Sekvenssi

Maailmankaikkeus on siitä kummallinen paikka, että täällä millä tahansa tapahtuneella asialla on siitä riippuva seuraus. Toisinaan syy-seurausyhteydet ovat ilmeisiä – kun sataa paljon lunta, on pääkaupunkiseudun liikenne sekaisin, koska tiestöä ei ehditä riittävästi aurata ja liikenteestä tulee kaoottista. Toiset asiayhteydet ovat selkeästi haastavampia hahmottaa.

Kehitysbiologiassa syy-seurausyhteyttä kutsutaan sekvenssiksi, ja se tarkoittaa yhden elimen kehityshäiriöistä johtuvaa toisen (tai toisten) elimen (elinten) epänormaalia kehitystä. Tällaista edustaa esimerkiksi munuaisten vaikean epämuodostuman seurauksena kehittyvä oligohydramnionsekvenssi eli ns. Potterin oireyhtymä. Tämä johtuu siitä, että lapsiveden määrä, joka on pitkälti kehittyvän munuaisen tuottamaa alkuvirtsaa, on vähäistä. Lapsivesi puolestaan vaikuttaa erityisesti keuhkojen kypsymiseen ja ulkoisten piirteiden normaaliin muotoon, mutta sillä on myös vaikutus lihasten ja luuston kehitykseen. Vähäisen lapsivesimäärän seurauksena keuhkot jäävät epäkypsiksi ja vastasyntyneellä on tyypilliset Potterin oireyhtymän piirteet; iso silmien välinen etäisyys, leveä, painunut nenä ja pieni leuka.

Korona-aika on aiheuttanut muutoksia tapahtumien normaaliin sekvenssiin. Tämä koskee mm. tapahtumien järjestämistä ja niiden toteutumiseen suhtautumista. Jos ennen koronaa osti lipun teatteri- tai konserttinäytökseen, mielessä ei käväissytkään epäilys siitä, etteikö näytös toteutuisi. Sama pätee tieteellisiin konferensseihin ja kokouksiin. Aiemmin ainoa pohdinnan paikka oli, mistä löytyvät aika ja raha kiinnostavaan tapahtumaan osallistumiseen. Tässä ajassa uusi normaali on se, että konsertteja, näytöksiä, urheilutapahtumia ja kokouksia siirrellään joko (yltiö)optimistisesti uuteen ajankohtaan tai (inho)realistisesti virtuaalialustoilla toteutettaviksi niiltä osin, kun se on mahdollista.

Koronasekvenssistä johtuvan vatvomisen koki myös Suomen Lapissa pidettäväksi suunniteltu kansainvälinen transgeeniteknologiayhteisön (International Society of Transgenic Technology) lippulaivatapahtuma eli Transgenic Technology meeting. Kokous kokoaa alasta kiinnostuneita yhteen laajalla rintamalla niin, että osallistujien kirjoon mahtuu teknikoista isojen akateemisten tutkimusinstituuttien ja kaupallisten toimijoiden johtajiin. Tieteelliseen kokoukseen, joka oli suunniteltu pidettäväksi kevätauringon kilpaillessa revontulten loimusta, onnistuttiin kutsumaan puhujiksi kansainväliset huiput ja ohjelmaan saatiin mahdutettua otteita suomalaisesta genominmuokkausta eläimillä hyödyntävästä tutkimuksesta.

Ja sitten tuli omikron. Ei odottamatta eikä yllättäen, mutta silti ikävästi. Pahimpaan yliopistojakin koskevaan tapaamisrajoitusten aikaan meillä suomalaisilla järjestäjillä ei ollut pokkaa mainostaa 300 henkilön paikan päällä tapahtuvaa kokousta. Siitäkin huolimatta, että kaikki ennusteet viittasivat jo tammikuun puolessa välissä, että tilanne myöhemmin keväällä tulee covid-19:n suhteen olemaan huomattavasti parempi. Niinpä kokouksen jo kertaalleen lukkoon lyöty ohjelma elää taas omaa elämäänsä, kun kiireisten kutsupuhujien aikataulut eivät taivu syksyn uuteen ajankohtaan. Vai liekö yhtenä tekijänä kieltäytymisissä Lapin lumon katoaminen, kun kokous joudutaan syksyllä tarjolla olevien huonojen Kittilän lentoyhteyksien takia tuomaan Helsingin pimeyteen.

Toisenlainen esimerkki sekvenssistä on tieteellinen julkaisutoiminta ja sen vaikutukset tutkijanuraan. Biolääketieteellisten tutkijoiden menestystä kun mitataan usein sillä, kuinka arvostetuissa tiedelehdissä heidän työnsä päätyvät julkaistaviksi. Julkaisuluetteloita käytetään, ainakin teoriassa ja tietyissä piireissä, arvioitaessa tiederahoituksen saamisen edellytyksiä, sillä mittaa kai julkaisufoorumi tutkijan työn arvostettavuutta.

Uuden tiedon päätyminen tietyssä lehdessä julkaistavaksi on monimutkainen prosessi. Muuttujia on monia, ja eräs erityisen vaikeasti hahmotettava kokonaisuus on julkaistavaksi lähetettyjen käsikirjoitusten arviointi. Tämä prosessi on herkkä asenteellisuudesta johtuville vinoumille, aiemmalle maineelle tai tunnettavuudelle ja lähes täydelliselle ajallisen hallinnan puutteelle. Mikäli arviointiprosessista ”katoaa” yksi tekijä (esim. lehden toimittaja, joku arvioitsijoista tai kanssakirjoittajista), sekvenssi jämähtää ja saattaa seisoa kuukausia. Arviointiaikataulun venyminen viivästyttää tutkimusrahoituksen mittareina käytettyjen julkaisujen saamista, ja päälle painavat rahoitushakujen takarajat vilahtelevat ohi ilman julkaisuluettelon kipeästi kaivattua päivitystä.

Parempi palata maailmankaikkeudesta takaisin konkreettiseen elämään. Tapahtumien sekvenssiä voinee hieman kai rinnastaa oravanpyörään, matemaattisiin yhtälöihin tai fysiikan lakeihin. Tärkeintä lienee tunnistaa ne asiat, joihin itse omalla toiminnallaan voi vaikuttaa eikä hukkua pään sisällä käynnissä olevan worst-case scenario -näytelmän syövereihin. Tässä saattaa auttaa, kun muistaa ruotsalaisen, hiljattain menehtyneen, entisen munkki Natthikon (Björn Lindeblad) oivalluksen – ”Saatan olla väärässä”. Kaikki ajatukset eivät siis ole totta, eikä sekvenssiä voi aina tietää etukäteen.

Satu Kuure
tutkimusryhmän johtaja, dosentti, Helsingin yliopisto

Meitä on moneksi ammatiksi

En ehkä vielä muutama kuukausi sitten olisi osannut kuvitella, miten vuosi 2022 alkaa – lääkiksen tuoreena opetusvaradekaanina. Tässä nyt kuitenkin ollaan, innostuneena katse kohti kokonaisuutta ja samalla kohti kokonaisuuden tulevaisuutta.

Meilahden kampukselle on kasvanut edellisillä kahdella hallintokaudella monitieteinen, yhä laajentuva terveydenhuollon ammattilaisten korkeakoulutuskokonaisuus. Tammikuussa 2022 koko yliopistossa hurrattiin uuden koulutusvastuun saamisesta Helsingin yliopistoon ja Meilahteen. Syksyllä 2023 on jo tarkoitus toivottaa tervetulleeksi tiedekuntaan uusia terveystieteen maisteriopiskelijoita ja jatkossa myös tohtoriopiskelijoita.

Kaikilla koulutusohjelmilla on omia, mutta myös yhteisiä tavoitteita – edistää koulutuksen laatua, lähentää tutkimusta ja opetusta, kouluttaa terveydenhuollon ammattilaisia, joilla on relevanttia osaamista, vahvistaa moniammatillisuutta, yhteyksiä työelämään ja hyödyntää synergioita koulutuskokonaisuutemme verkostossa. Yhteisten tavoitteiden orkestrointi ja ratkaisujen fasilitointi ovat keskeinen osa opetusvaradekaanin elonkehää. Lisäksi koulutusten selviäminen sote-uudistuksesta ei ole dekanaatin haasteista pienin.

Kiitos edellisille dekanaateille siitä, että Suomessa olemme ainutlaatuinen edelläkävijä – muissa yliopistoissa tällaista terveydenhuollon keskittymää ei ole vielä saatu aikaan. Koulutuspaletti luo kaikille koulutusohjelmille tilaa synergioiden hyödyntämiseen ja hedelmälliseen dialogiin. Opiskelijan näkökulmasta se tarjoaa monitieteistä opetusta, mutta myös mahdollisuuden identifioitua opintojen alusta lähtien moniammatilliseen terveystoimijoidenkenttään. Näen jo, miten tämä auttaa eri ammattiryhmiä toimimaan myös työelämässä yhdessä.

Koen tiedekuntamme mahdollisuuksien oppimisympäristönä. Oppimisympäristön monet kerrokset kääntyvät yksittäisen opiskelijan taidoiksi ja hyvinvoinniksi sekä subjektiiviseksi kokemukseksi omasta opintopolusta. Meillä on paljon valtaa vaikuttaa oppimisympäristön tunnelmaan siinä, miten tiedekunnassa viestimme, miten kohtaamme toisemme, mitä palautetta annamme ja miten rakennamme opinto-ohjelmia ja siltoja niiden välille.

