Kirjoittaja on Biologian ja maantieteen opettajien liiton toiminnanjohtajan ja Natura-lehden päätoimittajan Hanna Kaisa Hellsten.
Metsään siirtyminen tekee hyvää. Pulssi harvenee, verenpaine laskee. Liikkuessa voi nauttia maisemista ja liikunnan tuottamasta endorfiinista.
Luonnossa liikkuminen tekee hyvää kaikille, myös niille, jotka eivät luonnosta varsinaisesti edes pidä. Kyseessä onkin raskaasti terveysvaikutteinen aines, jonka annostelun kanssa ei tarvitse nipottaa. Mitä useammin valmistetta käyttää, sitä parempi. Tietääkseni raitisilmamyrkytykseen ei vielä kukaan ole tässä maassa kuollut, vaikka yrittäjiä riittää.
Itse kaipaan metsään lähes päivittäin. Kun pääsen epätasaiseen maastoon, nuorrun hetkessä 30 vuotta. Minusta on ihanaa kiipeillä kallioille ja ylittää poluille kaatuneita puunrunkoja. Möyrin maanrajassa etsimässä sieniä ja ihmettelemässä tähden muotoisia rahkasammalia. Ihailen vaaleanpunaisia vanamoita, haistelen hentoista aniksen tuoksua ja yritän löytää keijukaisprinsessaa, joka varmasti pitää hoviaan jonkun mättään takana.
Joskus aikuiselämän murheet tulevat mukaan retkelle. Stressinkireys hellittää pehmeästi kun pääsee puhisemaan tiukkoja mäkiä ylös. Hyppimällä purojen ja ojien yli voi haastaa itseään ja onnistua, eikä palautetta varten tarvitse käydä monimutkaisia keskusteluja. Pakkaamalla kompassin ja puhelimen reppuun voi heittää uhmakkaat hyvästit sivistykselle ja lähteä eksymään uusiin maisemiin. Sieltä löytää kyllä pois sitten kun tarvitsee. Ruuhka-Suomen metsäisiin pakopaikkoihin voi eksyä juuri sopivasti, sillä jo tunnin hortoileminen omien aistiensa varassa irrottaa arjen murheista ja tuntuu melkein seikkailulta.
Olen ollut metsässä monenlaisessa seurassa. Kaupunkilaiskavereiden kanssa, sienikavereiden kanssa, kaverin koiran kanssa ja eri-ikäisten lasten kanssa. Metsäinen ympäristö on ihana kaikille, vaikka luonnon virikkeitä ei olekaan tarkkaan tuotteistettu eri kohderyhmiä silmällä pitäen. En ole myöskään tavannut sellaista retkeilijää, joka ei pitäisi nuotiolla paistetuista letuista.
Tärkeimmät hetket metsässä olen viettänyt lapsena. Silloin opin keräämään rouskuja ja sain kuulla voimakkaan tuoksuisen suopursun nimen. Siinä, missä aikuiset näkivät kaatuneen kuusen, näki serkusporukka majarakennelman alun.
Silloin myös keijukaisprinsessat olivat enemmän totta kuin nyt.