Rohkeasti tieteestä blogeissa

Helsingin yliopisto jakaa vuosittain J. V. Snellman-palkinnon ansiokkaasta tieteellisen tiedon välittämisestä. Tänä vuonna sen sai kosmologi Syksy Räsänen, sattumoisin vielä tilanteessa jossa hänen tieteenalallaan kohisee: amerikkalaistutkijoiden teleskooppi Etelänavalla on katsonut kauas eli menneisyyteen, ja ihminen on nähnyt signaalin eli merkkejä painovoima-aalloista, jotka ovat liitettävissä varhaisen maailmankaikkeuden räjähdysmäiseen laajenemiseen.

Tieto uudesta havainnosta levisi maailmalla nopeasti ja hyvin, tässä itse tutkimus, johon taatusti vielä palataan monesti, ja siihen liittyvää lisätietoa ja erikseen vielä yleisimmät kysymykset ja vastaukset.

Suomessakin kosmologit ovat selittäneet uutta löytöä julkisuudessa tiuhaan ja eri paikoissa. Tunnettuna bloggaajana Syksy Räsänen pohtii löytöä, ja varsinkin sen mahdollisia seurauksia tieteelle, myös Kosmokseen kirjoitettua -blogissaan. Toimittaja Jari Mäkinen kertoo samasta asiasta eri sanoin Tiedetuubissa.

Blogimaailma ja tiedemaailma ovat vähitellen Suomessakin löytämässä toisensa. Tiedeaiheisia blogeja kirjoittavat toimittajat, tutkijat ja harrastajat. Blogiin kirjoittaminen on siksi yhdelle tiedon tai uutisen välittämistä uudenlaisessa muodossa, toiselle mahdollisuus keskustella muiden kanssa omasta aiheesta omin ehdoin. Blogimerkintöjen kommentit ja keskustelut synnyttävät parhaimmillaan uusia kirjoituksen aiheita ja toimivat muutenkin juttuvinkkinä moneen suuntaan.

Usein blogit syntyvät yhden teeman ympärille, voivat hyvin ja sitten ehkä näivettyvät. Uusimmat Helsingin yliopiston blogit löytyvät täältä.

Tutkijalle blogi on hyvä keino pitää tutkimusta esillä. Ensimmäinen oma kokemukseni tiedeaiheisista blogeista Suomessa on Higgsin metsästäjät -blogi. Se lanseerattiin osaksi Cernin, Euroopan hiukkastutkimuslaitoksen yhteiseurooppalaista viestintää aiheesta, josta tiedettiin, että se on kuin pitkään kestävä draamankaaria sisältävä seikkailu perustieteessä: Higgsin hiukkasen etsintä.

Ensimmäisen blogimerkinnän eli kirjoituksen teki tutkija Mikko Voutilainen maaliskuussa 2008 – ja toistaiseksi viimeisin on lokakuulta 2013 ja myös Voutilaisen. Silloin professorit Francois Englert ja Peter Higgs palkittiin Nobelin palkinnolla Higgsin mekanismin ja hiukkasen ennustamisesta, ja itse hiukkanenhan löydettiin Cernin LHC-törmäyttimellä 4. heinäkuuta 2012.

Siis viisi ja puoli vuotta tutkimusta, tutkimuksen esittelyä ja loppuhuipennus viiden pääkirjoittajan voimin. Eikä blogia sitä paitsi ole vielä ole edes haudattu.

Toisenlainen yhteisblogi on lääketieteen tutkijoiden blogi nimeltä Viikon julkaisu.

Se syntyy niin, että kerran vuorokaudessa kirjaston Helsinki Scholar Chart -sivulle päivittyvistä lääketieteen julkaisusta toimituskunnan edustaja kukin vuorollaan poimii tarjonnasta viikon artikkelin, josta sitten kirjoittaa yhteenvedon blogiin. Avainsanojen perusteella lukija sitten löytää uutta tutkimusta aineenvaihdunnasta verisuonitekijöihin.

Nostan tähän vielä muutaman blogin katsottavaksi. Ilmakehätutkijoilla on nykyään oma bloginsa: From the Sphere of Land and Atmosphere ja tutkimusmaailmasta kirjoittavat eri näkökulmista vaikkapa Suomen Akatemian hallituksen puheenjohtajana Arto Mustajoki Mustajoki-blogissaan  ja professori Kaarle Hämeri omassaan.

Helsingin tutkijanaiset ry on viestinyt bloginsa kautta vuodesta 2007.

Nature-lehden editorit, toimittajat ja vierailevat tiedekirjoittajat ovat täällä.

Suomalaisten tiedetoimittajien yhdistys on tällä viikolla uusimassa verkkosivustoaan ja nostaa esille tieteestä kirjoittavia bloggaajia. Jos olen ymmärtänyt oikein, odotettavissa on hyvin mielenkiintoisia kirjoituksia eri tieteenaloilta.

Kun katsoo tiedeblogien aiheita, voi olla mielenkiintoista verrata niitä viestintätoimisto Cisionin top-blogilistoihin. Kotimaisia blogeja on täällä ja tuoreimmat kansainväliset blogilistaukset USA:sta, Iso-Britanniasta, Saksasta ja Ruotsista ovat tässä.

Blogiin kirjoittaminen vaatii aina paitsi asiaa, myös sanomisen halua ja rohkeutta, asettaahan siinähän kuitenkin itsensä julkisesti alttiiksi kaikenlaiselle palautteelle. Joskus kommentointi voi olla rankkaa, mutta enimmäkseen on kai vain mukavaa, jos ja kun saa palautetta.

Ohjeita blogin perustamiseen ja kirjoittamiseen löytää verkosta paljon, malliksi verkkopedagogi Jere Majavan Blogikirjoittajan tyyliopas, joka auttaa hyvään alkuun.

Majavan lisäksi myös sosiaalitieteiden laitoksen tiedeviestinnän tutkimusryhmä kannustaa rohkeaan tiedeviestintään ja kokeilemaan erilaisia viestinnän muotoja. Se on julkaissut tiedeviestinnän oppaan tutkijoille ajatuksella, että menestyvät tutkijat ovat usein myös ahkeria tieteen popularisoijia.

 

Tähän on tultu vallan mainioiden lähteiden avulla

MTV Uutisten tutkivan journalismin ryhmä aloitti toimintansa tammikuussa 2014. Se kertoo tekevänsä jotakin ihan muuta kuin salatiedettä: “Me teemme juttuja ihmisille tärkeistä aiheista. Joskus se tarkoittaa tietomassojen pyörittelyä, usein nimettömien lähteiden tapaamista.”

Ryhmä esittelee työtapansa kulmakivet: perusteellisuuden lisäksi tulevat hyvät vinkit, lähdesuoja ja lähdekritiikki. Aika paljon samaa tässä on kuin tutkijan työssä: tärkeä aihe, tietomassaa, perusteellinen perehtyminen siihen, lähteitä ja niiden kritiikkiä. – Eivätkä  tutkijatkaan tee  salatiedettä, tätä yliluonnollista, maagista, ehkä okkulttista tietoa ja uskomusasiaa, johon journalistit viittaavat.

Mitä lie, salatiede.

Mikä sitten parhaiten erottaa journalistit ja tiedemiehet, jotka välillä vähän niin kuin saman äärellä askaroivat? Sanoisin, että lopputuloksen lisäksi ainakin ajan käyttö, siis perusteellisuus, ja ne lähteet, ne lähteet!

Jos toimittajat eivät näytä lähdeaineistoaan, sen tekevät tutkijat aina. Lähteet ja viittaukset, sehän on tieteen tekemisen ydintä. Hyvä ja uskottava viestintäkin pitää esillä lähteet, niin nykyään myös jokainen tiedote.

Miksi lähteiden on sitten hyvä olla julkisesti saatavilla?