Saimaannorppaentusiastina olen erityisen iloinen uudesta Norppa-työkalusta eli yliopiston kurssipalautejärjestelmästä. Se on upea assistentti oman opetuksen kehittämiseen ja opiskelijoiden kokemusten kuulemiseen – tärkeä osa oppimisympäristöä siis! Mutta systeemi on vasta sitten hyvä, kun se otetaan laajaan käyttöön. Muista siis Norppaa.

Anu-Katriina Pesonen
professori, mielen ja aivojen kokeellinen tutkimus
Sleep & Mind -tutkimusryhmän johtaja
Opetuksesta vastaava varadekaani
Twitter: 
@anu_katriina

2022: YK:n julistama lasin vuosi / glasets år

Nina Lindfors, dosentti, HY, opetus- ja tutkimuslinjajohtaja, erikoislääkäri, HUS

Lasi on kaikille tuttu sana. Materiaalina sana on niin yleinen, että jopa tavallisimmat käyttöesineet kulkevat yksinkertaisesti sillä nimellä, kuten juomalasi. YK on julistanut vuoden 2022 kansainväliseksi lasin vuodeksi. Miksi näin? Mikä tekee lasista niin arvokkaan? Onko sillä kenties yhteiskunnallisestikin suurta arvoa?

Glas är en gammal uppfinning, vars rötter sträcker sig långt tillbaka till Mesopotamien 3600 år före Kristus. De första glasföremålen associeras till smycken, skålar, vaser och flaskor. Glas är emellertid ett mångfaseterat material och på grund av dess tekniska egenskaper mycket användbart i dagens värld, mycket mera än man kanske tänker på.

Nykypäivänä lasi on noussut materiaaliksi tietopohjaisen yhteiskunnan keskiöön. Internetin selkäranka, eli optiset lasikuidut ovat mahdollistaneet maailmanlaajuisen viestintävallankumouksen. Olemme muuttaneet kommunikointitapamme kosketusherkkien näyttöjen myötä, joissa lasi toimii sähköeristeenä. Lasilevyillä voidaan tukea aurinkokennoja, joiden avulla saamme energiaa ja lasioptiikan kehitys on mahdollistanut James Webb -avaruusteleskoopin, jolla saamme tietoa avaruudesta.

Till och med under Covid-19 pandemin har vi haft nytta av glas, som ett utmärkt förvaringsmaterial för mediciner som tex adrenalin och därmed kunnat förbättra vården vid anafylaktiska reaktioner.

Även konstnärer och konstnjutare har fallit för det formbara materialet och dess fantastiska färger. Hur många gånger har vi inte alla suttit och tittat ut genom fönstret och njutit av att se vår vackra natur?

Bioaktiivinen lasi. Kuvassa tutkimusnäyte kehityksessä olevasta luunkorvikkeesta.

Lasi on ottanut paikkansa myös lääketieteessä. Suomessa on kehitetty bioaktiivinen S53P4-lasi, jota käytetään luunkorvikkeena luupuutosten sekä luuinfektoiden hoidossa. Bioaktiivista lasia voidaan pitää ”suomalaisena success storyna”. Åbo Akademin epäorgaanisen kemian laitoksella jo 1980-luvulla aloitettu tutkimustoiminta on johtanut tuotteeseen, jota tänä päivänä myydään ympäri maailmaa tuhansien potilaiden hyväksi.

Bioaktiivinen lasi on epäorgaaninen materiaali, joka pääasiallisesti koostuu piistä, natriumista, fosforista ja hapesta, joista myös lyhenne S53P4 tulee. Kudoksessa lasi reagoi siten, että se muodostaa luunkorvikegranulaan pintakerroksen. Tämä kerros sitoutuu kemiallisesti luuhun sekä mahdollistaa luun kasvua lasigranuloiden välillä. Mutta yllätyksenä myös tutkijoille, siinä ei vielä kaikki. Bioaktiivisen lasin pintareaktio aiheuttaa paikallisen pH:n nousun, mikä tappaa bakteereita. Tämän johdosta bioaktiivista lasia käytetään nyt menestyksekkäästi luuinfektioiden hoidossa, usein tilanteissa, joissa potilaat ovat hoidoista huolimatta kärsineet infektioista vuosikymmeniä.

Tekninen ja lääketieteellinen yhteistyö on ensiarvoisen tärkeätä. Se, mikä keksitään teknillisellä puolella, ei siirry lääketieteen puolelle potilaan hoitoon asti, mikäli osaamista ei jaeta ja mikäli ei tehdä yhteistyötä. Potilasta hyödyntävä tuote ei myöskään saavuta potilasta pelkällä tutkimuksella. Ilman yritysyhteistyötä, johon yhdistyy myös muun muassa hyvin vaativa lainsäädäntö, tuotetta ei ole olemassa muualla kuin tutkijoiden laboratoriossa.

Jag har haft fömånen, att få vara med på en 30 år lång forskningsresa, som glädjande nog inte ser ut att ta slut. Tillsammans med ingenjörer och läkare i nära samarbete med företaget Bonalive® utvecklar vi nya glasprodukter med helt nya egenskaper. Forskning sammanlänkar expertis. Dvs mänskor: Att forska är inte bara roligt det är också spännande. Man kan aldrig veta vad man har framför sig och vart man är på väg.

Juhlistakaamme siis kaikki YK:n julistamaa lasin vuotta 2022 sekä materiaalia, joka on tuonut ja tuo yhteiskunnallista lisäarvoa, nautintoa ja lääketieteellistä hoitoa, vaikka moni ei edes välttämättä sitä ajattele. Lasin monet käyttömahdollisuudet ovat siis monelle piilotettu salaisuus.

Glas, en verklig ”doldis”! Men ack så bra att ha!

Nina Lindfors
dosentti, Helsingin yliopisto
opetus- ja tutkimuslinjajohtaja sekä käsikirurgian, ortopedian ja traumatologian erikoislääkäri, HUS Tukielin- ja plastiikkakirurgia
prosessikemian DI

 

Lue lisää lasin yhteiskunnallisesta tärkeydestä: International Year of Glass 2022.

Lue lisää kansainvälisestä lasisymposiumista, joka järjestetään Aalborgin yliopistossa 18.-19.2022.

Parkkipainajainen Meilahden mäellä

Tulen tavallisesti Meilahteen pyörällä, mutta pahimman kaamoksen ajan käytän autoa. Parkkikaaos on tehnyt siitä painajaismaisen kokemuksen. Kampuksella on lähes tuhat autopaikkaa parkkihalleissa. Joka aamu jo ennen seitsemää niihin tunkee katkeamaton ketju autoja. Autoilijat tulevat töihin ennenaikaisesti – vain sen takia, että saisivat autonsa parkkiin.  Usein viimeisetkin paikat täyttyvät puoli kahdeksaan mennessä.

Sairaala-alue onkin Helsingin suurimpia parkkisakkorysiä. Vaikka pysäköintioikeus halleissa olisi maksettu, joutuu Matti Myöhäinen parkkeeraamaan laittomasti kadunvarteen. Jo vuonna 2018 Rakennuslehti kirjoitti ongelmasta: ”Olen jonottanut pahimmillaan puolitoista tuntia”, tuhahtaa parkkisakot taas saanut Meilahden sairaalan työntekijä. Meilahden sairaala-alueella Helsingissä henkilökunta joutuu nykyisin kilpailemaan aiempaa kiivaammin yhdestä asiasta: parkkipaikoista.

Miten tähän on tultu?

Aikaisemmin Biomedicumin halliin pääsi samalla pysäköintikortilla kuin HUSin halleihin, ja sinne oli aamuisin pitkä jono. Sitten päätettiin, etteivät huslaiset enää saa parkkikorttia Biomedicumin halliin, koska HUSin P3-halli avattiin. Valitettavasti tämä päätös oli huono. HUSin hallien kapasiteetti on täysin riittämätön.

Joku kirkasotsainen voi sanoa, että Meilahteen pitää tulla pyörällä tai julkisilla. Tämä on hurskastelua pandemia-aikana ja kaamoksen pimeydessä. Monet tulevat töihin Porvoosta, Lohjalta, Karkkilasta tai vieläkin kauempaa, mistä sopivia julkisia yhteyksiä ei ole aamuvarhaisella tarjolla. Eikä vesisohjossa polkeminen ole varsinainen nautinto. Tästä huolimatta hyvin moni tulee Meilahteen pyörällä läpi vuoden, mistä kannattaa nostaa heille hattua.

Olin vierailevana tutkijana Cincinnatin yliopistossa, jossa parkkiasiat hoidettiin amerikkalaisittain. Kampuksen keskellä oli valtava betoninen parkkitalo, jonne sai autonsa ilmaiseksi ja tilaa riitti. Ruma rakennus, mutta ihmiset pääsivät töihin ilman jonottamiseen tuhlattua aikaa.

HUS Kiinteistöjen viestinnän asiantuntija Johanna Saukkomaa, miten joka-aamuinen autosumppu voitaisi laukaista?

