Metsäretkihaastattelussa: Osmo Rauhala

Osmo Rauhala on suomalainen taiteilija. Hänen teoksiaan on esillä Nykytaiteen museossa Kiasmassa ja monien kaupunkien taidemuseoissa. Hän harrastaa mm. kalastusta ja vaeltamista ja hän luomuviljelee kesäisin sukutilaansa Siurossa. Mitä Rauhala miettii metsästä?

Lapsuuteni mielileikkipaikka oli kotitilan viereinen Lammashaka.  Se oli eläinten kauniisti puhtaana pitämä metsälaidun tuolloin 1960 luvulla, pikku kallioita, isoja puita, ja siellä täällä oli kivisiä sammaleisia kohtia. Niiden lomassa oli ihanan pehmeä leikkiä. Tein pienenä aika monta majaa sinne samoin nuotio-eväs retkiä.Haka rajoittui toisessa päässä pieneen jokeen, joten siellä oli vesikin läsnä.

Metsä on turva, jokin joka kutsuu luokseen. Joskus aikaisin kevätaamuina suorastaan tuntuu että se haluaa kommunikoida. Ehkä pesää rakentavien lintujen mekastus vahvistaa vaikutelmaa. Vaikka tiede ei hyväksy esimerkiksi puille minkäänlaista tietoisuutta, oma kokemukseni on erilainen. Kasvit ja eliöt rakentavat valtavan verkoston metsässä, joka tuntuu vahvan elävältä, ja veikkaan että vielä näemme sen päivän jolloin metsän salaisuudet aukeavat meille paremmin.

Alle kouluikäisenä äitini vei minut yhtenä elokuisena sunnuntaina ensimmäistä kertaa hiukan syvemmälle metsäämme, kallioiseen paikkaan pienen vuoren laella, jonne luonto on rakentanut suuresta siirtolohkareesta suojan, ikäänkuin kivisen laavun. Valtava kivipaasi herätti kunnioitusta ja sen alla oli mukava loikoilla, kun äitini keitti uusia perunoita ja kananmunia. Jälkiruuaksi hän teki lättyjä. Ruoka maistui taivaalliselta ulkona ja nukuin hyvät päiväunet, kun äiti vielä kertoi minulle eläinsatuja. Se kuulas sunnuntai metsässä oli niin levollinen ja kaunis kiireisen maalaistalon elämässä, että muistan sen varsin elävästi tänäkin päivänä.

Paras aikuisuuteni metsäretkimuisto syntyi jouluaattona, jolloin perinteen mukaan haemme kuusen metsästä, leiriydyimme kouluikäisen poikani kanssa lapsuuteni ´´kivilaavuun´´ vuorellamme, jossa usein poltamme nuotiota. Söimme eväitä ja kerroin tarinoita menneistä jouluista, muun muassa miten isäni aina vihelsi meille lapsille joulujäniksen. Todellisuudessa hän meitä pitempänä näki jossain pellon reunassa ruokailevan jänön, ja kun hän vihelsi, eläin nousi takajaloilleen kuuntelemaan ja mekin näimme sen. Ryhdyimme sammuttamaan nuotiota ja keräämään loppuja eväitä reppuun, kun poikani veti hihastani ja osoitti noin kymmenen metrin päässä kivellä makaavaa valkoista eläintä. Se oli metsäjänis ja ilmeisesti unessa silmät kiinni. Ihmettelin miten se saattoi olla niin lähellä ja epäilin sen olevan sairas. Astuin eläintä kohti, jolloin se heräsi ja pinkaisi pirteästi pakoon. Olimme ällistyneitä, mutta riemuissamme kun luonto järjesti meille näin upean joulujäniksen nähtäväksi.

Nykyinenkin lempimetsäpaikkani on käytännössä edelleen tuo kivilaavu vuorella omassa metsässämme. Kallioinen maasto valkoisine jäkälineen, ja satavuotiaat männyt sen ympärillä ovat vaikuttavia, ja paikka on täynnä muistoja omasta lapsuudesta. Mutta ideaalissa kauneimmat näkemäni puustot löytyvät mm. Saimaan saarilta. Kallioiset rannat, joiden lomassa kasvaa pieniä mäntyjä ovat kuin luonnon valmistamia japanilaisia puutarhoja, jotka elävät elämäänsä vuosisatoja sellaisenaan ilman tarvetta korjata mitään.

