Professori Anto Leikola

Musiikin tai kuvataiteen harrastajilta kysytään toisinaan lempisäveltäjää tai -taiteilijaa. Oppihistorioitsijoilta kysytään harvemmin lempitiedemiestä. Mutta jos tätä kysyttäisiin, olisi vastaukseni luultavasti Charles Darwin. Hänen kirjansa ovat, maailmanhistoriallisesta merkityksestään riippumatta, kiehtovaa luettavaa, ja hän itsekin tuntuu olleen omalla tavallaan kiehtova persoona. Sitä paitsi olen viettänyt hänen seurassaan, käännöstyön merkeissä, melkoisen osan elämästäni.

Darwinin elämää voi sanoa jotenkin nokkapainoiseksi. Lapsuus menestyvän maalaislääkärin poikana Englannin ja Walesin rajamailla, hankala koulunkäynti Shrewsburyssa, epäonnistunut lääketieteen opiskelu Edinburghissa ja kesken jäänyt teologian opiskelu Cambridgessa. Sitten yllättäen lähtö luonnontutkijaksi kahden vuoden Etelä-Amerikan matkalle, joka venyi viiden vuoden mittaiseksi maailmanympärimatkaksi. Pari vuotta Cambridgessä ja Lontoossa, avioliitto serkku Emma Wedgwoodin kanssa, muutto Down Houseen parinkymmenen mailin päähän Lontoosta ja viimeiset neljä vuosikymmentä siellä tutkimus- ja kirjoitustyössä, muuttamatta enää minnekään; vihdoin hautasija Lontoon Westminster Abbeyssa, Isaac Newtonin tuntumassa.

Darwinista on kirjoitettu kymmeniä, ellei satoja kirjoja, hänen teoksistaan on otettu kymmeniä painoksia ja niitä on käännetty monille kielille. Pelkästään Lajien synnystä R. B. Freemanin 1977 julkaisema bibliografia luettelee 255 englanninkielistä painosta ja käännöksiä 28 kielelle lähes 120 vuoden ajalta, ja Beaglen matkasta 157 englanninkielistä painosta ja käännöksiä 22 kielellä lähes 140 vuoden ajalta. Tänään niitä on jo paljon enemmän.

En osaa sanoa, milloin ensimmäistä kertaa kiinnostuin Darwinista. Ehkä se oli jo 1940-luvun lopulla, kun sain syntymäpäiväkseni Wellsin, Huxleyn ja Wellsin laajan tietoteoksen Elämän ihmeet; sitä mainostettiin ”jokamiehen biologiana”, mutta se oli kyllä paljon enemmän, ja juuri se herätti kiinnostukseni yleiseen biologiaan, kasvien ja hyönteisten ohella, joiden keruuta olin jo jonkin aikaa harrastanut. Biologiaan syventyminen jatkui sitten opiskeluaikana, ja ensimmäisen kirjoitukseni Darwinista julkaisin hänen 150-vuotispäivänsä kunniaksi Ylioppilaslehdessä 1959. Samana vuonna Lajien synnyn ilmestymisestä oli kulunut tasan sata vuotta. Puoli vuosisataa myöhemmin, uuden juhlavuoden yhteydessä, jouduin sitten kirjoittelemaan ja puhumaan Darwinista yhtä ja toista, jopa järjestelemään hänen teostensa näyttelyä Kansalliskirjastoomme.

Tuossa näyttelyssä oli aika monia omastakin hyllystäni kaivamiani kirjoja, sillä vuosikymmenten mittaan oli kokoelmiini kertynyt melko lailla ”darwinianaa”, vaikka monikaan kirjoistani ei ole aivan Darwinin itsensä ajoilta. Lajien synnyn ostin Lontoosta syyskuussa 1961, ensimmäisen tieteellisen kongressimatkani yhteydessä; se on 1950 julkaistu uusintapainos teoksen ensimmäisestä laitoksesta, ja kuuluisa geneetikko C. D. Darlington huomauttaa sen esipuheessa, että tätä laitosta ei ollut koskaan painettu uudelleen. ”Kaikki lukemattomat käännökset vieraisiin kieliin on tehty myöhemmistä, pitemmistä (ja kuten nyt voidaan arvioida) löyhemmistä laitoksista”. Noita myöhempiä laitoksia ilmestyi kaikkiaan viisi: toinen 1860, kolmas 1861, neljäs 1866, viides 1869 ja kuudes 1872 (täydennettynä 1876), ja kaikkiin Darwin teki korjauksia ja lisäyksiä.

Ilmeisesti luin kirjan suunnilleen saman tien. Sittemmin on hyllyyni vuosikymmenien mittaan kertynyt neljättä metriä darwinianaa monella eri kielellä, enkä ikävä kyllä voi väittää kaikkea huolella lukeneeni. Darwinin omalta aikakaudeltakin, jopa hänen elinajaltaan, siinä on muutamia laitoksia, Expression of Emotions (1872) peräti ensipainoksena. Mutta täydelliseen kokoelmaan voi tuskin mikään kirjastokaan yltää, sillä Freemanin huolella kommentoitu bibliografia käsittää kaikkiaan yli 1800 numeroa!

Darwinin suomennoksista aloin kiinnostua vasta myöhemmin, oikeastaan vasta 1980-luvun taitteessa, kun kustannusyhtiö Kirjayhtymä pyysi minua kääntämään vastailmestyneen Lajien synnyn lyhennelmän. Sen oli toimittanut ja kuvittanut kenialainen paleontologi Richard E. Leakey, jonka vanhempien tiesin tehneen Olduvain rotkossa ja muualla uraauurtavaa työtä ihmisen esi-isien selvittämiseksi ja joka itsekin oli jo jatkanut samaa työtä. Kustantajalla oli kiire saada tämä 1979 ilmestynyt kirja jo seuraavana vuonna markkinoille, mutta onneksi minulle oli jo kertynyt melkoisesti rutiinia suomentajana, ja asiat olivat toki vanhastaan tuttuja. A. V. Koskimiehen vanhaa suomennosta vuosilta 1913-1917 en siinä vaiheessa vilkaissutkaan, kun ajattelin, ettei siitä olisi ollut sanottavaa hyötyä, ja Leakeyn lyhentelyjen sijoittaminen vanhaan käännökseen olisi ollut hankalaa ja aikaaviepää. Nyt, 35 vuotta myöhemmin, Richard E. Leakey on tulossa Helsinkiin esitelmöimään, ja toivonpa vihdoin tapaavani hänet!

Lajien synty oli, kuten sanottu, suomennettu yli puoli vuosisataa alkuteoksen ilmestymisen jälkeen. Käännöksen takana oli 1900-luvun alkuvuosina perustettu Suomalaisen kirjallisuuden edistämisvarojen valtuuskunta, joka oli todennut, että vaikka Darwinin kirja oli sinänsä jo pahasti vanhentunut, sen historiallinen merkitys klassikkona oli kuitenkin niin suuri, että suomentaminen olisi paikallaan. Saksaksi se oli sentään käännetty jo 1860, ranskaksi 1862, hollanniksi, italiaksi ja venäjäksi 1864 ja ruotsiksi 1869, niin että suomalaisilta lukijoilta ei puuttunut tilaisuutta siihen perehtymiseen.

Leakeyn version ilmestyminen suomeksi herätti jonkin verran kritiikkiä, kun moista klassikoiden lyhentelyä ei pidetty soveliaana. Darwin itse oli kuitenkin hyvänä esikuvana: hän oli laatinut aiheesta ensin 50-sivuisen ”luonnoksen” 1842, sitten 250-sivuisen ”esseen” 1844 ja alkanut vihdoin 1850-luvulla kirjoittaa todella laajaa teosta, jonka ensimmäinen jakso ilmestyi sitten kaksiniteisenä ja noin 900-sivuisena 1868 nimellä The variation of animals and plants under domestication ja toinen noin 600-sivuisena 1975 nimellä Charles Darwin’s Natural Selection. Darwin oli myöhemmin tyytyväinen, että kirja jäi aikanaan ilmestymättä, sillä ”kukaan ei olisi jaksanut lukea sitä”, missä hän luultavasti oli oikeassa. Tunnettu on tarina siitä, miten Darwin sai luonnontutkija A. R. Wallacelta Indonesiasta kirjeen, jossa Wallace esitteli itse tahollaan kehittämänsä luonnonvalintateorian, ja niinpä Darwin ryhtyi pian laatimaan lopullista teosta, joka sai hankalakaikuisen nimen On the origin of species by means of natural selection, or the preservation of favoured races in the struggle for life. Luonnonvalintateoria esiteltiin Lontoon Linnaean Societyssä kesällä 1858 molempien nimissä, ja herrat pysyivät hyvissä väleissä loppuikänsä, julkaisipa Wallace vielä 1890 kokonaisen teoksen nimeltä Darwinism. Näin siis Lajien synty oli vuosien varrella laajentunut ja kutistunut kuin haitari, eikä sen lyhentäminen 120 vuotta myöhemmin tuntunut ainakaan minusta sopimattomalta klassikon kutistamiselta. Olihan alkuperäisteos sentään yhä koskemattomana halukkaiden luettavissa!

Merkillistä kyllä, Darwinin muita kirjoja ei 1910-luvun jälkeen pitkään aikaan suomennettu ensinkään, lukuun ottamatta Beaglen matkaa, joka ilmaantui 1924 kustannusosakeyhtiö Kirjan kustantamaan ja Alfred Jotunin – Maria Jotunin veljen – toimittamaan sarjaan Matkoja ja seikkailuja nimellä Matka maapallon ympäri. Sen sanottiin sisältävän teräviä ja huvittavia matkahavaintoja eri osista maailmaa ja kirjan tulleen nyt nuorisoa varten lyhentäen suomennetuksi. Suomentajaa ei mainittu, mutta se oli luultavasti sarjan toimittaja itse, ja tekijän esittelynä oli kymmenkunta riviä pitkä teksti, jossa mm. mainittiin Darwinin suorittaneen 1831 ”akateemiset oppiarvonsa niissä tieteissä, joiden tutkijana hänestä sittemmin tuli uranuurtaja”. Karisto otti 1928 Lajien synnystä toisen painoksen, ja vielä 1988 ja 2000 saatiin samasta versiosta uudet painokset. Mutta Darwinin muiden kirjojen suomentamisella ei kukaan pitänyt kiirettä.

Ajat eivät muutenkaan olleet Darwinille suotuisat. Evoluutioteoria oli toki vakiinnuttanut asemansa Suomen koulujen biologianopetuksessa, eikä meillä nähty siitä sellaisia kiistoja kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa. Mutta suomalainen kulttuuri oli yleensäkin luonnontieteisiin nähden, jos ei suorastaan vihamielistä, niin välinpitämätöntä. Kun 1980-luvulla olin joutunut muutamaksi vuodeksi luennoimaan oppihistoriaa Oulun yliopistossa ja päädyin sitä tietä oululaisen kustantamon Pohjoisen Prometheus-sarjan toimituskunnan jäseneksi, sain päähäni suomentaa siihen Darwinin postuumisti 1887 julkaistun omaelämäkerran, jonka ilmestymisestä oli 1987 sopivasti kulunut tasan vuosisata. Liitin mukaan vielä Francis Darwinin isästään laatiman muistelman, jonka hän oli aikanaan julkaissut Darwinin omaelämäkerran yhteydessä.

Vasta pari vuosikymmentä myöhemmin suomalaiset saivat tilaisuuden tutustua Darwiniin omalla kielellään laajemmalti, kun tamperelainen biologi Pertti Ranta julkaisi suomennoksensa Beaglen matkasta 2008 ja Lajien synnystä 2009 (teoksen ensimmäisestä painoksesta eikä kuudennesta, kuten useimmat muut käännökset) sekä vielä 2011 kirjan Darwinin elämästä ja työstä. Itse puolestani sain valmiiksi käännökset Tunteiden ilmaisusta ihmisissä ja eläimissä (2009) ja Ihmisen polveutumisesta ja sukupuolivalinnasta (2015), joten Darwinin olennaisimmat teokset on vihdoin saatu suomeksi. (Tulkoon mainituksi, että Ihmisen polveutumisen vironkielinen käännös on valmistunut samoihin aikoihin kuin suomenkielinen). Variation under domestication olisi ehkä turhan laaja ja vanhentunutkin suomennettavaksi. Samoin lienee laita Darwinin viimeisen teoksen, joka käsitteli kastematojen merkitystä ruokamullan muodostumisessa; on sanottu, että sillä olisi klassinen sija biologiassa ja erityisesti ekologiassa, vaikka Darwin ei olisi elämässään kirjoittanut mitään muuta. Suomennoksen sen kokoavasta päätäntöluvusta julkaisin kuitenkin biologian ja maantieteen opettajien Natura-lehdessä 2009.

Charles Darwinissa siis riittää lukemista, tutkimista ja keräilemistäkin. Eikä edes aineisto ole vielä täydellinen: Darwinin kirjeiden kokonaisjulkaisu sai alkunsa vuonna 1985, ja vuoteen 2014 mennessä siitä oli ilmestynyt 20 kookasta ja keskimäärin 600-sivuista nidettä; viimeinen niistä edusti vuotta 1872, jolloin hänellä oli vielä jäljellä yhdeksän vuotta ahkeraa kirjoittajanelämää.

Ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm

Olen kymmenvuotiaana äitini kanssa sunnuntaikävelyllä Valkeakosken pääkadulla ja pysähdymme kirjakaupan ikkunaan. Beatles-krääsä (muoviset kitarat, terottimet ja kynät) on vallannut ikkunat. Vierellä on mustavalkoinen kirja, jonka kannessa lukee Maigret.

En muista enää titteliä, mutta kirja on saattanut olla Maigret ja vanhukset (suom. 1963). Sanoin haluavani sen. Äitini antoi rahat, ja hain sen maanantaina. En muista kirjasta sen enempää. Ehkä se vaikutti verettömältä ja aikuismaiselta. Luin sen jälkeen kaikkea muuta.

Maigreteja on sen jälkeen kerääntynyt. Kirjamessuilta, divareista. Jokainen on aiheuttanut lämpimän tulvahduksen. Kannen perusteella on mahdotonta ostaa täydellistä sarjaa, koska painokset ovat niin samanlaisia. Niitä oli kertynyt huomattava määrä ja ajattelin viime keväänä, että tarvitsen korkeintaan viisitoista lisää. Miten väärässä olinkaan!

Kävi ilmi, että niitä on suomennettu 74 nimekettä. Kiitos Tornion mainion DekkariNetin Maigret-sivujen. Kävin koko sarjan läpi ja sain koko sarjan ‒ kiitos viiden divarin.

Osia puuttui yli 30, dupletteja ja triplettejä oli vaikka kuinka. Ei käynyt ihan halvaksikaan. Osien hinnat vaihtelivat 3‒24 euroon. Joistakin sai maksaa viisikin kymppiä! Keräämisen onnea täydensi, että sain useita hyväkuntoisia ja usein avaamattomia kappaleita. Tiesin pelastaneeni jotakin.

Oli kiinnostavaa nähdä, missä järjestyksessä teoksia oli käännetty ja ketkä olivat niitä kääntäneet. Osmo Mäkeläinen, Irmeli Sallamo, Aili Palmén, Sinikka Kallio, Sulamit Reenpää. Kansien ja kuvien muoti vaihteli ja ensimmäisissä esiintyi mm. Jean Gabin. En pidä lainkaan näistä uusista kansista, joissa on värivalokuvat. Piilotan ne tuon alkuperäisen sarjan taakse.

