Taidehistorioitsija Leena Ahtola-Moorhouse
Taidehistorioitsijana ja Ateneumin taidemuseon intendenttinä olen tutustunut intensiivisesti Helene Schjerfbeckiä (1862–1946) koskevaan materiaaliin. Olen myös pyrkinyt hiljakseen kasvattamaan eri artikkeleissani, kuvateksteissäni ja kirjassani Ja kukaan ei tiedä millainen olen : Helene Schjerfbeckin omakuvat 1878–1945 (2000) tietoisuutta hänen taiteensa ominaislaadusta. Tärkeimpinä lähteinä näihin tutkimuksiin on aina ollut hänen teoksensa, joiden tuntemusta ovat lisänneet monet näyttelyt, joissa olen ollut mukana kuraattorina ja/tai kirjoittajana vuosina 1975–2012.
Viimeksi kokoamani näyttely oli Helene Schjerfbeck 150 vuotta ja sen näyttelykirjaa (2012) suosittelen kaikille Schjerfbeckin tutkijoille, sillä siellä on esimerkiksi Irmeli Isomäen kokoama perusteellinen bibliografia ja expografia sekä tähänastisesti laajin kuva-aineisto taiteilijan teoksista (730 kuvaa perustietoineen) monipuolisten artikkeleiden lisäksi. Halusin näin jättää jälkeeni tukevan ja luotettavan perusteoksen Ateneumin kokoelmien kruununjalokiviin kuuluvan taiteilijan tuotannosta, eikä vain suomen- ja ruotsin- vaan myös englanninkielisin volyymein.
Yksi keskeinen lähde – yllä mainittuun näyttelykirjaankin – on ollut lääketieteen lisensiaatti Elin Elmgrenin (1864–1952) lahjoittama kokoelma Helene Schjerfbeckin kirjeitä vuodesta 1932 vuoteen 1945 Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmassa. Elin Elmgren ja Helene Schjerfbeck olivat molemmat Lina Ingmanin (kuollut 1939) yksityisen kotikoulun oppilaita ja heidän yhteiset kokemuksensa alkoivat varhain. Schjerfbeck aloittaakin kirjeet usein ”Kära barndomsvän Elin”.
Schjerfbeckin kirjeitä löytyy myös runsaasti Åbo Akademin ja Svenska Litteratursällskapet i Finland -käsikirjoituskokoelmista, mutta Kansalliskirjaston Elmgrenin kokoelma valottaa Schjerfbeckin elämää toisin kuin maalarisiskojen saamat kirjeet ja heidän joukostaan oli jo ennen vuotta 1932 kuollut Maria Wiik (1928), Ada Thilénkin menehtyi 1933 ja Helena Westermarck 1938. Vanhoja suvun ulkopuolisia naisystäviä ei ollut enää elossa juuri ketään, joten nämä kirjeet täydentävät hienosti kokonaiskuvaa taiteilijasta sekä nuoruuden ajalta että aivan viimeisiltä vuosilta.
Helene Schjerfbeckistä ja varsinkin hänen elämästään on kirjoitettu paljon, mutta ei suinkaan kaikkea. Paljon on vielä kiviä käännettävänä, maalauksia tavoittamatta, kirjeitä löytämättä, puhumattakaan hänen taiteensa erikoislaadun ymmärryksen lisäämisestä. Schjerfbeckin taiteen arvostus on suuri Pohjoismaissa ja se laajenee maailmalla koko ajan. Kansainvälisten yksityisnäyttelyiden osuus on kasvattanut tuntemusta viime aikoina merkittävästi. Esimerkiksi yhdysvaltalaisten kollegojen avustuksella valikoitui Ateneumin taidemuseon retrospektiivisestä näyttelystä vuonna 1992 yli 70 Schjerfbeckin teosta esille Washington D.C:hin ja New Yorkiin, ja saatoimme käännättää englanniksi laajan näyttelyluettelon.
Keski-eurooppalainen erinomainen avaus Schjerfbeckin yksityisnäyttelyihin ja näyttelykirjoihin oli Annabelle Görgenin (nykyisin Görgen-Lammers) kuratoima laaja retrospektiivinen näyttely (yli 120 teosta) 2007–2008 Hamburger Kunsthallessa, Haagin Gemeente Museumissa ja Pariisin Musée d’art modernessa. Ordrupgaardissa Kööpenhaminassa oli myös vuonna 2011 Anne-Birgitte Fonsmarkin kuratoima Schjerfbeckin yksityisnäyttely, johon kirjoitin artikkelin samoin kuin Görgenin monipuoliseen näyttelykirjaan. Frankfurtin Schirnin taidehallin näyttely jatkoi kiinnostusta Saksassa 2014–2015, ja Japani on seuraava merkittävä kansainvälinen Schjerfbeckin yksityisnäyttelyn kohdemaa alkaen kesästä 2015.