On kai ainakin niin, että kun tietoa on paljon, sen monien käyttäjien tarpeet ovat erilaiset. Tarjolla, nähtävillä ja saatavilla pitää olla selkeää perustietoa, uutta tietoa ja uusia tutkimustuloksia, jotta jokainen voi halutessaan paneutua itselle tärkeään asiaan.

Yksi kaikkien saatavilla oleva tietolähde on tietysti Wikipedia. Se on nyt kovasti esillä.

Viime vuoden joulukuussa Helsingin Sanomat esitteli miekkailua harrastavan Joonas Lyytisen, aikanaan aktiivisen Wipedia-kirjoittajan ja tiedottajan. Lyytinen oli jutun mukaan tehnyt havainnon: moni Wikipedian artikkelikirjoittaja valitsee aiheensa ihan muualta kuin omalta alaltaan, enemmänkin harrastuksensa pohjalta. Niin teki hänkin, on kirjoittanut yli 2000 artikkelia tai sen aloitusta verkkosivustolle ihan muusta kuin opiskelemistaan aiheista, tähtitieteestä ja tietojenkäsittelytieteestä.

Ja mitä korosti Lyytinen jutussa? Lähteitä. Ensimmäiseksi katsotaan lähteet, sen jälkeen tietää, kuinka luotettavana artikkelia voi pitää, hän sanoi.

Lyytikäisen haastattelun taustalla oli tietysti Helsingin Sanomien marraskuussa julkaisema iso juttu Wikipedian sisällön laadusta. Juttua varten sen artikkeleita arvioivat tutkijat, jotka yliopistojen tiedottajat avainsanojen perusteella olivat tunnistaneet annettujen aiheiden asiantuntijoiksi. Sanomien selvityksen perusteella peräti 70 prosenttia Wikipedian artikkeleista sai hyvän tai erinomaisen arvosanan virheettömyydestä.

Jäi siihen silti vielä se 30 prosenttia ehkä vähemmän kuranttia tietoa.

Ehkä tästäkin kirjoittelusta innostuneena yliopiston viestintäosasto ja viestinnän oppiaine järjestävät tutkijoille tilaisuuden opetella Wikipedian päivittämistä ja sen periaatteita. Tai kenties sitten ihan vain siitä syystä, että sivusto on Suomessa ja maailmalla suosituimpia verkkosivustoja ja samalla hakukoneiden ja käyttäjien arvostama tietolähde.

Niin tai näin, Tiedettä Wikipediaan -työpaja pidetään keskiviikkona 26.2. kello 9-11. Tervemenoa Tiedekulmaan! Mukaan mahtunee, kunhan vain ensin ilmoittautuu Facebookissa.

Myös opetus- ja kulttuuriministeriössä on havahduttu Wikipedian käyttöön. Ministeriö on kehittämässä lasten ja nuorten tiedekasvatusta ja hakee siihen parhaillaan uusia avauksia. Sen työryhmän työtä voi seurata Tiedekasvatusblogissa, ja ryhmän linjaukset luvataan toukokuun 2014 lopussa.

Helmikuun loppuun on aikaa kommentoida Tiedotusvälineet, verkkoviestintä ja sosiaalinen media -työpajan ideoita ja ehdotuksia Otakantaa.fi -sivustolla. Tässä pajassa keskusteltiin tutkijoiden ja toimittajien koulutuksesta tiedekasvatuksesta viestimisen näkökulmasta ja sosiaalisen median mahdollisuuksista lasten ja nuorten innostamisessa tieteeseen.

Kooste työpajan työstä löytyy Tiedekasvatushankkeen Otakantaa.fi-avaussivun alalaidasta, kohdasta Liitteet, ja ehdotuksia kommentoidaan täällä.

Yhdeksi uudeksi ratkaisuksi on ehdolla hauskaltakin kuulostava yliopistojen välinen Wikipedia-haaste. Ehdotus on esillä, koska verkkosivusto on nuorten tiedonhaun työkalujen selvä ykkönen.

Haasteessa yliopistojen professorit, tutkijat ja opiskelijat kirjoittavat ja täydentävät Wikipedia-artikkeleita toisia yliopistoja vastaan kilpaillen. Artikkelin tarkistamisesta tai kirjoittamisesta saisi pisteitä, joita seurattaisiin reaaliaikaisesti niin, että aktiivisuus näkyy. Vähän niin kuin ohimennen tulisivat tiedeyhteisöt ja tieteenalat samalla huolehtineeksi tiedon tieteellisyydestä ja ymmärrettävyydestä Wikipediassa,

Otakantaa-sivustolla on muitakin mielenkiintoisia ajatuksia.

Tutkijoiden mediaosaamisesta todetaan, että hyvä argumentointikyky on tärkeä kaikille tutkijoille, niin kuin tutkijoiden kyky viestiä tutkimustuloksista on tärkeää. Näin etenkin nyt, kun asiantuntijuuden legitimaatio on jonkinmoisessa kriisissä. Ja koska medialle keskustelu yleisön kanssa on sen elinehto, tulisi myös tutkijoiden tyylin olla keskusteleva.

Esillä on muuten sitten myös hiukan erikoinen lause: ”tapahtuu tutkijoiden vetäytymistä julkisuudesta”. Erikoinen väitelause, jota joku voisi kommentoida!

Journalistien koulutuksesta sanotaan, että siihen kaivataan tiedeasiantuntemusta – onhan tiede toimittajille vain yksi aihe muiden joukossa. Tiedejournalismille taas konsernijournalismi voisi olla mahdollisuus parempaan näkyvyyteen. Ja mieliin muistutetaan, että yleismedian kriisi ei merkitse sitä, että erikoismediat kärsisivät

Koska osassa mediaa ei ole resursseja panostaa tiedejournalismiin, tarjolla olisi työryhmältä ehdotus: Suomen Akatemia rahoittaa 3-4 tiedetoimittajan palkat. Ihannetilanteessa näistä yksi menisi esimerkiksi maakuntalehtien yhteistoimitukselle ja toinen vaikkapa jollekin nuorisomedialle.

Taustalla on trendi mediassa: Maakuntalehdet ovat tämänhetkisessä murrosvaiheessaan perustamassa yhteistoimituksia, jotka tekevät juttuja julkaistavaksi monessa mediassa. Alma Median lehdillä on jo yhteistoimitus. Myös STT:n voi ajatella eräänlaiseksi yhteistoimitukseksi, jota monet lehdet hyödyntävät.

Siis Akatemia-toimittaja, miksipä ei?

Tiedon lähteet olivat esillä myös Talouselämän tammikuisessa jutussa Tutkimus: Media on huono referoimaan tutkimuksia. Lehti linkittää PLOS ONE -sivustolla julkaistuun alkuperäiseen vertaisarvioituun tutkimusartikkeliin Media Coverage of Medical Journals: Do the Best Articles Make the News?

Ankarat ovat näiden PLOS ONEn artikkelin kirjoittajien tulokset: Amerikkalaisissa laajalevikkisissä sanomalehdissä nousevat esille sellaiset lääketieteelliset työt, joissa käytetty tutkimusmenetelmä on heikko.

Talouselämä kärjistää asian jutussaan näin: ”mitä humpuukimpi tutkimus, sitä todennäköisemmin se nousee esille mediassa.”

En ehkä ihan moista johtopäätöstä tekisi, mutta kun tutkimusartikkelissa vihjataan siihen, että tutkimuksen näkyminen laajalevikkisessä sanomalehdessä nostaa sen tieteellisiä sitaatiolukuja, niin kuin New England Journal of Medicine -lehden artikkeleille oli aikoinaan käynyt kun New York Times oli niitä esitellyt, panee se tietysti hiukan miettimään, mitä kuuluu huippututkimukselle nyt ja mikä huonolaatuisessa tutkimuksessa kiinnostaa nykyään. Aihe? Sen helppo esitysmuoto?

