ja ihan samaan tapaan ne lihottavat vauvoja kuten lasten infektiotautien professori Harri Saxén vähän aikaa sitten osoitti. Suuri osa maailman antibioottiresistenteistä bakteerikannoista onkin seurausta karjan tehokasvatuksesta. Eikä tätäkään hulluutta saada loppumaan.

Jokainen matka kehitysmaihin on riski. Riippuen matkakohteesta suurempi tai pienempi osa turisteista palaa kotiinsa epämiellyttävä matkamuisto vatsassaan. Onneksi nämä antibioottiresistentit matkamuistot – difteriat, ESBL:t, MRSA:t ja muut – eivät useinkaan aiheuta tautia. Ne jäävät myös tavallisesti ennemmin tai myöhemmin tappiolle kilpailussa suoliston ”Lebensraumista”. Kaikki eivät kuitenkaan ole näitä onnellisia. Yksi heistä on tyttäreni. Kahden urosepsiksen jälkeen istuttiin alas ja mietittiin mitä nyt? Päädyttiin kokeelliseen hoitoon, josta raportoitiin ensimmäinen tapausselostus Duodecim-lehdessä vuonna 1996. Se oli Niilo Härkösen kirjoittama artikkeli potilaasta, jonka pseudomembranoottinen koliitti hoidettiin ulosteensiirrolla. Luovuttajana toimi vaimo. En tiedä miksi juuri vaimolle suotiin tämä kunnia. Joka tapauksessa hoito tehosi, mies parantui ja juttu meni iltalehtien lööppeihin: ”Suomessa tehty ensimmäinen ulosteensiirto”. Tämä on muuten ainoa kerta, kun Duodecim-lehden juttu on päätynyt lööppeihin. Aiemmin ulosteensiirtoja oli tehty erityisesti saksankielisissä maissa. On runsaasti artikkeleita ulosteensiirron erinomaisesta tehosta Clostridium difficilen aiheuttamassa koliitissa. Samansuuntaisia tuloksia on muista vaikeista antibioottiresistenteistä koliiteista. Siirrossa käytetään nykyään ulostetta, joka on tutkitusti vapaa patogeeneista – sukulaisia ei enää vaivata. Yhdet siirtävät ulosteen gastroskoopilla, toiset kolonoskoopilla, kolmannet nielevät ulostepillereitä. Kaikkien menetelmien teho on hyvä ja lähes kaikki potilaat pääsevät eroon kiusanhengestään jo ensimmäisellä siirrolla.

Anu Kantele on myös toisesta syystä mediamagneetti. Hän vetää ruotsalaisten kanssa Beninin ripulirokotetutkimusta. 800 suomalaista viedään Beniniin kahdeksi viikoksi. Puolet saavat rokotteen, jonka toivotaan estävän ETEC-bakteerin aiheuttama ripuli. Toinen puoli saa lumerokotteen. Mikä mukavinta koekaniinien kannalta – heidän toivotaan viettävät Beninissä lomaa ihan samaan tapaan kuin tavallisesti. Otetaan aurinkoa. Syödään eksoottisia ruokia ja nautitaan – kunnes ripuli iskee. Tätä varten on palkattu ulostelähetti, joka hakee ulostenäytteen mopolla vaikka keskellä yötä.

Vedetään yhteen. Vaihtoehtoisia keinoja antibiooteille on monia: bakteerisytometrit, bakteerifiltterit, bakteriofagit, ulosteensiirrot ja bakteerirokotteet. Ja moni muu keino, joiden tehosta me emme tiedä vielä mitään. Esimerkiksi Mikael Skurnik on harkitsemassa ESBL:n eradikaatiota faagiterapialla. Olen optimistinen. Ei meiltä keinot lopu tässäkään pulmassa, vaikka kilpajuoksu aikaa vastaan on kiivas. Miten kävi tyttärelleni? Siirron jälkeen hän ei enää kantanut ESBL:ää eikä ole sairastunut enää urosepsiksiin. Kirjaimellisesti: hätä keinot keksi. Lämmin kiitos kaikille hyksiläisille, jotka olivat mukana hoitamassa häntä. Pankaa yksi sulka lisää hattuunne.

Scifi- novellissa tulevaisuuden lääkäri tapaa vastasyntyneen potilaan äidin.
Lääkäri: Olen pahoillani, mutta luulen että poikanne on kuolemassa.
Äiti: Sehän on kauheaa. Paljonko hänellä on aikaa?
Lääkäri: Vaikea sanoa, luultavasti noin sata vuotta. Immortaali-istutus ei onnistunut.

Meidän elämässämme kuolema on melko luonnollinen tapahtuma. Sanon ”melko”, sillä olemme pitkälti onnistuneet etääntymään jokapäiväisestä kuoleman näkemisestä hyvän terveydenhuoltomme ja eliniän pitenemisen johdosta. Toiset ovatkin sitä mieltä, että olisi hyvä joutua kuoleman kanssa tekemisiin hiukan useammin, jotta asiaa olisi helpompi käsitellä. Ei kuitenkaan mennä nyt psykologiaan, vaan keskitytään enemmän kuoleman biologiaan.