Olisi tosiaan korkea aika saada Suomen kultakauden tärkeimpiin taiteilijoihin kuuluva Helene Schjerfbeck osaksi yleismaailmallista taidehistoriaa, sillä sinne hän kuuluu monin ansioin. Euroopan reunamaan taidehistorian vienti ei kuitenkaan ole yksinkertaista, sillä tunku parrasvaloihin on suuri ja paikan saavuttaminen vaatii paljon työtä ja oikeita valintoja välittäjätahoiltakin.
Takautuvat yksityisnäyttelyt oivaltavasti toimitettuine näyttelykirjoineen ovat äärimmäisen tärkeitä taiteilijan eri ulottuvuuksien ja tyylilajien näyttöinä, mutta pääseminen merkittävien kuraattorien kokoamien näyttelyiden osaksi on myös huomattava meriitti – melkein pakollinen – reitillä yleiseen tietoisuuteen. Lisäksi ostot tärkeisiin kokoelmiin raivaavat tietä eteenpäin.
Helene Schjerfbeck osallistui elinaikanaan neljään Pariisin salongin näyttelyyn ja sai Pariisin maailmannäyttelyssä 1889 niin sanotun pronssimitalin eli kolmannen luokan kultamitalin. Hänen teoksiaan ei kuitenkaan ostettu julkisiin kokoelmiin kuten esimerkiksi Pariisin Luxembourgin museoon niin kuin Albert Edelfeltin ja Ville Vallgrenin teoksia.
Kotimaassa häneltä hankittiin tai lunastettiin 1880-luvulla kolme teosta Suomen taideyhdistyksen kokoelmiin, 1890-luvulla viisi kopioitua maalausta liitettiin kokoelmiin ja 1900-luvun puolella hankittiin joitain teoksia alkaen vuodesta 1912, jolloin taidekauppias Gösta Stenman myi Taideyhdistyksen kokoelmiin arpajaisvoittajalta hankkimansa Schjerfbeckin vesivärimaalauksen Lukevat naiset.
Tukholman Kansallisgalleriaan ostettiin ensimmäinen Schjerfbeckin teos vuonna 1934, tosin sitä ennen vuonna 1926 Gösta Stenman oli lahjoittanut Schjerfbeckin maalauksen Sipuleita samaiseen kokoelmaan. Norjan Nasjonalgalleriet hankki schjerfbeckinsä vieläkin myöhemmin ja Kööpenhaminan Statens Museum for Kunst etsii edelleenkin hyvää esimerkkiä Schjerfbeckin taiteesta kokoelmiinsa.
Toisin sanoen keskeisistä keskieurooppalaisista ja yhdysvaltalaisista taidemuseoista puuttuvat Helene Schjerfbeckin maalaukset, eikä hänen teoksiaan ole ollut muutenkaan esillä näyttävissä ulkomaisten kuraattorien kokoamissa näyttelyissä ennen 1980-lukua, jolloin Kirk Varnedoen kuratoima Northern Light : Realism and Symbolism in Scandinavian Painting 1880–1910 Washington D.C:ssä, New Yorkissa ja Minneapoliksessa 1982–1983 avasi yleisön silmät tälle kaudelle ja myös Schjerfbeckille. Pohjoismainen neuvosto jatkoi sarjaa näyttelyllä Dreams of a Summer Night : Scandinavian Painting at the Turn of the Century omin joukoin, jossa sain olla mukana, Lontoon, Düsseldorfin ja Pariisin näyttelyissä 1986–1987.
Myöhemmin Helene Schjerfbeckin Omakuva-maalaukset nousivat hienosti esiin erittäin arvostetun taidehistorioitsijan Jean Clairin kokoamassa näyttelyssä Identity and Alterity Venetsiassa vuonna 1995. Itse pääsin osallistumaan ja uudelleen kirjoittamaan ajatuksiani Helene Schjerfbeckin omakuvista näyttelykirjaan, joka liittyi Suzanne Pagén johdolla koottuun näyttelyyn Lumière du monde – lumière du ciel Pariisin Musée d’art modernessa vuonna 1998. Merkittävä yhteisnäyttely 2000-luvulla oli myös Marco Goldinin kuratoima pohjoismainen Edvard Munchin teosten ympärille koottu näyttely Italian Villa Maninissa 2010, jossa sain myös olla mukana ja esitellä muun joukon mukana Helene Schjerfbeckiä.
Nyt en muuta toivo kuin että kansainväliset merkittävät taidemuseot löytäisivät yhä useammin Helene Schjerfbeckin koukuttavat teokset ja veisivät hänet taidehistorian kaanoniin.
Oma matkani Schjerfbeckin ”kuiskauksien ja huutojen” luo jatkuu vastedeskin muodossa tai toisessa. Schjerfbeck on antanut minulle paljon, kuorinut kuvallisen ajattelun kerroksia ja luonut nautittavan ja joskus raivostuttavankin tunteen siitä, mikä tämän näennäisen yksinkertaisen maalauksen tekee niin kiehtovaksi ja koukuttavaksi.