PLOS ONEn julkaiseman tutkimuksen nimenomainen tarkoitus oli selvittää, minkälaiset tutkimukset saavat julkisuutta sanomalehdissä ja onko niin, että media jotenkin järjestelmällisesti kirjoittaa koesuunnitelmaltaan heikkolaatuisista tutkimuksista, siis tutkimuksista jotka on tehty ei-kokeellisella, havainnoivalla menetelmällä sen sijaan että olisi tehty satunnaistettuja kontrolloituja tutkimuksia..

Tutkimus tehtiin vertaamalla 75 laajaa mediajulkisuutta saanutta tutkimusta 75 tutkimukseen, jotka oli julkaistu vaikutusvaltaisissa lääketieteellisissä julkaisuissa. Tulosten mukaan sanomalehdet, toisin kuin arvostetut tieteelliset julkaisut, esittelevät todennäköisemmin havainnoivia tutkimuksia kuin satunnaistettuja kontrolloituja tutkimuksia. Ja silloin, kun mediassa kirjoitetaan havainnoivien tutkimusten perusteella, valituksi tulevat ne, joiden laatu on huono.

PLOS ONEn kirjoittajat jopa pohtivat, että halutessaan sanomalehdet voisivat valita lähteikseen ne uskottavimmat eli satunnaistetut kontrolloidut tutkimukset mutta että ne näyttävät kollektiivisesti valitsevan toisin.

Kollektiivinen valinta kuulostaa kovin kummalliselta.

Täällä kotioloissa sanoisin, että tutkija, toimittaja ja tiedottaja: päästä myös muut asiasi juurille. Näytä mitä teet ja keskustele siitä, miten ja kuinka tähän pääsit!

 

Luottamusta vallataan kuin Villissä lännessä

Mitään ei oikeastaan tapahdu ilman luottamusta. Luottamus näyttääkin kuuluvan alkuvuoden sanoihin julkisuudessa. Aihe on kiinnostava, ja Petri Sanen kirjoitus Arkhimedes-lehdessä 5-6/2013 pani minut miettimään asiaa enemmänkin.

Luottamus liittyy tieteeseen ja viestintään etenkin sitä kautta, että luottamuksen ylläpitämiseen tarvitaan tietoa. Ja sitähän syntyy, tutkijoiden keskenään tarkastelemaa, siis vertaisarvioitua uutta tietoa kaikille meille käytettäväksi päivittäin.

Vuoden 2013 Tiedebarometristä kirjoitin jo marraskuussa. Siinähän mitattiin kansalaisten tuntemaa luottamusta yhteiskunnan instituutioihin (kuva 25). Luottamus yliopistolaitokseen ja tieteeseen on kova: instituutioista eniten luotettiin poliisiin ja puolustusvoimiin, heti kolmanneksi tuli yliopisto. Luottamus tieteeseen ja tiedeyhteisöön oli sijalla 6, media oli listassa numero 10. Arvioitavia tahoja oli tarjolla 20, kirkosta puolueisiin.

Eli luottavaisia voimme olla, luottamusta on.

Nyt julkisuudessa on kohistu Kunnallisalan kehittämissäätiön tutkimuksesta, jossa selvitettiin kansalaisten luottamusta yhteiskunnan eräisiin keskeisiin instituutioihin. Arvioitavia tahoja oli kaikkiaan 8. Vaan tiedettä listalla ei näy.

Tämän suomalaisten luottamuslistan kärjessä oli tasavallan presidentti, vastaajista 70 prosenttia luotti tahoon ainakin melko paljon. Kakkoseksi nousivat tiedotusvälineet. Perässä tulivat sitten eduskunta, ammattiyhdysliike, maan hallitus ja puolueet. Yrityksiin ja työnantajajärjestöihin luotti kolmannes, 33 prosenttia vastanneista.

Viestintää tekevät ammattilaiset ajattelevat, että kun instituutioon suhtaudutaan luottavaisesti ja ihminen on luotettava, viestintä on uskottavaa ja viesti menee perille. Parhaimmillaan kanssakäymisellä on sitten myös jonkinlainen vaikutus, joka näkyy toiminnassa.

Luottamus siis helpottaa tiedonkulkua.

Jyväskylän yliopiston Kansalaisyhteiskunnan tutkimusportaalissa Tomi Kankainen kuitenkin muistuttaa, että luottamuksella on niin myönteisiä kuin kielteisiä vaikutuksia: sokeasti ei ole hyvä uskoa mihinkään. Sosiaalinen vuorovaikutus voi toimia myös ilman luottamusta.

Epäluottamuksesta hän sanoo, että sen voi nähdä aktiivisena tilana, joka nostaa esille ongelmia. Esimerkiksi yhteiskunnan eri toimijat voivat pitää tärkeitä puheenvuoroja esittäessään kriittisiä näkökulmiaan.

Tiedemaailmassa tällaisen puheenvuoron on pitänyt Petri Sane Arkhimedes-lehdessä julkaistussa jutussaan Open-Access, vertaisarviointi ja tieteen itsekorjaavuus, säröjä tieteen perustuksissa?. Siinä hän pohtii luottamuksen teemaa länsimaisessa tieteellisessä tutkimuksessa.

Aika paljon hän antaakin ajateltavaa pyytäen vastauksia siihen, ”millä perusteella mihinkään ”tieteelliseen” tulokseen tulisi voida luottaa?”

Sane on lukenut tieteellisiä julkaisuja aiheesta viime aikoina tarkkaan. Vähän keljulta kaikki näyttääkin: samanaikaisesti kun Open Access -julkaiseminen lisääntyy, hän poimii Nature– ja Science-lehdistä artikkeleita, joiden perusteella avointa julkaisemista ei todellakaan tee mieli suosia. Hän näyttää, kuinka luottamusta tieteellisiin tuloksiin koetellaan:

Lokakuun 2013 Science-lehden jutussa Who’s Afraid of Peer Review?, biologi ja tiedetoimittaja John Bohannon tehtaili 304 versiota tiedeartikkelista, joka vaikutti uskottavalta mutta sisälsi virheitä. Versiot lähetettiin 288 Open Access -julkaisuun – vain 98 hylkäsi vääriä tietoja sisältäneen artikkelin, kun 157 hyväksyi sen. Näissä vertaisarviointiaan kuuluttavissa lehdissä vain 36 lehdessä Bohannonin virheitä sisältävä artikkeli sai arvioitsijalta edes minkäänlaista tieteellistä kritiikkiä.

Bohannon puhuu tieteellisen julkaisemisen Villin lännen markkinoista. Huonon luottamustuloksen voi selittää rahalla. Open Access -lehdissä jutun maksaa sen kirjoittaja, ei esimerkiksi yliopisto. Ehkä julkaisijan on silloin helppo ajatella, että saat mitä tilaat!

Sane katsoo, että jos luottamus vertaisarviointiin tieteellisenä metodin murenee, olemme heikoilla. Meillä ei olekaan asioista tietoa, vaan lopputulos on pelkkää “minusta tuntuu -meininkiä”.

Kun hän vielä esittelee tuloksia tieteen heikosta itsensäkorjaavuudesta esimerkiksi maaliskuun 2012 Nature-lehden Drug development: Raise standards for preclinical cancer research -jutun avulla, hänen huolensa ja kysymyksensä ymmärtää. Tässä artikkelissa kun muun muassa kerrotaan, kuinka 53 julkaistusta koetuloksesta 6 onnistuttiin todentamaan tieteelliseksi tulokseksi.