Juttelin äskettäin Jukka Kemppisen kanssa, joka yhä kannustaa Otavaa käännättämään koko sarjan uudelleen. Jukka kuvasi hurmaantuneena, kuinka mestari nostaa parilla lauseella koko tunnelman ilmaan kuin taikuri.

Luin aikanani Simenon-elämäkerran. Osoittautui, että hän oli melko vaikea ja kompleksinen persoona. Samaa sanottiin saksofonisti Stan Getzistä. Mitä väliä: he saivat jotakin upeaa aikaan. Kiitos siitä!

Selvennykseksi vielä: en ole keräilijä, esineitä kerääntyy. Sellaisia, joilla on hetkeä suurempi merkitys ja jotka selittävät jollakin tavalla omaa menneisyyttäni. Useimmat kirjat ovat käyttökirjoja, jotka hankin tai lainaan jotakin omaa projektiani varten ja sen jälkeen ne muuttuvat taakaksi.

Eniten näyttää kerääntyneen levyjä. Viimeksi olen ostanut muutamia kuolinpesiä, kun en ole kestänyt ajatusta, että vuosikymmeniä kestänyt elämäntyö menee tonnilla divariin ja hajaantuu maailman tuuliin. Kerään myös vanhoja kitaroita ja laitteita, joilla saan levyt soimaan niin kuin niiden on tarkoitettukin. Putkivahvistimet ovat viimeisin rakkauteni.

Suupieleni vetäytyvät hymyyn, kun vierailija katsoo levyhyllyjäni ja kysyy: Oletko ehtinyt tuon kaiken kuunnella? Usein hän vielä tarkistaa, paljonko rahaa näihin on mennyt. Kysymykseen sisältyy syytös: tuollainen levymäärä tai kirjamäärä on kohtuuton, sille ei ole mitään järkevää perustetta. Samaan hengenvetoon kysyjä kertoo käyttävänsä kirjastoja tai lopettaneensa levyjen oston, “kun on kerran Spotify”. Hyvä hänelle.

Minäkin kävin koululaisena päivittäin kotikadun toisella puolella olevassa Riihimäen kirjastossa, jossa oli ilo käydä metsästämässä kirjoja, jotka olivat juuri tulleet muovituksesta ja luetteloinnista hyllyyn. Oli hienoa saada Detroit-korttiin ensimmäiseksi oma numeronsa. Valokuvauksen vuosikirjat, uudet Tintit, romaanit ja tietokirjat.

Kirjasto oli aina lähellä enkä ollut koskaan yksin.

Sen jälkeen kotikirjasto on ollut oman minän rakas jatke. Opiskelijana arvostelin kirjoja, se jatkui vuosia. Oli taitolaji kerjätä kustantajilta arvostelukappaleita. Rakensin arvostelukappaleilla systemaattisesti omaa kirjastoani ja jälkeenpäin katsoen se oli varsin lapsellista klassikkojen ihailua. Sellaista, jota näkee television kirjallisuusohjelmissa:
ah mikä ihana Pantheon, jolle hetkeksi ja henkeä pidätellen kiipeämme. Kirjallisuudesta puhutaan lähes kristillisellä hengitystekniikalla ja eteerisesti. Onhan kirjallisuus paremman väen uskontoa. Ja me osa sitä.

Kingsley Amis totesi, että todellista kirjallisuutta on sellainen, joka ei pakota ketään lukemaan.

Siksi arvostan yhä edelleen Maigret-sarjaa. Se on osa arjen ja kadun kirjallisuutta. Myös Fennicaa. Kirjoja, joiden piti kulua ja hävitä mutta jotka ovat yhä keskuudessamme ja kieltäytyvät häviämästä.

Viestintäjohtaja Sirkka-Liisa Mettomäki

Ensimmäiset työtehtäväni Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa liittyivät Kalevalan 150-vuotisjuhlavuoden 1985 avustamiseen. Edelleenkin 1985 on minun aikani suurisuuntaisin juhlavuosi: tapahtumia oli sadoittain kotimaassa ja maailmalla. – Enpä ollut Vatikaanissa, mutta yksi hauskimpia muistojani tuosta vuodesta on ministeri Jaakko Nummisen kuvaus siitä, kun hän ja professori Tuomo Pekkanen pääsivät ojentamaan Pekkasen kääntämän Kalevala Latinan paaville. Vähän ikävää, mutta oikeastaan aika kaunista on, että Nummisen kertomuksesta on vain muisto, ei dokumenttia.

Kun arkistoin vuotta 1985, ajattelin, että Kalevalan juhlinta on nyt sitten tässä. Seuraavan kerran juhlittaisiin 150-vuotiasta uutta Kalevalaa, mutta siihenhän oli aikaa 14 vuotta. Toisin kävi. Vuonna 1999 olin yhä mukana ja olen edelleen.

Juhlavuosien väliaikoinakaan Kalevala ei pääse unohtumaan. Istun työhuoneessani Kalevalan ympäröimänä, alapuolella kirjaston Kalevala-kokoelma, vieressä Lönnrotin runomuistiinpanot. SKS on Kalevalan ensimmäinen kustantaja ja edelleen suomalaisten kansalliseepos meille tärkeä kirja. Kuluvana vuonna juhlimme 180-vuotiasta Kalevalaa ja julkaisimme sen kunniaksi Kalevalan ja oppaan sen lukemiseen.

Monenlaisia Kalevalaan liittyviä kysymyksiä saan kollegoideni kanssa vastattavaksi tuon tuosta. Toistuvien peruskysymysten, joihin muuten löytyy näppärimmin vastaus Kalevala-tietopaketista, lisäksi jotkin kysymykset ja tapaukset ovat vuosien saatossa kiteytyneet jo pieniksi tarinoiksi elämästä Kalevalan kanssa.

Rautamunasta nahkamunaksi

Lars ja Mats Huldénin Kalevalan ruotsinnos ilmestyi 1999 Uuden Kalevalan 150-vuotisjuhlavuonna.

Sain puhelun tasavallan presidentin kansliasta. Minulta pyydettiin taustatietoja, jotta voitaisiin vastata huolestuneen ruotsinsuomalaisen viestiin. Huldénien käännöshän sai Ruotsissa erinomaisen vastaanoton, se oli pitkään Top 10 -listallakin. Yksi kohta käännöksessä oli kuitenkin pelästyttänyt ruotsinsuomalaisen, etteivät kääntäjät nyt vain olleet virittämässä kulttuuriskandaalia maidemme välille.

Kalevalan ensimmäisessä runossa sotka liitelee veden yllä ja etsii paikkaa, johon voisi munia:

muni kultaiset munansa:
kuusi kultaista munoa,
rautamunan seitsemännen.

Käännöksessä kuitenkin luki:

det är dags att värpa gullägg.
Sex blev gulläggen i boet,
men det sjunde var ett skinnägg.

Kovasta raudasta pehmeäksi nahaksi, jotain outoa tässä kyllä nyt on. Aimo Turusen Kalevalan sanat ja niiden taustat -teoksesta löytyi onneksi rauhoittava vastaus. Rautamuna ja nahkamuna ovat synonyymejä: kumpikin sana kuvaa munaa, josta ei hautomallakaan tule mitään.

Sammon salaisuus

Vuoteen 1999 liittyy toinenkin tapaus, joka tulkoon tässä ja nyt julkistetuksi. Minulla oli ilo johdattaa yhdysvaltalaista Aku Ankka -piirtäjää Don Rosaa Kalevalan saloihin, kun hän teki Sammon salaisuus ja muita Don Rosan parhaita -sarjakuva-albumia. Don Rosa oli tarkka yksityiskohdista tuohivirsuista Iku-Turson ulkonäköön.

Sammon salaisuudessa Don Rosa kertoo Kalevalan sammon ryöstön sovitettuna Ankka-tarinaan. Taistelu sammosta päättyy Kalevalassa siihen, että sampo hajoaa mereen ja jäljelle jää vain murusia. Don Rosan tarinassa taistelua sammosta edeltää jakso, jossa nuori Roope tapaa Elias Lönnrotin ja nappaa tältä palasen muistiinpanoista. Vuosikymmeniä myöhemmin Roope, Aku ja veljenpojat tulevat Suomeen muistiinpano mukanaan tarkoituksenaan löytää sampo, ”eräänlainen taikamylly, joka synnytti ikuista vaurautta”.

Suomessa ankat tulevat suoraan SKS:aan, jossa muistiinpanot yhdistetään ja saadaan selville, mihin kohtaan sampo upposi.
– Kuvaus vastaa maankolkkaa nimeltä Mustasaari, Kalevala-tutkijat kiekaisevat riemusta! innostuu SKS:n johtaja.
– Kuulun … öh … heihin itsekin. Voisinko käydä paikalla? utelee Roope.

Don Rosa toivoi minulta kuvitusideoita paikasta, jonne ankat lähtisivät sampoa etsimään. Itsekkäästi lähetin hänelle kuvia Raippaluodon Panikesta, jossa olen viettänyt lukuisia kesiä. Upeita kuvia, loputtoman kivistä rantaa, oikeata pirunpeltoa – ja valmiiksi saatavilla.

Näin siis tulin luoneeksi sampo-tulkinnan kymmenien aikaisempien jatkoksi: sampo löytyy länsirannikolta Merenkurkusta.
– Väittely kysymyksestä ”mikä oli sampo?” on Suomessa melko ainutlaatuinen traditio: päättymätön arvoitusleikki, johon ovat vuodesta 1818 lähtien osallistuneet lähes kaikkien tieteenalojen tutkijat ja harrastajat, mutta myös ideologit, taiteilijat ja rahvaanfilosofit, ulkomaalaiset Kalevalan kääntäjät ja muut asiantuntijat, kirjoittaa Matti Kuusi Kalevala-lippaassa (1985).

Vain yksi ihminen on minulle asti ihmetellyt tätä uutta tulkintaa. Sibelius-Akatemian emeritusprofessori Heikki Laitinen kysyi minulta kerran, että miten ihmeessä Don Rosa oli keksinyt sijoittaa sammon löytymisen Vaasan saaristoon, ja pakkohan minun oli vastata, että minulta.

Luulisi, että yli kolmessakymmenessä vuodessa olisi jo kaiken mahdollisen Kalevalasta kokenut. Ei suinkaan. Aina joku tutkija, kääntäjä, kuvittaja tai muu tulkitsija keksii jotain uutta. Nyt odotan innokkaasti SKS:n Kalevalan päivän tilaisuutta, jossa Metropolian esittävän taiteen koulutusohjelman opiskelijat esittävät Kalevalan 15 minuutissa.

Hyvää Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää kaikille!

Tutkija, tietokirjailija, tiedetoimittaja Raija Majamaa

Jouluaattona 1864 sai kaksitoistavuotias Maria Lönnrot lahjaksi lautapelin, jonka ohjekirjanen on säilynyt nuoremman sisaren Idan (1855–1914) kirjastokokoelmassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjastossa läpi ulkomaanvuosien. Kuka oli lahjan antaja? Idan kirjeenvaihdon mukaan isä oli luonteeltaan saita eikä antanut joululahjoja. Arvaan Z. Topeliuksen lahjoittaneen toimittamansa pelin tytölle, jonka isä oli hänen kymmenvuotiaan tyttärensä Toinin kummisetä.

Vuoden 1854 alusta Lönnrot oli siirtynyt Kajaanin piirilääkärin tehtävistä suomen kielen ja kirjallisuuden professoriksi Helsinkiin, Keisarilliseen Aleksanterin-Yliopistoon. Topelius oli yllättäen nimitetty keisarin vieraillessa Helsingissä Krimin sodan puhjettua maaliskuun puolivälissä 1854 Suomen historian ylimääräiseksi professoriksi. Lönnrot ja Topelius olivat tutustuneet lähemmin jo Lauantaiseurassa Runebergien kodissa, joka toimi nuorukaisen koulukortteerina ylioppilaaksi tuloon 1833 asti. Miehiä yhdisti myös kiinnostus luonnontieteisiin, kasvitieteeseen sekä kemiaan ja lääketieteeseen, olihan Z. Topeliuksen isä piirilääkäri ja kansanrunoudenkerääjä.

Olin saanut 1985 tehtäväkseni toimittaa Elias Lönnrotin Valitut teokset, joita varten kartoitin kaiken tiedossa olevan ja kyselyteitse kerättävän aineiston, toki ensisijaisesti kirjeenvaihdon ja käsikirjoitukset. Harmittelin puuttuvaa pelilautaa, joka olisi tuonut lisäväriä kirjeiden kommentaareihin. Pelin ensipainosta ei löydy luettelointitiedoista, eikä tekijä- tai piirtäjätietoja. Nimekettä en ole löytänyt tavanomaisistakaan apuneuvoista eli Pippingin, Vaseniuksen tai Elmgrenin bibliografioista.

Ilmestymisajankohta ja kuvitus sopivat luontevasti jatkoksi Z. Topeliuksen teoksen Finland framstäldt i teckningar (1845–1852) elämysmaailmaan, jonka tarkoituksena oli houkutella varakkaita turisteja matkailemaan maassamme. Lehtimiehenä Topelius oli perehtynyt ulkomaisiin virtauksiin itsekin. Varakkaat venäläiset kylpivät Kaivopuistossa kun ulkomaanmatkat oli kielletty valtakunnan ulkopuolisiin Euroopan kohteisiin. Elias Lönnrotin panos matkailun edistämiseksi oli kiireiden keskellä toimitettu tulkkisanakirja, joka ruotsin, suomen ja saksan kielellä tarjosi apunsa kieliongelmiin (1847).

Työskentelin vuosina 1997–1998 Helsingin yliopiston kirjaston kansalliskokoelmassa. En toisenlaisten tehtävien parissa ehtinyt kuitenkaan etsiä käsiini pelilautaa, vaikka sain kirjastosihteeri Taru Telénin ystävällisellä avulla tiedon pienpainatteissa olevista 1800-luvun peleistä.

Helsingin kirjamessuilla lokakuussa 2014 havaitsin Cecil Hagelstamin antikvariaatin asettaneen pelin kokonaisuudessaan näytteille vitriiniin. Tutkin sitä hartaana käsissäni, mutta yli 600 euron hinta ylitti toiveeni. En hellittänyt muistellessani Markus Brummer-Korvenkontion kertoneen kokoelmissaan olevasta pelistä, joten asetin toiveeni Kansalliskirjaston Finna-tietokantaan.

Joulukuun alussa saatoin katsella ihmettä, lautapelin kolmatta painosta vuodelta 1879 digitoituna versiona. Lustfärd till Aavasaksa: Huvi-matka Aavasaksaan oli luetteloitu Reenpää-kirjastoon. Kansio sisälsi 23-sivuisen sääntökirjasen sekä kuvitetun pelilaudan, jonka koko oli 42 x 51 cm ja se sisälsi 56 ruutua, joihin kuhunkin liittyi ohjekirjasen teksti. Pelin oli valmistanut luetteloinnin mukaan Helsingissä Frenckell, julkaisijana oli Helsingissä G. W. Edlund. Hinta oli 1:50. Takakansi mainosti myytävänä olevan kaikissa maan kirjakaupoissa seuraavia lastenpelejä: Bilder-lotto-spel 3 Mk. – p., Jägaren 1 Mk. 25 p. , Vandringen till lyran 1 Mk. 25 p., Vintern 1 Mk. 50 p. ja Historiskt-geografiskt sällskapsspel. I Europa 1 Mk. 50 p.

Tämän kirjoituksen kuvituksena on kolmannen painoksen pelilauta vuodelta 1879, mutta tekstit ovat varhemman toisen painoksen vuodelta 1863.