Kuoleman tutkijat sanovat, että elämän edellytykset ovat kuin sarjaan kytketyt valot: jos yksikin lamppu on pois pelistä, koko rakennelma on pimeänä. Näitä edellytyksiä ovat tutut perusasiat kuten esimerkiksi lämpö, ravinto ja happi, jotka ihmisellä tarvitsevat toimiakseen mm. verenkiertoa, aivotoimintaa ja niin edelleen. Minkä tahansa tärkeän toiminnan poistaminen tekee lopun kokonaisuuden elinkelpoisuudesta. Yhteistä näille asioille on se, että niitä voidaan yksittäin kuvata melko teknisinä tapahtumina. Luonnontieteissä ja insinöörien sovelluksissa suuriakin kokonaisuuksia on totuttu pilkkomaan osiin ja projekteja ketjuttamaan aina vaan pienempiin alayksiköihin, mutta monet biologiset ja yhteiskunnalliset tapahtumat on usein nähty niin monimutkaisina, että erilaiset epävarmuustekijät tekevät kokonaisuuksien hallitsemisesta vaikeaa.

Elävästä elämästä tiedämme, että mitä monimutkaisemmaksi asiat käyvät, sen suurempi vaikutus on sattumalla. Tämä epävarmuus on ollut ihmiselon ihanuus ja kurjuus kai aina. Tähän asti ja vielä nykyäänkin on liian vaikeaa ennustaa luotettavasti pitkän ajan säätä tai pörssikursseja, varsinkin kun jälkimmäisessä mukana on lukematon määrä irrationaalisen tuntuisesti käyttäytyviä toimijoita eli ihmisiä. Sen sijaan viime aikojen tietokoneiden laskentatehon ja tekniikan kehitys on tuonut aivan järkevien ihmisten mieleen kysymyksen, voitaisiinko ihmiselämää ylläpitävät toiminnat mallintaa pieninä osina, monitoroida ja korjata poikkeamat tarpeen vaatiessa. Tämä ajatus lähtee siitä, että ihminen on tehty soluista, jotka toimittavat tiettyjä tehtäviä. Vaikka näitä soluja on biljoonia (10*12), niitä on silti äärellinen lukumäärä, joka on hallittavissa, kunhan vain tehoa on riittävästi. Mikäli tekniikka kehittyy tarpeeksi, voidaan kuvitella, että kokonaisuus ei monimutkaistuessaankaan enää jonain päivänä ylitä alati suurenevaa kapasiteettia.

Google-yhtiön tekninen johtaja Ray Kurzweil on yksi kuoleman ongelmaan ratkaisuja hakevista visionääreistä. Hänen tavoitteensa on poikkeuksellisen kunnianhimoinen ja ennustuksensa suorastaan päätähuimaava: vuonna 2029 olemme tilanteessa, jossa joka vuosi keksinnöt paranevat niin, että saamme vuoden lisää elinaikaa. Tämä lisä tulee hänen mukaansa elämän loppuun. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että meidän joukossamme olisi jo paljon henkilöitä, joiden elämä ei koskaan päättyisi!

Ajatus tuntuu järjettömältä- kuinka kukaan on edes tullut ajatelleeksi moista! Kurzweil ei kuitenkaan ole ainoa -joskin ehkä yltiöpäisin- elämän pidentämistä suunnitteleva. Ihmisen DNA-sekvensoinnin suuri nimi Craig Venter on mukana Human Longevity Inc. –yhtiössä, joka kartoittaa vanhenemisen genetiikkaa, Googlen lanseeraaman Calico-yhtiön missio on löytää vanhenemisen biologisia syitä, The Race Against Time –säätiö on saanut kasaan kahden miljardin rahoituksen, josta mm. lääkäri Joon Yun on lahjoittanut suuren potin Palo Alto Longevity – palkintoon tutkimusryhmille, jotka pidentävät ihmiselämää. Säätiön ajatus on, että ikääntyminen on sairaus, jonka keskeisinä kysymyksinä ovat proteiinien degradaatio ja sellaiset DNA:n koodittamat ohjeet, jotka johtavat vanhenemiseen. Vaatimaton tavoite on ensin lisätä ihmisikää yli 120 vuoteen. Monia ristiriitaisia ajatuksia herättänyt gerontologi ja tiedemies Aubrey de Grey sen sijaan tähtää 1000 vuoden eliniän mahdollistamiseen ja ihmettelee, miksi lähes kaikki ovat tyytyneet siihen, että vanheneminen ja kuolema ovat väistämättömiä. Ylläolevien lisäksi haasteesen on tarttunut moni muukin.

Lähes kaikki kuoleman biologista välttämistä pohtivat tahot kehittelevät teknisiä ratkaisuja, solujen uusiutumista ja määräaikaista vaihtamista, uusia nanokoon automaattisia robotisoituja solukorjaajia ja niin edelleen. Biologisen kuoleman yhä kauemmas potkimisen lisäksi maailmalla on kuitenkin monia ihmisiä, jotka ajattelevat aivan erilaista lähestymistapaa: onko elämä aina sidottu soluihin? Mitä jos kaikki aivokapasiteettini olisi siirretty tietokoneelle? Olisinko silloin elossa? Olisiko ”minuuteni” olemassa? Entäpä jos näistä tiedoista tehtäisiin kopio toiselle tietokoneelle?