”Ongelma on tiedostettu, mutta valitettavasti liian myöhään. Hallintorakennus tullaan purkamaan ja sen tilalle rakennettavan apteekin alle tulee suuri parkkihalli, mutta se valmistuu vasta 2028. Siltasairaalan alle ei tullut parkkihallia, minkä takia töölöläisten tulo kampukselle pahentaa entisestään liikenneruuhkaa. Voimakeskuksen taakse on myös suunniteltu parkkihallia, mutta sen aikataulu on auki eikä päätöstä ole tehty.”

Siltasairaalan alle rakennettavasta valtavasta parkkihallista oli jo olemassa piirrokset. Jostain käsittämättömästä syystä se kuitenkin päätettiin jättää rakentamatta. Olisi mielenkiintoista tietää ratkaisun taustoista.

Miksi huslaiset eivät enää pääse Biomedicumin P1-halliin, vaikka HUS omistaa siellä parkkipaikkoja? Oliko se Biomedicumin hallituksen päätös, Johanna Saukkomaa?

”Ei. Se oli HUSin oma päätös. Haluttiin varata HUSin paikat potilaille ja vierailijoille.”

Olen useamman kerran parkkeerannut sinne, ja siellä on aina tyhjiä ruutuja.

”Kyllä, tämä on minunkin kokemukseni. Olisi ehkä hyvä hetki arvioida uudestaan asia, koska pula parkkitiloista on entisestään vaikeutunut. Onhan se erikoista, että HUSin hallit ruuhkautuvat ja samaan aikaan kampuksen yksi halli on vajaakäytössä.”

Voisiko yksi ratkaisu olla syöttöbussit Pasilan asemalta ja metroasemilta?

”En ole kuullut tällaisista suunnitelmista, mutta ehdota sitä blogissasi.”

Kampuksen parkkihinnoissa on iso ero

Vuosi Biomedicumin hallissa maksaa 1 200 euroa. Tällä hetkellä kausikortit ovat tarjolla ainoastaan yliopistolaisille. HUSin hallissa vuosihinta on 420 euroa. Se maksetaan kuukausittain, ja esimerkiksi lomakuukauden voi jättää maksamatta, jolloin HUS-hinta jää melkein kolmasosaan yliopiston hinnasta.

Helsingin yliopiston Tila- ja kiinteistöt -toimialan toimitilajohtaja Teppo Salmikivi, onko HUSin ja yliopiston parkkihallien hintojen harmonisoinnista keskusteltu?

”HUSilla on Biomedicum P1:ssä 70 paikkaa. On sairaalan sisäinen asia, millä hinnalla niitä vuokrattaisi huslaisille, jos sairaala tekee tästä päätöksen. Hintojen harmonisaatio on hyvä ajatus, mutta jo nyt yliopiston hinnat ovat vahvasti subventoituja. Kuukausihinta on 100 euroa, kun se yksityispuolella on yli 250 euroa. Nyt on suunnitteilla, että Biomedicumin halli jaettaisiin kahdeksi selvästi merkityksi alueeksi: yliopiston alue ja HUSin alue. Tämä selkeyttäisi sitä, minne HUSin asiakkaat voivat pysäköidä.”

Pohjan nykyiselle ruuhkalle valoi Meilahti-metrosta luopuminen. Suunnitelma on kuitenkin edelleen Helsingin maanalaisessa yleiskaavassa. Akuutiksi kriisin laukaisijaksi metrosta ei kuitenkaan ole. Vaikka asiasta päätettäisi nyt, hankkeen toteutuminen menisi 2050-luvulle. Sen metron kyydissä en tule koskaan matkustamaan. Taidan palata pyörän päälle. Sillä pääse aina perille, ja parkkipaikkakin löytyy helposti.

Hannu Sariola
kehitysbiologian professori, Helsingin yliopisto
lastenpatologian ylilääkäri, HUSLAB Diagnostiikkakeskus

Uuden äärellä – lääkiksen uuden dekaanin mietteitä

Anne Remes, dekaani, professori, Helsingin yliopisto

Mieli on rauhallinen ja luottavainen, koska maamme yliopistokenttä on itselleni varsin tuttu. Olenhan toiminut yliopistomaailmassa monessa roolissa läpi koko työurani. Tutkijoiden, opettajien ja opiskelijoiden ääni on ollut koko ajan läsnä joko itse ollessani opiskelija, opettaja tai tutkija. Toisaalta aiemmissa akateemiseen johtamiseen liittyvissä tehtävissä olen katsonut samaa kenttää myös esihenkilön silmin. Olen saanut seurata yliopistolain, yliopistomaailman ja eri sukupolvien tuomia muutoksia. Vaikka mieli on rauhallinen, siihen kuitenkin sekoittuu intoa, uuden ihmettelyä ja myös epävarmuutta.

Risto Renkosen kausi dekaanina on ollut pitkä ja menestyksekäs, joten johtajan muutos varmasti mietityttää monia. Ristolla on ollut vahva tuntemus tiedekunnan ja koko Helsingin yliopiston historiasta ja toiminnasta. Tiedekunnan toiminta ja talous ovat olleet menestyksekkäät rahoituksen kiristymisestä huolimatta. Tästä hyvän ja vakaan pohjan luomisesta kuuluu suuret kiitokset Ristolle sekä varadekaaneille, yksikönjohtajille ja tiedekunnan kehittämispäällikölle. Olen saanut tutustua Ristoon ja hänen kauttaan HY:n lääkiksen kuulumisiin viimeisen neljän vuoden aikana hoitaessani Oulun yliopiston lääkiksen dekaanin tehtävää. Maamme lääkisdekaanit ovat kokoontuneet säännöllisesti. Tapaamisissamme olemme ratkoneet lääketieteellisten tiedekuntien yhtisiä haasteita, iloinneet onnistumisista ja oppineet tuntemaan toistemme tiedekuntien toimintaa. Myös viime syksyn aikana minua on perehdytetty moniin HY:n ja tiedekunnan toimiin. Paljon on uutta – uusia ihmisiä, uusia toimintamalleja ja uutta kulttuuria – opittavana. Tiedekunta on tottunut tietynlaiseen toimintamalliin ja johtamistyyliin, johon johtajavaihdos tuo muutosta. Suuriin saappaisiin hyppääminen ei ole helppoa, mutta teen parhaani, suurella innolla ja mielenkiinnolla.

Moni on kysynyt minulta, mitä odotan tulevilta vuosilta ja millaiset ennakko-odotukset minulla on tiedekunnan ja koko Helsingin yliopiston toiminnasta. Minun on vaikea spesifioida erityisiä odotuksia. HY on kansallisesti näkyvä suunnannäyttäjä, jota kuullaan niin hyvässä kuin pahassakin. HY:ssä on huipputasoista tutkimusta ja akateemista kunnianhimoa. Opiskelijoiksi pääsevät maan parhaat ja motivoituneimmat nuoret. Näillä ajatuksilla voisi olettaa, että johtajan rooli olisi helppo. Se tuskin pitää paikkaansa, koska kilpailu sekä kansallisesti että kansainvälisesti on kova ja yliopiston henkilöstön ja toiminnan johtaminen kovin nopeasti muuttuvassa maailmassa ja uusien vaateiden keskellä ei ole yksinkertaista. Yliopistoväeltä ja yliopiston toiminnalta odotetaan entistä enemmän yritysmaailman kaltaista tuloksellista toimintaa, johon perinteinen akateeminen maailma ja ajattelu taipuvat huonosti. Oleellista olisi löytää tasapaino, jossa akateeminen ajattelu ja yliopiston perinteiset tehtävät – tutkimus, opetus ja yhteiskunnallisen vaikuttaminen – voisivat toteutua nykymaailman muutoksien keskellä ja muuttuvaa maailmaa palvellen.

Tutkimuksen osalta eniten mietityttää SOTE-uudistus ja sen vaikutus tutkimusrahoitukseen ja siihen, miten tiedekunta voi vaikuttaa terveydenhuollon palvelukentässä tutkimuksen toteutukseen. Pelkona on, että yliopiston rooli ja vaikutusmahdollisuudet terveydenhuollon kentällä heikkenevät ja aiempi merkittävä HUSin kautta tullut tutkimusrahoitus vähenee. Nyt on se hetki, jolloin meidän jokaisen tulisi puheissamme ja viesteissämme kirkastaa poliittisten päättäjien ja kaikkien kansalaisten ymmärrystä siitä, mikä on Suomessa tehtävän tutkimuksen merkitys korkeatasoisen terveydenhuollon turvaamisessa.

Samalla kun kamppailemme tutkimusrahoituksen puolesta, tulisi meidän tehdä entistä laadukkaampaa ja vaikuttavampaa tutkimusta. Koen tärkeäksi kehittää monitieteisyyttä. Tarvitsemme toki vahvaa ja syvää yhden alan ja asian tuntemusta ja huippututkimusta, mutta enenevästi tarvitsemme monitieteisyyttä ja laaja-alaista ilmiöiden ymmärtämistä, jotta saamme tutkimustulokset parhaaseen mahdolliseen käyttöön. Usein monitieteisen tutkimuksen esteinä ovat keskinäinen kilpailu resursseista ja yhteisen kielen puuttuminen. Eri tieteenaloilla on kuitenkin paljon opittavaa tosilta. Kaikki ei sovi jokaiseen alaan, mutta tutustuminen kannattaa ja parhaat palat yhdistämällä syntyy varmasti jotain uutta. Olkaamme rohkeita ja avoimia yhteistyölle alun kielivaikeuksista huolimatta ja uskokaamme, että monitieteisyys lisää myös resursseja.