Lautapelin salaisuutta purkamassa

Ida Lönnrotin hallussa ollut ohjekirjanen on toinen painos. Lustfärd till Avasaksa, Nytt Barnspel, Andra uppl. vuodelta 1863. Ruotsinkieliset säännöt ovat helsinkiläisen Frenckell & Sons bokhandelin kustantamat ja G.W. Edlundin painattamat. Nimiölehti on kauniisti koristeltu.

Suomenkielinen versio Huwi=matka Awasaksaan, Uusi Lasten-peli, Toinen painos on painettu Porvoossa G.L. Söderströmin kirjapainossa 1863. Painoluvan antoi G.F. Aminoff. Säännöt sijaitsevat samassa vihkosessa siten, että aukeaman vasemmalla sivulla sijaitsee ruotsinkielinen ohjeisto Spelreglor, oikealla sivulla suomenkieliset Pelin-ohjeita. Sivut on numeroitu juoksevasti vasemmalta oikealle. Vihkosen koko on 12 x 10 cm.

Ohjekirjasen ruotsinkieli on sujuvaa lukea. Kuka oli laatinut suomennoksen? Aluksi neuvotaan käyttämään apuvälineenä ”tärning”-esinettä, suomeksi se oli ”arpanavo”. Missä murteessa esiintyy sana ”navo”? Lönnrotin suuri Suomalais-Ruotsalainen Sanakirja ei sitä tunne, eivätkä hakulaitteet. Arpa on sanana tunnettu Agricolan ajoista, se on länsisuomalaista juurta. Naistenpelinä tunnetun ”tammipelin” pyöreä puinen pelimerkki on ”napu, navut” Tietosanakirjassa IX vuodelta 1917. Lönnrotille ”tärning” on arpakuutio, arpanappula.

Veikkaan suomentajaksi Johan Bäckvallia (1817–1883), joka toimi tuolloin kappalaisena Oulussa 1857–1865. Lönnrot oli yhteistyössä hänen kanssaan sanastonkeruussa sekä 1830-luvulla Mehiläisen että 1850-luvulla Oulun Wiikko-Sanomien toimitustyössä, jonka toimittamisen Bäckvall otti tehtäväkseen Lönnrotin siirryttyä Helsinkiin. Bäckvall avusti myös Maamiehen Ystävää ja julkaisi rahvaalle opettavaisia dialogitarinoita.

Bäckvallin suomentama Topeliuksen Luonnon-kirja ala-alkeiskouluin tarpeiksi ilmesyi 1860 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran painattamana. Topelius oli itse pyytänyt Naturens Bok –teoksen (1856) suomentajaksi Bäckvallin. Kansalliskirjaston Topelius-kokoelmassa on luettavissa lisätietoa hankkeen toteuttamisesta Bäckvallin ja Topeliuksen välisestä kirjeenvaihdosta. Toinen, uudistettu painos ilmestyi 1866. Ensimmäinen luonnosversio oli palanut Paavo Tikkasen kodin tulipalossa 1858, joten työ oli ollut aloitettava alusta ja se valmistui marraskuun lopussa 1859, jälkimmäinen osa tammikuussa 1860. Topeliuksen oppikirja Boken om vårt land, 1875, ilmestyi sekin Johan Bäckvallin suomennoksena jo seuraavana vuonna. Luonnonkirja ja Maamme kirja tulivat olemaan painosten kuninkaita.

Kuvittajana Hilda Olson

Kansalliskokoelmassa on vuonna 1997 saamani listauksen mukaan kaksi versiota kyseisestä lautapelistä:

Lustfärd till Avasaksa = Huvi-matka Avasaksaan [Edlund]. – , s.a. (Helsingfors: Edlund). – Pelilauta: m-v kuv. ; 41×51 cm.

Lustfärd till Avasaksa = Huvi-matka Avasaksaan [Liewendahl]. – , s.a. ([Fürth]: F. Liewendahl. Hilda Olson lith.) – Pelilauta: m-v kuv. ; 47 x 56 cm.

Kivipiirtäjä Frans Oscar Liewendalin lisäksi mainitaan pelilaudassa nimi Hilda Olson. Kuka oli Hilda Olson? Österbottniska pressenin toimittaja Torkel Hellström kertoo biografiassa mamselli Olsonin syntyneen 1832 Uudessakaarlepyyssä merikapteeni Olov Olsonin nuorimmaisena ja kuolleen mallipiirtäjänä 1916 Lontoossa. Tytön harrastuksia olivat piirustus ja maalaus, joita opiskelemaan hän siirtyi 1850-luvun lopulla Suomen Taideyhdistyksen piirustuskouluun Helsinkiin. Norjalaisen isänsä opettamasta englannin kielestä oli hyötyä, sillä opintojen rahoittamiseksi Hilda saattoi lähettää käännöksiään useisiin sanomalehtiin, myös Helsingfors Tidningariin. Hellström mainitsee Olsonin myyneen joitakin arpapelejä [tärningsspel, vilka hon uppfunnit och försålt till G.W. Edlunds förlag…] kustantajalle. Nimeltä mainitaan suositut noppapelit Vintern–Talvi, Helsingfors spelet ja Riddarhuset i Helsingfors.

Huvimatka Aavasaksaan -pelilaudassa näyttävät matkailukohteiden piirrokset aluksi tutuilta aiemmista litografiakuvituksista, mutta verratessa havaitsee eroja. Olson on muuntanut puustoa, henkilöitä ja maisemaa joskus peilikuvankin tavoin. Rakennukset ovat eri kuvakulmasta kuin Topeliuksen klassikossa Finland framstäldt i teckningar. Olsonin mainitaan tallentaneen ensimmäisenä kotiseutunsa Munsalan-puvun, myös pelilaudassa olevien henkilöiden asut on piirretty tarkoin.

Onnekas työtehtävä oli seurata eläintieteen professori Alexander von Nordmannin perheen mukana tutkimusmatkalle Etelä-Venäjälle ja Krimille, piirtääkseen [avrita] luonnonhistoriallisia kohteita. Vuoden kestäneelle matkalle lähdettiin toukokuun lopussa 1860. Olsonin tehtävä oli maalata akvarelleja professori von Nordmannin erityisen kiinnostuksen kohteista hämähäkeistä. Luonnontieteellisessä keskusmuseooon on matkan tuloksina arkistoitu 313 arkkia, joissa on 454 erillistä, taidokkaasti kuvattua hämähäkkiä. Ritva Talman on tieteellisessä artikkelissaan tutkinut taidehistorian ja luonnontieteen kontekstissa akvarelleja ja Hilda Olsonin taiteilijanuraa.

Elias Lönnrotin tyttäret leikkivät

Kesäkuun alussa 1862 Elias Lönnrot erosi suomen kielen professorin virasta saaden puutteellisista virkavuosistaan huolimatta täysinpalvelleena täyden eläkkeen ja kanslianeuvoksen arvon. Perheessä oli liki nelikymmenvuotiaan Maria-puolison lisäksi neljä tytärtä: kymmenvuotias Maria, seitsenvuotias Ida, neljävuotias Elina ja alle kaksivuotias Tekla. Esikoispoika Elias oli menehtynyt parivuotiaana 1852 Kajaanissa. Perheenisä oli 60-vuotias, hyvässä fyysisessä kunnossa oleva luova ja tuottelias tutkija, joskin tuon ajan mukaan jo vanhus. Hauras hän ei ollut päätellen niistä urheiluharrastuksista, joita löytää kirjeenvaihdosta.

Eläkepäiviään ajatellen Lönnrot oli ostanut jo paria vuotta aiemmin Niku-nimisen talon, jonka hän laajensi kaksikerroksiseksi, viisitoistahuoneiseksi rakennukseksi isolle perhekunnalleen. Omien lasten lisäksi hän toimi holhoojana ystävänsä ja kollegansa E.A. Ingmanin tyttärille Annalle ja Evalle, jotka olivat jääneet orvoiksi jo keväällä 1858. Vierailijoita, tiedemiehiä ja tuttavia kävi runsaasti, joten seuraa oli saatavilla liiaksi asti. Tutkijan intohimo vei voiton seurallisuudesta. Kerrotaan hänen vieneen sanakirjatyönsä mukaan jopa vieraisille välttyäkseen viiveiltä.

Aikalaishaastateltavat ovat kertoneet Lönnrotin suhtautuneen sammattilaiseen rahvaaseen suopeasti ja vaihtaneen puhekielensä paikallismurteelle. Lapsia kohtaan hänen kerrotaan tunteneen kärsivällisyyttä ja lämpöä, heidän keräämänsä marjat ja punomansa korit ostettiin aina taloon. Omille tyttärilleen hän rakennutti huvimajan, jossa vietettiin lettukestejä. Neitoiässä heille rakennettiin lisäkamareita ja siirrettiin jopa navetan paikkaa puutarhan tieltä.

Pikkutyttöjen harrastuksia olivat tavanomaiset ulko- ja sisäleikit, joista on jäänyt merkintöjä aikalaishaastatteluihin ja myös kirjeenvaihtoon isän työskennellessä Turussa virsikirjakomitean jäsenenä. Keskeytyksissä ollut sanakirjatyö oli käynnistynyt uudelleen ja muut kirjalliset työt veivät hänen aikaansa. Lönnrothan jakoi työpäivän selkeisiin jaksoihin, jotka keskeytyivät vain ruokailun, ulkoilun, kanteleensoiton ja voimistelun ajaksi. Talonpitoon hän ei puuttunut, vaan turvautui palkollisiin. Maria-vaimon apuna oli taloudenhoidossa sukulaisnainen.

Kotiopettajattaret huolehtivat vuorollaan tytärten alkeisopetuksesta ja pianonsoitonopetuksesta. Opintomenestys palkittiin erityisillä ahkeruuslappusilla, joista kustakin ansaitsi kaksi penniä omaa rahaa. Ehkäpä kotiopettajat ja tyttöset myös pelasivat lautapeliä keskenään. Maria-puoliso menehtyi pitkälliseen tuberkuloosiin 1868. Lönnrot ei avioitunut uudestaan, palkkasi tuttavansa naimattoman sisaren taloudenhoitajaksi huolehtimaan tytärten hyvinvoinnista. Vuodesta 1873 lähtien perhe siirtyi Helsinkiin asumaan talvikausiksi tytärten opiskellessa tyttökoulussa. Lönnrot ei tahtonut heistä kasvavan ”landtollor” Sammatin maaseudulla.

Lisää aiheesta:
Torkel Hellström, Nykarleby-mamsellen som blev målarinna och slutade sina dagar som mönsterriterska i London. [Hilda Olson]. http://www.nykarlebyvyer.nu/sidor/texter/prosa/hellstrt/frgt/02hildao.htm. Haettu 2.2.2015.

Kaarina Pitkänen-Heikkilä, Suomentaja normien ylläpitäjänä ja rakentajana – Johan Bäckvall ja Topeliuksen Luonnon-kirjan suomennosprosessi. – Sanoista kirjakieliin. Juhlakirja Kaisa Häkkiselle 17. marraskuuta 2010.Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 259. Helsinki 2010. 81-95.

Ritva Talman, Hilda Olsonin hämähäkkiakvarellit vuosilta 1859–1862. – Tahiti 02/2012.

PELIN KULKU JA KUVITUS 1863

Pelin ohjeita.

1. Jokainen pelaaja hankkii itselleen 25 pelimarkkaa.
2. Jokainen pelaaja maksaa 8 pelimarkkaa yhteisen matkakassan saamiseksi.
3. Järjestyksessä, vanhimmasta nuorimpaan, viskaa jokainen arpanavulla ja panee jonkun merkin sille numerolle, jonka navun silmät osottavat. Toisessa heitossa ja sitte kaikissa muissakin mennään olopaikalta niin monta numeroa eteenpäin, kuin heitto määrää.
4. Ne maksut, joita pelaajain pitää tekemän matkalla, menevät matkakassaan; ja minkä taas saamaan tulevat, se sieltä otetaan.
5. Jos kohtaisi se kova onni, että jonkun pelimarkat ennen aikojaan loppuisivat, on hänellä valta saada 5 markkaa matkakassasta.
6. Joka ensin pääsee pelistä pois, se voittaa pelin, ja kun kaikki muutki pelaajat ovat matkansa perillä, niin hän saa kaikki ne markat, jotka ovat jälellä matkakassassa.
7. Muuten noudatettakoon mitä seuraavassa selityksessä säätään.

Selitys.

N:o 1. Wiapori on lujimpia linnoituksia Europassa. Siinä on hyvin korkeita ja paksuja muuria. Wuonna 1749 sen perusti kreivi A. Ehrensvärd. Hänen hautansa näet täällä. – Sinnesoudusta maksat 1 markan matkakassaan.
N:o 2. Munksnäs on aivan kaunis kartano. Se on monisaarellisen Hopolahden rannalla, ei kaukanakaan Helsingistä. – Maksa kyytimiehelle 1 m.
N:o 3. Degerön omistaja on kenralikuvernöri Rokassowski. Se on kauniin, hiljaisen järvitienoon näköistä. – Soutu sinne ei sinulle maksa mitään.
N:o 4. Tuurholman luonto on ihan toista. Siellä on jyrkkiä kukkuloita ja metsikköisiä kallioita viljavain niittujen rinnalla. Tässä pitää antamasi soutajalle 1 m.
N:o 5. Tämän huoneuksen nimi on rautatienkartano. Tässä ostetaan pilettiä rautatiellä kulkemiseksi. – Pilettisi maksaa 3 m.
N:o 6. Huroo! Nytpä sitä lennetään Hämeenlinnaan! Tuota ensimäistä, höyryä kuorskuavaa vaunua sanotaan lokomotiviksi. – Maksusta ei tässä tule puhetta.
N:o 7. Kahdesta kahvi-kupista maksat 1 markan. Asemapaikan nimi on Hyvinkä.
N.o 8. Tämän vuoriharjun nimenä on Hattelmala. – Kun tästä katselet Hämeenlinnan ihanaa seutua, eipä se mitään maksa.
N:o 9. Tämä linna, joka on Hämeenlinnan vieressä ja nimeltään Kronoborgin linna, on hyvin vanha. On siinä seisonut seitsemättä sataa vuotta. Sen rakensi mahtava herra, nim. Birger Jarl. – Tässä saat matkakassasta 3 m., mutta seisahdat 2:den heiton ajaksi.
N:o 10. Waunujen vuoroa pitää maksamasi 3 m. Miks’et ajanut hollirattailla?
N:o 11. Peiponen ei ota maksua laulustansa Pälkäneen metsissä.
N:o 12. Tässä näet Kangasalan kirkon. Wähän matkaa tästä, Liuksialan kuningas-kartanossa, asui muinoin kuningatar Kaarina Maunutar. – Anna tie-oppaalle 1 m.
N:o 13. Nyt olemme Tampereella. Ei missään Suomen kaupungissa ole niin monia vapriikeja. Tuo iso kuudenkertainen huone on puumuli-tehdas. Siinä työskentelee enempi kuin 1,000 henkeä öin päivin. – Tässä saat ottaa matkakassasta 2 m.
N:o 14. Huutijärven kestikivari on siisti ja hauska ja siellä saa kaikenlaista. Saatpa ostaa ”pussillisen malttamustakin”, jota kyllä matkalla tarvitset. Sen hinta on 1 m.
N:o 15. Tässä ovat ne kovat ”Pahan Wirstan” mäet. Tässäpä hevoset peräytyvät. – Käänny takasin 1:seen numeroon.
N:o 16. Tässä Alavuudella oli tappelu elokuun 17 p:nä 1808. Adlercreutz, jota sanotaan ”urhollisinten urholliseksi”, voitti venäjän kenralin Rajewskin. – Maksa kestikivarille 1 m.
N:o 17. Myös tässäki Lapualla tapahtui 14 p. heinäk. 1808 verinen tappelu. Opettajasi sinulle siitä tappelusta enemmän kertoo. – Provasti, joka isäsi vanha ystävä, majoittaa sinun ilman maksutta.
N:o 18. Tässä palaa erään talonpojan metsä Kauhavalla. Monta tuhatta halkosyltä menee hukkaan häneltä ja koko maalta. – Lahjoita 2 m. pojalle, jolta pieksut paloi.
N:o 19. Nyt olemme Uuden Kaarlepyyn (Lapuan–Joensuun) sillalla. Tässä oli tappelu Juhannuksena v. 1808. Vähän matkan päässä tästä soti Döbeln Juuttaassa. Pohjoispuolella jokea puut satuja kasvavat. – Kyyti maksaa 1 m.
N:o 20. Tässä näet Runebergin tuvan. Rannalla hän suorsia ampui ja haukia pyysi. – Pietarsaaressa saat 6 m. kassasta.
N:o 21. Tämä höyrylaiva on nimeltä ”Pohjanmaa” ja kulkee pitkin Suomen rantoja. – Anna laivurille 2 m. kulkumaksuksi, niin pääset aina Tornioon saakka, n:roon 28.
N:o 22. Tässä on Kokkolan ikivanha pitäjään kirkko. Siitä alespäin, Tararannan niitulla, oli tappelu nuijasodan aikoina. Kaupungissa tapaat Werneri veikon; hän antaa sinulle 3 m. Sano hänelle terveisiä.
N:o 23. Raahen kaupunki ei ole suuri, mutta siellä on paljo isoja ja somia laivoja. Näetpä muutamia, jotka ovat käyneet Itä-Intiassa ja Kiinassa saakka. Nepä matkoja ne. Seisahda yhdeksi heitoksi ja odota kyytihevosta.
N:o 24. Nyt seisomme Revolahden tappelukentällä. Tässä oteltiin verisesti huhtikuun 27 p:nä 1808. – Palaja Lapuan-Joensuuhun, n:roon 19, ja hae matkalaukkusi, jonkas sinne unohdit.
N:o 25. No, nyt olemme Oulussa. Monta tuhatta tynnyriä tervaa täältä viedään Englantiin. Täällä seisoi muinoin linna, joka räjähti ilmaan 1793. – Sinä kun asut hyvän ystävän luona, niin siihen ei maksua tarvita.
N:o 26. Tässä näet pienen Lappalaisen poroinensa. Näin hän talvella ajaa ahkiossaan, laulellen:

”Vuoret laaksomaat
Juokse, peurasein!
Luona tyttösein
Kapsutella saat:
Sammal loputon.
Alla hangen on.”
Lappalainen on köyhä, anna hänelle 2 m.

N:o 27. Tätä kalanpyydystä sanotaan lohipadoksi. Muuan talonpoika sai mennä vuonna semmoisesta 1000 lohta. Nämät sitte suolasi ja savusti ja vei talvella Helsinkiin ja Pietariin. – Täällä saat lohta syödä ilmaiseksi ja saat vielä päällisiksi 1 m. matkakassasta.
N:o 28. Nyt olet Suomen pohjoisimmassa kaupungissa, Torniossa. Vähässä ajassa voit täältä ajaa Haaparantaan Ruotsin kuningasvallassa. – Äitisipä ihmetellee saadessaan kirjeen Ruotsista, mutta se maksaa 2 m.
N:o 29. Tuossa rahakirjeessä on 10 markkaa, jotka sinulle matkakassasta maksetaan.
N:o 30. Kalat sinä myyt 1:teen markkaan.
N:o 31. Oletko ennen ”kokko-tulia” nähnyt? Tuhansittain tuhansin senlaisia huvitulia poltetaan Juhannus-iltana Suomen suurilla saloilla. Mutta miksi niitä poltellaan, sen saat pyytää Maisterin sanomaan. Tämän huvituksen saat maksutta, mutta riennä nousemaan Avasaksalle.
N:o 32. Hurraa, kolmesti hurraa Avasaksalle ja Pohjolan Juhannus-auringolle! – Nyt tuolla istuu Englantilaisia, Ranskalaisia, Saksalaisia ja Wenäläisiä ihantelemassa aurinkoa, joka kaiken yötä näyttää meille kultaista kupuansa. – Rikas englantilainen ostaa onkivapasi 2:lla markalla.
N:o 33. Tässä näet veneen täynnä tervatynnyriä. Tarvitaanpa sitä rohkeutta rintaan, käsivarteen voimaa ja paljo tottumusta, jotta veneellä voi laskea senlaista koskea. – Kyytimies anoo 1 m.
N:o 34. Tuossa vanhassa metsässä ei vielä milloinkaan kirves kimahdellut. Hongat humisevat Autio kuninkaan puistossa. Huhkain huutaa: maksa pois, maksa pois 2 m.
N:o 35. Linnan nimi oli muinoin Kajaanin-linna. Nyt se on rauniona. Se räjähytettiin ilmaan ”Ison vihan” aikana v. 1717. Ihan vieressä on Kajaanin pieni kaupunki ja Ämmäkoski, joka ei koskaan jäädy. – Käy majaa nahkuri Nahkelinin luoksi. Se kunnon hyvä ukko pistää matkasalkkuusi 3 m.
N:o 36. Tässä näet tervahaudan, jossa par’aikaa tervaa poltetaan. Miten sitä tehdään, siitä saat lukea ”Luonnon-kirjassa” siv. 103. Tervasta maksetaan hyvin Englannissa. – Ota 1 m. matkakassasta.
N:o 37. Pirtissä asuivat muinoin kaikki Suomalaiset. Nyt rakennamme jo mukavampia asunnoita. Sydänmaissa vielä on pirttiä monessa kohden. Isäntä vaatii ainoastansa 1 m., mutta saatathan antaa 2 m.
N:o 38. Poloiset Mustalaiset! Missä on isänmaanne? Muukalaisia olette joka paikassa eikä kukaan sano teille tervetultua! – Tässä on, akkaseni, 1 m. Lähde nyt Mustalaisten kanssa Jääsken pitäjääseen, n:roon 48.
N:o 39. Tässä on kaski. Suomalaisten ei ollu tapa kyntää peltoansa, vaan polttivat metsää ja kylvivät tuhkaan. – Jotkut vielä nytki niin tekevät. – Miehet, jotka kantoivat matkalaukkusi, savaat 1 m.
N:o 40. Mitäs pidät näköalasta Pujon vuorelta? Sen juurella kauniissa laaksossa näkyy Kuopion kaupunki. – Postikontorista saat rahakirjeen, jossa on 10 markkaa, mutta uudet saappaasi maksavat 5 m. Kuinka paljo on jälellä?
N:o 41. Kah tässä yksi 1808 vuoden urhollisia soturia. Hän kadotti toisen jalkansa Wirran sillan tappelussa. – Osta ukolle kartusi, se maksa 1 m.
N:o 42. Nyt olemme Warkauden kauniissa paikassa. Tämä on määrätty kauppalaksi. Täällä on iso saha ja paljolta rautuja virrassa. Ateria maksaa 2 m.
N:o 43. Tässä on Savonlinna. Suomen kaunein linnoitus. Ihan vieressä on Savonlinnan kaupunki. – Torniossa pidetään serkkusi häitä. Lähde nyt takasin 28:teen n:roon.
N:o 44. Aja hiljaa maailman mainiolla Punkaharjulla. Se on viiden virstan pituisena luonnollisena siltana kahden ison järven välillä. Ei koko sulossa Suomessa ole ihanampaa tienoota. – Maksa lautturille 1 m.
N:o 45. Istuppas hetkinen tuon vankan runoniekan luona ja kuuntele hänen kanteleensa säveliä. Kuule, hän laulaa helistää Wäinämöisestä, Ilmarisesta ja Joukahaisesta. – Laulusta ei tarvitse maksaa, mutta anna 2 m. uusiksi kieliksi kantelohonsa.
N:o 46. Tuo on Imatran koski, ”Suomemme kaunistus”. Tässä ei toinen kuule toisen puhetta rannalla, niin kova on kohina. Tätä koskea ei mikään vene voi laskea ilman turmiotta. Monta matkustajaa Suomesta ja vieraista maista käy täällä joka vuosi katsomassa kosken suurutta. – Täällä tapaat yliopistolaisen Matkasen. Hän sinulle antaa 4 m., jotka mammasi hänen mukaansa pani.
N:o 47. Lapsi, niinkuin sinä olet, olisi saanut syödä viilipyttyä jossaki talonpojan talossa. – Maksa nyt pannu-kakuista 6 m. ravintolan isännälle.
N:o 48. Katso tässä on kaksi ”Jääsken vaimoa” vanhassa juhlapuvussaan. – Mansikat maksaavat 1 m.
N:o 49. Martti setä suo teidän ratsastaa oivallisilla hevoisillansa. Pälliseksi hän sulle antaa 3 m. – No hej ja hoh – eteenpäin vain!
N:o 50. Silmäile Lauritsalan sulkua. Tämä on ensimäinen sulku matkustaessasi Saimaan kanavaa Wiipuriin. – Tässä otat matkakassasta 2 m., vaan maksat 1 m. sulkurahan.
N:o 51. Kanavamatka tällä soimalla maksaa sinulle 1 m. – Lue kanavasta eli kaivannosta Luonnon-kirjassa siv. 139.
N:o 52. Täällä vanhassa Wiipurin linnassa muinoin rohkeat ritarit puolustivat isänmaatansa. Ja ellet ole kuullut puhuttavan ”Wiipurin pamauksesta”, niin vallan tietysti tunnet Wiipurin nisu-rinkilät. – Wiipurissa saat kassastanne 2 m.
N:o 53. Tämän kumman kauniin paikan nimi on ”Vanha Wiipuri” (Monrepos). Wiipurin kaupungista sinne kävelet vähässä aikaa. – Anna porttivartialle 1 m.
N:o 54. Takasin, takasin Wiipuriin, n:roon 52! Mikään laiva ei tuonlaisessa myrskyssä voi purjehtia.
N:o 55. Täällä Porvoossa asui vaarisi ja muorisi. Käy katsomaan heidän pientä asuntoansa. Siellä vielä Barbara täti asuu. Sinä kun olet hänen sydänkäpysensä, hänpä sinut pitää luonansa kaksi vuorokautta. – Seisahda 2:ksi heitoksi.
N:o 56. Iloistapa taas on päästä kotia Helsinkiin. Mutta ompahan meillä ollutki hupaista matkalla, josko onki markkoja maksanut.

Valtiotieteiden maisteri Tapio Aho

Isäni Aimo Aho (1918-2010) oli Bibliofiilien seuran jäsen. Hän keräsi suomalaisia painotuotteita, sitoi huonokuntoiset kirjat uudelleen ja myös luki paljon. Perittyäni hänen suuren kirjastonsa, jouduin pohtimaan sen kohtaloa. En halunnut jäädä passiiviseksi omistajaksi, vaan päätin etsiä osalle kirjoja uusia koteja. Näin päädyin selailemaan Väinö Katajan tuotantoa.

Luetteloidessani kirjoja huomasin joukossa vuonna 1895 painetun Nälkätalvena-kirjan. Koska Hailuodossa nälkävuonna 1867 syntyneen Katajan ensiteoksena pidetään vuonna 1901 ilmestynyttä Irjaa, päätin ottaa yhteyttä Hailuodon kirjastonhoitajaan Kari Blomsteriin kysyäkseni hänen näkemystään aiheesta. Blomster tutki asiaa omien yhteyksiensä kautta ja sai selville, että Nälkätalvena-teos oli julkaistu Satakunta-lehdessä niin sanottuna nurkkanovellina vuonna 1895. Lehti mainosti: “Novelliosastossamme tulee julkaistavaksi alkuperäinen suomenkielinen novelli Nälkätalvena, Kirjoittanut Wäinö Kataja.”

Historiallinen sanomalehtiarkisto: Satakunta 11.4.1895

Lehteen painettuna nurkkanovellina teos julkaistiin sivujen 3 ja 4 alakulmissa neljän kirjan sivun jaksoina. Sivut oli numeroitu valmiiksi, koska samalla painotyöllä syntyivät luontevasti myös kirjan sivut. Tämä ennakoi sitä, että ilmeisenä tavoitteena oli julkaista se myös erillisenä kirjana.

Eikö valmiiksi painettuja sivuja sitten julkaistu? Satakunta-lehden nykyisen Satakunnan Kansan arkistosta ei löydy mitään aiheeseen liittyvää. Ehkäpä kustantajan rahkeet eivät riittäneet talouden ollessa tiukoilla.

Voi vain arvailla, onko löytynyt kappale ainoa ja miksi juuri se on kuitenkin sidottu kirjaksi? Jos painettuja kirjoja oli enemmän, minne ne katosivat? Nidottujen kirjojen valmistusmäärä lienee ollut kuitenkin pieni.

Vai jäikö Katajan teos julkaisematta kirjana sensuroinnin takia? Onhan tunnettua, että viranomaiset suhtautuivat kriittisesti Amerikan siirtolaisuuden suosimiseen, varsinkin jos se liittyi asevelvollisuuden välttämiseen. Kirjassa nuorimies odottaa ”Ameriikan tikettiä”, jonka vaihtoehto voisi olla kolmen vuoden komennus johonkin pataljoonaan.

Kansallisarkiston Painoasiain ylihallituksen arkistosta puuttuvat Porin painoasiamiehen kertomukset, eivätkä luettelot tai diaarit tuoneet apua sensurointitutkimukseen. Mielenkiintoisin tieto on kansiossa ”Saapuneet ilmoitukset kirjapainojen painotuotteista”. Kansiossa on ”Luettelo Satakunnan kirjapainossa tehdyistä painotöistä 1895”. Siinä mainitaan 22 työtä, joista numero 1 on Aatelisrosvo Dubrovskij, kirjoittaja Pushkin. Tosin lehti mainosti kuvan ilmoituksessa sen tekijänä toista venäläistä klassikkoa Dostojevskia.

Vuoden 1895 luettelon viimeinen numero 22 on ”Satakunta 1-154”. Oletettavasti Katajan Nälkätalvena-teosta – toisin kuin kirjana ilmestynyttä Pushkinia – ei erikseen mainittu, sillä sen ehkä katsottiin olevan osa Satakunta-lehteä.

Satakunta-lehden ensimmäinen numero ilmestyi Porissa helmikuussa 1873. Lehti oli Vanhasuomalaisen puolueen äänenkannattaja, mutta yhdistyi nuorsuomalaisen Satakunnan Sanomien kanssa vuoden 1917 lopulla ja vuoden 1918 alusta lähtien sitä julkaistiin nykyisellä nimellä Satakunnan Kansa.

Miten sitten huonokuntoinen kirja, jonka kansikin on sanomalehtipaperia, joutui isäni haltuun? Kierrellessään Suomea isäni tutki osto- ja myyntiliikkeiden kirjahyllyjä suurella innolla. Monen kirjan välissä on hänen kirjastossaan lappu, jossa on ostopaikka ja -päivämäärä. Tämän kirjan välistä sellaista ei ollut. Oletan tämän löytyneen läheltä kotiamme Porista, missä purettavien puutalojen ullakot tyhjennettiin usein roskalavoille. Roskien joukosta löytyi myös Aleksis Kiven Seitsemän Veljeksen ensipainos kirjana vuodelta 1872. Isäni totesi löydöstään: ”Tämäkin oli heitetty pois”.

