Katsomusten maailmaan sukeltamisesta

KIRJOITTANUT: Saila Poulter
Kuvat: Silja Lamminmäki-Vartia

Tänä keväänä hankkeen oli tarkoitus osallistua Helsingissä pidettävään Children FirstDesigning Sustainable Early Childhood Educationkonferenssiin, mikä jouduttiin perumaan maailmanlaajuisen viruspandemian vuoksi. Tapahtumia täynnä oleva kevät muuttui yllättäen poikkeusajaksi, jolloin kasvokkain kohtaamisesta tuli rajoitettua.
Olemme pohtineet hankkeessamme sitä, millaisia katsomuskasvatuksen pedagogisten toimintaympäristöjen tulisi olla. Olemme tunnistaneet sen pelon ja pedagogisen mielikuvituksen puuttumisen, joka pysäyttää VASU:n sisältämien upeiden periaatteellisten näkökulmien käyttöönoton varhaiskasvatuksen arjessa. Olemme lähteneet ottamaan pedagogisia askeleita kohti sitä, että varhaiskasvatuksen opettaja uskaltaisi heittäytyä katsomuskasvatuksen kokonaisvaltaiseen, kokemukselliseen ja elämykselliseen maailmaan.

Peruuntuneessa konferenssissa hanke olisi jakanut ajatuksia kulttuurisesti kestävästä varhaiskasvatuksesta, joka tunnistaa uskonnot ja katsomukset luonnollisena inhimillisen elämän ulottuvuutena. Uskonnot ja katsomukset eivät ole vain kulttuurihistoriaa tai kiinnostava kulttuurinen kuriositeetti. Katsomukset kietoutuvat kulttuurisiin syvärakenteisiin, instituutioihin ja yhteisöihin monin säikein ja heijastuvat henkilökohtaisissa identiteeteissä ja narratiiveissamme. Siksi varhaiskasvatuksen opettajalta edellytetään ymmärrystä ja vastaanottavaisuutta ymmärtää elämän katsomuksellista ulottuvuutta, joka voi tuntua epävarmuuden sietämiseltä ja kirjavien näkökulmien välissä luovimiselta.

Kulttuurisesti kestävän näkökulman lisäksi esityksen tavoite oli avata VASU-perustaista katsomuskasvatusta innovatiivisen pedagogiikan näkökulmasta. Tulemme ensi lukuvuoden aikana jakamaan verkkosivuillamme pedagogista materiaalia liittyen mm. katsomuksellisten tilojen tutkimiseen sekä hoksauttamaan museosta katsomuskasvatuksellisena oppimisympäristönä. Lisäksi upeat opiskelijamme Helsingin yliopistossa ovat luoneet upeita pedagogisia katsomuskasvatuksellisia tuokiota, joita on mahdollista aivan tavallisessa suomalaisessa päiväkodissa toteuttaa. Opinnäytetyötään työstävä Laura Hytti editoi näistä parhaimmat suunnitelmat palvelemaan varhaiskasvatuksen henkilöstön pyyntöä saada ideoita, apua ja tukea katsomuskasvatuksen toteuttamiseen.

Philip Barnes (2020) ruotii vastajulkaistussa kirjassaan Crisis, Controversy and the Future of Religious Education (Routledge) englantilaisen uskonnonopetuksen tilaa kovin sanoin. Hän näkee koulun uskonnonopetuksessa ongelmallisena ajautumisen liian kauas itse uskonnon käsitteen syvällisestä ymmärtämisestä ja teologisesta tieteenalasta. Hän pitää kestämättömänä sitä, että oppiaine yhteiskunnan maallistuessa jatkuvasti etsii alustaa neutraalimmaksi ajatellusta uskontovapaasta maaperästä.

