Kirjoittaja: Jukka Arvo

Perehtyessäni nykyisiin konservointimenetelmiin ja Ora Patoharjun suorittamiin konservointikokeiluihin St. Nikolai -hylyn esineistöllä, juolahti mieleeni vitriiniäni koristava vanha pronssinen nuolenkärki.

Nuolenkärjen sain aikanaan Tukholmassa asuneelta tädiltäni, joka oli puolestaan ostanut sen ilmeisesti jostain huutokaupasta. Olin lapsena tietysti innoissani hienosta nuolenkärjestä.

Kahdeksannella luokalla pääsin erään kaverini kanssa Kansallismuseoon TET-harjoitteluun. Yhtenä päivänä otin nuolenkärjen mukaani ja kävin kysymässä Museoviraston konservointilaitokselta nuolenkärjen mahdollisesta konservointitarpeesta tai oikeanlaisesta säilytyksestä ylipäätään. Tuolloin olin muistaakseni lukenut Internetistä mahdollisesta epoksihartsikäsittelystä.

Konservaattorin mukaan esineelle ei kuitenkaan kannattanut tehdä mitään, koska esineen kunnossa ei ollut tapahtunut havaittavia muutoksia ja se oli siis ilmeisen stabiili. Hän suositteli, että esine jätetään käsittelemättä, koska esimerkiksi pinnoituskäsittelyä ei voitaisi enää poistaa. Hän kehotti minua vain säilyttämään esinettä samoissa olosuhteissa kuin ennenkin ja tarkkailemaan sen kuntoa. Muistaakseni esimerkiksi elektrolyysipelkistyksestä ei tuolloin ollut edes puhettakaan.

Esineessä ei ole tapahtunut ainakaan silminnähden minkäänlaisia reaktioita. Hyviin säilymisominaisuuksiin toki vaikuttaa myös se, ettei esine ole ilmeisesti ollut kosketuksissa meriveden kanssa. Päätös olla käsittelemättä esinettä oli hyvä; pinnoituskäsittely olisi tietyllä tapaa pilannut esineen, varsinkin kun erinäistä tarvetta sille ei edes ollut.

Tietynlainen kultainen tie konservoinnin suhteen onkin pyrkimys tehdä esineelle vain välttämättömiä toimenpiteitä, eikä ”korjata esinettä kuolleeksi” tai tehdä turhaan peruuttamattomia ratkaisuja, jotka voivat sitten kaduttaa jälkikäteen.

Kirjoittaja: Tuuli Ravantti

Etsiessään jotain hukassa olevaa asiaa, taikka esinettä, voi projektia kuvailla toteamalla esimerkiksi “kaivetaan syvältä arkistojensa kätköistä”. Tämä ilmaus sopii täydellisesti Svjatoi Nikolaihin liittyvään projektityöhön.

Intoa puhkuen ryhmämme lähti aineiston hakumatkalle Kotkaan Merikeskus Vellamon Tietokeskukseen huomatakseen, kuinka hankalasta tehtävästä oli oikeasti todellisuudessa kysymys. Aineistojen saatavuutta tai ylipäänsä paikannettavuutta ja löydettävyyttä ei tule koskaan pitää itsestäänselvyytenä. Kävimme läpi kasoittain sekalaista paperiaineistoa löytääksemme käyttökelpoisia ja luotettavia piirroksia, mieluiten telakkapiirroksia tutkimastamme aluksesta Svjatoi Nikolaista. Tämä osoittautui kuitenkin lähes mahdottomaksi tehtäväksi.

Jotta alkuperäinen tutkimustavoitteemme Svjatoi Nikolain kokonaisuuden tilakysymysten hahmottamisesta ja yksityiskohtaisesta mallintamisesta olisi onnistunut alkuperäisten suunnitelmien mukaan, olisi meidän todennäköisesti täytynyt tehdä vastaavanlainen materiaalin keruureissu myös Venäjälle. Tämän mahdollisuuden puuttuessa jouduimme keräämään kasan toisiinsa enemmän ja vähemmän sopivia sukeltajien tekemiä piirroksia ja arvioita siitä, millainen Svjatoi Nikolai ulkomuodoltaan todellisuudessa oli. Vastaavan tyypin aluksista saimme tietoa erinäisistä kirjalähteistä ja piirustuksista, joita aiheesta kiinnostuneet tutkijat olivat meitä ennen tehneet. Totesimme, että rajatessamme tutkimuskysymyksen uudestaan käsittelemään mallinnuksen osalta ainoastaan laivan ulkokuorta saatamme jopa päästä työssämme positiiviseen lopputulokseen. Näin siis teimme.