Isäni on sitonut Nälkätalvenä-kirjan uudelleen ja tehnyt sen suojaksi kannet. Arvelen hänen pitäneen kirjaa harvinaisena, vaikkei arvannut sen ainutlaatuisuutta.

Kirjan säilyminen ja matka uusintapainokseksi on monen sattuman summa. Löydön ajankohta ei voisi olla sopivampi, sillä joulukuussa 2014 tuli kuluneeksi 100 vuotta Väinö Katajan kuolemasta.

Lämpimät kiitokseni Ylitornion Museo- ja Kotiseutuyhdistyksen jäsenille, jotka ovat monin eri tavoin olleet mukana kirjan matkalla uudestaan painoon.

Kirjastoneuvos Leena Pärssinen

”Pieni on kaunista”, totesi työtoverini, Kansalliskirjaston vapaakappaletoimiston pitkäaikainen virkailija vuosikymmeniä sitten ottaessaan vastaan kirjapainoilta saapuvia vapaakappalelähetyksiä. Lähetyksissä tuli pienpainatteita moninkertainen määrä kirjoihin verrattuna; kaikkein pienimpiin kuuluivat ruokalistat.

Menu, ruokalista, on tietyn yksittäisen, usein juhlaan liittyvän, aterian tai ravintolan tietyn ajanjakson kattava useiden ruokalajien lista. Kiinnostukseni ruokalistoihin on peräisin vuosikymmenien takaa; ne ovat olleet omakin keruukohteeni. Kokoelmaani on kertynyt suomalaisiin tapahtumiin, juhliin ja merkkipäiviin liittyviä ruokalistoja, mutta myös sellaisia ulkomaisia, jotka liittyvät Suomeen tai suomalaisten kunniaksi järjestettyihin tilaisuuksiin. Keruuni noudattaa siis Kansalliskirjaston Fennica-kokoelman keruuperiaatteita. Pelkät ravintoloiden ruokalistat, jotka eivät liity mihinkään tapahtumaan, eivät kuulu ohjelmaani lukuunottamatta joitakin poikkeuksellisia kuriositeetteja, joita on tullut otettua mukaan. Esimerkkinä mainittakoon ravintola Zetorin Uutiset, kielellisestikin kiinnostava, ruokalistan sisältävä lehti.

Olen saanut paljon ruokalistoja ystävieni kautta tilaisuuksista, joissa he ovat olleet mukana. Suurimpia aarteitani ovat eduskunnan parlamenttivaltuuskunnalle Moskovan Kremlissä tarjottujen lounaiden suomenkieliset ruokalistat vuosilta 1982 ja 1985. Tuolloin tarjottiin mm. helmikaviaaria, sampea valkoviinissä, soljanka-kalakeittoa ja zrazakotlettia donilaiseen tapaan. Myös yksikamarisen eduskunnan 75-vuotisjuhlan ruokalista Kalastajatorpalla 1982 ja vuoden 1809 Porvoon valtiopäivien 175-vuotisjuhlapäivällisen ruokalista Porvoon Seurahovissa 1984 ovat kokoelmassani. Finnairin ensimmäisen suoran lennon Japaniin Tokioon 1983 ruokalista sisältää lisäksi A.E. Nordenskiöldin Vegan matkan miehistön ruokalistan Koillisväylän purjehdukselta sekä Vegan matkaan liittyvää kuvitusta. Toki omiin ja perheen juhliin on myös ollut tapana painattaa tai tehdä käsin ruokalista.

      
Kuva 1. Helsinki-aiheista kuvitusta ruokalistassa 1885.
Kuva 2. Helsingin kaupungin tarjoama päivällinen vankeinhoidon kansainvälisen kongressin osanottajille 20.6.1890

Kansalliskokoelman, tuolloin Fennica-kokoelman, pienpainatteiden parissa nuoruudessa työskennelleenä, olivat ruokalistat minusta paitsi kiinnostavia, myös tarjosivat esimerkkejä lukuisiin eri tarkoituksiin. Vaikka niistä osa on ulkoisesti verraten vaatimattomia, on joukossa hyvin koristeellisiakin, jotkut ovat lähes pieniä taideteoksia kauniine teksteineen ja tyylikkäine sommitelmineen. Kun vapaakappaleaineistojen monimuotoisuudesta tarvittiin esimerkkejä, oli ruokalistojen joukosta helppo poimia mm. eri materiaaleille painettuja näytteitä, kuten pergamentille, puulle, muoville ja metallille. Ruokalistoihin oli usein sisällytetty tilaisuuden ohjelma, etenkin musiikkiesityksiä, mikä kuvasti ajan tapakulttuuria.

     
Kuva 3. Hotelli Seurahuoneella 7.2.1926 järjestetyn tilaisuuden ruokalista on painettu metallille. Kyseessä on 1876 perustetun Oy Sohlbergin 50-vuotisjuhla; yrityksen päätuotteena oli pitkään peltipakkaukset ja -rasiat.
Kuva 4. Ruokalistan arktinen kuvitus houkuttaa arvailemaan, että kyseessä on mahdollisesti A.E. Nordenskiöldin kunniaksi järjestetystä tilaisuudesta hänen palatessaan maitse 1875 Jenisein suulle tehdyltä purjehdukseltaan. Ruokalistan kääntöpuolella on musiikkiohjelma, jonka ensimmäisenä kappaleena on Wurmin marssi Polstjernan.

Kansalliskirjaston pienpainatekokoelmaan ruokalistoja on saatu vapaakappalelain perusteella kirjapainoilta, mutta myös hyvin paljon lahjoituksina yksityisiltä henkilöiltä. Koska ruokalistoja tehdään muutoinkin kuin varsinaisissa kirjapainoissa – usein vain muutama kappale kerrallaan – niitä ei ole saatu kokoelmaan kattavasti vaan lähinnä esimerkinomaisesti. Pääosa saaduista on ravintoloiden ruokalistoja. Ruokalistoja on myös eri käsikirjoituskokoelmissa.

      
Kuva 5. Hämeenlinna – Tampere ja Turku – Toijala -rautateiden vihkiäisten
ruokalista 22.6.1876.
Kuva 6. Agathon Meurmannin kunniaksi järjestetyn tilaisuuden ruokalista
1800-luvulta käsikirjoituskokoelmasta.

Nykyisin ruokalistoja julkaistaan enenevässä määrin ravintoloiden kotisivuilla tietoverkossa, ja ne ovat jokaisen kiinnostuneen ja aihetta tutkivan helposti tavoitettavissa. Vastaavasti varhaisten ruokalistojen kokoelmia on nähtävissä digitoituina kirjastojen digitaalikirjastoissa. Näin on myös kansalliskirjaston omissa Helmi- ja Doria-tietokannoissa. Eri aikakausien makutottumusten ja ruokakulttuurin tutkimukseen saadaan näin loistavat mahdollisuudet.

On epäselvää, mistä lähtien ruokalistoja on käytetty. Oletetaan jo varhaisten majatalonpitäjien piirtäneen päivän ruokaa koskevia ilmoituksia. Nykymuotoinen ruokalista otettiin tiettävästi käyttöön 1521, kun Braunschweigin herttua Heinrich kirjoitutti valtiopäiväjuhlallisuuksien yhteydessä tarjottavan aterian ruokalajit pergamentille. Ravintolalista on peräisin myöhemmältä ajalta, 1700-luvun jälkipuoliskolta Pariisista, kun sinne oli perustettu ravintola. Suomessa on varmaan ensin tehty käsinkirjoitettuja ruokalistoja, painettuja listoja kansalliskokoelmassa on vasta 1800-luvun jälkipuoliskolta.

Kuva 7. Ruokalista 3.5.1860, todennäköisesti pienpainatekokoelman vanhin.

Koska ruokalistoja on julkaistu suurien juhlatilaisuuksien yhteydessä, ne ovat edustaneet sivistyneistön tapakulttuuria ja ateriat ovat koostuneet paljolti kansainvälisen keittiön ruoista viineineen. Aterian järjestys on noudattanut perinteistä kaavaa, kun taas eri ruokalajeissa on voitu käyttää paikallisia tai maalle tyypillisiä raaka-aineita. Meillä korvasieni-, kanttarelli- ja suppilovahverokeitot ovat olleet hyvin suosittuja samoin kuin kylmäsavulohi alkuruokina. Pääruokina sorsa, fasaani, lohi sekä poro ja hirvi eri muodoissaan ovat perusraaka-aineita. Jälkiruoissa on suosittu suomuurainta, tyrniä, karpaloa ja mesimarjaa usein jäädykkeinä sekä mansikoita ja vadelmia. Ruokalistojen kieli on ranska. Sen ohella meillä kielinä on suomi, ruotsi ja venäjä, nykyisin myös englanti.

Mielikuvituskin on voinut päästä vallalle ruokien suomenkielisiä nimiä sommiteltaessa. On saatettu muotoilla nimiä omasta ympäristöstä tai sitten oman ammattikunnan virkakielestä. Mitä sanoisitte toukokuun 31 päivänä 1888 tarjotun päivällisen ruokalajeista, kuten ”Pappilan lohta senaattorin-kastakkeen kanssa, tarjottuna ilman nimismiehen wirka-apua” tai ”Ammatintarkastajan luwalla päiwänsä päättänyt työjuhta multasieni-kastakkeen kanssa”?

Kuva 8. Yksi kauneimmista ruokalistoista on slaavilaiseen kokoelmaan kuuluva Tsaari Nikolai II:n kruunajaisjuhlien menu, Diner 25 Mai 1896. Kansalliskirjasto on teettänyt siitä aikanaan postikortin.

Näytteitä Kansalliskirjaston kokoelmissa olevista vanhoista ruokalistoista.

Kirjahistorian professori Tuija Laine

Yksi Kansalliskirjaston kokoelmien vanhimmista ja Pohjolassa laajasti käytetyistä keittokirjoista on Cajsa (Christina) Wargin nuorten naisten opastukseksi laadittu Hjelpreda  I Hushållningen För Unga Fruentimber vuodelta 1755.

Tekijä Anna Christina Warg syntyi Örebrossa vuonna 1703 kaupungin raatimiehen tyttärenä. Hän sai hyvän kasvatuksen taloudenhoitoon liittyvissä kysymyksissä jo kotoaan. Jäätyään naimattomaksi hän elätti itsensä talousmamsellina ylipostitirehtööri, paroni Leonard Klinckowströmin palveluksessa Tukholmassa. Todennäköisesti pitkäaikainen työskentely ruoanlaiton ja leipomisen parissa on innostanut mamsellia keittokirjan laadintaan. Kirjan esipuheessa hän viittaa siihen, että nuoret naiset, mikäli näillä ei ole riittävää tuntemusta keittotaidosta, ovat täysin osaamattoman palveluskunnan armoilla. Tästä syystä kirja on suunnattu erityisesti nuorta naisväkeä varten.

Aihepiiri on edelleenkin ajankohtainen – vasta äskettäin iltapäivälehti julkaisi jutun, jossa valiteltiin nuorten aikuisten osaamattomuutta taloudenhoitoon ja raha-asioihin liittyvissä kysymyksissä. On järjestetty erityisiä kursseja, joilla opetetaan kaupassa käyntiä ja esimerkiksi kasvisten ja vihannesten lajikkeiden tunnistamista. Samaan tähtää myös TV:ssä jouluaikana käynnistynyt Mummomafia-sarja, jossa kolme suomalaisille muissa yhteyksissä tutuksi tullutta ikäihmistä opastaa nuorisoa selviytymään erilaisista arkipäivän tilanteista.

Cajsa Wargin keittokirja ei suinkaan ollut ensimmäinen lajissaan – Ruotsissa oli ilmestynyt keittokirjoja jo 1600-luvulla ja yksistään vapaudenajallakin ennen mamsellin teosta niitä julkaistiin viisi erilaista. Cajsa Wargin keittokirjan laajan ja pitkäaikaisen suosion syy piillee sen monipuolisuudessa. Vuoteen 1809 mennessä kirjasta oli ehditty ottaa jo 12 painosta ja sen suosio jatkui senkin jälkeen. Vilkaisu Suomen kaupunkien perukirjojen ja huutokauppaluetteloiden kirjamainintoihin osoittaa, että teos tunnettiin 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa myös Ruotsin itäosassa laajalti aina Torniosta Turkuun ja Kokkolasta Porvooseen. Kirjassa neuvotaan niin tavallisten arkiruokien kuin uusien ajanmukaisten herkkujenkin valmistusta. Reseptien yhteismäärä nousee yli kahdeksan sadan. Mausteiden käytössä kirja on edeltäjiään konservatiivisemmilla linjoilla. Varhaisemmista keittokirjoista poiketen mamselli Warg antoi mitoiltaan tarkkoja ohjeita, joita oli helpohkoa noudattaa. Myös hänen asenteensa ruoanlaittoon rohkaisi varmasti nuoria ja epävarmojakin neitosia tarttumaan haasteeseen; hän näet kehotti katsomaan kaappiin ja valmistamaan ruoan niistä aineksista, joita sieltä sattui löytymään.

Cajsa Wargin keittokirjan ohjeet ovat edelleen toteutettavissa ja käyttökelpoisia, vaikka joiltain osin keittotaidon myöhemmät innovaatiot ovat syrjäyttäneet vanhat leivontaniksit. Kun nykyään kakkuja varten voidaan hyödyntää leivinjauhetta nostatukseen, mamselli joutui käyttämään runsaasti kananmunia ja sokeria. Jauhot on ilmeisesti samasta syystä korvattu leivänmuruilla. Voitaikina kuitenkin tunnettiin ja monet kakut muistuttavatkin muodoltaan enemmän piiraita kuin varsinaisia kakkuja. Saatavilla olevia marjoja ja hedelmiä, muun muassa omenoita ja mansikoita käytettiin runsaasti, mutta yllättäen suosittu oli myös sitruuna, joka oli tuontitavarana vielä 1700-luvulla suhteellisen harvinainen. Jotain kuvaa sitruunan asemasta antaa Oulun tuulaakiluettelo, jossa 1700-luvulla mainittiin maahan tuodun eräänä vuonna 300 sitruunaa. Muutamaa Cajsa Wargin leivontareseptiä olen itsekin kokeillut valmistaessani ruokia 1700-luvun tyyppisiin pitoihin. Varsin ruokaisiksi osoittautuivat sekä voirinkelit, joissa ohjeen mukaan voita ei säästelty, vaikka itse tosin hieman lipsuin annostelussa terveydellisistä syistä sekä lihapiirakat, joissa voitaikinakuori peitti kokonaisina paistetut pihvit.

Näin joulun jälkeen, kun naistenlehdet ja muutkin tiedotusvälineet pursuavat laihdutusohjeita runsaiden jouluruokien nauttimisen jälkeen, sopii päättää tämä kirjoitus hieman kevyempään kalaruokaohjeeseen. Ohjeessa pääraaka-aineena on hauki, joka oli entisaikaan yleinen, mutta juhlaruokanakin käytetty kala. Edelleenkin Tasavallan presidentti saa ennen joulua lahjaksi perinteisen jouluhauen. Cajsa Wargin keittokirjan kalaruokaohjeista suurin osa koskee hauen valmistamista. Samalla ohjeella valmistuu varmasti myös jokin rasvaisempi kala, esimerkiksi lohi.

Muhennettu hauki oliiveilla

Leikkaa hauki paloiksi ja laita se paistinpannuun voin, raastetun leivän ja viipaloitujen oliivien sekä pieneksi pilkottujen sipulien, muskotin, pippurin ja suolan kanssa. Lisää päälle hieman viiniä ja vettä ja anna sen muhentua miedolla lämmöllä niin kauan, että se tulee täysin kypsäksi. Sen jälkeen ripota päälle raastettua muskottia.

