Ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm

Olen kymmenvuotiaana äitini kanssa sunnuntaikävelyllä Valkeakosken pääkadulla ja pysähdymme kirjakaupan ikkunaan. Beatles-krääsä (muoviset kitarat, terottimet ja kynät) on vallannut ikkunat. Vierellä on mustavalkoinen kirja, jonka kannessa lukee Maigret.

En muista enää titteliä, mutta kirja on saattanut olla Maigret ja vanhukset (suom. 1963). Sanoin haluavani sen. Äitini antoi rahat, ja hain sen maanantaina. En muista kirjasta sen enempää. Ehkä se vaikutti verettömältä ja aikuismaiselta. Luin sen jälkeen kaikkea muuta.

Maigreteja on sen jälkeen kerääntynyt. Kirjamessuilta, divareista. Jokainen on aiheuttanut lämpimän tulvahduksen. Kannen perusteella on mahdotonta ostaa täydellistä sarjaa, koska painokset ovat niin samanlaisia. Niitä oli kertynyt huomattava määrä ja ajattelin viime keväänä, että tarvitsen korkeintaan viisitoista lisää. Miten väärässä olinkaan!

Kävi ilmi, että niitä on suomennettu 74 nimekettä. Kiitos Tornion mainion DekkariNetin Maigret-sivujen. Kävin koko sarjan läpi ja sain koko sarjan ‒ kiitos viiden divarin.

Osia puuttui yli 30, dupletteja ja triplettejä oli vaikka kuinka. Ei käynyt ihan halvaksikaan. Osien hinnat vaihtelivat 3‒24 euroon. Joistakin sai maksaa viisikin kymppiä! Keräämisen onnea täydensi, että sain useita hyväkuntoisia ja usein avaamattomia kappaleita. Tiesin pelastaneeni jotakin.

Oli kiinnostavaa nähdä, missä järjestyksessä teoksia oli käännetty ja ketkä olivat niitä kääntäneet. Osmo Mäkeläinen, Irmeli Sallamo, Aili Palmén, Sinikka Kallio, Sulamit Reenpää. Kansien ja kuvien muoti vaihteli ja ensimmäisissä esiintyi mm. Jean Gabin. En pidä lainkaan näistä uusista kansista, joissa on värivalokuvat. Piilotan ne tuon alkuperäisen sarjan taakse.

Juttelin äskettäin Jukka Kemppisen kanssa, joka yhä kannustaa Otavaa käännättämään koko sarjan uudelleen. Jukka kuvasi hurmaantuneena, kuinka mestari nostaa parilla lauseella koko tunnelman ilmaan kuin taikuri.

Luin aikanani Simenon-elämäkerran. Osoittautui, että hän oli melko vaikea ja kompleksinen persoona. Samaa sanottiin saksofonisti Stan Getzistä. Mitä väliä: he saivat jotakin upeaa aikaan. Kiitos siitä!

Selvennykseksi vielä: en ole keräilijä, esineitä kerääntyy. Sellaisia, joilla on hetkeä suurempi merkitys ja jotka selittävät jollakin tavalla omaa menneisyyttäni. Useimmat kirjat ovat käyttökirjoja, jotka hankin tai lainaan jotakin omaa projektiani varten ja sen jälkeen ne muuttuvat taakaksi.

Eniten näyttää kerääntyneen levyjä. Viimeksi olen ostanut muutamia kuolinpesiä, kun en ole kestänyt ajatusta, että vuosikymmeniä kestänyt elämäntyö menee tonnilla divariin ja hajaantuu maailman tuuliin. Kerään myös vanhoja kitaroita ja laitteita, joilla saan levyt soimaan niin kuin niiden on tarkoitettukin. Putkivahvistimet ovat viimeisin rakkauteni.

Suupieleni vetäytyvät hymyyn, kun vierailija katsoo levyhyllyjäni ja kysyy: Oletko ehtinyt tuon kaiken kuunnella? Usein hän vielä tarkistaa, paljonko rahaa näihin on mennyt. Kysymykseen sisältyy syytös: tuollainen levymäärä tai kirjamäärä on kohtuuton, sille ei ole mitään järkevää perustetta. Samaan hengenvetoon kysyjä kertoo käyttävänsä kirjastoja tai lopettaneensa levyjen oston, “kun on kerran Spotify”. Hyvä hänelle.

Minäkin kävin koululaisena päivittäin kotikadun toisella puolella olevassa Riihimäen kirjastossa, jossa oli ilo käydä metsästämässä kirjoja, jotka olivat juuri tulleet muovituksesta ja luetteloinnista hyllyyn. Oli hienoa saada Detroit-korttiin ensimmäiseksi oma numeronsa. Valokuvauksen vuosikirjat, uudet Tintit, romaanit ja tietokirjat.

Kirjasto oli aina lähellä enkä ollut koskaan yksin.

Sen jälkeen kotikirjasto on ollut oman minän rakas jatke. Opiskelijana arvostelin kirjoja, se jatkui vuosia. Oli taitolaji kerjätä kustantajilta arvostelukappaleita. Rakensin arvostelukappaleilla systemaattisesti omaa kirjastoani ja jälkeenpäin katsoen se oli varsin lapsellista klassikkojen ihailua. Sellaista, jota näkee television kirjallisuusohjelmissa:
ah mikä ihana Pantheon, jolle hetkeksi ja henkeä pidätellen kiipeämme. Kirjallisuudesta puhutaan lähes kristillisellä hengitystekniikalla ja eteerisesti. Onhan kirjallisuus paremman väen uskontoa. Ja me osa sitä.

Kingsley Amis totesi, että todellista kirjallisuutta on sellainen, joka ei pakota ketään lukemaan.

Siksi arvostan yhä edelleen Maigret-sarjaa. Se on osa arjen ja kadun kirjallisuutta. Myös Fennicaa. Kirjoja, joiden piti kulua ja hävitä mutta jotka ovat yhä keskuudessamme ja kieltäytyvät häviämästä.