Pinteessä on pian niin tutkija, päivälehden yleistoimittaja kuin tiedetoimittajakin, tavallisesta lukijasta puhumattakaan. Siis silloin, kun pitäisi tietää, kuka on eniten oikeassa, eli mikä tieto on, ehkä pätevin?

Kiinnostukseni tähän teemaan heräsi oikeastaan toimittaja Ian Samplen 9.12.2013 päivätystä uutisesta The Guardian-lehdessä: Nobel winner declares boycott of top science journals.

Siinä tuore nobelisti Randy Schekman kertoi panevansa boikottiin maailman merkittävimmät ja hyvämaineisimmat, siis luotettaviksi katsotut perinteiset tiedejulkaisut. –  Ne, joilla hän itse asiassa Nobel-palkintonsa sai: Cell-, Nature- ja Science -lehdet.

Schekman katsoo, että tieteen valtamediat ovat menneet liian pitkälle kosiskellessaan yleisöään. Toimittajat niissä eivät enää ole tutkijoita vaan ammattitoimittajia, jotka esimerkiksi rajaavat julkaistavien artikkelien määrää niin, että huomiota saavat enää ikään kuin laukkuosaston ylellisimmät design-käsilaukut, luksustuotteet.

Schekman itse on valinnut julkaisukanavakseen uuden eLifen, jossa hän toimii editorina. Tämä on Naturen, Cellin ja Sciencen kanssa kilpaileva johtavien lääketieteen tutkimusrahoittajien, Wellcome Trustin, Howard Hughes Medical Instituten ja Max Planck Societyn ylläpitämä nettialusta uudelle tutkimustiedolle. Siinä tiedemiehet ja tutkijat päättävät, mitkä artikkelit julkaistaan – ja ne ovat sitten kaikkien luettavissa.

Ristivetoa siis piisaa. Ilman tietoa ja luottamusta emme silti tule toimeen, ja jonkinmoinen epäluottamus voi toimia kirittäjänä kohti jotakin enemmän oikeaa.

Helmikuun puolivälissä maailman suurimpiin kuuluva viestintätoimisto Edelman muuten julkistaa katsauksensa luottamuksen globaaliin tilaan. Edellinen katsaus on tässä.

Vuoden 2013 katsauksessa luottavimmiksi asioiden esittäjiksi nousivat asiantuntijat ja tiedemaailman edustajat (kuva numero 27/41).

Median tilanne on tämänkin mukaan muuttumassa: uusi sukupolvi luottaa sosiaaliseen mediaan, kun vanha sukupolvi pitäytyy perinteisessä mediassa. Kun tarkastelu on maailmanlaajuinen, luotettavimmaksi instituutioksi nousevat erilaiset kansalaisjärjestöt, perää pitää hallintovalta.

Luottamus on siinä mielessä tietysti hankala asia, että se ei ole pysyvä tunne tai tila. Kun sen menettää, sitä ei ole helppo saada takasin. Ehkä se on mahdotontakin.

Nykysanoin luottamusta ylläpitävä viestintä on vastuullista viestintää: avointa ja keskustelevaa sekä pitkäjänteistä eli kestävää. Esimerkiksi tiedejulkisuudessa ei riitä, että tietoa vain jaetaan. Nähtävillä pitää olla paitsi tutkimuksen tulokset, myös tapa joilla niihin päästiin. Vastuullisesti viestimällä luottamus tieteeseen kestää kyllä ne pienet särötkin.

Luottamus kasvaa jakamalla, sanotaan myös. Mitähän minä tässä jaan? Toivottavasti ainakin vahvistusta sille ajatukselle, että paikkoja puheenvuoroille tiedosta ja tieteestä pitää olla paljon ja puhujia monta.

 

Miksi puolaisperheessä itkettiin yliopiston tiedeuutista?

Helsingin yliopiston kansainvälinen viestintä kulkee vielä vähän niin kuin varovasti varpaisillaan. Se on sinänsä hiukan hassua, onhan tiede kansainvälistä ja tutkijat liikkuvat maailmalla itsestään selvästi ja hyvinkin sulavasti. Jotakin viestinnällisesti uutta voisi varmasti kehitellä. Miten olisi Team Finlandin kaverina Science Squad Helsinki?

Tiedotteita ja tutkimusuutisia Helsingistä joka tapauksessa lähtee kansainväliselle yleisölle viikoittain. Yliopistolla on omat mediankontaktinsa maailmalle, ja hyvin usein uutiset päätyvät alkajaisiksi kahden ison kansainvälisen nettitiedeuutispalvelun huomaan.

EurekAlert ja AlphaGalileo, näiden kautta pääsen otsikkoni perheeseen, sen äitiin, ja myös puhumaan siitä, kuinka ennalta-arvaamatonta tiedejulkisuus on – tietysti siinä kuin mikä tahansa muukin julkisuus. Miten tiedotteesta kasvaa monihaarainen kertomus, niin kuin tässä, sitä saan aina silloin tällöin seurata. Tarinan loppua en välttämättä edes kuule. Mutta suunnan näen aika pian.

Siis kohti Puolaa.

Marraskuussa työstimme kemian tutkijoiden kanssa Kumpulan tiedekampuksella  uutisen sisältävää tiedotetta. Aiheena oli havainto, että nesteeseen voi kirjoittaa tai piirtää laservalolla – että kiinteälle pinnalle pystyy kirjoittamaan valolla, se oli jo kemisteille ennestään tuttua.

Havainnon teki nuori väitöskirjaansa kirjoittava tutkija, Szymon Wiktorowicz. Hän onnistui valmistamaan valokemiallisesti aktiivisen ja nesteeseen liukenevan polymeerin, ja myös videokuvasi tämän ilmiön. Se on nyt YouTubessa esillä nimellä Drawing in liquid with light, ja sitä on katsottu tähän mennessä 2403 kertaa. Se on itse asiassa hyvin, koska yliopiston tiedevideoiden latauskerrat pysyttelevät enimmäkseen kymmenissä tai korkeintaan sadoissa.

Meillä oli siis uusi havainto, siitä tiedote ja 48 sekunnin video.

AlphaGalileo välitti tämän tiedotteen avainsanojen perusteella 3 856 toimitukselle tai toimittajalle ympäri maailmaa. Osumia eli latauksia se on toistaiseksi saanut 262. EurekAlertin kautta sitä on luettu 1 139 kertaa. Nämä ovat lukuja, jotka ovat hyvinkin tyypillisiä yliopiston tiedotteen saamalle kansainväliselle medianäkyvyydelle.

Vuosittain AlphaGalileo välittää 40 miljoonaa sähköpostiviestiä toimittajille. Viime vuonna sen uutissivustoa ladattiin 4,5 miljoonaa kertaa. Lontoossa päämajaa pitävän toimiston perusti vuonna 1998 silloinen hiukkasfyysikoiden ja tähtitieteilijöiden tutkimusrahoitusorganisaatio Particle Physics and Astronomy Research Council. Nykyisin AlphaGalileo Foundation on voittoa tavoittelematon yritys.

AlphaGalileota käyttävät lehdet ympäri maailmaa kuten Aftonbladet, Science, BBC, Daily Telegraph, Economist, Der Spiegel, El Pais, Le Monde, Associated Press, Nature, Moskovskaja Pravda, Washington Post.

EurekAlertia ylläpitää Yhdysvalloissa toimiva tieteellinen seura American Association for the Advancement of Science, AAAS. Se tunnetaan ennen kaikkea Science-lehden julkaisijana. EurekAlert kertoo, että sen julkaisemilla tiedotteilla on kaikkiaan 5,8 miljoonan yleisö ja sen palveluun on rekisteröitynyt 9 700 toimittajaa eri puolilta maailmaa.

Kansainväliset tiedotepalvelut ovat siis vallan mainioita välineitä näkyvyyden saamiseksi.

Mitä tämän jälkeen parhaimmillaan tapahtuu?