Smaklig måltid!

Kulttuurikoordinaattori Inkeri Pitkäranta

Sylvian joululaulu tuo joulun sydämeeni. Se on tuonut jo lapsesta saakka, kun jouluaattona kahden veljeni kanssa sitä esitimme. Vanhempi veljeni lauloi, nuorempi veljeni soitti viulua, ja minä säestin pianolla. Esitimme muitakin joululauluja, mutta ”Ja niin joulu joutui jo taas Pohjolaan” herkisti ja huipensi aattoillan ennen joulupukin tuloa. Nyt sitä soitetaan ja lauletaan yhdessä lasten ja lastenlasten kanssa – ja edelleenkin se on jouluaaton kaunein ja sykähdyttävin hetki.

Laulun sanoja ”Mutt´ ylhäällä orressa vielä on vain se häkki, mi sulkee mun sirkuttajain. Ja vaiennut vaikerrus on vankilan; oi murheita muistaa ken vois laulajan?” – en niitä lapsena ajatellut. Koin vain haikeutta ja surumielisyyttä. Mutta toisessa säkeistössä tapahtuu muutos: ”Miss̕ sypressit tuoksuu nyt talvellakin, istun oksalla uljaimman puun, miss´ siintääpi veet, viini on vaahtoovin ja sää aina kuin toukokuun. Ja Etnanpa kaukaa mä kauniina nään, ah, tää kaikki hurmaa ja huumaapi pään.” Yhtäkkiä surumieli on muuttunut iloksi.

Ja sitten se kolmas säkeistö kertoo selityksen: ”Sä tähdistä kirkkain, nyt loisteesi luo sinne Suomeeni kaukaisehen!” Siitä tuli avain minulle. Kuka laulaa ja miksi? Miksi lähtenyt pois siitä maasta, joka on ”armain ja kallein mull´ ain Suomenmaa!” – Sehän on lintu, muuttolintu – mustapääkerttu, upea laulaja, joka talvehtii Sisiliassa. Tänne se kaipaa keväisin Pohjolaan, mutta sen on pakko muuttaa täältä syksyllä pois säilyäkseen hengissä. Tässä piilee tuon laulun lohtu: nyt linnut ovat poissa, luonnossa hiljaisuus – ne ovat vain lähteneet talvea pakoon. Ja kun kevät koittaa, ne palaavat uskollisesti takaisin. Silloin alkaa todellinen laulun riemu meillä! Ne kaipaavat tänne. Mitä olisi kevät ja kesä ilman linnunlaulua?

Ljungblommor koriste ja teksti Sylvias helsning från Sicilien

Sylvian joululaulu on syntynyt Zacharias Topeliuksen (1818–1898) runosta Sylvias helsning från Sicilien, joka ilmestyi vuonna 1854 Ljungblommor -runokokoelman kolmannessa osassa. Runo on päivätty jouluaattona 1853. Runo on hyvin monimerkityksellinen. Sen symboliikkaa voi tulkita niin Topeliuksen oman elämän senhetkisistä vaikeuksista kuin Suomen poliittisesta tilanteesta Venäjän autonomisena suuriruhtinaskuntana.

Mutta hyvin keskeisesti runo kertoo Topeliuksen rakkaudesta lintuihin ja luontoon. Hän kaipaa muuttolintuja ja huolestuu niiden mahdollisesta vaarasta joutua etelässä saalistuksen kohteiksi. Linnuilta saatettiin puhkaista silmät ja elättää niitä häkeissä, jotta sokean linnun viserrys houkuttelisi sukulaislintuja ansaan. Ala-alkeiskouluille kirjoittamassaan Luonnonkirjassa Topelius kertoo häkkiin teljetystä vihervarpusesta, joka vapaaksi päästyään lupaa kutsua kaikki linnut esiin ja esitellä ne. Ja niin juuri tapahtuu. Topelius osaa oppikirjoissaankin tarinan kertomisen taidon ja taian.

Vuonna 1870 Topelius perusti pikkulintujen suojeluyhdistyksen Majföreningen till småfåglars skydd, jonka tehtävänä oli opettaa lapsia suojelemaan ja hoitamaan pikkulintuja. Yhdistyksen jäsenten oli annettava seitsemän lupausta, joista viides oli: ”Me emme koskaan pyydystä tai pidä häkissä muita pikkulintuja, paitsi kanarianlintuja, jotka eivät osaa kaivata vapauttaan, koska ovat syntyneet häkeissä eivätkä kykenisi elämään ulkona meidän ilmastossamme.”

Entä Sylvian joululaulun säveltäjä – Suomen Schubertiksi nimetty Karl Collan (1828–1871)? – Monilahjakas säveltäjä, kirjallisuuden tutkija, yliopiston saksan kielen lehtori, kansalaulujen kerääjä, Kalevalan ruotsintaja, toimittaja ja kriitikko, filosofian tohtori, jonka väitöskirja käsitteli serbialaisia kansanlauluja. Yksinlaulujen säveltäjänä hänet nosti Franz Schubertin rinnalle Fredrik Pacius, jonka tyttären Marian kanssa Collan oli naimisissa. Mutta sukulaisuussuhde tuskin oli arvioinnin syy, sillä Karl Collan kuuluu romantiikanajan yksinlaulun arvostetuimpiin edustajiimme.

Collan sävelsi Topeliuksen runon jo pian runokokoelman ilmestymisen jälkeen. Laulun nimeksi on annettu Sylvias julvisa på Sicilien. Se julkaistiin vuonna 1855 kuuden laulun kokoelmassa ”Sånger och Visor med Pianoforte accompagnement”. Runossa on neljä säkeistöä, joista lauluun on valittu kolme: ensimmäinen, toinen ja neljäs. Nuotista on jätetty pois runon kolmas säkeistö, johon sisältyy mystistä hautasymboliikkaa: ”vid foten af Etna, der är en graf, hvars sorg uti blommor byts. Der slumrar en gäst ifrån nordens dal; och nu är det jul i hans fädernesal.” Ehkei sen sisältö sovi joululaulun tunnelmaan.

Runosta on tehty useita suomennoksia – kauneimpia niistä Elina Vaaran suomennos Topeliuksen Koottujen teosten XI osassa Runoja vuodelta 1931. Mutta ne tutut sanat, joilla me sitä laulamme, on suomentanut Martti Korpilahti. Suomennos ilmestyi Kansanopiston laulukirjassa vuonna 1918. Martti Korpilahti (1886–1938) oli keskisuomalainen runoilija, säveltäjä, kuoronjohtaja, opettaja ja koulunjohtaja – syntynyt muuten Korpilahdella. Hän on sanoittanut muun muassa Keski-Suomen maakuntalaulun Männikkömetsät ja rantojen raidat sekä ranskalaisen kansanlaulun Heinillä härkien kaukalon. Sylvian joululaulussa hän on onnistunut loihtimaan Topeliuksen runosta sanat, jotka todella soivat Collanin sävellyksessä. Runon sanoma on myös kirkastunut: muuttolintukin kaipaa etelän lämmöstä takaisin Suomeen.

Sekä Sylvian joululaulun runoilija että säveltäjä liittyvät kumpikin läheisesti sekä Kansalliskirjastomme historiaan että kokoelmiin. Kuten Matti Klinge kirjoittaa blogissamme 25.11., Topelius toimi kirjastossamme amanuenssina vuosina 1846–1851. Collan toimi ensin amanuenssina ja sitten kirjastonhoitajana 1866–1871. Hän teki myös opintomatkoja aikansa johtaviin kirjastohin Pietariin, Berliiniin, Leipzigiin, Wieniin, Pariisiin ja Lontooseen tuoden uusia kehittämisideoita kirjastoomme. Rainer Knapas toteaa kirjastomme historiassa Tiedon valtakunnassa: ”Collan tähtäsi siihen, että Helsingin kirjastoa kehitettäisiin käytännön uudistuksilla tutkijoille ja suurelle yleisölle helpommin saavutettavaksi.”

Kansalliskirjaston kokoelmista löydämme heidän koko tuotantonsa: Topeliuksen valtavan kirjallisen tuotannon, myös laajan käsikirjoituskokoelman ja Collanin sävellyskäsikirjoitukset ja arkistot, painetut nuotit ja muut julkaisut. Sylvian joululaulusta löytyvät myös kaikki kotimaiset äänitteet, joita on peräti 471 kappaletta.

Viola: Sylvian joululaulun ääniteluettelo

Nuottijulkaisuja laulusta on 66 kappaletta, joiden lisäksi koulu- ja joululaulukirjat.

Viola: Sylvian joululaulun nuottijulkaisujen luettelo

Sylvian joululaulun säveltämisestä tulee ensi vuonna kuluneeksi 160 vuotta. Laulu valittiin kauneimmaksi joululauluksi Yleisradion järjestämässä äänestyksessä 1960-luvulla.

Lauletaan, soitetaan ja kuunnellaan sitä taas!

Hyvää Joulua kaikille!

Kirjastonhoitaja Anna-Maija Pietilä-Ventelä

Joulukuuta on ennen kutsuttu talvikuuksi. Talvikuu oli käytössä vielä 1700-luvulla. Useimpien eurooppalaisten kansojen kielten joulukuun perusta on latinan december. Se oli roomalaisten vuoden kymmenes kuukausi. Joulun vietto on suurin vuotuisista juhlistamme. Niinpä tuota talvikuuta alettiin kutsua juhlan mukaisesti joulukuuksi. Joulukuu on joulun valmistelua. Tuo aika on ryhmitetty useaan eri alajaksoon, joita ovat joulunalusviikot eli adventti, jouluviikko, aatonaatto, jouluaatto ja joulupäivät. Satoja vuosia sitten joulua juhlittiin neljä päivää. Viimeinen joulun pyhistä on säilynyt kalenterissa. Joulukuun 28. on yhä viattomien lasten päivä Betlehemin lastenmurhan muistoksi.

Kansalliskokoelman Vuotuisjuhlalehdet-signumiin on talletettu suomalaisia joululehtiä vuoteen 1945. Vuotuisjuhlalehtiä on kokoelmassa satoja. Ne jakautuvat kalenterivuoden eri juhliin: joulu, pääsiäinen, juhannus ja muut vuotuisjuhlat. Joululehdet ovat niissä suurin ryhmä, kun mukana ovat eri lehtien joulunumerot. Vanhimmat joululehdet ovat 1870-luvulta. Vanhin on Betlehems stjerna : julblad för ung och gammal. – Helsingfors [s.n.], 1878–1888.

Joululehtien kautta voi seurata maaseudun ja kaupunkilaisten joulunviettoa; talonpoikaisia ja säätyläistenkin joulutapoja. Mieliimme piirtyy ihannekuva aidosta suomalaisesta joulusta. Joululehdillä on asemansa jouluun valmistautumisessa ja joulun vietossa. Joulun ajan vapaahetkiin kuuluu lukeminen. Lukutaidon yleistymisen myötä lehtien kirjo laajeni. Painotekniikan kehittyminen, kuvat, värit ja paperi sekä postin välitys paransivat joululehtien kysyntää. Lehtiä julkaisivat sekä yksityiset että julkaisuyritykset. Lehtien määrä kasvoi 1900-luvun alussa runsaasti. Maailmansotien välissä lehtiä ilmestyi tietysti vähän. Sotien jälkeen sanoma- ja aikakauslehtien kasvu söi vuotuisjuhlalehtiä samoin kuin kirjojen määrien lisääntyminen sekä yleisradiotoiminnan alku 1920-luvun lopulla.

Varhaisissa joululehdissä on vahva uskonnollinen ja opettava sävy. Joulun perinteet, tarinat, legendat ja sadut on kirjoitettu lehtiin yhä uudelleen. Lukijoita valistetaan esim. viinan kiroista. Köyhien auttamista painotetaan. Lehdissä on myös eksoottisia tarinoita kaukaisista maista ja kansoista. Lappi alueena on ollut kiinnostava. Lapin revontulet, lumiset puut ja porot ovat tuoneet eksotiikkaa kuten Egyptin pyramidit tai Amerikan intiaanit. Traagiset ihmiskohtalot ja lohduttavien tapausten kuvaukset ovat olleet kirjoittajien aiheina, kuten myös ”jouluksi kotiin”, eli maaseudun asukkaiden matka kaupungin työpaikoista lomalle kotiin juhlan viettoon. Eri alojen ammattilehdet julkaisivat myös joulunumeronsa. Työväen aate näkyy joululehdissäkin. Niissä kristillinen joulunvietto on sivuosassa tai sitä kritisoitiin. Lehdet kuvaavat vankien, rikollisten ja syrjäytyneiden joulunviettoa.

Zacharias Topelius kirjoitti paljon lapsille ja nuorille suunnattua jouluaiheisia kertomuksia, runoja ja satuja. Ne päätyivät joululehtiin suomennettuina. Anni Swan, Immi Hellen ja Maila Talvio kirjoittivat laajalevikkisiin joululehtiin. Myös Juhani Aho, Eino Leino, Jalmari Finne ovat olleet ahkeria joululehtiin kirjoittajia. Kuvittajista nousevat esille Pekka Halonen, Rudolf Koivu ja Martta Wendelin. Heidän kuva-aiheensa ovat olleet suosittuja myös joulukorteissa 1920-luvulta lähtien. Lehdet julkaisivat myös ruotsalaisten Jenny Nyströmin ja Carl Larssonin kuvituksia.

Joululehtien kansikuvissa on keskuksena usein ollut Jeesus-lapsi. Silti kristillinen ja maallinen joulu elävät rinnakkain. Joulupukki lahjoineen on tullut mukaan liike-elämän kehittymisen myötä. Joululehtien välissä on usein ollut myös taitelijoiden kuvajäljennöksiä. Joululehtien mainokset ja tuote-esittelyt kuvaavat tuon ajan lahjatavaroita ja tarvekaluja itse valmistettujen lahjojen ja joulukoristeiden lisäksi. Olkikoristeisen jouluhimmelin valmistusohje on useassa lehdessä mukana. Lehdistä löytyy ohjeita eri ruokalajeihin ja reseptejä joululeivonnaisiin. Pilalehdet julkaisivat omat huumorilla maustetut joulunumeronsa. Lehdet kirjoittivat ajankohtaisista aiheista kepeästi ja kantaaottavasti. Arijoutsin Joulupippuri ilmestyi vielä 1970-luvulla.

Joululehdet ovat levittäneet aatteita, etsineet sympatioita ja keränneet rahaa hyväntekeväisyyteen kuten esim. Orpojen joulu. Eläkeliitot, urheiluväki, sotaveteraanit, Martat ja muut järjestöt julkaisevat edelleen joululehtiä samoin kuin eri kirkkokunnat ja muut uskonnolliset järjestöt. Annan päivänä tai yönä leivottiin koristeelliset joululeivät. Iltayö nukuttiin ja puolilta öin noustiin leipomaan. Suuri joululeipä koristeltiin isolla aitan avaimella painetulla ristillä tai joulusilmillä. Samoin Annan päivän aikoihin pantiin käymään myös jouluolut, jota saatiin Tuomaan päivänä maistella. Yksipuolisen ruokinnan vuoksi lehmät lypsivät niukasti talvella. Siksi olut oli yleinen joulujuoma etenkin Pohjoismaissa. Viikingit ”joivat joulua”. Uskottiin, että jouluviinaryyppy siunaa sadon. Ryyppy tarjottiin jokaiselle, lapsillekin. Viinaa ripoteltiin tuvan jouluoljille sekä hevosen heinille.