Opetuksen ja koulutuksen saralla olemme tehneet valtavan digiloikan, jota ovat edistäneet lääketieteen alojen MEDigi-hanke ja osin myös covid-19-tilanteesta johtuva olosuhteiden pakko. MEDigi-hanke on ollut kansallisesti katsottuna ja OKM:n palautteen mukaan menestystarina, ja voimme ylpeänä olla suunnannäyttäjiä muille tiedekunnille ja tieteenaloille. Vaikka loikka on tehty, askelia pitää vielä hioa ja toiminta vakiinnuttaa, jotta digitaaliset opetusmuodot ovat osa normaalia opetusarkea. Oletan, että opiskelijat ovat opettajia valmiimpia digitalisaation tuomiin mahdollisuuksiin kuin opettajat, joiden opetusmäärät ja digitaidot ovat vaihtelevia. IT-järjestelmät ei välttämättä vielä taivu kaikkeen, ja omat mausteet kokonaisuuteen tuo lainsäädännön kenttä potilaslähtöisen opetusmateriaalin käytöstä, kansallisesta jakamisesta ja oppimateriaalin tietoturvallisesta säilyttämisestä. Digitalisaatiota huolimatta täytyy muistaa, että lääketieteen aloilla tarvitaan edelleen paljon pienissä ryhmissä tapahtuvaa lähiopetusta ja paljon potilaskontakteja.

Tavoitteeni on kuunnella ja kuulla yhteisön jäseniä oppiakseni tuntemaan teitä ja talon tapoja. Odotan innolla tulevia vuosia. Toivottavasti ne ovat täynnä akateemista kunnianhimoa sekä taloudellisesti vakaalla pohjalla olevaa avarakatseista ja monitieteistä yhteistyötä.

Anne Remes
dekaani, professori, Helsingin yliopisto

Millaista oli olla lääkiksen dekaanina 12 vuotta?

Risto Renkonen, dekaani, professori, Helsingin yliopisto

Melkoisen matkan olen saanut kulkea kanssanne. Enpä olisi arvannut joulukuussa 2009, kun rehtori Wilhelmsson nimitti minut lääkiksen dekaaniksi, että tästä tulisi näin pitkä ja monipolvinen polku.

Mitä sitten oikein on tapahtunut näinä vuosina?

Alku – tyhjä kassa ja muuttuneet pelisäännöt

Vaikka olin toiminut tutkimuksen varadekaanina 2009, muuttuivat pelisäännöt melkoisesti, kun uusi yliopistolaki astui voimaan samalla, kun aloitin dekaanina 1.1.2010. Rehellisyyden nimissä on todettava, että ensimmäiset vuodet menivät pelikentän rajoihin ja sääntöihin tutustuessa. Laajaan yliopistokokonaisuuteen ei ollut aluksi kosketuspintaa, sillä olin toiminut vain Meilahdessa lääkiksen ja HUSin piirissä.

Meillä oli muun muassa tyhjä tiedekunnan kassa ja Helsingin yliopiston hankkimat vaikeat taloushallinnon ohjelmistot, joita kukaan meistä ei osannut aluksi käyttää. Näistä pienistä ja vähän suuremmista harmeista selvittiin päässälaskulla ja Excelillä, josta tulikin jatkossa erinomainen työkalu hallita lääkiksen rahoja ja 1 000 hengen henkilöstöä.

Budjettitalous oli koko edellisen vuosikymmenen kasvanut vuodesta toiseen, mutta maailmanlaajuinen lama iski kovaan myös Suomeen ja niinpä julkinen talous sukelsi ja yliopistojen kasvava rahoitus oli vain kuvitelmaa. Tämä leimasi sitten koko 12 vuoden kautta, tiukkaa oli ja aina vaan tiukemmaksi kävi.

Päästään vauhtiin – digiloikka, lean-projekteja ja koronakevään valintakokeet

Vähitellen arjen pyörityksestä ja haasteista oli saatu ote ja alkoi syntyä käsityksiä muutostarpeita ja kehityskohteista. Tulevaisuutta on vaikea ennustaa, mutta se on vähän helpompaa, jos itse osallistuu aktiivisesti tulevaisuuden rakentamiseen.

Ensimmäisiä isoja, tiedekuntaan vahvasti vaikuttavia juttuja oli iPad-projekti. Sain idean, ja lopulta monien neuvottelujen jälkeen Jane ja Aatos Erkon säätiön rahoituksen turvin aloitimme iPadien jakamisen kaikille uusille opiskelijoille ja heidän opettajilleen syksyllä 2013. Tämä muutti nopeasti valtavasti opiskelijoiden arkea, kaikki oli nyt diginä; muun muassa lukujärjestykset, luentomuistiinpanot, opettajien tekemät opetusmateriaalit, ryhmien kommunikaatio, kuvat ja videot. Tämän digiloikan jatkumo oli koko tiedekunnan siirtyminen digitentteihin ensimmäisenä tiedekuntana jo aikana ennen koronaa.

Hyvin iso teema on ollut se, miten vähemmällä rahalla saataisiin enemmän aikaan ilman, että kenenkään tarvitsee juosta kovempaa. Tätä leanaamista on harjoiteltu, ja siinä parhaita ratkaisuja ovat olleet tilojen tiivistäminen ja siirtyminen omista labroista kohti yhteiskäyttöisiä tiloja. Prosessit voivat olla pahimmillaan pitkiä, kuten Ruskeasuon tapauksessa. Löysin omista muistiinpanoistani ensimmäiset ajatukset hammas- ja oikeuslääketieteen sekä kansanterveystieteen siirrosta Ruskeasuolta Meilahteen vuodelta 2012. Lopulta hampaan tiloja suunniteltiin ainakin kolmeen eri paikkaan; Haartman-instituuttiin, Lastenlinnaan ja vanhaan sairaanhoito-oppilaitokseen ennen kuin oikea paikka vanhasta Työterveyslaitoksen talosta löytyi. Erittäin laajan remontin jälkeen hammaslääketieteen opetus siirrettiin kesällä 2021 Meilahteen.

Tilakuluista karsimisen lisäksi myös organisaatiota leanattiin. Kesälomalla 2013 Saimaan rannalla syntyi ajatus laitoksettomasta tiedekunnasta. Silloin vallitseva käsitys Helsingin yliopiston keskusjohdossa oli, että laitoksettomia voisivat olla vai pienet tiedekunnat kuten teologinen tai oikeustieteellinen, jotka ovat noin viidesosa lääkiksestä. Koska olin ensimmäisinä vuosina törmännyt toistuviin ongelmiin tiedekunnan viiden laitoksen ja tutkimusohjelmayksikön taloushallinnon kanssa, ajatus raivata yksi taloushallintokerros pois oli perusteltu.

Asiaa käsiteltiin koko syyslukukauden ajan hyvin laajasti tiedekunnan eri tilaisuuksia. Pidimme useita Biomedicumin ison salin tilaisuuksia, joissa sali oli aina lähes viimeistä paikkaa myöten täynnä, kun perustelin muutosta ja kuvasin, miltä tiedekunnan tulevaisuus voisi näyttää. Asiasta käytiin kiivastakin keskustelu. Lopulta tiedekuntaneuvosto hyväksyi ehdotuksen, joka sitten lopulta päätettiin yliopiston hallituksessa kiitoksin. Niinpä vuoden 2015 alusta alkaen olemme toimineet yhtenä talousvastuuyksikkönä erittäin menestyksellisesti. Muutamia vuosia tämän jälkeen ja varmaan meidän hyvien kokemusten perusteella kaikkien tiedekuntien laitokset lakkautettiin.

Tiukimpia paikkoja dekaanina olivat koronakevään valintakokeet. Kiirastorstaina 9.4.2020 meille kerrottiin, ettei valintakokeita voida pitää normaalilla tavalla luentosaleissa. Meillä oli tasan kaksi viikkoa aikaa löytää ratkaisut, miten lähes 10 000 lääkikseen hakevaa valittaisiin. Asian monimutkaisuutta kuvastaa se, että teemme valintayhteistyötä useiden eri yliopistoryhmien kanssa tulevien lääkärien, hammaslääkärien, psykologien ja logopedien valinnassa. Lopulta ratkaisumme kestivät hallinto-oikeudessa, jonne hakijoilta tuli erilaisia valituksia syksyllä 2020.

Kulukuri salli panostuksen tutkimukseen

Tarkan kulukurin ja samalla täydentävän rahan tulojen kasvun ansiosta (kiitos tutkijoiden erittäin aktiivisen ja menestyksellisen täydentävän rahan hankinnan) meillä on kuitenkin ollut mahdollisuuksia myös panostaa uusiin avauksiin. Tiedekunnan perusrahasta on jaettu muun muassa kolme miljoonaa euroa laiterahoja, 375-vuotisjuhlan kunniaksi 3,75 miljoonaa euroa tutkimusapurahoja lähes 100 tutkijaryhmälle ja vähän ennen koronaa jaoimme early career -apurahoja, jolloin kymmenen nuorta post docia sai kukin 150 000 euron rahoituksen. Tiedekunnan panostus on kantanut hedelmää: tämä kymmenikkö on kolmessa vuodessa pystynyt keräämään yhteensä 7,5 miljoonaa euroa apurahoituksen, ja he ovat päässeet hyvään vauhtiin.

