Professori Olli Alho
Pentti Saarikoski kirjoitti aikoinaan, että ”kristinusko tuli Suomeen Turun kautta ja Turun kautta se myös lähtee”. Ehkä hän tarkoitti laajemminkin Turun suhdetta länsimaiseen sivistykseen, sillä Saarikosken värikkään elämän yksi värikkäimmistä episodeista liittyi juuri Turkuun, jolla ei 60-luvun alussa kuten ei myöhemminkään ollut erityistä kulttuurikaupungin mainetta.
Turun Kirjailijat kutsui syyskuussa 1962 kaupunkiin muutaman kymmentä suomalaista runoilijaa, kirjailijaa, kriitikkoa ja muuta alan harrastajaa. Ruotsista oli mukana Bonniers Litterära Magasin -lehden toimittaja Lars Gustafsson. Humalistonkadun tuntumassa olevassa Raittiusyhdistyksen salissa oli paikalla kaiken kaikkiaan satakunta henkeä.
Tässä luettelo niistä, jotka käyttivät lyhyemmän tai pitemmän puheenvuoron:
Arvo Ahlroos-Kaskamo, Jaakko Ahokas, Tuomas Anhava, Esko Ervasti, Lars Gustafsson, Maire Harme-Pietilä, Armo Hormia, Osmo Hormia, Kaarlo Isotalo, Ritva Kapari, Eino Krohn, Kai Laitinen, Leena Larjanko, Tarmo Manelius, Boni Pelkonen, Jarno Pennanen, Väinö Putkonen, Maila Pylkkönen, Kullervo Rainio, Pentti Saarikoski, Arvo Salo, Hannu Taanila, Jouko Tyyri. Eniten puheenvuoroja käyttivät Ahokas, Anhava, Ervasti, Armo Hormia, Laitinen, Pennanen, Salo ja Tyyri.
Toimittaja Osmo Jokinen oli turkulaisten kirjallisuuspiirien aikaansaava puuhamies, jonka intressit ulottuivat modernista lyriikasta amerikkalaisiin sarjakuvalehtiin. Jokinen otti paikkansa suomalaisessa runoudessa erikoisella tavalla pari vuotta seminaarin jälkeen kokoelmallaan Nollapiste (1964), jossa ei ole yhtään sanaa. (Teoksesta otettiin toinen painos ja se julkaistiin myös Hollannissa Hubert van der Bergin käännöksenä nimellä Nulpunt).
Kustannusliike Tajon johtaja, lääketieteen ja kirurgian tohtori Armo Hormia oli rekrytoinut Jokisen seminaarin järjestelyihin. Olin ystävystynyt Osmon kanssa Turun Nuoren Voiman Liiton tilaisuuksissa, ja hän pyysi minua hoitelemaan seminaarissa nauhuria. Keväällä valmistuneelle ylioppilaalle ja kirjallisuuden haparoivalle harrastajalle komennus oli mieluisa ja kokemus erityisesti helsinkiläisjulkkisten suvereenien esiintymisten seuraajana unohtumaton.
Kaksipäiväisen seminaarin (29.-30.9.1962) alustajiksi oli kutsuttu Tukholman yliopiston Suomen kielen ja kulttuurin dosentti, sittemmin professori Osmo Hormia ja toimittaja Arvo Salo, joka oli tuossa vaiheessa juuri jättänyt Ylioppilaslehden päätoimittajan tehtävän. Edellisen aiheena oli ”60-luvun runous, mitä se on oleva” ja jälkimmäisen ”60-luvun runoilijan ohjelmani”. Alustusten lähtökohtana oli Suomessa ja Gustafssonin todistuksen mukaan myös Ruotsissa syntynyt tilanne – kriisistäkin puhuttiin – jossa esteettisesti radikaali 50-luvun runous koettiin sisäänpäin lämpiäväksi, epäkommunika- tiiviseksi ja keinonsa loppuun käyttäneeksi. Nimiäkin oli mainittu: Eeva-liisa Manner, Tuomas Anhava, Paavo Haavikko. Keskustelun alusti näistä lähtökodista Osmo Hormia.