Vaikka emme koskaan saavuttaisikaan kuolemattomuutta, olemme tulossa todella mielenkiintoisten eettisten kysymysten äärelle. Vaihtuuko henkilöys, jos ihmisestä vaihdetaan kaikki solut? Kuka edes haluaa elää ikuisesti? Entäpä tasa-arvo? Kaikki tuskin ovat samalla viivalla uusien tekniikoiden suhteen. Miten maapallolle käy, jos ihmiset eivät kuole? Sanomattakin on selvää, että näihin kysymyksiin ei ole vielä vastauksia. En itse pidä kovin todennäköisenä, että joudumme näiden ongelmien eteen aivan lähivuosina, mutta minusta on mielenkiintoista nähdä, kuinka paljon opimme joka päivä. Ainoa pysyvä asia on muutos ja sen vauhti näyttää vaan kiihtyvän.

Mikäli haluat lisätietoja eri tahojen projekteista, alla on nimilista muutamista keskeisistä tekniikan alan rahoittajista ja toimijoista, jotka yrittävät ratkaista vanhenemisen ongelmaa. Googlettamalla nimi ja ”longevity” pääsee jo pitkälle.

Sergey Brin
Larry Ellison
Aubrey de Grey
Dmitry Itskov
Ray Kurzweil
Peter Thiel
Craig Venter
Joon Yun

Kirmo Wartiovaara
kirmo.wartiovaara@helsinki.fi
LT, dos, Suomen Akatemian kliininen tutkija, HY ja HUS

 

Kesälomat ovat vietetty ja niin henkilökunta kuin opiskelijatkin ovat tulleet taas kampukselle. Edellinen vuosi oli poikkeuksellisen uuvuttava ja haasteellinen kaikille tiedekunnan toimijoille Suurimpia haasteita oli opetus- ja opiskelijapalveluiden, opiskelijoiden ja opettajien työn uudelleen järjestelemisessä. Monet asiat eivät vielä toimineet, mutta nyt ollaan jo menossa kohti parempaa ja voi hyvällä syyllä toivottaa selvästi valoisampaa tulevaa lukuvuotta kaikille opiskeluun liittyvissä asioissa.

Uudet hammaslääke- ja lääketieteen opiskelijat tulivat kampukselle viime viikolla. Opintouudistus on pian kertaalleen käynyt läpi kaikki vuosikurssit ja siten meillä alkaa olla hyvä käsitys siitä mitä seuraavaksi tulee muuttaa. Hammaslääketieteen kliinisen harjoittelun tilaratkaisuja etsitään tulevan lukuvuoden aikana yhdessä HUS:n kanssa kun varustaudutaan toiminnan siirtoon Ruskeasuolta Meilahteen.

Tästä viikosta alkaen myös psykologian ja logopedian opiskelijat, opettajat ja tutkijat ovat konkreettisesti mukana Meilahden kampuksen arjessa. Näiden alojen uudet opetustilat sijaitsevat pääasiassa vastaremontoidussa Haartmaninkatu 3:ssa. Tästä alkaa uusi yhteinen toimintamme. Tulemme tulevan lukuvuoden aikana etsimään yhteisiä toiminnan muotoja ja yhteisiä opintokokonaisuuksia, joista voimme oppia toinen toisiltamme. Tervetuloa Siltavuorenpenkereeltä tänne Meilahteen!

Master’s Programme in Translational Medicine (TRANSMED) course begins also during next week and 12 new students enter the new class. Welcome!

Myös Biomedicumin tiloissa tapahtuu. Medicum tiivisti kesällä tiloja, jotta HiLIFE ja pääasiassa sen Neurotieteen keskus sai noin 1000m² tilaa toisen kerroksen tiloista. Eli syksyn aikana tänne muuttaa uusi joukko neurotutkijoita Viikistä. Tervetuloa teillekin!

Hallintopalvelut on siirretty pois tiedekunnasta uuteen yliopistopalvelut (YPA) matriisiorganisaatioon, joka on periaatteessa hyvä. Esimerkiksi monet suuret kansainväliset organisaatiot toimivat matriisissa, mutta silloin niillä tulee olla sovittuna kaksi keskeistä asiaa: selkeä yhteinen tavoite ja erinomainen luottamus toimijoiden kesken. YPA saadaan toimimaan, kunhan näistä kumpaakin asia pidetään jatkuvasti esillä.

Pian käynnistyvä uusien tutkimusohjelmien haku on yksi syksyn merkittävistä teemoista. Tämä toteutetaan siten, että halukkaat vastuulliset tutkijat (principal investigators) ilmoittautuvat, jonka jälkeen tutkimusohjelman johtajaksi haluavat alkavat muodostaa tutkimusohjelmakokonaisuuksia. Ehdotettujen ohjelmien laatua ja yhteistä lisäarvoa arvioi kansainvälinen tieteellinen ohjausryhmä, jonka puheenjohtajana toimii professori Norman Rosenblum Toronton yliopistosta ja sen SickKids sairaalasta.