Joulusaunasta sekä muista joulutavoista on hauskoja muisteluita. Joulusauna on suomalaisen talonpojan juhlassa mukana. Saunaan valmistauduttiin huolella. Säätyläiset eivät yleensä saunoneet jouluna. Jukolan talon seitsemän veljestä sen sijaan kylpivät sydämensä kyllyydestä. Saunan lämmitys aloitettiin ajoissa, usein edellisenä yönä. Kaikkien piti ehtiä saunomaan valoisana aikana. Saunassa oltiin hiljaa, etteivät sääsket ja itikat hätyyttelisi seuraavana kesänä. Auringon laskettua saunan ottivat haltuunsa saunatontut ja muu näkymätön väki, talon entiset löylymiehet. Sauna on ollut esi-isillemme pyhä paikka, koska siellä synnyttiin, sinne saatettiin kuolla, ja siellä pestiin vainajat.

Joululehdistä suosikkilehtiä ovat Martta Wendelinin kuvittamat Kotilieden joulunumerot 1940-50-luvuilta sekä 1930-luvulla ilmestynyt Anni Swanin toimittama Sirkan Joulu -lehti, jossa on Rudolf Koivun kuvituksia. Rudolf Koivun satumaisissa kuvissa on luminen metsä usein tonttujen ja metsäneläinten tapaamispaikkana. Kuvissa metsän kaikki eläimet ovat ystäviä jouluyönä. Rudolf Koivu kuvaa kauniisti kodin joulukuusta, jossa on puinen ristikkojalka. Kuusessa on kynttilöitä, tähtiä, omenia ja tonttuja. Luminen talvi, pakkanen ja ruskottava taivas ovat mukana Rudolf Koivun “kuusen hankinta”-kuvassa. Kuusenhaku omasta metsästä oli maaseudulla eräs joulun tärkeistä hetkistä perheessä.

             
Runo Joulupukki -lehdestä 1917

Martta Wendelin teki kuvittajan töitä useille kustantajille. Otavan kustannusyhtiön kuvittajana hän työskenteli pitkään. Wendelinin maalauksissa kuvastuu väri-iloa, metsää, järviä ja maaseudun maisemaa. Wendelinillä on hyvin vähän tummansävyisiä töitä. Kuvien tunnelmiin on helppo samaistua. Kuvissa esiintyviä aiheita ovat suomalainen agraarinen elämäntapa 1920–30-luvuilla ennen kaupungistumista. Martta Wendelin kuvaa ruuan valmistamista, kotieläinten hoitoa, käsitöiden tekemistä ja muita maalaistalon töitä. Kuvissa on usein mukana kolmen sukupolven keskinäiset suhteet, esim. isoäiti opettaa lapsenlastaan. Lapsuuden viattomat leikin ilo ja vanhuuden viisaus ovat myös olleet Martta Wendelinin kuvituksen aiheita.

Jouluvirret ja -laulut, niiden nuotit ja sanat ovat tuoneet koteihin musiikkia. Joululehdissä on mukana uusia joululauluja tuttujen laulujen lisäksi. Lapsuuden ajan koulusta ja joulujuhlista mieliin palautuvat rakkaat joululaulut painettiin uudelleen joululehtiin, joista ne voi helposti palauttaa mieliin. Niiden tarkoituksena oli tehdä kristillinen joulunvietto kansalle läheiseksi, kiehtovaksi ja saada ihmiset irtaantumaan pakanallisista uskomuksista. Joululaulujen ja joulunäytelmien juuret ovat katolisesta kirkosta. Tuon ajan jäänteitä Suomessa ovat edelleen Tiernapojat. Tiernapoikien juuret juontavat 1600-luvulle, jolloin Turun yliopiston oppilaat alkoivat kierrellä vauraissa taloissa esittämässä näytelmää ja samalla keräämässä opintoihinsa rahaa.

Pimeän vuodenajan suurta juhlaa on valaistu kynttilöin. Kynttilät syttyivät ikkunoille 1700-luvulla kuningasperheen merkkipäivinä. Venäjän vallan aikana kynttilöitä poltettiin tsaariperheen kunniaksi. Kynttilöitä on valmistettu Viipurissa teollisesti 1800-luvun alkuvuosikymmenistä lähtien. Silloin alkoi Havin kynttilöiden aika. 1850-luvulta lähtien alettiin polttaa kynttilöitä myös suomalaisuuden puolesta. Runebergin päivänä sytytetty kynttilä ikkunalla oli samalla myös protesti venäläistämistä vastaan. Itsenäisyyden aikana juuri itsenäisyyspäivänä kynttilänpoltto on yleistynyt tapaperinteeksi 1920-luvulla. ”Joka ikkunalla kaksi kynttilää” 6.12. klo 18-20 juontaa vanhaan eurooppalaiseen tapaan sytyttää ikkunalle kynttilä valtakunnallisten merkkitapausten juhlistamiseksi.

Joululehtien rauha, vanhat tarinat, sadut ja tapahtumat sekä jouluhuumori tervehtivät meitä tänään digitaalisina. Velikulta-lehti 1901 kirjoittaa arvion Kylväjän joululehdestä: ”siinä ei ole mitään sellaista, mikä olisi saanut jäädä pois, paitsi jokunen kuvista. Voimme vakuuttaa, että ”Joulujuhla” tämä vaatimattoman näköinen ensikertalainen joululehtiemme joukossa on tekstinsä puolesta paras, kun varsinaista joululehteä tahdotaan.”

Kansalliskirjaston digitoituja “Joululehtiä”

Professori Tapio Markkanen, joka tutkii ja opettaa tähtitiedettä ja tieteen historiaa

Tieteenhistoriassa on usein tapana pitää luonnontieteiden vallankumouksen alkufanfaarina Nikolaus Kopernikuksen pääteosta De revolutionibus orbium coelestium libri sex (Kuusi kirjaa taivaan pallonkuorien pyörimisestä), joka ilmestyi Nürnbergissä tekijänsä kuolinvuonna 1543. Toitotusta tuki sointuisasti samana vuonna Andreas Vesaliuksen kirja ihmisruumiin anatomiasta De fabrica humanis corpora. Vallankumoussinfonian katsotaan päättyvän Isaac Newtonin rummuniskuihin teoksessa Philosophiae naturalis principia mathematica (Luonnonfilosofian matemaattiset periaatteet) vuodelta 1687.

Maailmankuvan mullistus

Luonnontieteiden mullistus oli monivaiheinen. Siinä muuttuivat käsitykset, kuinka ja mistä oikeaa tietoa saadaan, ja myös monet tieteen työtavat vaihtuivat. Enää ei kysytty vain menneisyyden viisailta ja uskon auktoriteeteilta, vaan ympäröivältä maailmalta. Nikolaus Kopernikusta muistetaan, koska hän käynnisti vakavassa mielessä keskustelun taivaiden kiertoliikkeistä ja liikkeiden keskuksesta. Uuden maailmankuvan muovaaminen jäi Kopernikukselta kesken. Sen viimeistelijöistä keskeisimpiä olivat Johannes Kepler, joka loi uudestaan maailman arkkitehtuurin, Galileo Galilei, joka osoitti että maanpäällä vallitsevat samat lait kuin taivaissa, ja Isaac Newton kertomalla, miten maailman koneisto käy.

Kuva 1. Johannes Kepler syntyi palkkasoturin poikana 1571. Hän joutui taloudellisesti niukoista oloista opintielle, koska Württembergin ruhtinaskunta halusi koota kaikki lahjakkuudet evankelista uskoa edistämään. Kepler joutui muun muassa puolustamaan äitiään noitaoikeudenkäynnissä ja onnistui hellittämättömällä sitkeydellään kumoamaan syytteet. Kuva vuodelta 1590.

Johannes Kepler sai papin koulutuksen Tübingenin yliopistossa Würtenbergissä, josta oli uskonpuhdistuksen myötä tullut luterilaisuuden vahva linnoitus. Kepler etsi Jumalan luomissuunnitelman perimmäistä tarkoitusta maailmankaikkeuden geometriasta ja julkaisi ensimmäisen teoksensa aiheesta 1596. Tübingenin vastuunsa tuntevat teologian professorit totesivat, ettei nuorta Kepleriä pidä päästää saarnastuoliin ja hankkivat hänelle lääninmatemaatikon toimen Itävallasta. Vuosisadanvaihteessa Kepler joutui yhteistyöhön Prahassa Tyko Brahen kanssa, joka oli joutunut maanpakoon Tanskasta. Tyko oli koonnut kahden vuosikymmenen aikana havaintoaineiston taivaankappaleiden liikkeistä. Se oli järjestelmällisempi ja tarkempi kuin edellisten vuosisatojen kuluessa kertyneet havainnot. Kepler sai tehtäväkseen tutkia tämän materiaalin pohjalta, kuinka planeetta Mars liikkuu. Löytääkseen vastauksen hänen oli selvitettävä myös Maan liike ja itse asiassa koko aurinkokunnan rakenne ja liikkeet. Vuosikymmenen sitkeän työn tuloksena syntyi täysin uusi kuva maailmankaikkeudesta, jonka perustukset Kepler loi kokonaan uudenlaisiksi. Kepler esitti kaksi planeettaliikkeen lakiaan 1609 ja kolmannen 1619. Ne kuvailevat aurinkokunnan rakenteen ja planeettojen liikkeet hyvin. Nykyinen kuvamme aurinkokunnasta on Keplerin luoma.

Kuva 2. Pohtiessaan Jumalan luomissuunnitelmaa Kepler uskoi löytäneensä rakennelman, jossa planeettojen pallonkuoret muodostivat tiiviin pakkauksen. Hän sovitti Platonin viisi säännöllistä monitahokasta kuuden, silloin tunnetun planeetan pallonkuorien väliin niin, että sisemmän monitahokkaan kärjet sivusivat planeetan pallonkuorta sisäpuolelta ja ulomman monitahokkaan tahot ulkopuolisesti. Teos herätti muun muassa Tyko Brahen kiinnostuksen ja johti Tykon ja Keplerin yhteistyöhön. Kuva Keplerin teoksesta Mysterium Cosmographicum (Kosminen mysteeri) vuodelta 1596.

Kepler selitti, millaisilla radoilla planeetat liikkuvat ja kuinka niiden ratanopeudet riippuvat etäisyydestä Auringosta. Lakeja etsiessään hän kehitti uudenlaisia menetelmiä, joiden soveltaminen vaati niin raskaita laskutöitä, että tietokoneiden nykyiseen laskentatehoon tottunut sellaisiin ponnistuksiin tuskin antautuu. Kepler otti tutkimusohjelmaansa useita uusia johtavia periaatteita. Hän oli ensinnäkin varma, että kiertoliikkeiden keskus on Aurinko eikä Maa. Siten hän sitoutui periaatteeseen, jonka Kopernikus oli esittänyt puoli vuosisataa aiemmin. Toinen tärkeä seikka oli, että siihen saakka taivaankappaleiden liikkeitä oli tarkasteltu geometrisena ongelmana. Niin olivat tehneet Klaudios Ptolemaios, niin oli tehnyt Nikolaus Kopernikus 14 vuosisataa myöhemmin.

Liikkeiden geometriaa tavoitellessaan Kepler vaati, että lakien muodon piti olla yhteydessä liikkeen aiheuttavaan vaikutukseen ja ymmärrettävästi perusteltavissa fysikaalisesti. William Gilbert oli julkaissut 1600 uraauurtavan tutkimuksen magneeteista ja osoittanut, että Maa oli suuri magneetti, joka pakotti kompassineulan asentoonsa. Kepler oletti, että Auringon ja planeetan välillä on jonkinlainen magneettinen kytkentä, joka määrää planeetan nopeuden sen mukaan, kuinka planeetan etäisyys Auringosta vaihtelee kun planeetta kiertää Aurinkoa. Tällä vaatimuksella Kepler asetti työlleen ankaran tavoitteen. On aihetta muistaa, että fysiikan keskeiset käsitteet, kuten voima, kiihtyvyys, liikemäärä tai energia eri muodoissaan, olivat vielä hämärästi määriteltyjä tai niitä ei vielä ollut käytettävissä. Vaikeuksista huolimatta Kepler saavutti ratkaisut, jotka antoivat hedelmällisen pohjan seuraavien sukupolvien tutkijoille.

Rudolfin taulukot

Kansalliskirjastolla on Keplerin koottujen teosten sarja, joka on ilmestynyt pääosin 1900-luvun jälkipuoliskolla. Kirjastolla on Keplerin kahden keskeisen teoksen varhaiset laitokset. Toinen niistä on Epitome astronomiae copernicanae, kopernikolaisen tähtitieteen esityksen ensimmäinen osa (Linz 1618). Kepler kirjoitti seitsenosaisen teoksen oppikirjaksi vuosina 1617 – 21. Kirjaston hallussa oleva kirja on sidottu yhteen Galileo Galilein Sidereus nuntius (Tähtien sanasaattaja, Venetsia 1610) –teoksen Lontoossa 1653 ilmestyneen laitoksen kanssa. Vaikka Kepler kunnioittaa teoksen nimessä suurta edeltäjäänsä Kopernikusta, nimi johtaa harhaan. Teos kertoo Keplerin, ei niinkään Kopernikuksen tähtitieteestä.

Kansalliskirjaston toinen varhainen Keplerin teos on Tabulae Rudolphinae quibus astronomicae scientiae (Rudolfin taulukot). Ensi painoksen kappale on painettu Ulmissa 1627. Kirja oli myös Kuninkaallisen Turun akatemian kokoelmissa, mutta tuhoutui ilmeisesti viimeistään Turun palossa 1827. Se on palannut kirjastoon A. E. Nordenskiöldin kokoelman mukana.

Kepler seurasi Tyko Brahea keisarillisena matemaatikkona Prahassa, jossa keisari Rudolf II piti hoviaan. Tähtitieteessä taulukkoteoksilla on pitkä perinne. Niitä on tarvittu erilaisten käytännön tarpeiden tyydyttämiseen, kuten kalenterien laadintaan. Rahoittajalle omistamansa teoksen Kepler laati perinteisessä tarkoituksessa, mutta nyt uudelle, aurinkokeskiselle perustalle ja nimenomaan omien tutkimustensa mukaisesti.

Kuva 3. Kuvassa Keplerin pöydällä on merkillinen esine. Se on Uranian temppelin katon malli. Kepler oli täysin tietoinen työnsä merkityksestä. Kuvalla hän halusi kertoa, että ilman häntä uuden tähtitieteen uljas temppeli ei olisi valmistunut. Hän loi sen huipun.

Keplerin Rudolfin taulukoiden nimilehden kansikuvan on piirtänyt Georg Coler. Se pursuu vertauskuvia ja kertoo paljon. Tähtitieteen muusan, Uranian, temppelin perällä näkyy kaldealainen astronomi muinaista tähtitiedettä edustavan rapautuneen pylvään vieressä. Vasemmalla seisoo Hipparkhos, oikealla istuu Ptolemaios kirjoittamassa, antiikin suurimmat astronomit kumpikin oman pylväänsä rinnalla. Uuden tähtitieteen suuruudet Kopernikus ja Tyko Brahe käyvät tieteellistä väittelyä lujien ja jalomuotoisten pylväidensä äärellä. Tyko osoittaa kohti temppelin sisäkattoa, johon on kuvattu hänen ehdottamansa maailmakaikkeuden rakennemalli. Tykon sormesta lähtevälle säteelle on kirjoitettu ”Quid si sic” eli ”Jospa se onkin näin”. Teoksen nimi on piirretty tauluun, joka riippuu katon keskipisteessä sijaitsevasta Auringosta kuin tuomiokirkon kattokruunu. ”Kyllä se kuitenkin on näin”, Kepler tarkoittaa painokkaasti.