Järjestäjien suunnitelmana oli antaa ensimmänen varsinainen puheenvuoro tilaisuuden tähdelle, Pentti Saarikoskelle. Hormia: ”Saarikoski on kai tuossa sivuhuoneessa”. Saarikoski: ”Minäkö?” O.H: ”Sinä, sinä juuri”. P.S: ”Minä puhun, vai?”
O.H: ”Niin, niin”. P.S: ”En minä puhu”. Armo Hormia: ”Tule tänne istumaan”. Leena Larjanko: ”Ei kun sinä alustat”. P.S: ”Älä nyt hölötä. Mistä on kysymys, mistä mun pitää puhua?” A.H: ”Kuusikymmentäluvun runoilijan ohjelmastasi”. P.S.: ”Se nyt on taas tämmöinen aihe, runoilijan ohjelma, niin, niin, niin, ei mulla ole mitään puhuttavaa.”
Nauhurini talletti kokonaisuudessaan näin alkaneen ja melko pitkäksi venyneen sananvaihdon, jossa Armo Hormia ja sanailuun yhtynyt Esko Ervasti yrittävät huonolla menestyksellä saada humalaista Saarikoskea pitämään puheenvuoroaan. Ervasti tulee jossakin vaiheessa sanoneeksi jotain runouden muodosta ja herättää jo kyllästymisen merkkejä näyttäneen runoilijan.
P.S: ”Muotomaailmasta, minä se on? Pitäkää mikrofonit toiminnassa nyt (minä pidin, O.A.) Mitä – muotomaailmasta? Minun runojeni muodosta.” E.E: ”Sinun runojesi muodosta. Se on aivan toinen kuin Runebergin.” P.S: ”Millä lailla toinen? Minun runoni, millai se on toinen. Miten minun runojeni muoto on toinen kuin Runebergin runon muoto. No niin?”. Leena Larjanko: ”No, niin, sanoppas se!” P.S: ”Millä lailla se on toinen?” L.L: ”Meilläkin on silmät”. P.S: ”Nyt minä pidän juuri hyvän alustuksen tällä hetkellä.”
Hormian ehdottaman tauon jälkeen alustuksesta ei enää tullut mitään. Saarikoski oli ottanut matkaan jonkun venäläisen upseerin peruja olevan käsiaseen, joka hänellä ilmeisesti oli taskussaan, sillä kesken kaiken muusana menossa mukana ollut Larjanko pyytää Saarikoskea käyttämään sitä. P.S: ”Emmä ampua viitsi, se tulee tuon tohtori Hormian maksettavaksi, jos mä ammun lamppuja täältä.”
(Myöhemmin Hotelli Seurahuoneella Saarikoski ampui kaksi kertaa patjaan, lähti pakomatkalle, päätyi tohtori Hormian juhliin ja seuraavana päivänä hoitoon Kupittaan sairaalan psykiatriselle osastolle. Pekka Tarkka on selostanut episodia teoksessaan
Pentti Saarikoski. Vuodet 1937–1963, Otava 1996).
Välikohtaus ei sanottavammin järkyttänyt, vaan pikemminkin kiinnosti ja elähdytti kokouksen osanottajia. Arvo Salo näki, ”että jotakin Turun Kirjailijoiden tarkoittamasta asiasta on tapahtunut silloin kun olemme nähneet runoilija Saarikosken ja nähneet hänen asemansa ihmisyhteisössä.” Jouko Tyyri jatkoi Saarikosken roolista, joka antaa tälle mahdollisuuden sanoa sellaista, mitä muut eivät saa sanoa. ”Ja tässä suhteessa pitäisin edelleenkin Saarikosken runoilijan roolia hyvin arvokkaana, privilegionsa avulla hän helpottaa meidän muiden elämää.”