Ulkomaalaiset toimittajat lähtevät tutustumaan tutkimukseen paikan päälle.

Tiedottajakollegani mukaan yliopistossa vieraili tänä vuonna toimittajia 33 maasta ja tapaamisia oli yli 100 toimittajan kanssa. Eniten toimittajavieraita tuli Venäjältä (16) ja Kiinasta (10) sekä Kanadasta ja Saksasta (kummastakin tuli 9 vierasta). Vieraita saapui myös Ukrainasta ja esimerkiksi Isosta-Britanniasta.

Päälle tulevat tietysti tiedetoimittajien viikon kestänyt maailmankokous Helsingissä kesäkuussa. Ulkomaalaisia osallistujia täällä oli 504 yhteensä 73 maasta, kaikilta mantereilta.

Kun AlphaGalileo ja EurekAlert painottuvat luonnontieteisiin, tekniikkaan ja lääketieteeseen, yliopistossa vierailleiden toimittajien aiheita ovat olleet opettajankoulutus ja koulu, terveydenhuoltomme, Kaisa-kirjasto, suomalainen ruoka sekä esimerkiksi onnellisuus ja innovatiivisuus, myös plagointi, ja Kemiallisen aseen kieltosopimuksen instituutti Verifin.

Eikä vähäinen ole täällä vierailleiden toimittajien vaikutuspiiri: Kiinan televisio CCTV kävi Suomessa tekemässä ohjelmaa kiinalaisesta uudenvuoden vietosta ja vieraili Kaisa-kirjastossa. Sen ohjelmia katsoo 120 miljoonaa ihmistä. Ukrainan televisio ICTV taas vieraili Tiedekulmassa ja Kaisa-kirjastossa, sen katsojaluvut yltävät 1 miljoonaan.

Radio France on vierailunsa jälkeen toistaiseksi lähettänyt kolme ohjelmaa helsinkiläistutkimuksesta, aiheina englanninkielinen opetus, Itämeri, opettajakoulutus ja koulu. Neljäs ohjelma on kai vielä työn alla.

Vaan takaisin alun uutiseen kemiasta. Tohtorikoulutettava Wiktorowicz lähetti minulle pitkän listan kansainvälisistä verkkolehdistä, jotka olivat kirjoittaneet uudesta polymeerihavainnosta tiedotteemme perusteella. Polish Press Agencystä, PAPista, tuli tutkijan kanssa enemmänkin puhetta. Se oli tehnyt hänestä jutun, joka levisi Puolassa. Ja tämähän oli se syy, miksi puolalainen äiti, tietysti Wiktorowiczin äiti, itki. Ilosta itki.

Nyt iso puolalaislehti on tekemässä artikkelia, joka pohtii syitä, miksi tutkijat lähtevät ulkomaille tekemään tutkimusta. Juttua rakennetaan nuoren polymeerikemistin ympärille.

Hyvä viestintä on kohdennettua, siis tehdään niin, että mahdollinen kiinnostunut yleisö on mietittynä heti työn aluksi. Ja silti, vieläkin jaksan hämmästyä tiedotteiden matkan käänteistä. Kaikki hyvin, niin kauan kun kyyneleet ovat näitä ilon kyyneleitä.

 

Tehtäisiinkö tiedeviestintää avoimesti kuullen?

Aloitan ihan lopusta, sillä sieltähän ne uusien tarinoiden alut lähtevät liikkeelle.

Lueskelin nimittäin uusinta Tiedebarometriä ja melkein vakuutuin. Tiedevaltakunnassa kaikki on hyvin.

Tutkimus suomalaisten suhtautumisesta tieteeseen ja tieteellis-tekniseen kehitykseen sai näyttävästi hetkeksi julkisuutta marraskuun puolivälissä, ja parhaiten kai tarttuessaan kasvoihin, siis tällä kertaa professori Esko Valtaojan kuvaan. Tuttu, siis tunnetuin tieteenharjoittaja, on kansalaisille tämä mies.

Tiedebarometri 2013 sisältää oikeastaan hämmentävän paljon ”hyviä tiedeuutisia”. Kaksi kolmesta, 65 prosenttia, seuraa kiinnostuksella tiede-, tutkimus ja teknologia-aiheita. Tiede kiinnostaa suomalaisia, ja barometrin tehneen tutkijan Pentti Kiljusen sanoin: ”Kiinnostus on vakaata, vuodesta toiseen kestävää”.

Mutta sitten se raportin loppu ja tiedetiedon tarjontaan liittyvät avovastaukset: Tiede ei saa riittävästi tilaa etenkään päämedioissa, Helsingin Sanomia hiukan tölväistäänkin, ja tutkimuksesta tulisi kertoa kansankielellä. – Toivoopa joku ’Suomalainen tiede’ -nimistä lehteäkin.

Yleisesti Kiljunen näkee aineistossaan tieteestä tiedottamiseen liittyvää arvosanojen nuivuutta, eli kuinka ”melko huonoa” -palkki on kasvanut vuodesta 2004 alkaen. Hän arvelee kauniisti, että kyse ei ehkä olekaan viestinnän laadusta tai viestijöiden taidoista vaan jostakin muusta: ”Ehkä ei ole ollut kovin paljon tiedotettavaakaan, ainakaan sellaista ns. hyvää sanomaa, jota kansa kaipaisi”.

Tähän puheeseen istuu sitten aika hyvin Turvallisuus- ja kemikaalivirastossa, Tukesissa, menossa oleva viestintätyö. Tukes kun hakee kansalaisilta näkemyksiä kemikaaliviestinnän kehittämiseen.

Kansallinen vaarallisia kemikaaleja koskeva viestintäsuunnitelma on luonnosvaiheessa, ja sitä voi kommentoida verkossa. Avoin kuuleminen päättyy 30.11., ja kansalaiset saavat siihen asti sanoa mielipiteensä luonnoksen johdantoon, viestinnän tavoitteisiin, pääviesteihin ja -periaatteisiin, kohderyhmiin ja kanaviin. Vinkkejä toivotaan myös vastuisiin ja rooleihin sekä resursseihin ja seurantaan.

Tukes panee mielikuvituksen äkkiä liikkeelle, sillä sen viestinnässä on yritystä sitouttamiseen, mikä ajan hengen mukaista onkin. Avointa kuulemista käyttää myös esimerkiksi Helsingin kaupunki kaupunkisuunnittelussaan, ja joskus virasto on jopa sen laiminlyömisen takia kompastellutkin uusissa suunnitelmissaan.

Kaupungin maankäyttöä ja liikennettä suunnitellaan niin, että kiinnostuneilla on mahdollisuus saada tietoa ja osallistua suunnitteluun. Suunnittelun eri vaiheissa saa arvioida hanketta, sen merkitystä ja vaikutuksia ja tuoda mielipiteensä esiin. Ja jos joku, siis kansalainen, haluaa panostaa asiaan lisää, voi ainakin kaava-asioissa ilmoittautua varsinaiseksi osalliseksi ottamalla yhteyttä kaavan laatijaan.

Kun Tiedebarometriin löytyi halukkaita vastaajia kovalla työllä 971 henkilöä, jään kovasti odottamaan, kuinka käy kemiakaaliviestinnän kehittämisen. Ilmoittautuvatko kansalaiset ikään kuin osallisiksi, ja tekevätkö he lopulta suunnitelman, ja sitten itse viestinnän, kansankielellä, itse ja parhaimmillaan ehkä paremmin kuin muut? Siis ketkä muut? Tutkijat, tiedottajat vai toimittajat, keille kaikille tämä nyt kuuluikaan?

Entä tekeekö yliopiston viestintäväki ollenkaan oikeita asioita silloin, jos viestintäsuunnitelmat kirjoitetaan yhdessä sanoman vastaanottajan eli yleisön kanssa?