Englantilainen uskontokasvatuskeskustelu on tuttua suomalaisille alan tutkijoille ja on helppo nähdä hänen osoittamansa kritiikin ydinkohdat myös suomalaisessa keskustelussa koskien koulun uskonnonopetusta mutta myös varhaiskasvatuksen katsomuskasvatusta. Katsomuskasvatus, jonka tulisi olla lapsiryhmän moninaisuudesta lähtevää, sitouttamatonta ja tunnustuksetonta, pelottelee helposti tulkitsijansa. Asenne, jossa uskonnon liika näkyminen ja tuntuminen rajataan pois, tuntuu turvalliselta pedagogiselta asenteelta.

Entistä useampi varhaiskasvatukseen osallistuva lapsi kasvaa perheessä, jossa uskonnollinen sanasto, kieli ja käsitteet eivät ole tuttuja. Varhaiskasvatuksen opettaja saattaa miettiä tämän lukutaidottomuuden edessä, tokkopa uskonto lasta kiinnostaa. Miten uskonto voisi koskettaa lapsen elämää, jos hänellä ei ole siitä mitään aikaisempaa kokemusta?

Kasvatusfilosofi Gert Biesta argumentoi sen puolesta, että lasta ei tule jättää yksin aikamme kasvatustrendien virtaan, jossa on muodikasta korostaa opettajuuden vanhanaikaisuutta ja oppijan itseohjautuvuutta. Hänen mukaan kasvatuksessa on välttämätöntä edellyttää, että on olemassa opettaja tai kasvattaja, joka tuo kasvatustilanteeseen jotain uutta – jotain, jota ilman kasvatusta ei ole. Kasvattajan tehtävä on mahdollistaa uudenlaista ’maailmaan tulemista’.

Hankkeessamme olemme tunnistaneet hetkiä, jolloin lasten maailmasta nousevat havainnot eivät tunnista uskontoihin liittyviä asioita. Olemme myös nähneet sen, että kasvattajaa tarvitaan tuomaan tarjoumia (affordanssi) lapsen maailmaan, tuomaan jotain uuttaa ja kasvatuksellista. Aikuinen antaa lapselle sanat, kielen ja käsitteet, joilla tutkia katsomusten maailmaa. Viisivuotias hymyilee, kun muistaa vierailukokemuksiinsa peilaten, että kirkossa keskeinen henkilö on pap-pi, synagogassa rab-bi, moskeijassa i-maami! Katsomuksellinen lukutaito karttuu, kun lapsen ajattelua ja kokemusmaailmaa ruokitaan moniaistillisissa ja toiminnallisissa oppimisympäristöissä, vuoropuhelua synnyttävien tarjoumien kautta.

Biestan mukaan ajassamme tarvitaan myös pysähtymistä sen pohtimiseen, mitä tulee pitää kasvatuksellisena, mitä kasvatus tavoittelee tai pitää päämääränään. Uskonto- ja katsomuskasvatuskeskusteluun Barnes tuo vastauksena, että kasvatuksellisena tulee pitää sitä, että uskonnoista opitaan mahdollisimman syvällisesti, niiden omista lähtökohdista käsin, mikä tarkoittaa perehtymistä ja sitoutumista niiden opillisten, narratiivisten ja moraalisten näkökulmien äärelle. Uskonnot pitää toisin sanoen ”ottaa tosissaan”, jotta mahdollistuu niiden ymmärtäminen, kriittinen arvioiminen ja oman katsomuksen pohtiminen suhteessa niihin.

Tällainen syvällinen, monipuolinen uskontojen ja katsomusten ymmärtäminen on valtava haaste koko yleissivistävän kasvatuksen ja koulutuksen tavoitteeksi. Varhaiskasvatuksen ammattilaiset ovat merkittävässä roolissa tarjotessaan ensi kosketuksen tutustuttamalla lapsia erilaisiin traditioihin, kertomuksiin, tiloihin ja esineisiin. On väliä, millainen jälki näistä ensimmäisistä kurkistuksista katsomuksiin jää. Tehkäämme jäljestä leikin, ihmettelevän tutkimisen ja iloisen jakamisen sävyttämää!