Sibelius-tutkija, MuT Tuija Wicklund
Minun aarteeni Kansalliskirjastossa on erkki. Tai eerikki tai erik. Ja kyllä, nimenomaan pienellä eellä. Viralliselta nimeltään tietenkin erikoiskokoelmien lukusali, joka sijaitsee kirjaston kolmannessa kerroksessa, sen perimmäisessä nurkassa.
Siellä salin hiljaisuudessa, muiden tutkijoiden ja papereiden kahinan seurassa, olen hartaana ja uteliaana tutkinut alkuperäisiä (myös kopistien) käsikirjoituksia, niin nuotteja kuin kirjeitäkin. Tutkimuskohteeni on Jean Sibeliuksen yksityisarkisto sekä osittain häneen liittyvien henkilöiden arkistot. Kirjeistä saa hyvää ajankuvaa ja löytyy niistä yleensä tutkimuksen kannalta relevanttia tietoakin, mutta lisäksi nuottimuistiinpanoja sekä pieniä piirroksia. Hauskoja ovat myös korttien kuvapuolet, joissa komeilee muun muassa kaupunkeja reilun sadan vuoden takaisessa asussaan. Sibelius-kokoelmassa on myös jonkin verran konserttiohjelmia, lehtileikkeitä sekä satunnaisia valokuvia.
Etupäässä käyn erkissä kuitenkin tutkimassa Sibeliuksen nuottikäsikirjoituksia. On tunnustettava, että kyllä alkuperäisen käsikirjoituksen näkeminen säväyttää, varsinkin kun sen kokee ensimmäistä kertaa. Omalla kohdallani tuo tapahtui kesällä 2002 kun olin keväällä aloittanut Sibeliuksen koottujen teosten toimittajana. Sibeliuksen käsiala sinänsä oli jo toki tuttua kopiokirjojen sivuilta, mutta alkuperäinen nippu nuottisivuja ”väreissä” kuluneine kulmineen ja sormenjälkineen on kyllä jotain muuta.
Ensimmäiseen toimittamaani niteeseen sisältyi Skogsrået, sinfoninen runo orkesterille. Sen partituurisivuja koristavat niin lyijy- kuin värikynillä tehdyt lukuisat muokkaukset ja merkinnät. Partituuri on kirjoitettu mustalla musteella kuten tavallista ja samalla musteella Sibelius on jo tehnyt joitakin yliviivauksia ja muutoksia, kuten kuvasta partituurin sivulta 9 näkee. Sen lisäksi merkintöjä on usealla eri lyijykynällä, kahdella eri sinisen ja kahdella eri punaisen sävyisellä puuvärillä.
Kaikki merkinnät eivät ole Sibeliuksen itsensä tekemiä. Esimerkkikuvissa näkyy viivastoilla tahdeittain kulkeva juokseva numerointi. Kopisti Ernst Röllig kirjoitti ne helpottaakseen työtään kun hän kopioi soittajille stemmoja. Myös muut partituuria käyttäneet kapellimestarit ovat saattaneet tehdä merkintöjä.
Erikoisinta Skogsråetin partituurissa on kuitenkin vihreän puuvärin käyttö, sillä sitä on Sibeliuksen nuoteissa vain harvakseltaan, silloinkin yleensä otsikon tai opusnumeroinnin yhteydessä. Yleisesti ottaen Sibelius alkoi käyttää vihreää vasta vuoden 1908 tienoilla. Vihreää väriä löytyy esimerkiksi päiväkirjasta (1909–1944), jonne Sibelius alleviivasi vihreällä valmistuneiden teostensa nimet.
Nämä partituurin eri värit ja niiden sävyt olivat avainasemassa kun määrittelin niillä tehtyjen merkintöjen keskinäistä järjestystä ja tekoajankohtaa. Partituurista löytyy nimittäin useita eri kynillä ylivedettyjä katkelmia ja kokonaisia sivuja (esimerkiksi kuvan s. 78). Hyppyjä sivulta toiselle on lisäksi merkattu viivoilla ja erilaisilla ”hyppy”-merkeillä (katso s. 9) tai wi-de maininnoilla. Iso leikkaus on tehty myös partituurin keskellä, jossa jäljelle jääneet sivujen kannat paljastavat, että kaksi kokonaista nuottilehteä on leikattu pois nipusta. Muutamilla sivuilla on korjauslappu (pala uutta nuottipaperia) liimattuna vanhan notaation päälle (katso kuva s. 34).
Kuvat: Kansalliskirjasto, Jean Sibeliuksen yksityisarkisto, Skogsrået (HYK 0102) säveltäjän omakätinen partituuri:
(sivu 9) (sivu 78)
Näiden lyhennysten tekemisen ajankohta oli tärkeää selvittää, sillä sen perusteella määrittyi ensiesityksessä 1895 soitettu teoksen muoto eli se olivatko väreillä merkityt muutokset päätyneet partituuriin jo ennen ensiesitystä vai vasta sen jälkeen. Toinen mahdollinen ajankohta nimittäin oli vuosi 1936, jolloin teos kaivettiin päivänvaloon 40 vuoden tauon jälkeen Norden-yhdistyksen juhlaa varten. Koska juhla radioitiin Pohjoismaihin suorana, sen ohjelmanumeroille oli määritetty tarkat kestot ja Skogsråetia piti sen takia lyhentää.
Värisävyjen vertaaminen on vaikeaa, etenkin kun yksi vertailukohdista, päiväkirja, on arkistoituna eri taloon, tässä tapauksessa Kansallisarkistoon. Niinpä eräänä päivänä marssin erkkiin maalivalmistajien värikartat käsissäni, jotta vertailussa ei tarvitsisi luottaa yksinomaan muistiin. Nykyään kaikki on helpompaa kun digikameralla voi ottaa kuvia muistin avuksi ja näytöllä saa yksityiskohdat suurennettua paremmin kuin suurennuslasilla. Mutta niin hyvä apu kuin kuva onkin, on turha kuvitellakaan että kuva voisi koskaan korvata alkuperäistä. Alkuperäisestä nuotista voi esimerkiksi saada selityksen oudolle viivanpätkälle jollain sivulla. Sivu on saattanut näkyä aukeaman alta ja kun aukeamalle on vauhdikkaasti piirretty viiva, myös alla pilkottava sivu on saanut osansa. Alkuperäisistä näkee myös vesileimat ja mikä hauskinta, korjauslappujen alle saattaa nähdä, mikäli liimaus on hiukan irronnut tai led-taskulampulla saa valaistua paperikerrosten läpi.
Vertaamalla Skogsråetin partituuria soittajien käyttämiin stemmoihin ja niiden sisältämiin myös soittajien tekemiin merkintöihin sekä tutkimalla eri lyijykynä- ja värimerkintöjä, kykenin lopulta sanomaan mitkä kolme leikkausta oli tehty vuoden 1936 esitystä varten ja mitkä Sibelius oli tehnyt jo aiemmin. Lisäksi vuoden 1936 leikkaukset paljastuivat teoksen silloin johtaneen kapellimestari Georg Schnéevoigtin tekemiksi. Ja kävi ilmi, että tämän ainoan teoksen yhteydessä vuonna 1895 Sibelius käytti vihreää puuväriä ennen vuotta 1908.
Tunne, kun palaset äkkiä loksahtavat paikoilleen ja kuva tapahtumista piirtyy, on mahtava. Älkää siis pahastuko, jos joskus erkissä ollessani innoissani hiukan hihkaisen ääneen.