Varainkeruu on myös tullut jäädäkseen. Lääkis on tässäkin ollut yliopistollamme edelläkävijä, sillä olemme panostaneet vahvasti tähän jo 2010-luvun alusta asti. Sen ansioista meillä on merkittävästi lahjoitusvaroin perustettuja professuureja, joita edelleen ainakin osin rahoitetaan näillä varoilla.

Mutta onko meistä mitään hyötyä kenellekään? Lähes viisi vuotta siten pohdin tätä teemaa ensimmäisessä Viikon jutussani. Meiltä voi oikeutetusti kysyä, miten pääsääntöisesti julkisesti rahoitetusta tutkimuksestamme saataisiin parempi kaupallinen ROI, return of investment, eli miten voisimme luoda nykyistä vahvemmin uutta yritystoimintaa ja miten toimisimme vielä paremmin yhdessä yritysmaailman kanssa?

Kiitosten aika!

Olen saanut myös työskennellä neljän eri rehtorin kanssa, laajan keskus- tai toimialajohdon ja yliopiston eri tiedekuntia johtaneiden dekaanien joukon kanssa. Näissä dekaanien yhteisistä kokouksista on jäänyt todella paljon hyviä muistoja, kun yhteisin voimin on ratkottu vaikeitakin isoja asioita.

Tässä vaiheessa on aika kiittää lähimpiä työtovereitani lääkiksen johtoryhmässä. Viimeisen 12 vuoden aikana meillä on ollut kolme tutkimusvaradekaania vuorollaan; Pertti Panula, Hannu Sariola ja Marjukka Myllärniemi, opetusvaradekaanina ovat toimineen Anne Pitkäranta, Jussi Merenmies ja Tiina Paunio sekä YVV-varadekaania Eija Kalso, Caj Haglund ja Kari Reijula. Laitosjohtajia on ollut paljon silloin, kun meillä vielä oli laitokset, viimeisinä vuosina kolmikko Klaus Olkkola, Eero Mervaala ja Henna Tyynismaa ovat kantaneet yksikköjohtamisen vastuut. Tiedekunnan oma hallintohenkilöstö siirtyi Yliopistopalveluihin (YPA) 2016, mutta nykyisin YPA:n lähipalvelun kanssa olemme oppineet toimimaan yhdessä pääsääntöisesti erinomaisesti.

Aivan erikseen nostan vielä Kirsi Rauhalan poikkeuksellisen panoksen. Hän on kulkenut työparina läpi kaikki nämä vuodet ja pitänyt lääkiksen erinomaisesti näpeissään. Aina, kun on tarvittu hallinnon apua, mielipidettä tai sparrausta, häneltä on sitä löytynyt. Onneksi Kirsi vielä jatkaa arvokasta työtään lääkiksen hyväksi yhdessä uuden dekaani Anne Remeksen ja hänen joukkojensa kanssa.

Kiitos ja kumarrus!

Risto Renkonen
dekaani, professori, Helsingin yliopisto
ylilääkäri, HUS Diagnostiikkakeskus

Varadekaanin joulukuu

Marjukka Myllärniemi, professori, tutkimusvaradekaani, lääketieteellinen tiedekunta, Helsingin yliopisto

Olemme vuoden 2022 alusta siirtymässä tiedekunnassa uuteen hallintokauteen. Onnittelen uutta dekanaattia ja toivon heille hyvää ja rauhaisaa kautta.

Olen toiminut tutkimusdekaanina lääketieteellisessä tiedekunnassa neljän vuoden ajan, alkaen 1.1.2018. Kulunut kausi on ollut uuden tutkimuslainsäädännön käyttöönoton kausi. Uusi lainsäädäntö koskee rekisteritutkimusta, lääketieteellistä tutkimusta, biopankki- ja genomitutkimusta ja edellyttää meiltä tutkijoilta tutkimustapojen täydellistä muutosta. Ne perusteet, joilla aikaisemmin tehtiin tutkimusta ”minun potilaani, minun aineistoni” -tyylillä, muuttuvat periaatteeksi ”meidän datamme, meidän tieteemme”. Mitä nopeammin me tutkijat hahmotamme tämän asian, sitä menestyksekkäämpää oma tutkimuksemme muodostuu. Toisiolaki ja Findata ovat keränneet paljon kritiikkiä, ja toisiolain tiukka tulkinta hidastaa kliinistä tutkimusta ja kansainvälistä yhteistyötä, vaikka alun perin ajatuksena oli nopeuttaa ja helpottaa tutkimusta.  Odotankin, että tulkintaa ja soveltamista helpotetaan viipymättä. Erityisen hankaa on, että hidas lupaprosessi estää tutkijan uran etenemistä opinnäytetöiden tai esimerkiksi akatemiatutkijajakson suunnitelmien toteuttamisen.

Tutkimuksen arviointi 2018

Heti kauden alussa tietoon tuli, että yliopiston tutkimuksen arviointi tehdään vuoden 2018 aikana. Päätimme tiedekunnan johdossa tehdä arvioinnin yhdellä kertaa koko tiedekunnasta. Osin siitä syystä, että emme halunneet altistaa tutkijoitamme epäreilulle arvostelulle, resurssit tutkimuksen tekemiseen ovat kovin erilaiset tiedekunnan eri yksiköissä. Jälkikäteen ajateltuna olisi voinut olla hyvä tehdä arviointi pienemmissä yksiköissä ja ehkä osa tutkijoista, etenkin ne, jotka eivät pitkään aikaan ole altistuneet tutkimuksen arvioinnille, olisivat voineet hyötyä arvioinnista. Tämä on hyvä huomioida jatkossa. Lääketieteellinen tiedekunta sai arvioinnista kuitenkin näinkin paljon hyödyllistä palautetta. Eritoten meille kaikille itsestään selvä HUS-yhteistyön näkymättömyys tiedekunnassa nostettiin esille. Tämän eteen on tehty ja tehdään jatkossa työtä. Näkyvin uudistus on vastikään julkistettu HY:n ja HUSin uusi yhteinen graafinen ilme, joka on saanut positiivisen vastaanoton. Kehityskohteina nousivat myös life science -tutkimuksen pirstoutuminen ja tutkijanuran virtaviivaistaminen, erityisesti arvioitsijat kiinnittivät huomiota haastatteluissa esille tulleeseen ilmiöön, jossa tutkija jämähtää vuosiksi post doc -vaiheeseen. 

Early career grant ja tutkijalinjan laajennus

Yksi mukavimpia tehtäviä kuluneena kautena on ollut tiedekunnan ylijäämän suuntaaminen nuorten tutkijoiden auttamiseen. Henna Tyynismaan ideasta loimme tukimallin, joka auttaa tiedekuntia identifioimaan ERC starting grant -hakukelpoisia tutkijoita. Jaoimme kymmenelle parhaaksi arvioidulle tutkijalle 150 000 euron rahoituksen, jonka tutkija sai vapaasti käyttää haluamallaan tavalla edistämään oman ryhmänsä rahoitusta. Tulokset olivat mykistäviä; 1,5 miljoonan investoinnilla tämä tutkijaporukka oli jäänyt perustamaan omaa ryhmää tiedekuntaamme ja kerännyt yli 7,5 miljoonan potin kilpailutettua rahoitusta. Ongelmana jatkossa tulee olemaan rahoituspohjan puuttuminen tällaiselle instrumentille. Saattaisi olla selvittämisen väärti katsoa, voitaisiinko tällainen rahoitusmuoto toteuttaa yhteistyössä säätiöiden kanssa. Aivan kauden loppumetreillä valmistelimme myös työryhmän kanssa LTDK-tutkijalinjan. LTT (entinen tutkijalääkärilinja TLO) laajennettiin kaikille tiedekunnan perusopiskelijoille. Tulevaisuus näyttää, kuinka malli on laajennettavissa myös maisteriopintoihin.

Pakastinten ja datan siivousta sekä tietosuojaa

Osana uutta kestävän kehityksen strategista kärkeä toteutimme tiedekunnassa pakastinten siivouksen yhteistyössä HUSin tutkimusjohdon kanssa. Tulevaisuudessa tavoitteena tulee olla, että kliinisiä näytteitä ei enää säilytetä pakastimissa, vaan tämä työ tehdään yhteistyössä biopankkien kanssa. Erityisesti Helsingin biopankki on tehnyt tässä huomattavan suurta kehitystyötä. Oman tutkimusryhmämme pakastimet on tyhjennetty ja lopetamme kokonaan näytteiden varastoinnin vuoden 2022 alusta.

Tutkijoiden auttamiseksi tietosuojalain tulkinnassa valmistelimme lääketieteellisen tiedekunnan tietosuojaohjeen yhdessä HY:n tietosuojavastaavan kanssa. Lisäksi tiedekunta (yhdessä perustetun IT for Life Science -työryhmän kanssa) tuki turvallisen säilytysympäristön hankintaa. Sensitiivisen datan säilyttämisen ja analyysiympäristön ratkaisut ovat työn alla HY-tasoisesti, ja niistä kuulemme vuoden 2022 aikana. Teimme Alise Hyrskyluodon ja Aura Kivilaakson kanssa käydyn keskustelun yhteydessä syntyneestä ideasta HY:n tieteellisessä neuvostossa aloitteen tutkimusrekisterin perustamisesta. Tutkimusrekisteri on tarpeellinen ajatellen tietosuojalain organisaatiolle tuomia velvoitteita, mutta toimii myös erinomaisena työkaluna tiedekuntien johdolle ja on osa modernin organisaation riskienhallintaa. Yliopiston tutkijoiden lupa tehdä tutkimusta on kirjattu yliopistolakiin, mutta on hyvä olla organisaatiotasoista tietoa siitä, mitä tietoja tutkijoiden keräämiin rekistereihin kertyy.