Yleisemmin molempien kokouspäivien keskustelut käsittelivät runouden ja runoilijan tehtäviä, suhdetta yhteiskuntaan ja lukijoihin ja varsinkin muutoksen suuntia. Kai Laitinen – tuolloin Parnasson päätoimittaja – kartoitti lehtensä toimitukseen tulleiden runojen kautta ajankohdan idoleita ja tiennäyttäjiä. Näitä olivat erityisesti Eeva-Liisa Manner, Paavo Haavikko ja Tuomas Anhava, vähemmässä määrin Helvi Juvonen ja Eila Kivikk´aho. Huomattavin vaikuttaja oli Laitisen mukaan Pentti Saarikoski, muista hän mainitsi Maila Pylkkösen. Näiden seuraajissa muutos oli jo idullaan: runojen kuvat olivat avoimempia ja rohkeampia, maailmantilanne heijastui niissä silmäänpistävin tavoin, ja niissä näkyivät myös uuden polven ulkomaisilta runoilijoilta saadut vaikutteet.
Keskustelu oli eloisaa ja kohteliasta. Puheenvuorojen polyfoniasta erottuivat Osmo Hormian kiitetyn alustuksen lisäksi selkeimmin ajankohdan suuren auktoriteetin Tuomas Anhavan sekä Jouko Tyyrin ja Jarno Pennasen puheenvuorot. Tyylistään tarkka Anhava ei sallinut puheenvuoronsa litteroimista nauhalta sellaisenaan, vaan pyysi Armo Hormiaa referoimaan ne. Näin teksti menettää jotain Anhavalle tyypillisestä ironiasta, mutta tämän huomautukset runoilijan roolista yhtäältä runoilijana ja toisaalta yhteiskunnallisena osallistujana muodostuivat yhdeksi seminaarin johtomotiiveista – eivät vähiten siksi, että Saarikoski oli kesällä osallistunut kommunistien järjestämään Helsingin rauhanfestivaaliin ja joidenkin mielestä näin kompromettoinut kutsumuksensa runoilijana.
Tilanne-lehden päätoimittaja Jarno Pennanen oli yksi niistä, jotka olivat lähentäneet Saarikoskea kommunistiseen liikkeeseen, eikä siis ollut ihme, että hän puolusti ystäväänsä. Itseään ulkopuoliselta maailmalta ja osallistumisen riskeiltä varjeleva runoilija osallistuu valheellisen turvallisuuden maailman rakentamiseen, Pennanen väitti. ”Voidaanko runoilija nyt ahdistaa niin ahtaalle ammattilaisalueelle, että hän ei hankkisi kokemuksiaan ja elämyksiään siitä elämänkentästä missä tavallinen kansalainen liikkuu?”
Jouko Tyyri puhui runoilijasta rajojen rikkojana ja yllättäjänä. Tässä ei Saarikoski ollut ainoa laatuaan. Tyyri viittasi – monen yllätykseksi – V.A. Koskenniemeen, jolla omana aikanaan oli sanottavana sellaista, mikä ei ollut silloin luvallista. Tämä oli outoa siihen nähden, että hänestä sittemmin tuli juhlapuhuja ja juhlarunoilija. ”Nuori Koskenniemi oli pessimisti, se tuntemustapa mikä hänellä oli esitettävänään oli jollakin tavoin luvaton siihen aikaan, vielä. Ja toisaalta meillä virallinen moraali oli asketismia, ja Koskenniemi julisti nautinnonoppia.”
Arvo Salon toisen seminaaripäivän aloittanut alustus 60-luvun runoudesta oli pitkä, hyvin valmisteltu ja paikoin hilpeästi improvisatorinen. Läsnäolevia 50-luvun keskeisiä runoniekkoja Salo käsitteli lempein lausein. ”Sitä ennen otan esille asian jonka kohdalla valitettavasti joudun kehumaan viisikymmenluvun runoutta. Minä nimittäin väitän, että sitä ei ole haukuttava. Tärkeää on todeta, että se on hoitanut oman tehtävänsä ja että se on hoitanut sen niin hyvin kuin se suinkin on kyennyt. Sen jälkeen onkin paras vaieta siitä.”