Nyt Nikolai saa uuden ilmeensä AutoCAD-mallinnusohjelman rajoissa. Toivomuksena on, että tulevaisuudessa Suomesta löytyisi kiinnostunut tutkija keräämään ja järjestämään Svjatoi Nikolain löytöaineiston ja arkistoaineistot yhteen loogiseksi kokonaisuudeksi, jota tulevien tutkijoiden olisi helpompaa hyödyntää. Tieto on olemassa, mutta kuten jo mainitsemani sanonta kuuluu, jossain siellä arkistojen kätköissä.

St. Nikolain uumeniin ja sieltä ulos

Olemme työssämme keskittyneet St. Nikolain laivan mallintamiseen sellaisenaan kuin sen olemme lähdemateriaalien mukaan hävinneet Itämeren vesiä seilanneen ennen kohtalokasta meritaistelua ja aluksen lopullista uppoamista. Ryhmässämme on tutustuttu uusiin työtekniikoihin AutoCAD-mallintamisen kautta ja lukuisten skannattujen asiakirjojen ja laiva piirustusten jälkeen on yksinkertaisen pienen humanistin pää kieltämättä hieman pyörällä. Olen kuullut sanottavan, että jotkut syntyvät sormet näppäimistöllä, tai puhelin korvalla. Näin ei omalla kohdallani ole koskaan ollut. Olen enemmän tappelemassa kaikenlaisen elektroniikan kanssa, kuin käsi kädessä sulassa sovussa sen kanssa. Emme ymmärrä toisiamme kovinkaan hyvin, minä ja kaikenlaiset vempaimet, mutta ei siinä mitään. Uutta olen silti oppinut ja ymmärtänyt. Kokemus on tuonut paljon lisää tulevaisuudessa varmasti hyödyllistä osaamista.

Loimme projektimme myllerrykseen tilaa myös muunlaiselle työskentelylle. Itse kiinnostuin erityisesti laivan, saaristofregatin, soveltuvuudesta funktioonsa ja siitä, miten tämä on lähdeaineistostamme havaittavissa. Olen esittänyt laivalle kysymyksiä, kuten: Minkälaiset tilat miehistölle oli aluksella varattu? Millainen oli aluksen varustelu ja miten sen operointialue ja tarkoitusperät ovat aluksen piirteissä havaittavissa?

Kaiken teknisen myllerryksen keskellä tuntuikin hyvältä keskittyä välillä ihmiseen. Ihmiseen, joka on toiminut kyseisellä aluksella, ollut siellä töissä, syönyt, juonut, nukkunut ja kenties jopa kuollut aluksen kannella. Tähän kaikkeen pyrin tähtäämään käsitellessäni Svjatoi Nikolaita nimenomaan, ei pelkästään sota-aluksena, vaan olevana ja elävänä tilana.

Kirjoittaja: Carla Pekander / Kuva: Annu Mikkonen

St. Nikolain hylystä on löydetty yhteensä 7 merimiesarkkua, joista osasta on säilynyt enemmän tietoa kuin toisista. Olemme käyneet läpi arkistolähteitä, mutta niissä on usein suuria aukkoja – joinakin vuosina ei ole kirjoitettu raporttia lainkaan! Arkuissa on säilytetty henkilökohtaisia tavaroita, kuten lompakoita, rahaa, kenkiä ja vaatteita. Osa esineistä (kuten rahat) on kestänyt ajan hammasta paremmin ja osasta ei ole jäljellä enää mitään. Kuinka jännittävää olisikaan, jos arkuissa olisi säilynyt merimiesten päiväkirjoja ja voisimme lukea heidän elämästään heidän omilla sanoillaan!

Yhtä arkuista pidetään ruutialiupseerin arkkuna, koska sen sisällä oli löydettäessä erilaisia ruudin käsittelyvälineitä.  Osa arkuista vaikuttaisi olleen ammattikäytössä niiden sisältämien esineiden perusteella. Toisaalta osa arkuista vaikuttaisi olleen henkilökohtaisessa käytössä, sillä niistä on löydetty lompakko ja ilmeisesti löytöhetkellä osassa on ollut vaatteiden jäänteitä. Näiden tietojen perusteella voidaan ajatella ainakin osan arkuista sisältäneen hyvinkin henkilökohtaisia tavaroita ja osan mahdollisesti olleet ammatillisissa tarkoituksissa, kuten suutarin tai ruutialiupseerin työvälineiden säilytysarkkuina.

On sääli, että osa arkuissa säilytetyistä esineistä on kokonaan tuhoutunut aikojen saatossa. Jos vaatteet tai kengät olisivat säilyneet, niin voisimme tietää enemmän siitä miten miehistö on pukeutunut. Tavallisista ihmisistä on yleensä vaikeampi saada tämäntapaista tietoa, toisin kuin ylimistöstä, jonka toiminnasta on säilynyt erilaisia kirjallisia lähteitä.  Toisaalta, voimme olla tyytyväisiä, että edes jotain on säilynyt. Näin meillä on kiinnostavaa tietoa menneisyydestä.