Que será, será!

Tullinpuomi aamuhämärässä, täysikuun valossa marraskuussa 2021. Kuva: M. Myllärniemi

Kulunut nelivuotiskausi on ollut keuhkoprofessorille hyvin poikkeuksellinen. Helmikuussa 2020 tajuntaani hiipi ajatus, vaikuttavatko maailmalta kantautuvat uutiset keuhkosairauksiin jotenkin. Hyvin pian asian laita valkeni, ja nyt meidän erikoisalalla on kokonaan uusi potilasryhmä – vaikeat, huonosti happeutuvat keuhkokuumepotilaat. Kevään 2020 aikana meille tuli sydän- ja keuhkokeskukseen kymmeniä potilaita päivässä, ja keuhko-osastoja laajennettiin kolmiosairaalassa useampiin kerroksiin. Ylilääkärimme Pirkko Brander oli luvannut vetää klinikkaamme Apotin käyttöönoton yli, mutta joutuikin hoitamaan kolmen pandemia-aallon potilaskohortointia useammalla sairaalakampuksella. Erikoistuva lääkärioppilaani Juuso Paajanen valmistui erikoislääkäriksi, viimeisteli väitöskirjansa ja siirtyi vastavalmistuneena erikoislääkärinä johtamaan kirurgiseen sairaalaan avattua koronakohorttia. Tiedekunnan johdossa tilanteet ovat välillä muistuttaneet Alfred Hitchcockin elokuvaa, välillä kafkamaista näytelmää (sanonta eräältä tiedekunnan pitkäaikaiselta dekaanilta). On tuntunut myös hyvin vaikealta istua kollegiumin kokouksissa, jossa väitellään juridiikan pykälistä ja työjärjestyksestä kolme tuntia, kun toisaalla sairaalan puolen alaiset kuormittuvat potilaista, väitöskirjatyöt jäävät usean vuoden tauolle ja oman alan erikoistuvien koulutuspolut menevät kuukausi toisensa jälkeen uusiksi.

Päätän tämän kauden lauleskelemalla nuotin vierestä que será, será! Jos kukaan ei kuule, voi laulaa vähän kovempaa. Joku ehkä kuulee, jos oikein kovaa kailottaa, ehkä joku ymmärtää.  Kauden päätteeksi laulamisen lisäksi haluan kiittää kaikkia kollegoitani, tiedekunnan tutkijoita, tutkimusneuvoston jäseniä, hallintohenkilökuntaa (erikseen Riikka Palonkorpea ja hänen seuraajaansa Alise Hyrskyluotoa, joka hyppäsi kesken lockdownin johdon asiantuntijaksi, koko tutkimuspalveluiden tiimiä sekä omia rakkaita varadekaanikollegoita Karia, Ristoa ja Tiinaa), opiskelijoita, potilaita, tutkimuspotilaita ja sydän- ja keuhkokeskusta erinomaisesta yhteistyöstä. Parasta on ollut saada oppia, että kaikesta ei tarvitse olla yhtä mieltä voidakseen tehdä päätöksiä ja edistää asioita.

Marjukka Myllärniemi
professori (virkavapaalla 12/2021)

Kaksi- ja monikielisyys – yhteiskunnan vahvuus ja haaste

Suvi Stolt, logopedian apulaisprofessori, Helsingin yliopisto

Kaksi- ja monikielisyys on Suomessa ajankohtainen aihe. Aihe liittyy kiinteästi ulkomaalaistaustaiseen maahanmuuttajuuteen, aiheeseen, joka nousee esiin julkisessa keskustelussa toistuvasti. Keskeinen kysymys on, miten maahamme tulevat ihmiset voisivat sopeutua yhteiskuntaamme parhaiten.

Hyvään sopeutumiseen tarvitaan kotimaisen kielen taitoa, joka yleensä on suomi. Maahamme tulijoiden kielitaito ja suomen kielen oppiminen liittyvät monen ammattilaisen arkeen: esimerkiksi opettajat pohtivat, miten he pystyvät opettamaan luokassaan olevia äidinkieleltään hyvin monia eri kieliryhmiä edustavia lapsia, tai puheterapeutit miettivät, miten he pystyvät arvioimaan lapsen kielitaitoa kattavasti lapsen äidinkielen arviointiin suunnattujen menetelmien puuttuessa.

Monet suomalaiset ovat kaksi- tai monikielisiä

Kaksi- ja monikielisyyttä koskevassa tutkimuskirjallisuudessa nähdään tärkeäksi määritellä erilaisia kaksi- ja monikielisyyden tyyppejä. Määritelmät auttavat ymmärtämään tätä monisyistä ilmiötä. Puhutaan esimerkiksi rinnakkaisesta ja perättäisestä kaksikielisyydestä. Rinnakkaisella kaksikielisyydellä viitataan siihen, että henkilö omaksuu kaksi kieltä rinnakkain lapsesta asti. Meillä on Suomessa loistava esimerkki hyvin toteutuneesta rinnakkaisesta kaksikielisyydestä. Koska Suomessa on kaksi virallista kieltä, suomi ja ruotsi, on äidinkieleltään ruotsinkielisille tarjolla palveluja omalla äidinkielellä aivan pienestä lapsesta asti korkeakoulutukseen saakka. Tämän seurauksena yhteiskuntamme saa nauttia siitä, että meillä on henkilöitä, joilla on nk. korkeatasoinen kaksikielisyys, ts. ihmisiä, jotka osaavat erittäin hyvin sekä äidinkieltään, ruotsia, että ympäristön enemmistökieltä, suomea. Rinnakkaiseen kaksikielisyyteen liittyvät usein myös positiiviset asenteet kielten omaksumista kohtaan sekä perheiden hyvä koulutustaso, jotka molemmat nivoutuvat lapsen kielen omaksumiseen positiivisella tavalla.

Useinkaan ei tulla ajatelleeksi, että monet suomalaiset voitaisiin luokitella perättäisesti kaksi- ja monikielisten ryhmään, sillä monet käyttävät englantia työkielenään tai toimivat sillä arjessa. He ovat siis ensin oppineet äidinkielenään suomen, ja jälkikäteen, koulutuksen ja kokemuksen myötä, englannin. Vahva äidinkielen hallinta luo hyvän pohjan uuden kielen oppimiselle. Perättäinen kaksikielisyys -termi liitetään kuitenkin usein erityisesti ulkomaalaistaustaisiin maahanmuuttajiin, jolloin tulija kohtaa täysin uuden kielen ja kulttuurin uudessa maassaan. Maahantuloon saattaa liittyä haasteellisia tilanteita lähtömaassa, eikä tulijaperheiden koulutustaso ole välttämättä hyvä. Myös asenteet uuden kielen oppimista kohtaan voivat vaihdella paljon. Suomella ei ole mahdollista tarjota maahanmuuttajille äidinkielistä opetusta eri asteilla ainakaan kovin runsaasti, ja suomea opetellaan mahdollisesti heterogeenisissä ryhmissä. Tällaisen perättäisesti kaksikielisen ryhmän tilanne on kielen oppimisen näkökulmasta hyvin erilainen, haasteellisempi, kuin edellä kuvatussa, rinnakkaista kaksikielisyyttä edustavassa tilanteessa. Tilanne voi olla haasteellinen erityisesti silloin, kun on kyse lapsesta, jonka oma äidinkieli on vasta kehittymässä.

Tutkimuskirjallisuus: Tavoitteena mahdollisimman korkeatasoinen kaksikielisyys

Kaksi- ja monikielisyyteen liittyvä tutkimuskirjallisuus on nostanut esille sen, että tavoitteena tulisi olla mahdollisimman korkeatasoinen kaksikielisyys. Tällä tarkoitetaan hyvätasoista oman äidinkielen ja ympäristön enemmistökielen hallintaa. Korkeatasoiseen kaksi- ja monikielisyyteen on liitetty positiivisia ilmiöitä, kuten esimerkiksi hyvä päättelytaito tai kyky tarkastella asioita eri näkökulmista. Toisaalta, mikäli henkilön sekä äidinkielen että ympäristön enemmistökielen taito jäävät molemmat heikoksi, voi tämä luoda haasteellisen pohjan uusien asioiden oppimiselle ja kouluttautumiselle.

Kielitaito nivoutuu läheisesti kulttuuriin. Kun henkilö hallitsee ja arvostaa omaa äidinkieltään tai oppimaansa uutta kieltä, hän usein myös tuntee ja hallitsee siihen liittyvän kulttuurin. Oman, ja toisaalta ympäristön kulttuurin, hyvä tuntemus vahvistaa yksilön identiteettiä ja antaa pohjan oman elämän rakentamiselle – tällä on varmasti myös yhteiskunnallista merkitystä. Onkin tärkeää, että maahamme tulijoiden kielitaitoa pystyttäisiin tukemaan eri tavoin, jotta mahdollisimman hyvätasoisen kaksikielisyyden saavuttaminen olisi mahdollista. Erityisen tärkeää tämä on lasten kohdalla, jotka ovat vasta oppimassa äidinkieltään ja tämän rinnalla ympäristön enemmistökieltä, suomea.

