Tehtäisiinkö tiedeviestintää avoimesti kuullen?

Aloitan ihan lopusta, sillä sieltähän ne uusien tarinoiden alut lähtevät liikkeelle.

Lueskelin nimittäin uusinta Tiedebarometriä ja melkein vakuutuin. Tiedevaltakunnassa kaikki on hyvin.

Tutkimus suomalaisten suhtautumisesta tieteeseen ja tieteellis-tekniseen kehitykseen sai näyttävästi hetkeksi julkisuutta marraskuun puolivälissä, ja parhaiten kai tarttuessaan kasvoihin, siis tällä kertaa professori Esko Valtaojan kuvaan. Tuttu, siis tunnetuin tieteenharjoittaja, on kansalaisille tämä mies.

Tiedebarometri 2013 sisältää oikeastaan hämmentävän paljon ”hyviä tiedeuutisia”. Kaksi kolmesta, 65 prosenttia, seuraa kiinnostuksella tiede-, tutkimus ja teknologia-aiheita. Tiede kiinnostaa suomalaisia, ja barometrin tehneen tutkijan Pentti Kiljusen sanoin: ”Kiinnostus on vakaata, vuodesta toiseen kestävää”.

Mutta sitten se raportin loppu ja tiedetiedon tarjontaan liittyvät avovastaukset: Tiede ei saa riittävästi tilaa etenkään päämedioissa, Helsingin Sanomia hiukan tölväistäänkin, ja tutkimuksesta tulisi kertoa kansankielellä. – Toivoopa joku ’Suomalainen tiede’ -nimistä lehteäkin.

Yleisesti Kiljunen näkee aineistossaan tieteestä tiedottamiseen liittyvää arvosanojen nuivuutta, eli kuinka ”melko huonoa” -palkki on kasvanut vuodesta 2004 alkaen. Hän arvelee kauniisti, että kyse ei ehkä olekaan viestinnän laadusta tai viestijöiden taidoista vaan jostakin muusta: ”Ehkä ei ole ollut kovin paljon tiedotettavaakaan, ainakaan sellaista ns. hyvää sanomaa, jota kansa kaipaisi”.

Tähän puheeseen istuu sitten aika hyvin Turvallisuus- ja kemikaalivirastossa, Tukesissa, menossa oleva viestintätyö. Tukes kun hakee kansalaisilta näkemyksiä kemikaaliviestinnän kehittämiseen.

Kansallinen vaarallisia kemikaaleja koskeva viestintäsuunnitelma on luonnosvaiheessa, ja sitä voi kommentoida verkossa. Avoin kuuleminen päättyy 30.11., ja kansalaiset saavat siihen asti sanoa mielipiteensä luonnoksen johdantoon, viestinnän tavoitteisiin, pääviesteihin ja -periaatteisiin, kohderyhmiin ja kanaviin. Vinkkejä toivotaan myös vastuisiin ja rooleihin sekä resursseihin ja seurantaan.

Tukes panee mielikuvituksen äkkiä liikkeelle, sillä sen viestinnässä on yritystä sitouttamiseen, mikä ajan hengen mukaista onkin. Avointa kuulemista käyttää myös esimerkiksi Helsingin kaupunki kaupunkisuunnittelussaan, ja joskus virasto on jopa sen laiminlyömisen takia kompastellutkin uusissa suunnitelmissaan.

Kaupungin maankäyttöä ja liikennettä suunnitellaan niin, että kiinnostuneilla on mahdollisuus saada tietoa ja osallistua suunnitteluun. Suunnittelun eri vaiheissa saa arvioida hanketta, sen merkitystä ja vaikutuksia ja tuoda mielipiteensä esiin. Ja jos joku, siis kansalainen, haluaa panostaa asiaan lisää, voi ainakin kaava-asioissa ilmoittautua varsinaiseksi osalliseksi ottamalla yhteyttä kaavan laatijaan.

Kun Tiedebarometriin löytyi halukkaita vastaajia kovalla työllä 971 henkilöä, jään kovasti odottamaan, kuinka käy kemiakaaliviestinnän kehittämisen. Ilmoittautuvatko kansalaiset ikään kuin osallisiksi, ja tekevätkö he lopulta suunnitelman, ja sitten itse viestinnän, kansankielellä, itse ja parhaimmillaan ehkä paremmin kuin muut? Siis ketkä muut? Tutkijat, tiedottajat vai toimittajat, keille kaikille tämä nyt kuuluikaan?

Entä tekeekö yliopiston viestintäväki ollenkaan oikeita asioita silloin, jos viestintäsuunnitelmat kirjoitetaan yhdessä sanoman vastaanottajan eli yleisön kanssa?

Huutoäänestykseen päätöksenteossa en oikein usko, mutta voisin olla valmis kokeilemaan avointa kuulemista yliopiston tiedeviestinnässä. Pelkkiä hyviä sanomia tuskin kukaan kuitenkaan kenellekään lupaa.