On jännittävää ajatella, että näitä samoja arkkuja ovat käsitelleet meitä kauan aiemmin eläneet ihmiset.  Historiallisten lähteiden avulla voimme tietää mitä tapahtui St.Nikolaille ja kuinka suuri määrä miehiä menetti henkensä sinä päivänä. Henkilökohtainen näkökulma jää kuitenkin niiden kautta hyvin etäiseksi. Esineitä tutkimalla saatamme päästää lähemmäs yksittäisiä henkilöitä ja ehkä ymmärtää miten traagisia  tapahtumat olivat hylyn mukana pohjaan menneille miehille ja heitä kaipaamaan jääneille perheenjäsenille – voihan olla, että jotkut lapset menettivät isänsä ennen kuin edes oppivat tuntemaan hänet.

Kirjoittaja: Jaana Paretskoi

Kun päädyimme merihistorian pienryhmämme kanssa valitsemaan praktikumin lopputyön aiheeksi toisessa Ruotsinsalmen meritaistelussa uponneesta Sv. Nikolaista löytyneet ikonit sekä niihin liittyen venäläisten 1700-luvun merimiesten ja -sotilaiden uskonnollisuuden, en tajunnut, miten koukuttavasta asiasta oli kyse: mitä enemmän asiaan alkoi perehtyä, sitä enemmän se vei mukanaan. Tietojen metsästämistä ei voinut jättää vain lopputyön rajaamaan aiheeseen: ei riittänyt, että tiesin ortodiksisten merimiesten ottaneen vaatimattomat ikoninsa mukaan laivalle ja erityisesti taisteluun, minun oli saatava myös tietää miksi. Seuraavaksi alkoikin kiinnostaa se, minkä vuoksi sotilaita syytettiin muita ammattiryhmiä useammin noituuden harjoittamisesta. Kiinnostava tieto on myös se, että venäläisiä sotilaita kuoli enemmän kulkutauteihin kuin taisteluissa saamiinsa vammoihin…

Venäjän saaristolaivaston sotilaan elämästä ei ole helppoa löytää tietoa. Venäjän kielellä toki olisi saatavilla lähes loputon määrä sota- ja laivastoaiheista kirjallisuutta (pelkästään Kansalliskirjanston Slavica-kokoelmasta avulias virkailija löysi materiaalia useammaltakin hyllyltä), mutta peruskurssin puitteissa tekstien käännättäminen ei tunnu mielekkäältä. Lisäksi aiheeseen liittyvä kirjallisuus on levällään monessa paikassa ja kirjastojen eri osastoilla, ja tämä tekee löytöjen tekemisen hankalaksi. Yllättävän moni tärkeäksi osoittautunut lähdeteos löytyi aivan vahingossa, esimerkiksi John Keepin Soldiers of the Tsar osui silmiin kurssikirjahyllystä, toisen oppiaineen tenttikirjan etsimisen yhteydessä.

Lopputyöstä onkin tulossa melkoinen lähdeviiteviidakko: jokunen kappale merimiesten värväämisestä yhdessä kirjassa, muutama rivi laivapapeista toisessa. Jostakin löytyi lyhyt maininta hygienian olemattomuudesta venäläisellä soutukaleerilla tai informaatiota Pyhää Nikolaosta esittävän ikonin merkityksestä merimiehille. Mutta tässäkin yhteydessä yksi johtaa toiseen, ja viitteitä ja lähdeluetteloita seuraamalla saatan lopulta onnistua saamaan ohuen kuvan siitä, minkälaista oli olla merimies venäläisessä soutufregatissa heinäkuussa 1790.

Minkälaista se sitten oli? Lyhyesti sanottuna: surullista, kurjaa ja pelottavaa. Hyvät hetket olivat vähissä, luultavimmin sellaisia ei ollut.

Venäjän armeijan sotilaat rekrytoitiin pakko-otoilla, ja laivastoa pidettiin palveluspaikoista pahimpana. Matruusien ja merimiesten joukossa oli niin perheellisiä miehiä, sotavankeja kuin suoraan kantonistikouluista tuotuja, kenties vain 15-vuotiaita poikiakin. Useimmat olivat mereen tottumattomia maalaisia, suurin osa ilmeisesti uimataidottomia. Koulutusta työhön oli annettu vain nimeksi; soutamiseen, laivatöihin ja aseiden käsittelyyn liittyvät taidot oli opittava nopeasti.