Suvi Stolt
logopedian apulaisprofessori (Associate Professor, Tenure), logopedian ja lapsen kielen kehityksen dosentti, Helsingin yliopisto

Minä vai yhteiskunta – jag eller samhället?

Tätä kirjoittaessani on Ylen uutissivustolle noussut tieto Brysselissä koronatoimia vastustavien mielenosoituksista, jotka ovat ajautuneet yhteenotoksi mellakkapoliisin kanssa. 35 000 protestiin osallistuvaa vastustaa rokottamattomille asetettuja kieltoja, kuten pääsyn eväämistä ravintoloihin ja tapahtumiin. Myös muualla Euroopassa osoitetaan samasta syystä mieltä, Helsingissäkin.

Seuraava Ylen uutinen kertoo, että terveysasemat ovat helisemässä Helsingissä synkentyneen koronatilanteen ja hoitovelan tuomien jonojen vuoksi. Jonoja puretaan jo viikonlopputöinä.

Erään yliopistosairaalan kollega kertoi, että useita suuria leikkauksia on jouduttu perumaan, koska rokottamattomat covid-19-potilaat täyttävät teho-osastot.

Miten tällaiseen tilanteeseen on tultu? Covid-19:n alkuvaiheessa haaste koettiin yhteiseksi ja rajoituksiin suostuttiin heikoimmassa asemassa olevien vanhusten ja sairaiden suojelemiseksi. Vanhukset tosin joutuivat kärsimään eristystoimista aivan erityisesti. Rokotetta odotettiin kuin kuuta nousemaan. Kun rokotteet sitten kehitettiin uskomattoman nopeasti, ei rokotus kelvannutkaan kaikille. Myös osa terveydenhuollon ammattilaisista kieltäytyy siitä. Lähihoitajien rokotuskattavuus on noin 10 prosenttia matalampi kuin väestössä keskimäärin. Syyksi Superin puheenjohtaja esitti sen, että työntekijät eivät luota yhteiskuntaan. Muitakin syitä ja pelkoja on. Hän kehotti selvittämään mitä ne ovat ja kertomaan epäilijöille, että rokotteilla on kautta historian hävitetty tauteja.

Hufvudstadsbladet har deltagit flitigt i diskussionen om vaccinering mot covid-19. Söndagen den 14 november publicerade HBL en lång intervju med en barnmorska från Österbotten. Hon uttryckte sin åsikt klart i artikeln: “Jag är inte ansvarig för din hälsa. Var och en ansvarar för den själv.” Vilken åsikt hos en person som arbetar i sjukvården och borde skydda sina patienter och medmänniskor som alla inte kan ta sitt ansvar på grund av sin allvarliga sjukdom, tänkte många av läsarna.

I dagens (den 21 november) HBL intervjuas Jan-Marcus Hellström, som är en kommunikationsspecialist som har arbetat i flera år i olika länder i Afrika. Enligt honom är det klart, att de ovaccinerade är en brokig grupp personer som har olika skäl för att inte ha blivit vaccinerad: man har inte haft tid att passa in sprutan in i sitt schema eller har haft viktigare saker att syssla med. Hellström tycker att man skulle ha bättre öppettider på hälsocentralen, tydligare information om hur vaccin fungerar eller insikten om vad en smitta kan innebära för mamma med bröstcancer.

Helsingin sanomien lukijan palstalla Helsingin yliopiston sosiaalietiikan professori pohti yleisen mielipiteen kovenemista rokottamattomia kohtaan. Hänkin painotti sitä, että rokottamattomista ei pitäisi puhua yhtenäisenä ryhmänä, johon kuuluvia yhdistää itsekkyys, tyhmyys ja piittaamattomuus. Hänen mukaansa pakkotoimilla uhkaaminen ei muuta kenenkään ajattelutapaa vaan on omiaan lujittamaan aiemmin omaksutut näkemykset horjumattomaksi vakaumukseksi. Hän lopettaa kirjoituksensa näin: ”Terveys on keskeinen inhimillinen arvo mutta ei ainoa. Yhteiskunnan kannalta näkemysten monimuotoisuus ja erilaisten käsitysten väliset ristiriidat ovat tärkeä voimavara, jota kannattaa vaalia myös vaikeina aikoina.” (Helsingin sanomat 23.10.2021) Miten sosiaalietiikan professori selittäisi lausumansa eurajokelaisen vanhuksen omaisille, jotka ehkä pohtivat miten on mahdollista, että terveydenhuollon huomassa ollut vanhus kuoli rokottamattomalta hoitajalta saamaansa covid-19-infektioon? Näiden sanojen avullako hän tukisi eurajokelaisen hoitopaikan muita työntekijöitä?

Muualla maailmassa rokotusta edellytetään terveydenhuollon ammattilaisilta. Kalifornialainen anestesiologi lähetettiin palkattomalle vapaalle, kun hän kieltäytyi ottamasta rokotetta. Haastattelussa hän toi esille pahan mielensä, koska päättäjät eivät olleet ajatelleet tämän toimenpiteen seurauksia hänelle. Hänhän menettäisi tulonsa ja mahdollisesti myös työpaikkansa ja kotinsa. Miksi he eivät ajatelleet miten minulle käy?

I dagens HBL fortsätter diskussionen med Jan-Marcus Hellström om barnmorskefallet. Måste man ställa kollektivet framför individens rätt? I följande referar jag Hellström’s text: “Kommer du ihåg ebolaepidemin när den stod på sin spets? Då isolerade man ju alla. En patient lyckades ändå rymma från ett sjukhus och sprang ner mot sin by. En läkare sprang efter honom, tog ner honom och dog själv i ebola efteråt. Den här läkaren förklarade i en intervju att det fanns ett val, det var han eller många andra.”

Länsimaisessa yhteiskunnassa on meneillään vakava kriisi, myös Suomessa.

Yksilöt eivät koskaan aiemmin ole saaneet maassamme nykyisenlaista tukea yhteisistä verorahoista: terveydenhuoltoa, koulutusta ym. Mutta mitä on tapahtunut yhteiselle vastuulle, jonka merkitys korostuu vaikeina aikoina? Onko rokotuksen ottaminen tai koronapassin näyttö niin suuri uhka yksilön suojaa kohtaan, että sen vuoksi voi antaa heikompien sairastua ja kuolla, terveydenhuollon pinnistellä äärirajoilla?

Tarjotut vaihtoehdot lisäävät paineita vastuunkantajille. On ehdotettu, rokotusvastaiset siirretään muihin töihin, jotta he eivät vaaranna potilaiden terveyttä. Terveydenhuollon henkilökuntaa kannustetaan lisäämään rokotuspisteitä ja rokotusaikoja, jotta kiireisten kansalaisten on helpompi saada rokotusaika mahtumaan allakkaansa. Yksilölliset syyt rokotusvastaisuuteen tulee selvittää ja antaa näiden perusteella yksilöityä valistusta. Mutta millä resursseilla tämä kaikki tehdään? Terveydenhuollon henkilökunta tekee jo nyt lisätöitä viikonloppuisin saadakseen hoitovelkaa hoidettua. Joulukin on tulossa, ja tämän covid-19-vaiheen huipun odotetaan tulevan joulun aikoihin. Jodutaanko terveydenhuollon henkilöstön lomia perumaan, jos rokotuskattavuutta ei saada nostettua eikä koronapassia voi hyödyntää? STM:n kansliapäällikön mukaan terveydenhuoltohenkilöstön rokotepakkoa ja koronapassia selvitetään, mutta päätökset menevät varmasti eduskunnan joululomien vuoksi uudelle vuodelle. Miten tämä kaikki vaikuttaa terveydenhuollon ammattien vetovoimaan jatkossa?

Tiede tuotti rokotteet, mutta ne eivät kelpaa kaikelle kansalle. Olisiko jotain voitu tehdä paremmin? Kyllä. Tiedottaminen ja tutkitun tiedon kommunikointi on epäonnistunut. Poliittisesti valitut päättäjät ovat median säestyksellä koko covid-19-pandemian ajan vedonneet yksilön oikeuksiin ja tasa-arvoon perustellessaan, miksi todetusti tehokkaita interventioita ei voida ottaa käyttöön. On korostettu maskien ja rokotusten mahdollisia vaaroja suhtauttamatta näitä konkreettisesti näistä saatuihin hyötyihin. Verovaroilla ylläpidetyn Ylen Marja Sannikka -ohjelmaa mainostettiin useana päivänä lyhyellä tykityksellä: ”Rokotusten ottaminen on vapaaehtoista. Painostus ja syyllistäminen eivät auta. Muiden rokotukset eivät kuulu sinulle. Vapaassa maassa saa valita riskinsä.” Tässä tykityksessä ei sanallakaan mainittu niitä muita, jotka joutuvat rokottamattomien vuoksi kärsimään. Seuraavia väittämiä olisi voinut tasapuolisuuden vuoksi esittää: Ottamasi riski voi koitua jonkun toisen kuolemaksi. Ottamasi riskin vuoksi jonkun syöpäsairaus voi jäädä hoitamatta. Ottamasi riski maksaa yhteiskunnalle miljoonia. Mitä budjetista tulisi mielestäsi vähentää ottamasi riskin aiheuttaman laskun maksamiseksi?