Huutoäänestykseen päätöksenteossa en oikein usko, mutta voisin olla valmis kokeilemaan avointa kuulemista yliopiston tiedeviestinnässä. Pelkkiä hyviä sanomia tuskin kukaan kuitenkaan kenellekään lupaa.

 

Tiedote on muuta kuin ”niin last season”

Kilpailu näkyvyydestä julkisuudessa on kova. Lokakuussa Helsingin yliopistosta lähti yli 40 tiedotetta suomeksi maailmalle ja median käyttöön. Se on paljon. Samanaikaisesti toimittajat saavat päivässä kymmeniä, joskus satoja tiedotteita päivässä.

Kahdesta uudesta raportista poimin tähän muutamia yleisiä huomioita tiedotteiden käytöstä. Ne kertovat myös omista kokemuksistani: tiedotteilla on kysyntää, ja niiden käyttö saattaa olla kasvamassa.

Yleensähän se yliopistossa menee niin, että tutkija ja tiedottaja työstävät yhdessä kelpo tekstin, joka tiedotteena päätyy median käyttöön ja lopulta toimitettuna juttuna lehteen tai ainakin jonkun median verkkosivulle kiinnostavan kuvan kanssa.

Joskus voi tosin käydä niin kuin Ruotsissa vastikään. Kurjasti.

Ruotsalainen Fingerprint Cards AB nimittäin julkaisi 11.10.2013 kaksi tiedotetta, joissa kielletään, että Samsung Electronics on ostanut sen. Päivän mediassa oli levinnyt kauppaa koskeva tiedote, joka ei pitänyt paikkaansa.

Tiedote myyntiaikeesta oli valheellinen ainakin sikäli, että tiedotteen lähettäjä ei ollut Fingerprint Cards, pahoittelee sen välittänyt mediapalveluyhtiö Cision. Nyt poliisi tutkii asiaa, ja yritys joutui lopettamaan väliaikaisesti osakekauppansa.

Tiedottaminen onkin välillä aikamoinen taitolaji, ja itse asiassa tiedotteita voi lähettää kuka tahansa. Harvemmin meno on sentään villiä kuin yllä.

Laura Juntusen Leikkaa–liimaa-journalismia? -tutkimusraportti uutismedian lähdekäytännöistä tarkasteli seitsemän valtakunnallisen median (Helsingin Sanomat, Ilta-Sanomat, Iltalehti, YLE, MTV3, Nelonen ja STT-Lehtikuva) kotimaista uutistuotantoa toukokuussa 2010. Hänen media-aineistonsa käsitti toimittajahaastattelujen lisäksi 3797 uutisjuttua.

Ihan tuore on Mediaviikko.fi:n raportti Lehdistötiedotteiden käyttö toimittajien työssä, jonka se teki tiedotepalvelu ePressi kanssa. Digi- ja sähköpostimaailmassa pysytelleeseen kyselyyn vastasi 471 toimittajaa, jotka lähettivät yli 1300 tiedottamista koskevaa kommenttia. – Ja onhan siinä mukana myös 200 toimittajan terveiset tiedottajalle siitä, kuinka tiedotetaan hyvin.

Laura Juntusen raportissa ongelmaksi nostetaan se, että yleisön on vaikea arvioida uutisten alkuperää. Lisäksi ne, joilla on parhaat resurssit ammattimaiseen pr-toimintaan, saavat viestinsä parhaiten kuuluville.

Tässä hiukan juttujen lähdeaineistoon liittyviä lukuja:

Yli kolmannes (36 %) kaikista suomalaisissa valtaviestimissä julkaistuista uutisista hyödyntää jollain tavoin ulkopuolisten tuottamaa PR-materiaalia. Lisäksi lähes kolmannes (30 %) uutisista pohjaa uutistoimistoaineistoon ja keskimäärin joka viides (18 %) juttu on lainattu toiselta tiedotusvälineeltä. Vain noin neljännes aineiston jutuista on sellaisia, joihin ei epäilty tai tiedetty liittyvän joko PR-, uutistoimisto- tai mediamateriaalia.

Suurin osa Juntusen tutkimusaineiston jutuista, joiden taustalta löydettiin ulkopuolinen aloite, pohjaa tiedotteisiin (77 %). Tämä on aika huikea luku.

PR-vaikutteiset jutut (1487 kpl) pohjaavat tällaiseen tiedotusmateriaalin (taulukko 4):

tiedote 77 %
tiedotustilaisuus (+ tiedotemateriaalia) 8 %
muu julkinen tilaisuus (+ tiedotemateriaalia) 8 %
lähteen verkkosivut tms. 7 %

Yhteen kun lasketaan, niin noin viidennes (21 %) koko aineiston uutisista perustuu kokonaan tai enimmäkseen tiedotemateriaaliin, ja helpoiten tiedotteet menevät läpi tiedotusvälineiden verkkoversioissa. Verkossa peräti kolmannes jutuista toistaa lähteen viestiä sellaisenaan tai lähes sanatarkasti.

Näin siis Juntunen. Joka myös muistuttaa, että suuri osa tiedotteista päätyy roskiin, ja ihan jo sen perusteella, onko otsikko tai aihe kiinnostava vai ei.

Hyvällä otsikolla pääsee pitkälle

Mediaviikko.fi:n kysely otsikolla Mitkä tekijät vaikuttavat siihen, että teet jutun saamastasi lehdistötiedotteesta? on mielenkiintoinen keskittyessään lehdistötiedottamiseen sähköpostina.

Löydän lähinnä ePressi.comin käyttäjille (vastaajat olivat enimmäkseen sanomalehden toimittajia 17,3 %, aikakauslehden toimittajia 24 % ja paikallislehden toimittajia 14,1%) suunnatusta  kyselyraportista ajatuksen siitä, että sähköpostien käyttäminen tiedottamiseen oikeaoppisesti on tärkeä ammattimainen kysymys.

Havainto tuntuu hiukan hassulta, mutta pääsehän raportti asiaan. Vastauksissa sähköpostin aiherivin vaikutus tiedotteen avaamiseen on ratkaisevaa, sillä vastaajista 83,4 % pitää aiheriviä kynnyksenä tiedotteen jatkokäytölle. Samaahan sanoo Juntunen, jo pelkkä tiedotteen silmäily lennättää sen helposti suoraan roskakoriin.

Ratkaisevaa tiedotteessa on siis otsikointi. Parhaimmillaan se voisi olla jo aiherivillä muotoa subjekti + predikaatti + objekti – näin ehdottavat toimittajat.

Viestinnässä puhutaan paljon luottamuksen, tunnettuuden ja tuttuuden merkityksestä. Mediaviikon raportissa tiedottavan yrityksen tunnettuudella on yllättävän vähän merkitystä siiheen, avaako toimittaja sähköpostin vai ei. Suurin osa sen vastaajista eli 58,3 % katsoi, että merkitystä ei ole tai se on vain kohtalainen.

Kuitenkin raportti myös hiukan ristiriitaisesti toteaa, että kun toimittaja tuntee entuudestaan tiedotteen julkaisijan, tiedotteen läpimeno on varmempaa. Tiedä tästä nyt sitten niin tarkkaan.

Raportin mukaan noin 40 % toimittajista tekee jutun usein tai silloin tällöin epäkiinnostavasta tiedotteesta, ja enemmistö vastanneista toimittajista sanoo, että tiedottaminen on erittäin hyödyllistä tai hyödyllistä, vaikka joka kerta tiedotteesta ei tehtäisikään juttua.

Uimista ei siis pidä lopettaa, sanoisi tähän jo edesmennyt päällikköni Rauno Velling.

Vaan mitä sitten tehdään kun tiedote ei riitä? Silloin noustaan lavalle esiintymään. Lue aiheesta lisää Tiedetoimittaja-lehdestä 3/2013.