Nikolailla palvelleen noin 400 miehen viimeinen vuorokausi oli surkea: vain muutamia päiviä aikaisemmin he olivat olleet mukana Viipurin kujanjuoksussa. Heinäkuun 8. päivänä he purjehtivat ja soutivat ilmeisestikin Haminasta Ruotsinsalmeen, kohti seuraavan päivän taistelua, joka tunnetaan suurimpana Itämerellä koskaan käytynä meritaisteluna. Taistelu alkoi varhain aamulla ja kesti taukoamatta koko päivän. Kaikkialla lentäviltä ammuksilta ja puunsäleiltä ei avoimella laivankannella voinut suojautua, metelin on täytynyt olla suunnaton ja kuolemanpelon vielä suurempi: viimeistään laivan kaaduttua kyljelleen kaikki tiesivät, mikä on edessä. Seitsemän maissa illalla nopeasti – silminnäkijän mukaan minuutissa – uponneesta Nikolaista pelastui vain 12 miestä.

Todennäköisesti miesten ainoa lohtu on ollut uskonto ja sen tuoma toivo ikuisesta elämästä: ”ei ollut ainoatakaan kuolettavasti haavoittunuta venäläistä, joka ei olisi tarttunut kaulassaan roikkuvaan pyhimyksenkuvaan ja painanut sitä huulilleen ennen viimeisen henkäyksen vetämistä”, kirjoitti englantilainen upseeri muutamaa vuotta myöhemmin.

Erään Nikolaihin liittyvän tarinan mukaan viimeinen asia, joka laivalta näkyi ennen sen painumista aaltoihin oli suuri hopeinen risti, jota laivan pappi piti kohotetussa kädessään. Vuonna 1967 sukeltaja löysi Nikolain hylyn kannelta kasan luita ja niiden joukosta ristinkappaleen.

Kirjoittaja: Annu Mikkonen

Kesällä 1790 Ruotsin kuningas Kustaa III kävi kolmatta vuotta sotaa serkkuaan, Venäjän keisarinna Katariina II:ta vastaan. Sota oli ollut Ruotsille surkea sarja epäonnistumisia. Heinäkuun 9. päivänä Kustaa III oli tilanteessa, jossa hänellä ei ollut enää muuta mahdollisuutta kuin pelata upporikasta ja rutiköyhää. Kaikkien, myös Kustaa III:n omien upseerien, yllätykseksi Ruotsin saaristolaiva kuitenkin saavutti onnekkaan voiton Venäjän itsevarmasta soutulaivastosta Ruotsinsalmen taistelussa nykyisen Kotkan edustalla.

Ruotsinsalmen taisteluun osallistui myös venäläinen fregatti St. Nikolai, jonka päällikkönä toimi brittiläinen meriupseeri Marshall. Laiva upposi taistelussa, mutta ei ilmeisesti kovin pahoin vaurioituneena, sillä yli 150 vuoden kuluttua uppoamisestaan, vuonna 1948 aluksen hylky löytyi melko hyväkuntoisena uppoamispaikaltaan Kotkan edustalta.

St. Nikolain hylyn tarina on muun ohella tarina suomalaisen meriarkeologian synnystä. Vuonna 1948 hyvää tarkoittavat sukeltajat ja alan harrastajat tekivät parhaansa saadakseen tämän merkittävän hylyn kaikkien nähtäville mahdollisimman pian. Tässä vaiheessa Tukholman Vasa-laivasta ei vielä ollut puhettakaan. Hyvistä yrityksistä huolimatta St. Nikolain nostoaikeet eivät onnistuneet ja hylky jäi paikalleen meren pohjaan. Seuraavien vuosikymmenten aikana hylkyä tutkittiin, aluksi niukalla asiantuntemuksella ja sittemmin jatkuvasti lisääntyvällä ammattitaidolla ja tarkkuudella.

Epäonnistuneesta nostoyrityksestä, varomattomista tutkimussukelluksista ja käytännöllisesti katsoen hylyn päältä kulkevan laivaväylän liikenteen aiheuttamista potkurivirroista johtuen hylky on nykyään erittäin huonossa kunnossa.  Tutkimuksia hylyllä ei ole tehty vuoden 1988 jälkeen.

Keväällä 2013 Helsingin yliopiston merihistorian oppiaine järjesti opintojakson, jonka aikana opiskelijat tutustuivat St. Nikolain hylkyyn ja sen tutkimushistoriaan. Opiskelijat eivät kuitenkaan käyneet tutustumassa hylkyyn paikan päällä, sillä sukelluskatselmuksen järjestäminen olisi tullut kalliiksi, minkä lisäksi kohde on vilkasliikenteisen väylän vuoksi vaarallinen sukelluskohde. Suojellulle kohteelle sukeltaminen vaatii myös Museoviraston luvan.

Opiskelijat tekivät useassa ryhmässä tutkimusprojekteja, joista oma ryhmämme keskittyi hylystä löytyneiden merimiesarkkujen sisältämien esineiden ja niihin liittyvien merkitysten tutkimiseen.