Terkossa avataan lokakuussa uusi avoin innovaatiotila, Terkko Health Hub. Siellä Health Capital Helsingin omistajat eli HUS, Helsingin yliopisto, Aalto yliopisto ja Helsingin kaupunki alkavat järjestää yhdessä Think Companyn ja sekä muiden toimijoiden kanssa monenlaisia tapahtumia. Koko Terkon ensimmäinen kerros avataan tälle toiminnalle. Terkko Health Hub tilaa voi vuokrata joustavasti yrityksille ja tarjolla on mm. avointa tilaa tai lasiseinien rajaamia huoneita. Ensimmäisessä kerroksessa on myös uusi kahvila. Terkon kellarin opiskelijatila Mocoma tulee jatkossa olemaan kaikkien tiedekunnan opiskelijoiden käytössä ja parhaillaan sen käyttöä muokataan yhdessä opiskelijoiden kanssa

Tällä viikolla on maailman suurin lääketieteellisen opetuksen kokous, AMEE 2017 Helsingissä. Mukana on 4000 osallistujaa ja suomalaisia osallistujia on noin 400. On todella hienoa, että olemme saaneet mahdollisuuden järjestää tämän opetukseen keskittyvän kokouksen täällä!

Risto Renkonen
risto.renkonen@helsinki.fi
Twitter: @rrenkone
Dekaani, glykobiologian professori, ylilääkäri
HY ja HYKS

 

Keväällä ja alkukesällä oli puhtia ja puhdasta piti tulla. Kuinka kävi paitojen pesussa? Sote-hallintouudistus väsähti ja viivästyi mutta likapyykkiin ei liimauduttu. Vaikka kiire hellitti kovinta otettaan, on kesän aikana koneessa pyöritetty opetuksen, tutkimuksen ja kehittämisen valkopyykkiä.

Uudenmaan sote- ja maakuntauudistuksen hankejohtajia (osallisuus-, integraatio-, strategia-, talous-, henkilöstö-, viestintä-, rahoitus- ja hallintojohtaja) haetaan nyt. Tavoitteena on, että uudet johtajat aloittaisivat työnsä syys-lokakuussa. Kenen tontille sitten opetus, tutkimus, kehittäminen ja innovaatiot pystytetään? Vai raivataanko kokonaan uutta tilaa näille tehtäville? Uudenmaan merkitys kansainväliseen kärkeen tähtäävänä toimijana on niin merkittävä, että oma johtajanpesti olisi tervetullut.

Uudellamaalla ei kuitenkaan ole kokonaan unohdettu opetusta, tutkimusta ja kehittämistä, vaikka johtaja ei olekaan haussa.  Niitä varten on perustettu esiselvitystyöryhmä, joka on kevään ja kesän ajan paiskinut hommia. Tehtävänantona työryhmällä oli kuvata nykytila Uudellamaalla ja sen yhteistyöalueella, tunnistaa asiat, joihin uusi sote-lainsäädäntö tuo muutoksia, tarjota tausta-aineistoa jatkotyölle ja tehdä esitys jatkotyön organisoinnista.

Esiselvitystyöryhmä järjesti kolme laajaa sidosryhmien kuulemistilaisuutta, joissa nousi esiin huoli mm. siitä, miten yleislääketiede, hammaslääketiede sekä sosiaalityö sijoittuvat uusiin tuotantorakenteisiin, miten muun kuin kliinisen lääketieteen tutkimuksen (mm. ns. järjestelmätutkimuksen) olisi mahdollista vahvistua. Miten hoitotieteen tutkimuksen puutetta Helsingin yliopistossa voitaisiin paikata? Huolta kannettiin tutkimuksen ja kehittämisen rinnakkaisuuden ja käytännönläheisyyden säilymisestä myös tulevaisuudessa, kuten myös sivuvirkajärjestelyn jatkumisesta. Miten voidaan tukevoittaa kehittämistoiminnan verkostomaista rakennetta? Millainen on kyky vastata uusiin osaamistarpeisiin? Uudenmaan kansallisesta vastuusta ruotsinkielisen opetuksen, tutkimuksen ja kehittämisen on kyettävä huolehtimaan.

Raskain huolenaihe on kuitenkin tutkimuksen ja opetuksen riittävä rahoitus, josta vain osan kattaa valtion erilliskorvaus. Tälle rahalle tulee jatkossa todennäköisesti jakajia, joten keskustelun teemaksi on valittava rahoituksen jako ja sen riittävyys. Valtiovarainministeriön 2018 valmistelubudjetti ei liikoja lupaa: vuodelle 2017 myönnetty kertaluonteinen 5 milj. lisäys ehdotetaan leikattavaksi. Jäljelle jää 15 milj kaikkien erva-alueiden jaettavaksi. Opetusbudjettiin ei näin suurta leikkausta olisi tulossa, mutta kun siitä – sinänsä ihan aiheellisesti-  jaetaan yli 3 milj. yliopistolle, pienenee kuntarahoituksen osuus vastaavasti. HUS:ssa onkin kuntarahalla merkittävästi kompensoitu valtion osuutta ja näin ymmärretty upeasti laadukkaan ja monipuolisen opetuksen, tutkimuksen ja innovaatioiden merkitys osana hyvää potilashoitoa sekä bioalan koulutusta ja kehittämistä.

Sote-esiselvitystyöryhmän jatkoehdotuksena on perustaa kuusi ryhmää työstämään Uudenmaan maakunnan TKI-visiota ja brändiä; opetusta; yhteistä tutkimusstrategiaa; TKI-rahoitusta; kehittämistoimintaa ja Uudenmaan valtakunnallisella vastuulla olevaa ruotsinkielistä TKI-toimintaa.

