Viestintäjohtaja Sirkka-Liisa Mettomäki

Ensimmäiset työtehtäväni Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa liittyivät Kalevalan 150-vuotisjuhlavuoden 1985 avustamiseen. Edelleenkin 1985 on minun aikani suurisuuntaisin juhlavuosi: tapahtumia oli sadoittain kotimaassa ja maailmalla. – Enpä ollut Vatikaanissa, mutta yksi hauskimpia muistojani tuosta vuodesta on ministeri Jaakko Nummisen kuvaus siitä, kun hän ja professori Tuomo Pekkanen pääsivät ojentamaan Pekkasen kääntämän Kalevala Latinan paaville. Vähän ikävää, mutta oikeastaan aika kaunista on, että Nummisen kertomuksesta on vain muisto, ei dokumenttia.

Kun arkistoin vuotta 1985, ajattelin, että Kalevalan juhlinta on nyt sitten tässä. Seuraavan kerran juhlittaisiin 150-vuotiasta uutta Kalevalaa, mutta siihenhän oli aikaa 14 vuotta. Toisin kävi. Vuonna 1999 olin yhä mukana ja olen edelleen.

Juhlavuosien väliaikoinakaan Kalevala ei pääse unohtumaan. Istun työhuoneessani Kalevalan ympäröimänä, alapuolella kirjaston Kalevala-kokoelma, vieressä Lönnrotin runomuistiinpanot. SKS on Kalevalan ensimmäinen kustantaja ja edelleen suomalaisten kansalliseepos meille tärkeä kirja. Kuluvana vuonna juhlimme 180-vuotiasta Kalevalaa ja julkaisimme sen kunniaksi Kalevalan ja oppaan sen lukemiseen.

Monenlaisia Kalevalaan liittyviä kysymyksiä saan kollegoideni kanssa vastattavaksi tuon tuosta. Toistuvien peruskysymysten, joihin muuten löytyy näppärimmin vastaus Kalevala-tietopaketista, lisäksi jotkin kysymykset ja tapaukset ovat vuosien saatossa kiteytyneet jo pieniksi tarinoiksi elämästä Kalevalan kanssa.

Rautamunasta nahkamunaksi

Lars ja Mats Huldénin Kalevalan ruotsinnos ilmestyi 1999 Uuden Kalevalan 150-vuotisjuhlavuonna.

Sain puhelun tasavallan presidentin kansliasta. Minulta pyydettiin taustatietoja, jotta voitaisiin vastata huolestuneen ruotsinsuomalaisen viestiin. Huldénien käännöshän sai Ruotsissa erinomaisen vastaanoton, se oli pitkään Top 10 -listallakin. Yksi kohta käännöksessä oli kuitenkin pelästyttänyt ruotsinsuomalaisen, etteivät kääntäjät nyt vain olleet virittämässä kulttuuriskandaalia maidemme välille.

Kalevalan ensimmäisessä runossa sotka liitelee veden yllä ja etsii paikkaa, johon voisi munia:

muni kultaiset munansa:
kuusi kultaista munoa,
rautamunan seitsemännen.

Käännöksessä kuitenkin luki:

det är dags att värpa gullägg.
Sex blev gulläggen i boet,
men det sjunde var ett skinnägg.

Kovasta raudasta pehmeäksi nahaksi, jotain outoa tässä kyllä nyt on. Aimo Turusen Kalevalan sanat ja niiden taustat -teoksesta löytyi onneksi rauhoittava vastaus. Rautamuna ja nahkamuna ovat synonyymejä: kumpikin sana kuvaa munaa, josta ei hautomallakaan tule mitään.

Sammon salaisuus

Vuoteen 1999 liittyy toinenkin tapaus, joka tulkoon tässä ja nyt julkistetuksi. Minulla oli ilo johdattaa yhdysvaltalaista Aku Ankka -piirtäjää Don Rosaa Kalevalan saloihin, kun hän teki Sammon salaisuus ja muita Don Rosan parhaita -sarjakuva-albumia. Don Rosa oli tarkka yksityiskohdista tuohivirsuista Iku-Turson ulkonäköön.

Sammon salaisuudessa Don Rosa kertoo Kalevalan sammon ryöstön sovitettuna Ankka-tarinaan. Taistelu sammosta päättyy Kalevalassa siihen, että sampo hajoaa mereen ja jäljelle jää vain murusia. Don Rosan tarinassa taistelua sammosta edeltää jakso, jossa nuori Roope tapaa Elias Lönnrotin ja nappaa tältä palasen muistiinpanoista. Vuosikymmeniä myöhemmin Roope, Aku ja veljenpojat tulevat Suomeen muistiinpano mukanaan tarkoituksenaan löytää sampo, ”eräänlainen taikamylly, joka synnytti ikuista vaurautta”.

Suomessa ankat tulevat suoraan SKS:aan, jossa muistiinpanot yhdistetään ja saadaan selville, mihin kohtaan sampo upposi.
– Kuvaus vastaa maankolkkaa nimeltä Mustasaari, Kalevala-tutkijat kiekaisevat riemusta! innostuu SKS:n johtaja.
– Kuulun … öh … heihin itsekin. Voisinko käydä paikalla? utelee Roope.

Don Rosa toivoi minulta kuvitusideoita paikasta, jonne ankat lähtisivät sampoa etsimään. Itsekkäästi lähetin hänelle kuvia Raippaluodon Panikesta, jossa olen viettänyt lukuisia kesiä. Upeita kuvia, loputtoman kivistä rantaa, oikeata pirunpeltoa – ja valmiiksi saatavilla.

Näin siis tulin luoneeksi sampo-tulkinnan kymmenien aikaisempien jatkoksi: sampo löytyy länsirannikolta Merenkurkusta.
– Väittely kysymyksestä ”mikä oli sampo?” on Suomessa melko ainutlaatuinen traditio: päättymätön arvoitusleikki, johon ovat vuodesta 1818 lähtien osallistuneet lähes kaikkien tieteenalojen tutkijat ja harrastajat, mutta myös ideologit, taiteilijat ja rahvaanfilosofit, ulkomaalaiset Kalevalan kääntäjät ja muut asiantuntijat, kirjoittaa Matti Kuusi Kalevala-lippaassa (1985).

Vain yksi ihminen on minulle asti ihmetellyt tätä uutta tulkintaa. Sibelius-Akatemian emeritusprofessori Heikki Laitinen kysyi minulta kerran, että miten ihmeessä Don Rosa oli keksinyt sijoittaa sammon löytymisen Vaasan saaristoon, ja pakkohan minun oli vastata, että minulta.

Luulisi, että yli kolmessakymmenessä vuodessa olisi jo kaiken mahdollisen Kalevalasta kokenut. Ei suinkaan. Aina joku tutkija, kääntäjä, kuvittaja tai muu tulkitsija keksii jotain uutta. Nyt odotan innokkaasti SKS:n Kalevalan päivän tilaisuutta, jossa Metropolian esittävän taiteen koulutusohjelman opiskelijat esittävät Kalevalan 15 minuutissa.

Hyvää Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää kaikille!