Käyn metsässä nykyään viikoittain ollessani Suomessa ja usein myös toisessa kodissani New Yorkissa. Kaupungissa on 33 000 hehtaaria puistoja, ja suurin Central Park on viitisen kilometriä pitkä ja todella kaunis niin syksyn väreissä, kuin kevään kukissa. Siellä saa aikaan ihan hyvän retken, joskin väkeä on ympärillä hiukan enemmän kuin kotimetsässä Suomessa.

Lapsia ja nuoria kannattaisi viedä retkelle metsään ensinnäkin aina kun sitä haluavat. Vaikka asumme maalla jossa puita ja metsiköitä löytyy talon ympärillä, ovat molemmat lapsemme halunneet aina mennä kunnolla metsään, tehdä nuotio ja paistaa makkaraa. Katsella lintuja kiikarilla ja vaikka sahata polttopuita. Nämä perusasiat tuntuvat kiinnostavan yhtä hyvin poikia kuin tyttöjä, eivätkä jää sähköisen viihteen jalkoihin.
Harmittaa ettei aina ole voinut vastata myöntävästi, maatilan kiireet eivät salli jokaista lähtöä. Mutta onneksi sitten teemme kesäisin vaellus- ja kalaretkiä pohjoiseen ja itään, joissa saa olla reilusti ja pitkään luonnon keskellä.

On hyvä opettaa eri vuodenaikojen tuoksut, miten keväinen metsä tuoksuu erilaiselta kuin syksyinen. Kaikki puiden lehtien eri väri sävyt vaalean kellertävästä hiirenkorvasta, keskikesän syvään viridiaaniin ja syksyn kelta-punaiseen räjähdykseen. Talvella metsän hiljaisuus on omanlaisensa ja lumi tasoittaa maiseman erilaiseksi kuin kesäinen kirjavuus. Kaikki nämä samoin kuin liikkuminen epätasaisessa maastossa opettavat aivoille luonnon rytmiä. Se rakentaa yhteyksiä hermosolujen välille eri tavalla kuin vain katsomalla sähköistä ruutua ja liikkumalla asfaltilla. Olen vakuuttunut tämän rytmitajun tärkeydestä ihmiskunnalle kun luodaan mitä futuristisimpia tekniikoita ihmiskunnan käyttöön.

Orgaanisen elämän ymmärtäminen kattavasti ei onnistu vain jonkin synteettisen kielen avulla, vaikka esimerkiksi matematiikka on varsin tehokas järjestelmä.  Mitä vaativammaksi teknologia kehittyy, se pystyy auttamaan meitä parhaiten huomioidessaan orgaanisen elämän kaikki nyanssit. Ne voi toistaiseksi vain hahmottaa, ei lukea, ja siinä tehtävässä tämä kokemuksellinen luonnossa ja metsässä opittu rytmitaju on äärimmäisen arvokas.

Miten Osmo Rauhala kannustaisi lapsia ja nuoria liikkumaan luonnossa?

”Puuhastelu on parasta. Rakentakaa se maja, leikkikää mielikuvituksella. Pyytäkää saada tehdä nuotio ja puita siihen. Makkara maistuu hyvältä ulkona, niin myös omena ,voileipä ja maito.  Hiekkaa ja savea käytettiin kai jo ihmisen luomiseen, joten pankaa toimeksi.

Uikaa missä vain voi. Ensimmäisen ahvenen saaminen ongella voi muuttaa koko elämän. Sitä muistelee vielä isonakin vaikka väsyttää perholla isoa taimenta koskessa.

Harva pitää aluksi marjastamisesta, mutta sienimetsä on jo suurempi seikkailu.

Lintujen bongaaminen voi muuttua intohimoksi ja harrastukseksi. Niitä voi myös kuvata. Videokamerat ovat halpoja ja keväinen muurahaispesä varsinainen actionleffa.

Toukka tai lehdenpala näyttää ihmeelliseltä mikroskoopissa, eikä juuri ole hienompaa näkyä kuin alkusyksyn tähtitaivaat kaukoputkella.

Ulkojäät, kunhan vain kestävät, ovat parasta syksystä kevääseen. Luistelu raikkaassa ilmassa auringonpaisteessa- aah.

Lumesta voi muovata vaikka mitä. Johonkin puiston tai pellon kulmaan voi tehdä uuteen lumeen labyrintin, jossa on aika hauskaa yrittää saada kavereita kiinni pysymällä pikku poluilla. Sitten kun on väsynyt lumisotaan. Ja pulkkamäki löytyy vaikka mistä ojanpenkalta tai kiven päältä.

Ja hakekaa se joulukuusi itse metsästä jos vain voitte.”

Osmo Rauhalaa haastatteli Anni Peltoniemi.