Oman lisänsä sote-karuselliin tuo nykyisen järjestämissopimuksen mukainen HYKS-ervan ohjausryhmä, joka on esittänyt halunsa jatkaa nykyisessä erva-sopimuksessa olevien asioiden osalta (ml. opetus-, tutkimus- ja kehittämistoiminta), koordinointia ja johtamista yhteistyöaluetasoisessa maakuntavalmistelussa Uudenmaan yhteistyöalueella. Olemassa olevia verkostoja kannattaa kyllä tulevaisuudessakin hyödyntää.

Valtakunnalliseen ohjaukseen jää, ja soisikin jäävän, ainakin Syöpä-, Genomi- ja Neurokeskukset, Kansallinen biopankki, tutkimuksen vaativat kliiniset infrastruktuurit, tutkimuksen vaikuttavuusmittarit ja erikoistumiskoulutusten hallinnointi. Em. keskukset tuskin tulevat jäämään ainoiksi, joten jatkossakin TKI-toimintaa tapahtuu yli maakuntarajojen lisääntyvästi.

Tärkeintä joka tapauksessa – millä tavoin edetäänkin – on luoda ja pitää yllä tutkijoita, opettajia, opiskelijoita ja käytännön työntekijöitä kannustava ja innostava ilmapiiri, jota vailla eteenpäin ei mene kukaan eikä mikään.

Anne Pitkäranta
anne.pitkaranta@hus.fi
Tutkimusjohtaja, professori
HUS, Helsingin yliopisto

 

Kapellimestari Esa-Pekka Salonen otti äskettäin ponnekkaasti kantaa maailman tilaan ja tutkimustiedon merkitykseen (”Valheesta kiinni jääminen ei merkitse mitään ja asiantuntijuudella ei ole arvoa”, Helsingin Sanomat 9.8.2017 http://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005320129.html). Muusikko asettui puolustamaan tieteellistä tutkimusta varsin suorasanaisesti ja varoitti: ”Olemme siirtyneet aikaan, jossa mutu [’musta tuntuu’] on arvokkaampaa kuin faktat ja asiantuntemus”. Salonen kutsui nykyistä ajanjaksoa ”uustyperyyden ajaksi”- mikä jo terminäkin kuulostaa karmivammalta kuin vaikkapa ”renessanssi”.

Mitä me tutkijat, tutkimustiedon tuottajat, voisimme tässä tilanteessa tehdä?

Pitäisikö lähteä ajamaan tieteellistä metodia kouluaineeksi ympäristöopin ja yhteiskuntaopin rinnalle? Kannatan. Tai edes opettajakoulutukseen, minkä Suomen tuleva presidentinvaalikampanjakin tullee osoittamaan. Salonenkin nosti esiin jotain, mikä juontuu juuri tieteen perusteiden hahmotusvaikeuksista: ”Ymmärrän, mutta en hyväksy sitä, että ihmiset tympiintyvät populäärilehdistön haastattelemiin asiantuntijoihin, jotka puhuvat täysin ristiin vaikka siitä, mikä on hyvä dieetti ja miten harjoittaa liikuntaa oikein. Voihan siinä ajatella, että on itse yhtä hyvä asiantuntija kuin muutkin.”

Tässä on pohjimmiltaan kyse ilmiöstä, johon törmää usein nettikeskusteluissa: tieteellisen metodin keskeinen vahvuus, itsekorjautuvuus, nähdäänkin tulokset nollaavana heikkoutena. Kadunmies odottaa vastausta, joka ei julkistamisen jälkeen koskaan muutu. Tiede ei vain valitettavasti toimi niin, ja tätä viestiä tutkijoiden tulisi selkeyttää. Myös käsite ”tieteellinen teoria” ymmärretään säännönmukaisesti väärin. Teoria kun ei tieteessä ole väliporras matkalla totuuteen (”luonnonlakiin”?).

Edellinen Salosen sitaatti liittyy erityisesti tieteen popularisointiin. Popularisointi on tärkeää uustyperyyden vastaisessa etulinjassa ja tutkijoita siihen kovasti kannustetaankin. Siinä on kuitenkin omat vaaransa.

Olen viime aikoina kokenut, että tietyn artikkelin popularisointi ja medianäkyvyys on koettu vähintään yhtä tärkeäksi kuin itse julkaisu ja siitä saatu tiedeyhteisön palaute. Nykyinen mediailmapiiri painottaa toki välittömyyttä, mutta itse koen yhden (perus)tutkimuksen tulosten julkisen hehkuttamisen heti artikkelin ulostulon jälkeen ongelmallisena. Subkliinisenä paranoidina en kaikissa tapauksissa luottaisi pelkkään vertaisarviointiin (ilman tiedeyhteisön palautetta) – ja yksi tutkimus on vain yksi tutkimus. Poikkeuksia toki on.