 

 

Ken se on, joka tutkimuksesta twiittaa?

Helsingin yliopistossa on menossa Tutkimuksen elinkaari -niminen projekti, jossa kyseltiin alkuun myös sitä, tarvitsevatko tutkijat mielestään viestintäpalveluja. Helposti arvaa, että eivät kovin tarvitse. Eivätkä niitä edes juuri tunnekaan.

Hiukan kuulostaa vanhanaikaiselta suhtautumiselta, mutta antaa kyllä yliopistojen viestintäorganisaatioille mietittävää.

Niin antaa myös Suomen Akatemian arviointi, joka julkaistiin nyt syksyllä. Sen mukaan on olemassa hiukan eri käsityksiä siitä, kenen tehtäviin tiedeviestintä oikeastaan kuuluu. Kuuluuko työ Akatemialle vai sen rahoituksella työtä tekeville tutkijoille?

Yhteenvetona näyttää nyt olevan, että Akatemian ei tule olla johtava tiedeviestinnän taho Suomessa. Tiedeviestintä kuitenkin kuuluu sen tehtäviin, ja sitä halutaan lisää. Päätavoitteena tulisi olla Akatemian rahoittaman tutkimuksen tuloksista tiedon välittäminen etenkin suurelle yleisölle.

Jos se, kenelle tiedeviestintä kuuluu, on epäselvää, tiede ainakin kuuluu kaikille! Näin kirjoittaa, jo raportin otsikossaan, Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta, joka sai opetus- ja kulttuuriministeriöltä tehtävän laatia tiedeviestinnän kansallisen toimenpideohjelman. Se valmistui tammikuun alussa 2013, ja sitä pohdittiin miehissä seminaarissa syyskuussa.

Mihin sitten suuntautuvat toimenpideohjelman 33 ehdotusta? Yliopistoille ja korkeakouluille, opetushallinnolle, tieteen rahoittajille ja muille tiedeviestintää harjoittaville tahoille. Tutkijakin mainitaan, ja viestinnän vastuusta sanotaan: se on yksittäisen tutkijan lisäksi myös organisaatioilla.

Toimenpideohjelman tärkein tavoite on yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen arviointi- ja palkitsemisjärjestelmän kehittäminen. Tämä tarkoittaisi tiede- ja tutkimusinstituuttien yhteistyötä niitä rahoittavien tahojen kanssa niin, että yhteiskunnalliselle vuorovaikutukselle määritetään laatukriteerit ja indikaattorit tutkimuksen indikaattorien rinnalle.

Kuulostaa melko vaivalloiselta ja pitkään kestävältä prosessilta, mutta ei oikeastaan ole kovin kaukana siitä ajatuksesta, että tiedeviestintä ja tutkimuksen popularisointi antaisivat lisämeriittiä vaikkapa työnhaussa akateemisessa yhteydessä.

Näitten erilaisten akateemisten ja ei-akateemisten hallinnollisten laivojen kääntymistä odotellessa suosittelen pientä sissimeininkiä. Ajattelen professori Jaakko Hämeen-Anttilaa, joka vuosia sitten puhui yliopiston viestinntän Kohtaa media -koulutuksessa nuorille tutkijoille. Hän katsoi, että vaikkei viestintään panostaminen tuo akateemista meriittiä, se tuo näkyvyyttä, julkisuutta eli tunnettuutta, ja sitä kautta lopulta myös rahaa.

Niin että tutkija, anna vain kuulua itsestäsi!

P.S. Helsingin Kirjamessuilla on 24.-27. lokakuuta esillä tieteen maailman tekemisiä. Tiedetorilla torstaina 24.10. kello 17-18 mietitään, puhuuko julkisuudessa raha vai asiantuntijuus. Kysytään siis, keille kaikille tiede kuuluu. Tohtoriopiskelija Sampsa Saikkosen puheenvuoro on ainakin aiemmissa tilaisuuksissa herätellyt uinahtelevia: pitäisi päästä tiedevalistuksesta vähitellen jo vuoropuheluun. Uskallanko edes kysyä: Olisiko tässä twiitin paikka?

Tutkija vai toimittaja?

Huomasikohan monikaan lukija pientä uutista Helsingin bussiliikenteestä Helsingin Sanomissa 10. elokuuta? Otsikolla Helsingin bussiliikenne irtisanoo ja palkkaa toimittaja Timo Paukku kirjoitti yhtiön uusista kuljettajista ja samanaikaisista irtisanomisista.

Tylsän arkinen aihe oli saanut kirjoittajakseen Helsingin Sanomien tiedetoimittajana pitkään työtä tehneen Paukun, joka alkuvuodesta 2013 julkaisi Gaudeamuksen kustantamana kirjansa Kymmenen uutta ihmettä. Se sisältää rohkeita tulevaisuuteen tähyäviä aihevalintoja alaotsikolla Teknologiat, jotka muuttavat maailmaa: synteettistä biologiaa, nanoa, pilvipalveluja ja niin edelleen.

Ihmekirja perustuu siihen, että toimittaja tuntee keksinnöt ja tekee yhteistyötä alan tutkijoiden kanssa. Mukana on paljon eri tekniikoita selkeyttäviä kuvia ja mielenkiintoisia tarinoitakin. En minä ainakaan esimerkiksi ollut ymmärtänyt, että algoritmit ohjailevat jopa ruokakulttuuriamme. Onneksi Paukku siis myös pohtii uusien keksintöjen vaikutuksia tavallisen ihmisen arjessa ja nostaa esille ne vielä pinnan alla piilevät mahdolliset seuraukset.

Niin että eipä häntä turhaan valittu edellisenä vuonna vuoden tiedetoimittajaksi.

Monien iloksi Paukku näyttää jatkavan myös Helsingin Sanomissa tiedejutuillaan. Sen sivuilla kesällä kyllä seurasin toisenlaistakin kirjoittelua.

Kesäkuun 15. päivänä alkoivat toimittaja Heli Saavalaisen uutisjutut Itämereen vuotavasta kipsijätevuoresta Puolassa. Uutisten sarja alkoi ingressillä, jonka mukaan HS löysi Puolasta jätekipsivuoren, joka rehevöittää Itämerta yhtä paljon kuin kaikki Suomen kaupungit yhteensä.

HS myös otti näytteitä, jotka sitten toimitettiin Suomen ympäristökeskuksen, Syken, tutkijalle. Näytteitä jutun kuvassa ja kuvatekstissä otti toimittaja. HS-selvityksen ja HS:n näytteiden perusteella tehty avausjuttu kuvineen oli kooltaan liki 2 aukeamaa.

Seuraavana päivänä lehti uutisoi isosti myös John Nurmisen säätiön selvityksen kipsivuorten riskitekijöistä. Se otsikoi kuin yhteenvetona, että HS:n näytteet varmistivat vuodon.

Lopulta juttujen sisällöksi nousi kirjoittelu siitä, kuka saa arvioida Itämeren tilaa. Onko se tutkija vai tutkimuslaitos? Vai sittenkin toimittaja?

Viimeisimmäksi sanansa sanoivat ympäristöministeriön ja Syken johtajat, kunnes STT heinäkuussa uutisoi, että Suomi ja Puola ottavat näytteensä kumpikin ja analysoivat ne omissa laboratorioissaan.

Kesäkuun kansainvälinen tiedetoimittajakokous Helsingissä tuli ja meni. Siitä kirjoitin lyhyesti viimeksi. Hyvinkin se meni, noin 800 henkeä noin 80 maasta, siinä tunnuslukuja tähän hätään. Kuinka paljon kokous antoi nostetta tieteestä ja tutkimuksesta kertomiselle, jää syksyn ja ehkä talven varaan.