Salo jatkoi vertaamalla ajankohtaista runouden kriisiä samanaikaiseen keskipitkien ja pitkien matkojen juoksun kriisiin, joista silloin moitittiin Salorantaa ja Höykinpuroa, ”siis niitä ainoita, jotka nyt sentään jotenkin pystyvät juoksemaan”. ”Sehän nyt on mieletöntä. Yhtä mieletöntä olisi ruveta nyt haukkumaan Haavikkoa tai muita niistä kahdesta, mitkä muun muassa Laitinen eilen mainitsi nipussa. Sillä toden totta, kun nämä henkilöt suorittivat ne tekonsa, mitä me nyt luemme viiskymmenluvulla tapahtuneiksi, niin toki ne olivat tekoja, he levensivät lyriikan aluetta.”
60-luvun runoudelle Salo esitti toivomuslistan, jonka konkreettisuutta hän korosti toinen toistaan yllättävämmillä esimerkeillä. Armas Äikiän kääntämistä Jevtushenkon runoista löytyi oivallisia puolisointuja: ”Sanon totuuksia/se isännille/ei liene loukkaavaa:/On joka kansan keskuudessa/lurjuksia/Siis lurjuksista puhun/ Kuunnelkaa!” Samoin Eino Leinolta: ”herää moni haave heljä, summa nyt kuin suossa möljä”. Tuomas Anhava oli kirjoittanut esimerkillisen laulun: ”Näin minä laadin kukan/noin minä puun/nurmesta leikkaan nukan/pilvestä lainaan kuun/oi laulu!” Iskelmärunoudesta poimiutui esiin uuden kymmenluvun runouden yhdeksi osviitaksi tuntemattoman sanoittajan mestariteos: ”Lalaika, Lalaika/sä osta piirakkaa/Lalaika, Lalaika/kas siitä voimaa saa.”
Tällaiseksi muodostui Arvo Salon toivomuslista 60-luvulle:
1) Runojen tuli olla erilaisia kuin 50-luvun runot. 2) Niiden tuli olla pitempiä ja sisältää pitempiä säkeitä. 3) Niissä tuli olla loppu-, alku-, ja sisäsointuja. 4) Niiden tuli olla laulullisia, ”lemmenlauluja, mutta myös taistelulauluja tai semmoisia joita voitaisiin huutaa rannalla tuulta vasten”. 5) Niissä tuli olla henkilö- ja erisnimiä. 6) Niiden tuli olla markkinoitavia, ”muun muassa nämä Purkkiäpyn kaltaiset säilykkeet saattaisivat huomattavasti rikastaa henkistä elämää”.
60-luvun poliittinen laululiike, iskelmärunouden ja perinteellisen lyriikan lähentyminen, uudenlaiset teatteriproduktiot, (kuten Jyväskylän Kesän 1969 Saaren vangit), Love-yhtiön äänilevytuotanto ja monet muut vuosikymmenen ilmiöt osoittavat Arvo Salon lukeneen ajan merkkejä tarkkanäköisesti.
Salon hyväntuulinen esiintyminen ja alustuksen veijarimaiset käänteet loivat Turun Runoseminaariin hilpeän ilmapiirin, jossa järjestäjien sinänsä vakavahenkiset tavoitteet saavutettiin kepeän ja älykkään keskustelun kautta. Kustannusliike Tajon 1963 julkaisema Runoseminaari-kirja on arvokas dokumentti ja näyttö 60-luvun alun kirjallisen keskustelun korkeasta tasosta. Koruttomassa niteessä ei ole esipuhetta eikä jälkikirjoitusta, eikä muitakaan toimituksellisia lisiä. Toimittamaton, litteroitu äänitallenne kertoo minustakin riittävän todistusvoimaisesti tästä suomalaisen runouden yhdestä tähtihetkestä, jonka mykkänä todistajana sain olla.
Linkki: Runoseminaari 29.-30.9.1962 : 60-luvun runouden merkeissä
Finna-tiedonhakupalvelussa