Popularisointi edellä -mentaliteetin vaarana on, että medianäkyvyys ja sen odottamat ”hyvät stoorit” alkavat ohjata tutkimusta ja median ruodittavaksi pääsee tuloksia, joille todistusaineistoa on, mutta huterasti. Julkaistujen tutkimusten fokus on siirtynyt yhden ilmiön monitahoisesta testaamisesta monien ilmiöiden yksitahoiseen testaamiseen, kuten William Kaelin Jr. hiljattain Naturessa julkaistuissa kolumnissaan toteaa (http://www.nature.com/news/publish-houses-of-brick-not-mansions-of-straw-1.22029). Kaelin Jr:n mukaan tutkimusten tavoitteena ei siis enää ole yhden rajatun ilmiön todistaminen, niin kuin pitäisi, vaan mahdollisimman suuri yleispätevyys – eli siis hyvä stoori. Kolumni ottaa kantaa myös vertaisarvioinnin ongelmiin. Nykyään yhteen tutkimukseen liitetään niin paljon dataa ja data-analyysejä, ettei yksittäinen arvioija voi hallita kaikkea.

Samaan tematiikkaan kiinnittää, samalla foorumilla, huomion myös Michele Pagano: “Note how often the academic word ‘study’ is replaced by the journalistic ‘story,’ a testament to the tabloidization of scientific information.” (http://www.nature.com/news/don-t-run-biomedical-science-as-a-business-1.22366) Pagano tosin näkee tämän surullisena seurauksena tutkimusrahoituksen kasvusta (Yhdysvalloissa), mikä ei taida olla ihan niitä keskeisimpiä uhkatekijöitä suomalaisessa tutkimusmaailmassa.

Popularisointi on siis nykyisessä maailmantilanteessa tärkeämpää kuin ehkä koskaan, mutta se on tehtävä taiten. Aihetta on mielestäni käsitellyt erittäin hyvin Bill ja Melinda Gatesin Säätiön toimitusjohtaja Sue Desmond-Hellman Cambridgen yliopistossa pitämässään puheessa, jonka The Guardian referoi kesäkuussa (https://www.theguardian.com/global-development/2017/jun/23/world-ruled-by-rumour-scientists-speak-humility-and-clarity-sue-desmond-hellmann)

Siinä missä William Kaelin Jr. puhuu selkeydestä julkaisumaailmassa, Desmond-Hellman puhuu selkeydestä popularisoinnissa: (vapaasti käännettynä) ”Kommunikoinnin hyvä hallinta on tiedeyhteisön suurin uskottavuushaaste. Yksinkertaisen, selkeän ja, jargonittoman tiedottamisen formaali harjoittelu on ensiarvoisen tärkeä tutkimuksen kiehtovuuden lisääjä ja vastalääke sensaationhakuiseen tiedeuutisointiin”.

Desmond-Hellman siis peräänkuuluttaa laadukasta tutkimusta ja harkittua, nöyrällä mielellä suoritettua popularisointia. Tässäkin tulee siis mennä tiede edellä, muuten vaarana on ristiriitaiset, nopeasti muuttuvat viestit. Tutkijat kyllä hyväksyvät tämän osana prosessia, mutta nk. suurta yleisöä se hämmentää. Se laskee luottamusta tieteeseen. Desmond-Hellandin puhe päättyy vetoavaan kannanottoon: “Meidän on välttämätöntä tulla ulos kuplastamme… Jotta maailman kehitys jatkuisi, meidän tutkijoiden täytyy arvostaa tieteellistä metodia, se on paras keino edistää ihmisten hyvinvointia. Tutkijoina meidän pitää taistella totuuden puolesta”.

Tähän lienee tutkijoiden – ja kapellimestareidenkin- helppo yhtyä.

(Note added in proof: YLE tarttui myös aiheeseen 13.8.2017 julkaistussa jutussaan: https://yle.fi/uutiset/3-9772447)

 

Jukka Palo

jukka.palo@helsinki.fi

Oikeusgenetiikan dosentti

HY / THL

Suomalaiset eivät tunne Ragnar Granitia, vaikka hänelle myönnettiin   fysiologian  ja lääketieteen Nobel-palkinto  50 vuotta  sitten vuonna 1967. Tätä palkintoa juhlisti Ragnar Granit Seuran  Studia Generalia -luento 26.04.17.   Ragnar Granitin tutkimusperinteen jatkajat, professorit Jaakko Malmivuo, Kristian Donner ja Petri Ala-Laurila  luennoivat. Erinomainen tilaisuus. (www.rgs.fi)

Ragnar Granit syntyi vuonna 1900 Riihimäellä.  Ylioppilaaksi Granit tuli Svenska Normallyceumista  (19 v),   psykologian maisteriksi (23 v), lääkäriksi ja lääketieteen tohtoriksi (27 v), fysiologian dosentiksi (29 v) ja professoriksi (37 v) Helsingin yliopistosta. Granit itse kuvasi alan laajennusta psykologiasta lääketieteeseen sanomalla, että ”kun psykologista tulee lääkäri, hänestä tulee samalla fysiologi”. Jo väitöskirja käsitteli värinäköä.  Verkkokalvo  pysyikin Granitin tutkimuksen pääkohteena  koko 1930-luvun eli sen ajan, jolloin tie Nobel-palkintoon rakentui.

Saksa dominoi Suomen tiedemaailmaa 1920-30-luvuilla.  Granit ei kuitenkaan kulkenut joukon mukana, vaan hän työskenteli jo 1927-28 ja 1932-33 Oxfordissa  ja myöhemmin myös  Yhdysvalloissa Pennsylvanian yliopistossa.  Tässä samoin kuin  tutkimuksessa Granit etsi omat tiensä,  ja tämän ominaisuuden sanotaan  periytyvän     Granitin Jeremias-isoisältä,  joka   vielä  seniori-iässä  kiersi  ympäri maailmaa purjelaivoillaan.