Temppelin perustuksen etumuurissa näkyy Venin saari Juutinraumassa. Siellä sijaitsi Tykon observatorio, jossa hän teki tärkeät havaintosarjansa 1500-luvun lopulla. Kartan oikealla puolella nähdään kirjanpainajat työn touhussa. Äärimmäisenä vasemmalla lukija hädin tuskin erottaa kuvasta, kuinka Tykon perillinen ojentaa havaintoaineiston Keplerille. Temppelin räystäällä seisoo kuusi hahmoa, jotka symbolisoivat tieteenaloja optiikasta, tähtitieteeseen ja matematiikkaan. Niillä kaikilla tieteenaloilla Kepler julkaisi keskeisiä tutkimuksia. Mukana ovat niin Keplerin kaukoputki kuin planeetan ellipsiratakin.

Entä missä on Kepler itse? Hän istuu temppelin perustan vasemmassa kuvassa kuin kellarin kammiossa, jota valaisee vain yksi kynttiä. Työhuoneen kuvan ylälaidan kehyksessä eli kartussissa mainitaan Keplerin pääteokset. Hän kirjoittaa uupumatta laskelmiaan pöytäliinaan, rahaa paperiin ei siis ole. Korkealla temppelin yllä liihottelee keisarillinen kotka ja sirottelee kultarahoja nokastaan. Jokunen lantti on pudonnut Keplerin pöydälle, muutama on vielä ilmassa, toivoa palkkion saamisesta ei ole vielä menetetty. Elämänsä viimeiset vuosikymmenet Kepler joutui kiertämään paikkaa vaihtavien ruhtinaiden jäljessä yrittäen periä maksamatta jääneitä palkkojaan huonolla menestyksellä. Kolmekymmenvuotisen sodan puhjettua hän toimi sotapäällikkö Albrecht von Wallensteinin astrologina. Kepler kuoli 1630 Regensburgissa ja hänet haudattiin sinne. Ruotsin armeija liittyi sotaan Kustaa II Adolfin johdolla samana vuonna, eikä kestänyt kauan, ennen kuin Regensburg joutui Pohjolan sotajoukon jalkoihin, ja Keplerin hauta katosi.

Professori emeritus, historiantutkija, esseisti Matti Klinge

Zachris Topelius (1818-1898)

 Zachris Topelius oli aika lyhyen aikaa, vain viitisen vuotta, Kirjastomme virkailija, palkaton ylimääräinen amanuenssi 1846–1851. Kirjaston johtaja ja samalla oppihistorian professori oli aluksi Alexander Blomqvist, koko ajan ensin varakirjastonhoitajana ja sitten virkaatekevänä kirjaston johtajana oli C. W. Törnegren – mielenkiintoinen, Etelä-Euroopan ja jopa Afrikan historiaan orientoitunut herra, joka näinä vuosina julkaisi tutkimuksiaan ”trubaduureista” ja Machiavellista. Juuri tähän aikaan Topeliuskin korosti tieteellistä ambitiotaan väittelemällä tohtoriksi, mikä siihen aikaan oli vielä harvinaista, sillä filosofian tohtorin arvo oli uusi ja vakiintumaton. Arveluni mukaan tämä oli osa historian professori Gabriel Reinin tavoitetta saada Topelius seuraajakseen. Finland framstäldt i teckningar ilmestyi myös juuri Topeliuksen amanuenssiaikana, ja sen laajaa tekstiosastoa voitiin pitää tärkeänä meriittinä.

Vakinaiseksi amanuenssiksi tuli juuri samaan aikaan S. G. Elmgren, joka Topeliuksen virassaolon aikana perehtyi dogmi- ja kirkkohistoriaan. Sekä Törnegren aikaisemmin että nyt varsinkin Elmgren ja Topelius olivat osakuntien kuraattoreina nuorison johtajia tuona koko Euroopan suurena murroskautena. Rainer Knapaksen kirjastonhistoriasta ilmenee, että näihin aikoihin ulkomaisten aikakauslehtien hankinnat nopeasti kasvoivat, ja voimme vain arvailla, mitä kaikkea nuoret intellektuellit niitä luetteloidessaan löysivät ja mistä he aikalaistensa kanssa keskustelivat. Joka tapauksessa kaikki puhuivat silloin politiikkaa.

Topelius on lyhyesti kertonut luetteloineensa uutta ranskalaista kirjallisuutta – mitä se saattoikaan merkitä noina kiihkeän poliittisen julkaisemisen aikoina! Jo 1846 oli selvästi näkyvissä se kuohunta joka 1848 puhkesi vallankumoukseksi Ranskassa ja sitten lähes kaikkialla Euroopassa. Kirjastonamanuenssit Elmgren ja Topelius olivat kiinteästi mukana kommentoimassa aikaansa ja myös ohjaamassa nuorisoa, Topelius ensin uuden ajan ”puhdistavasta myrskystä” innostuneena mutta hyvin pian – vallankumouksen väkivaltaisen luonteen käytyä ilmi – kokonaan säilyttämisen kannalle siirtyneenä intellektuellina ja lehtimiehenä.

Ranskan kirjallisuuden merkitys Topeliukselle on hyvin suuri, ja silloin on kyse historiallisesta ja poliittisesta mutta myös viihteellisemmästä kirjallisuudesta. Kolme muskettisoturia ja Monte Criston kreivi ilmestyivät juuri 1840-luvulla, niin kuin myös Kommunistinen manifesti ja hyvin paljon muuta aivan keskeistä kirjallisuutta. Monte Criston kreivi on ennen muuta aikalaiskriittinen, poliittinen romaani. Ranskan oloihin Topelius viittasi suoraan sanomalehdessään, mutta ei romaaneissaan. Kirjastoon hän kyllä johdattaa lukijansa Tähtien turvateissa, mutta kokonaan toisenlaiseen, niistä nuoren kuningatar Kristinan ja mystillisen tiedehirmutytön Hagar Ringin merkeissä 1640-luvun alussa (siitä olen kirjoittanut kirjastonhoitaja Eeva Mäkelä-Henrikssonin juhlakirjaan).

Topeliuksen aatteellista ja kirjallista kehitystä juuri amanuenssiaikana heijastaa tärkeällä tavalla vuonna 1850 ilmestynyt runokokoelma Ljungblommor II, joka jatkaa viisi vuotta aikaisemmin julkaistua runosarjaa. Nyt voimme Topeliuksen teosten tieteelliskriittisestä laitoksesta (Skriter I, 2010) lukea myöhemmin suurestikin uudistettujen runojen alkuperäisversioita ja niiden perusteellisia, mielenkiintoisia kommentaareja.Ehkä voimakkaimmin välittyy sosiaalinen, katovuosien yleiseurooppalaisen nälkäkurjuuden herättämä ahdistus, mutta ilman suoranaisia poliittisia aspekteja.

Topelius oli niin monipuolinen, että häntä on vaikea kategorisoida. Aivan olennaisesti hän kuitenkin oli journalisti, niin kuin vanhempi, tietenkin myös pohjalainen esikuvansa ja sitten kollegansa Snellman. Nyt tämä Topeliuksen puoli tulee korostuneella tavalla näkyviin koottujen teosten projektissa – samoin kuin Snellmaninkin kohdalla. Sama koskee Kirjastossamme säilytettävästä valtavasta aineistosta myös laajaa kirjeenvaihtoa.

Topelius oli siis runoilija, romaani- ja näytelmäkirjailija, historioitsija, professori ja Yliopiston rehtori, lehtimies, suuri kansan ja lasten kasvattaja.

Ja kirjastomies.

Valtiot.tri Sinikka Salo

Kansalliskirjaston kummina ja toimittuani sen johtokunnassa olen saanut etuoikeuden päästä tutustumaan Kansalliskirjaston uskomattomiin aarteisiin läheltä – myös tämän Engelin piirtämän upean talon alapuoliseen kirjojen ja erilaisten painatteiden täyttämään luolastoon. Elämykset näiltä tutustumisretkiltä ovat olleet henkeäsalpaavia. On todella aika saada ”Kansalliskirjaston aarteet kaikille”, niin kuin kirjaston strategian tavoitteeksi on kirjattu. Digitointi tarjoaa siihen keinon.

Eräs jo toteutuneita suurimpia hankkeita on keskiaikaisten pergamenttien digitointi ja järjestäminen ”Fragmenta membranea”-kokoelmaksi ja verkkoteokseksi ”Kirjava keskiaika”. Juuri pergamentit ovat tehneet minuun valtavan vaikutuksen. Aivan häikäistyin näistä, pääosin Turun katolisessa hiippakunnassa käytetyistä kirjoituksista, jotka uskonpuhdistuksen myllerryksessä takavarikoitiin kruunulle. Ensimmäinen näkemäni oli säilynyt uusiokäytössä voutien tilikirjan kantena. En tiennyt, että Suomessa keskiajalla tällaisia kirjoituksia olikaan, ja nyt meillä on – kiitos sponsorien – digitoituna kaikkien tutustuttavaksi maailmanlaajuisesti ainutlaatuinen kokoelma keskiajalla Suomessa käytettyjä kirjoituksia. Asiantuntijoiden mukaan kokoelmalle vertaisia löytyy korkeintaan Italiasta. Pergamenttikokoelma asemoi Suomen Euroopan keskiaikaiselle kartalle, osaksi keskiaikaista eurooppalaista kulttuuria.

Graduale Aboense, 1397-1406

Nyt tuhannen vuoden jälkeen ensimmäisistä Suomessa käytössä olleista kirjoituksista meillä on käytössä menetelmä, jonka avulla kuka tahansa voi tutustua näihin pergamentteihin omalta kotikoneeltaan. Voimme esimerkiksi katsoa Bremenissä n. vuonna 1000 kopioitua evankeliumikirjaa, jonka sanomasta voi jopa saada selvän – jos osaa latinaa. Tai vaikka ei osaisikaan, pergamenttien selailu tuo esiin häivähdyksiä tuosta kirjavasta ajasta.   Voimme hetkiseksi kenties saavuttaa sen keskittyneen ja hartaan tunnelman, joka varmaan on vallinnut kirjoituksen kopioijan piirtäessä ja värittäessä upeita alkukirjaimia esimerkiksi 1200-luvun lukuoppaana toimineeseen Psalteeriin tai 1400-luvulta peräisin olevaan Graduale Aboenseen. Viimemainittu lienee jo kopioitu Suomessa, jonne kirjoitusten kopioinnin vaativa ammattitaito oli saatu Keski-Euroopasta tai siellä koulutuksensa saaneilta ammattilaisilta 1300-luvulla.

   
1. kuva: Psalteeri, 1200-luku
2. kuva: Kansalliskirjaston fragmenttikokoelman tyylipuhtainta karolingista minuskelia edustaa Bremenissä vuoden 1000 vaiheilla kirjoitettu evankeliumikirja.

Meillä Suomessa on ollut kirjallista kulttuuria yli tuhat vuotta. Se muodostaa Kansalliskirjaston aarteiston. Nyt kirjavan keskiajan kirjallisuus on digitoituna avattu kaikille. Tuodaan muutkin aarteet kaikille. Itsenäisen Suomen 100-vuotisjuhlan vuonna 2017 kunniaksi Kansalliskirjasto käynnistää laajan digitointiohjelman ja varojen hankkimisen tähän. Lahjoituksin ja osallistumalla keräyskampanjoihin voimme onnitella isänmaatamme ja tuoda kaikkien tietoisuuteen kulttuurimme pitkän historian.

Valtioneuvos Riitta Uosukainen:

Valitsin vuonna 2010 yhdeksi elämäni tärkeistä kirjoista Edith Södergranin runot (Samlade dikter). Ne ovat minulle kertakaikkinen voimanlähde. Olen pitänyt pohjoismaissa hänen runojaan mukanani ja korostanut puheissani sitaateissa hänen uskomatonta voimaansa liehuttaa elämän lippua sairaudesta ja köyhyydestä huolimatta.

Tänä keväänä ilmestyi Agneta Rahikaisen teos Edith. Arvosteluissa pohditaan, oliko runoilija sairas, köyhä tyttö, joka runoili ihanasti Karjalan erakkona. Vai oliko hän monikielinen kosmopoliitti ja uuden ajan nainen, jonka modernismi sekoitti aikansa kirjallisen kentän?

On erikoista, ettei vieläkään olisi mahdollista ajatella todeksi molempia vaihtoehtoja. Södergranin runot puhuvat ja todistavat uudesta ajasta ja huikeasta voimasta – mutta köyhyys ja eristyneisyys olivat totta nekin.

Annoin suomen tunneilla oppilailleni Imatran yhteislyseossa tehtäväksi kääntää Södergrania ja Diktoniusta. Kumpikin puhutteli, runot elivät ihan itsenään tuossa 1970–1980-luvun vaihteessakin. Iloitsin myös tiedosta, että Paavo Lipponen on pitänyt tärkeänä Södergranin runoja vallasta.

Minulle Södergranin runot ovat salainen ase. Jaksan mitä vain, kun luen hänen tekstinsä Ljusfälten (Septemberlyran 1918):

Venäläisen kirjallisuuden professori Tomi Huttunen:

Minun aarteeni on Kansalliskirjaston Slaavilainen kokoelma, Slavica. Neitsytpolulla opettelin aikanaan kokoelman tavoille ja sieltä sain myös parhaat eväät venäläisen kirjallisuuden tutkimukseen.

Venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin tutkimukselle Slavica on ehtymätön lähde ja uusia inspiraatioita ruokkiva aineisto. Se on myös tärkeä oppimisympäristö. Opiskelijaryhmän tuominen Slavicaan tarkoittaa, että nuoret tuodaan vieraaseen maailmaan, jossa puhutaan omituista kirjojen, journaalien, sanomalehtien, mikrofilmien ja kortistojen kieltä. Kun nykyopiskelijan täytyy etsiä avokokoelman vanhan Periodican hyllystä Ivan Gontšarovin Oblomovin ensimmäinen aikalaispainos, hän kohtaa sen älypuhelimensa avulla ja nappaa kansilehdestä kuvan.

                
1. kuva: Oblomovin ensimmäinen aikalaispainos (1849)
2. kuva: Aristarh Lentulovin kansi kokoelmaan Vesenneje kontragentstvo muz (1915)

Teknologiset innovaatiot vastaavat odotuksiimme, kuten uusia ja älykkäämpiä puhelimia kaipaavien asiakkaiden kysyntään. Siinä mielessä ne ovat ennakoitavia. Taiteelliset innovaatiot ovat ennakoimattomia, odotuksenvastaisia, ne yllättävät meidät jatkuvasti. Minun aarreaittani Slavicassa on täynnä avantgardea ja odotuksenvastaisuutta. Se on ainutlaatuisista harvinaisuuksista koostuva kokeellisen kirjallisuuden futurismi-kokoelma. Opiskeluaikanani se oli erikoislukusalin salaperäinen aineisto, jonka tunsivat vain spesialistit. Nyt se on konservoitu ja digitoitu aiempaa monipuolisempaan käyttöön, myös kiitolliseksi oppimateriaaliksi.

3. kuva: Aristarh Lentulovin luonnos lavasteiksi Vladimir Majakovskin
tragediaan.

  
4. kuva: Kokoelmasta Te li le (1914) Velimir Hlebnikovin runo, Nikolai
Kulbinin kuva.
5. kuva: Kokoelmasta Te li le (1914) Velimir Hlebnikovin runo, Nikolai
Kulbinin kuva.