Mukana olleet muutamat Helsingin yliopiston tutkijat joka tapauksessa taipuivat totutusti moneen. Niin näyttävät tekevän myös toimittajat.

 

Tästä tiedetoimittajat puhuvat juhannuksen jälkeen

Kesäkuun viimeisellä viikolla Helsingin yliopiston tiloissa on vilskettä, kun tiedetoimittajat eri puolilta maailmaa pitävät kokouksensa Helsingissä. Tulossa on noin 800 tiedejournalistia tai muuta tiedeviestinnän ammattilaista.

Toimittajien varsinaisen kokousohjelman tueksi yliopisto tarjoaa Tiedekulmassaan Porthaniassa tutkijoiden puheenvuoroja, nyt ensimmäistä kertaa niin, että koko viikon ohjelma käydään englanniksi.

Maanantai 24.6. painottuu luovaan tietojenkäsitellyyn ja alkaa professori Hannu Toivosen keinoilla säveltää musiikkia unesta. Tiistaina lääketieteilijät puhuvat elämästä kuoleman jälkeen, keskiviikona aiheena on Suomen Pisa-menestys ja torstaina suomalainen ilmakehätutkimus.

Tiedetoimittajat lähestyvät  Helsingissä puheenaiheitaan kriittisten kysymysten esittämisten näkökulmasta: mikä on toimittajan merkitys ja vastuu uuden tiedon ja tutkimustulosten äärellä?

Maantaina 24.6. on workshop-päivä, ja aiheet vaihtelevat datajournalismista vilppiin lääketieteessä. Tiistai on arvoskeskustelun päivä. Toimittajat kun joutuvat joka päivä työssään tekemään eettisiä valintoja ja kysymään, onko oikein, että kirjoitan näin kun krjoitan. Kun tämä kokemus on purettu yhdessä, päivä päättyy koko viikon tärkeimpään kysymykseen: mikä ylipäätään on tiedejournalismin rooli tänään?

Keskiviikkona esillä on tiedetoimittajan työn monipuolisuus: esimerkiksi kehittyvissä maissa toimittaja tekee työtä eri tavoin kuin länsimainen kollegansa. Viimeisenä kokouspäivänä, torstaina, teemana on haavoittuva maailmamme. Olisikohan ajankohtaisin istunto tämä Big data – big brother -keskustelu, jota julkisuudessakin kovasti nyt käydään.

Perjantai 28.6. onkin sitten monelle toimittajalle jo kotiinpaluupäivä. Toiset kuitenkin vielä jäävät, ja silloin löytyvät varmaan ne viimeisimmät puheenaiheet, tiedä vaikka yliopiston tutkimuslaboratoriosta!

Mitä me oikein luemme?

Jonkun mielestä numerosarjat ja luvut ovat tylsiä. Yksittäinen luku on harvoin ehkä sinänsä mielenkiintoinen, mutta siitä tulee kiinnostava, kun sillä on historia, tausta tai vähintään seuranaan muita lukuja. Arkipuheessa riittää usein, että luku kuvaa suuruusluokkaa, niin että jokin asia on iso, ja sitä on paljon, tai sitten ei ole niin.

Tänä keväänä olen viestinnän koulutustilaisuuksissa kysellyt kuulijoiden lukutottumuksia, ihan vain saadakseni jonkinlaisen käsityksen siitä, lukeeko kukaan enää esimerkiksi aamulla sanomalehtensä kotonaan. No eipä lue.

Tai sanonko pikemminkin näin: mitä nuorempi porukka, sen vähemmän se lukee paperilehtiä. Opiskelijoista ehkä 1 kymmenestä lukee aamulehden, vähän vanhemmista jatko-opiskelijoista ja tohtorikoulutettavista ehkä 2 tai 3 kymmenestä lukaisee aamu-uutisensa lehdestä.

Jos suomalaiset kuitenkin lukevat paljon lehtiä, niin mitä meillä luetaan?

Luvut, ja sitä kautta lehtien nimet, antaa Levikintarkastus Oy. Se kertoi toukokuussa lähinnä painetun median levikistä viime vuonna.

Tässä lehtien top 10 vuoden 2012 yhteenvetotilastosta kappalemäärinä:

Yhteishyvä 1 815 893
Me-lehti 655 513
Helsingin Sanomat 337 962
Aku Ankka 282 794
Taloustaito 242 250
ET 226 853
TV-Maailma 188 645
7 päivää 170 867
Kodin Kuvalehti 158 375
Valitut Palat 157 979

Levikkiä, lukuja ja määriä voi sitten hiukan avata ja ryhmitellä eri tavoin. Tutun lehtiryhmäjaon mukaan kun katsoo, yleisölehdillä on laajin yhteislevikki, eikä huonosti mene ammatti- ja järjestölehdilläkään. Paikallisesti leviävillä sanomalehdillä on pienimmät luvut, niistä kärkikymppiä johtaa Länsi-Uusimaa 13 081 kappaleellaan, kun Loimaan Lehden levikki on 8 472.

Lehtien vuoden 2012 tarkastettujen levikkitietojen mukaan suurimmat painetut 7-päiväiset sanomalehdet ovat Helsingin Sanomat (337 962), Aamulehti (121 135), Turun Sanomat (99 220), Kaleva (72 107) ja Keskisuomalainen (65 327).

Helsingin Sanomilla, Aamulehdellä ja Satakunnan Kansalla on levikiltään suurimmat digilehdet. Hesarin 130 537 kappaleen digilevikki lienee kansainvälisestikin suuri.

Muista sanomalehdistä suurimmat ovat Ilta-Sanomat (132 253), Iltalehti (91 219), Maaseudun Tulevaisuus (81 774) ja Kauppalehti (63 471).

Vaikka myös tarkastettujen aikakauslehtien yhteenlaskettu levikki on laskussa, eräät lehdet kasvavat. Suurimmat kappalemääräiset kasvut olivat Yhteishyvällä, Fit-lehdellä ja Uusi Insinööri -lehdellä.

Levikkinsä tarkastuttaneista maksullisista yleisölehdistä suurimmat ovat
Aku Ankka (282 794), ET-lehti (226 853), TV-Maailma (188 645), 7 päivää (170 867) ja Kodin Kuvalehti (158 375).

Painettujen lehtien LT-levikkitilastot siis kertovat siitä, kuinka monella on maksullinen lehti joko tilattuna, irtomyyntiostoksena tai niin, että lehti kuuluu johonkin jäsenyyteen tai rekisteröityyn asiakkuuteen. Digilevikki taas koostuu enimmäkseen yksitellen tehdyistä tilauksista ja yhdistelmätilauksista, jotka sisältyvät myös painetun lehden levikkiin.

Yhden lehden yhden numeron keskimääräinen levikki ei kuitenkaan kerro vielä paljon mitään sen lukijoista ja lukijamäärästä. Loimaan Lehti valtakunnallisesti pienellä levikillään on taatusti tärkeä tuhansille lukijoilleen.

Tänä vuonna 60 vuotta täyttävän Yliopisto-lehden painos on 20 000. Senkään painoarvoa kukaan tuskin kyseenalaistaa. Sitä luetaan ympäri maata, ja sen julkaisija on yliopisto. Siinä syitä, miksi lehti on kansainvälisestikin katsoen hyvin poikkeuksellinen.

Kun lehtien levikit yleisesti ovat laskussa, huolestuttaa se eniten kustantajia ja mainostajia. Lukijathan ovat jo joka tapauksessa siirtyneet verkkoon, jossa pääsee puhumaan siitä, mikä huvittaa, kiinnostaa tai liikuttaa.

Isoissa mediataloissa varmasti mietitään, onko entinen isolevikkinen lehti enää sen vaikuttavampi kuin pienellä levikillä uutisia ja puheenaiheita tarjoava media.