Granit teki   varsinaiset Nobel-palkintoon johtaneet työnsä Helsingin yliopiston Fysiologian laitoksella 1934-39 .  Laitoksella oli kehitetty  äärimmäisen  ohutkärkinen mikroelektrodi, jonka avulla Granit pystyi objektiivisesti mittaamaan verkkokalvon näkösolujen  elektromagneettista  reagointia  erilaisille valoärsytyksille.   Tulokset  mullistivat aiemman käsityksen näkemisen fysiologista.

Talvisota pysäytti  koko Suomen ja myös Granitin tutkimuksen.  Välirauhan aikana elokuussa 1940 Granit muutti Tukholmaan Karoliiniseen Instituuttiin. Siellä Granit ei enää keskittynyt näkösoluihin, vaan   hermoimpulssin siirtymiseen  selkäytimessä  ja  lihassoluissa. Granit sai Ruotsin kansalaisuuden ja samalla menetti  sen ajan käytännön mukaisesti Suomen kansalaisuuden.

Ragnar Granitille myönnettiin Nobel-palkinto vuonna 1967 yhdessä  kahden muun näköä tutkineen fysiologin Haldame Keffer Hartlinen ja George Waldin kanssa.   Läpimurtotutkimuksista oli kulunut 30 vuotta, mutta  Granitia ei voitu palkita aikaisemmin, koska  hän toimi Nobel-instituutin neurofysiologisen osaston johtajana 1945-1967. ” Palkittiin nuoruuden töistä” , Granit itse totesi eräässä haastattelussa 1967.

Jokerikysymys tietysti on, onko Granit suomalainen nobelisti.     Palkinto on henkilökohtainen, ja palkitut työt Granit teki suomalaisena.  Palkinto säteilee kultaa ja kunniaa myös  sille yksikölle, jossa palkitut työt on tehty.  Granitin palkinnon myöntökirjeessä mainitaan sen hetkinen työpaikka  Karolinska Institutet,  mutta ei Helsingin yliopiston Fysiologian  laitosta,  jossa palkitut työt oli tehty. Tutkimusten aikainen kansalaisuus ja tutkimuslaitos määrätköön sen, mille maalle ja laitokselle kunnia kuuluu, ja näillä mitoilla Suomi ja Fysiologian laitos voivat  hyvin omia Ragnar Granitin.

Antakaamme  Granitin itsensä  ratkaista  kotimaariita. Radiohaastattelussa palkintovuonna 1967 Granit vastasi kotimaata koskevaan kysymykseen diplomaattisesti: ”Fifty-fifty”.  Siteet Suomeen olivat kuitenkin lujat, ja Granit oli esimerkiksi Suomen Lääkäriliiton jäsen kuolemaansa saakka. Muutenkin vaaka kallistui Suomen puolelle.   Vuosia eri maissa toimineet huippututkijat – sellainenhan Granit oli – kertovat muistelmissaan, että heidän kotimaansa on se maa, johon heidät haudataan. Granit kuoli Tukholmassa 1991, mutta hänet haudattiin  Suomen Korppooseen. Ragnar Granit piti siis itseään  suomalaisena.

Jälkiviisasti näyttää siltä, että Suomi ja Helsingin yliopisto luopuivat Ragnar Granitista aivan liian helposti. Palkintovuonna 1967 päättäjien aika ja energia oli varmasti sidottu yliopiston hallintosotaan, Vanhakin vallattiin vuotta myöhemmin.   Vasta 1995 Suomeen perustettiin Ragnar Granitin Säätiö, jossa Helsingin yliopistokin oli mukana, ja tämän säätiön työtä jatkaa vuodesta 2016 Ragnar Granit Seura.

Ragnar Granitia voidaan kaikilla järkisyillä pitää  Suomen ainoana fysiologian ja lääketieteen nobelistina.   Hän oli Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan kasvatti.  Tiedekunnan  tulisikin tuoda  Ragnar Granit  vahvemmin  esiin ja samalla nostaa omaakin profiiliaan. Kuvitelkaa, minkälainen bioelektromagnetismin huippututkimusyksikkö Fysiologian laitoksesta olisikaan tullut, elleivät sodat olisi katkaisseet tätä kehitystä.  Ragnar Granitia voitaisiin muistaa esimerkiksi juhlasymposiumilla tai nimeämällä jokin laitos tai luentosali hänen nimensä mukaan. Tämän soisi tapahtuvan jo ”Suomi 100” -juhlavuonna.