Poliittisin perustein valittujen päättäjien ja median tulisi asiantuntijoiden avustamina jakaa samanatapaista yksinkertaista tykitystä tosiasioista. HUSin ja tiedekuntamme asiantuntijoihin luotetaan. Edellä mainittujen tahojen tulisi hyödyntää sitä tehokkaassa ja tarvittaessa nopeasti päivittyvässä informaatiossa, joka on riittävän yksinkertaista ja selkeätä. Pandemioihin liittyvää vaikuttavaa lääketieteellistä informaatiota tulisi kehittää. Somekanavia tulisi seurata, jotta siellä leviävät salaliittoteoriat saataisiin pikaisesti tyrmättyä. Meidän tulisi tietää, mitä ja miten rokotevastaiset ajattelevat.

Viime vuosikymmenet ovat opettaneet meitä minä-kulttuuriin, jossa luetellaan kaikki yksilön oikeudet ja kysytään, mitä yhteiskunta vielä voisi tehdä minun hyväkseni. Nyt olisi kaikkien aika kysyä, mitä minä voin tehdä yhteiskunnan hyväksi, miten minä voin vaikuttaa covid-19-pandemian pikaiseen päättymiseen, miten minä voin toiminnallani turvata heikompien mahdollisuudet? Hyvät journalistit, kysykää näitä asioita ensin itseltänne ja sitten haastateltaviltanne.

Eija Kalso
LKT, kipulääketieteen professori, Helsingin yliopisto
anestesiologian ja tehohoidon erikoislääkäri, kipuklinikan ylilääkäri, HUS

 

Kirjoitus sisältää osia Suomen Lääkärilehden verkkokommentista, joka käsittelee samaa teemaa kuin blogikirjoitus. Alkuperäinen verkkokommentti on julkaistu 3. marraskuuta.

Dosenttien ahdinko

Liisa KauppiKansallisteatterin Suurella näyttämöllä esitetään parhaillaan Juha Jokelan näytelmää Dosentit. Se piirtää suomalaisten yliopistojen nykytilasta karun, mutta ikävän tunnistettavan kuvan.

Mitä tulee ja saa tutkia, ja minkälaisessa työympäristössä tutkimusta tulisi kyetä tekemään?

Yksilö räpistelee kafkamaisissa ristipaineissa

Samansuuntaisia huomioita kuin Dosentit-näytelmässä esitetään myös suoraan akateemisen yhteisön sisältä. ”Yliopiston mielentila on skitsofrenia”, toteaa professori Janne Saarikivi. Yhteisöllisyys ja yksilöiden välinen, verinen kilpailu niukoista resursseista ovat hankalasti sovitettavissa yhteen.

Kuitenkin yhteisöllisyys on yksi neljästä arvosta, jotka muodostavat HY:n strategian 2021–2030 pohjan. Jotain täytyisi konkreettisesti muuttaa, ettei kuluva vuosikymmen HY:ssä vierähdä skitsofreeniselle pohjalle rakennettua strategiaa toteuttaessa.

Skitsofreenisistä elementeistä tulee helposti mieleen muutama muukin esimerkki.

  • Tutkimustulosten ja -datan tulee olla avointa ja mahdollisimman vapaasti kaikkien hyödynnettävissä, mutta yksityisyyden suojaa vaarantavaa dataa, kuten kasvainnäytteen DNA-sekvenssiä, ei saa julkaista.
  • Väitöskirjaopiskelijat pitäisi saada valmistumaan neljässä vuodessa, mutta väittelylupa heltiää pääsääntöisesti vasta kolmella julkaisulla. Näiden kokoon saamiseen ainakin biotieteissä yleensä kuluu selvästi kauemmin kuin neljä vuotta.
  • Avustava henkilöstö (esim. laborantit) tutkimusryhmään pitää palkata itse hankitulla, ulkopuolisella rahoituksella. Heille tulisi tarjota mahdollisimman pitkiä työsopimuksia ja sopimusten ketjuttamista tulee välttää, vaikka rahoitusta on tiedossa tyypillisesti vain lyhyehkölle aikavälille.
  • Kun haluan jatkaa työsopimusta ryhmäni laborantille, minun on anottava rekrytointilupaa aparaatilta nimeltä Laboratoriohenkilöstön henkilöstöpoolien johtoryhmä. Rekrytointilupa myönnetään kokemukseni mukaan poikkeuksetta – kaikki muu olisikin outoa, koska pätevä laborantti on ryhmäni toiminnan kannalta välttämätön ja hänen palkkansa maksetaan hankkimastani rahoituksesta. Rekrytointilupamenettely otettiin käyttöön vuoden 2016 irtisanomisten yhteydessä. Uskoakseni en ole ainoa, joka kuvitteli sen olleen kriisiajan tilapäisjärjestely, mutta nyt se vaikuttaakin muuttuneen pysyväksi. Prosessin tarkoitus ei ole ainakaan minulle ilmeinen. Joka tapauksessa tämä absurdi byrokraattinen jumppa toistuu usein (ks. lyhyet sopimukset, yllä) ja tiedekuntatasolla arvatenkin kymmeniä, ellei satoja kertoja vuodessa.

Arvostettu työntekijä vai kuluerä?

Dosenttitason tutkijat toteuttavat leipätyökseen yliopiston ydintehtävää; he tuottavat uutta tieteellistä tietoa ja tutkimusjulkaisuja, kouluttavat uutta tutkijasukupolvea ja opettavat. Silti vallalla tuntuu olevan ajatus, että he ovat ensisijaisesti kuluerä ja siksi on kätevää, jos heistä pääsee tarvittaessa helposti eroon.

Moni ryhmänjohtaja hankkii vuodesta toiseen paitsi ulkopuolisen rahoituksen tutkimusryhmänsä pyörittämiseen, myös oman palkkansa. Vakinaistamispolulta (tenure-track) avataan apulaisprofessorin paikkoja niukasti ja harvoin, ja tällöinkin hakijoita on usein vähintään kymmeniä jokaista professuuria kohden. Yliopistonlehtorin ja kliinisen opettajan paikkoja puolestaan avataan – niin, milloin? Kenelle?

Tuoreesta Yliopisto-lehdestä käy ilmi, että edes valtion tiedonjulkistamispalkinnon saajalle Marke Ahoselle ei yliopistostamme tutkijanpestiä irronnut. Nyt Ahonen kertoo olevansa helpottunut, ettei ole enää yliopistossa töissä. ”Kun ihmisiä jää eläkkeelle, uusia ei palkata. Tehtävät kasautuvat heille, jotka jäävät jäljelle.” Eläköitymisestä ollaan ainakin vuoden 2016 irtisanomisista lähtien käytetty yleisesti ilmaisua ”luonnollinen poistuma. Tuolloin opimme pitämään luonnollista poistumaa hyvänä asiana. Sehän tarkoitti, että vältyttiin huonommalta vaihtoehdolta eli irtisanomisilta.

Pitkällä aikavälillä opetus- ja tutkimushenkilöstön supistuminen, oli se sitten irtisanomisten tai luonnollisen poistuman kautta, näivettää toiminnan eikä se voi olla kestävä strategia. Kuka (lähi)tulevaisuudessa tutkii ja opettaa, jos olemassa olevaa henkilökuntaa ei haluta tai uskalleta vakinaistaa?

Biologitaustaisella dosentilla ei ole B-suunnitelmaa

Tiedekunnassamme on prekariaattiin luettavaa henkilökuntaa monista eri koulutustaustoista. Jokaisen kokema ahdistus pätkätöistä on todellinen. Kuitenkin väitän, että FT- eli biologitaustaisilla dosenteilla epävarmuus on erityisen kuluttavaa. Mitä jos työ (lue: ulkopuolinen rahoitus, mukaan lukien oma palkka) oikeasti päättyy?

Lääkäri-, psykologi- ja logopeditaustaisilla tutkijoilla on tässä skenaariossa koulutukseensa perustuva toinenkin ammatti. Niin lääkäreillä, psykologeilla kuin puheterapeuteillakin työllisyystilanne on erinomainen. Biologitaustaiselle ex-ryhmänjohtajalle uudelleenkoulutus tai luonnontieteiden opettajan sijaisuuksia?

Ja toisin kuin vaikkapa humanistit, biolääketieteen tutkijat – koulutustaustasta riippumatta – eivät pysty jatkamaan tutkimustyötään yliopistorakenteiden ulkopuolella, vaikka palo olisi kuinka suuri. Solubiologian kokeita ei voi tehdä halkoliiterin nurkassa.

Liisa Kauppi
apulaisprofessori, Helsingin yliopisto

 

Sitaatit ja inspiraatiota tähän juttuun professori Janne Saarikiven esseestä ”Hyvästi rakkaani, yliopisto” (Image-lehti 10/2021), dosentti Marke Ahosen haastattelusta (Yliopisto-lehti 8/21), Kansallisteatterin Dosentit-näytelmästä sekä kirjailija ja ohjaaja Juha Jokelan haastattelusta (Helsingin Sanomat 26.9.2021).