Olavi Ylikorkala
olavi.ylikorkala@helsinki.fi
Synnytys- ja naistentautiopin emeritusprofessori

 

 

Viime viikkoisessa Viikon juttu –blogissa dekaani Risto Renkonen kirjoitti Helsingissä tänä vuonna järjestettävistä useista korkeatasoisista lääketieteellisistä kokouksista, joita Meilahden kampuksen tutkijat ovat järjestämässä. Näistä yksi, Sigrid Jusélius Symposium ”Translation of Immunity, Inflammation and Cancer Mechanisms”, järjestettiin kesäkuun toisella viikolla Hanasaaren uudistetussa kulttuurikeskuksessa Espoossa. Kokouksen tieteelliset järjestäjät Kari Alitalo, Riitta Lahesmaa ja Heikki Joensuu olivat saaneet houkuteltua Suomeen poikkeuksellisen kovan joukon puhujia sekä immunologian että syöpätutkimuksen alalta. Isona yhteisenä tekijänä ja kokouksen yhtenä tärkeimpänä teemana oli syövän immunoterapia, mikä on ollut viime vuosien varmaankin kuumin aihe uusien syöpähoitojen saralla. Lisäksi kuulimme uusimpia tutkimustuloksia myös syövän kantasoluihin liittyen ja saimme vakuuttavia esimerkkejä syövän heterogeenisyydestä ja sen merkityksestä hoitojen kannalta. Minusta oli myös erittäin kiinnostavaa ja opettavaista saada laaja kattaus uusimpien molekyylibiologisten menetelmien käytöstä sekä tulosten analysoinnista ja esittämisestä.

Immunoterapia ei perinteisten solunsalpaajien tapaan kohdistu itse syöpäsoluihin vaan se aktivoi potilaan oman immuunijärjestelmän soluja tunnistamaan ja tuhoamaan syöpäsolut. Esimerkiksi T-solujen pinnalta on tunnistettu valkuaisaineita, joihin kohdistetut vasta-aineet suojaavat T-soluja ja ne pystyvät toimimaan tehokkaammin taistelussa syöpäsoluja vastaan. Kokouksessa esiteltiin viimeisimpiä löydöksiä uusista tunnistetuista T-solujen valkuaisaineista, joiden vasta-aineilla oli saatu hyviä tuloksia joko pre-kliinisissä tai kliinisissä kokeissa.

Kovan luennoitsijajoukon tunnetuin nimi oli viimeisenä esiintynyt James P. Allison. Hän löysi 80-luvulla ensimmäisenä T-solujen reseptorin, joka sitoutuu antigeeniin ja käynnistää T-solujen aktivaation. Myöhemmin Allison osoitti, että CD28 toimii T-solujen kaasuna ja joitakin vuosia tämän jälkeen hänen ryhmänsä löysi myös T-solujen jarrun. Tämä havainto avasi ovet syövän immunoterapialle, sillä estämällä näitä jarruja vasta-aineilla, T-solut pysyivät aktiivisina ja jatkoivat syöpäsolujen tuhoamista. Osa potilastarinoista, joista Allison esitti mm. pitkälle edenneen keuhkosyöpäpotilaan, on varsin vaikuttavia, sillä jotkut potilaista ovat parantuneet täysin pelkän immunoterapian avulla ja eläneet oireettomina jo yli viisi vuotta hoitojen päättymisen jälkeen.

Mutta kuten perinteisissä syöpähoidossa, myös immunoterapiaa vastaan eri syövät pystyvät kehittämään resistenssin esimerkiksi muokkaamalla näitä T-solujen jarruproteiineja ja ottamalla käyttöön vaihtoehtoisia T-solujen hiljennysreittejä. Esitelmänsä lopuksi Allison esittelikin viimeaikaisia tuloksia kliinisistä kokeista, joissa potilaille oli annettu kahta eri vasta-ainetta, jotta voitiin estää myös syöpäsolujen käyttämä vaihtoehtoinen pakomekanismi ensisijaiselle hoidolle. Useimmiten immunoterapia myös yhdistetään muihin syöpähoitoihin, jolloin kohteena ovat sekä immuunipuolustuksen solut että syöpäsolut.

Vuonna 2013 Science-lehti listasi immunoterapian vuoden läpimurroksi ja siteerasi artikkelissaan etenkin Allisonin ryhmän tutkimuksia. Akateemikko Sirpa Jalkanen esitellessään James Allisonin viittasikin jo Tukholman palkintoseremonioihin, eli tässä vinkki Nobel-vedonlyöntiin tuleville vuosille.

Lopuksi vielä viikon vinkki toisenlaisesta terapiasta. Juoksin tänä viikonloppuna 25. kertaa Jukolan viestissä, ja tätä kirjoitusta viimeistellessäni Joensuusta kotiin palattuani, voin jälleen kerran todeta suunnistuksen tehokkaasti irrottavan ajatukset työnteosta ja tekemättömistä kotihommista. Mielenkiinnolla luinkin eilistä (17.6.) Ylen uutista, joka oli otsikoitu ”Unohtakaa golf, tässä on aikamme eliittilaji – miksi pomot hurahtivat suunnistukseen?”. Siinä mainittiin, että viime vuonna Jukolan viestissä tehdyn kyselytutkimuksen mukaan iso osa suunnistuksen harrastajista on paitsi korkeakoulutettuja myös johtavassa asemassa työelämässä (linkki uutiseen: https://yle.fi/urheilu/3-9676351).  Vaikka tutkimusnäyttöä ei voi kovin vahvana vielä pitää, niin suunnistus näyttäisi toimivan monille muillekin hyvänä vastapainona arjessa. Kehotan lämpimästi kokeilemaan.

Riikka Kivelä
Akatemiatutkija, fysiologian dosentti
Translationaalisen syöpäbiologian tutkimusohjelma
riikka.kivela(a)helsinki.fi