KIRJOITTANUT: Katja Castillo
KUVAT: Chrarles Deluvio/Unsplash
Hankkeemme Oulun yliopiston projektisuunnittelija, tohtorikoulutettava Katja Castillo pohtii poikkeusarkea ja etäkasvattamisen mahdottomuutta. Millaisia ”ilmestymisiä” sinun tietokoneruudullesi on tänä poikkeuksellisena etäyhteyksien aikana tullut?
Olemme eläneet kaksi kuukautta hyvin poikkeuksellista aikaa. En kutsuisi tätä uudeksi arjeksi, vaan pikemminkin mahdollisuudeksi pohtia, mitä arki meille merkitsee.
Tänä keväänä toimin muutaman ”Kasvatuksen filosofiset ja eettiset lähtökohdat ja päämäärän” -kurssin seminaarityöskentelystä. Yhteiset keskustelut opiskelijoiden kanssa olivat huikea mahdollisuus! Vaikka opetus tapahtuikin etänä, opiskelijoiden pienryhmissä käytiin aktiivista keskustelua ja oli etuoikeus olla näissä keskusteluissa mukana. Etäopetus sai minut kuitenkin pohtimaan, miten paljon vuorovaikutusta etäyhteydessä jää uupumaan. 
Usein keskeytin opiskelijoiden keskustelut ”ilmestymällä” näytölle, mikä sai opiskelijoissa aikaan hieman hämmennystä ja toisinaan jopa nolostumista.
Emmanuel Levinasin mukaan toinen ilmestyy meille kasvojen kautta. Me kohtaamme toisen ajallisessa tilassa pienen hetken ajan. Toisen kohtaaminen on eettinen haaste, sillä emme voi täysin tietää ja tuntea toista ihmistä. Etäyhteyden päässä tämä ”ilmestyminen” konkretisoituu käytännössä hyvin kiehtovalla tavalla. Zoom-ruudulle ilmestyy toisinaan liuta kasvoja, toisinaan pelkkiä nimikirjaimia. Toinen paljastaa itsestään juuri niin paljon kuin haluaa. Nimikirjaimet ja suljettu mikki eivät kuitenkaan poista toista ihmistä täysin vuorovaikutussuhteesta. Nimimerkki ruudulla on muistutus siitä, että puhettani (ehkä) kuunnellaan.
Varhaiskasvatuksessa etäkasvatus ei kuitenkaan ole mahdollista. Lapsi tarvitsee lähelleen hänestä huolehtivan kasvattajan, joka kykenee herkistymään lapsen tarpeille. Olen viime viikot saanut erikoismahdollisuuden seurata omien lasteni kasvua. Levinasin sanoin myös he ovat ”ilmestyneet” arkeeni muistuttaen minua kasvattajan vastuusta. 
Tehdessäni töitä kotoa käsin olen huomannut, että lasten kasvatusta on vaikea toteuttaa toissijaisena tehtävänä. Lapset vaativat yhdessä olemisen tilaan. Kuluneella viikolla vein nuorimmaisen lapseni leikkikentälle, laitoin hänet keinuun ja annoin hänelle vauhtia. Samalla ajattelin lukea työsähköpostini puhelimesta. Lapseni kääntyi välittömästi keinussa ja vaati: ”Äiti, puli [puhelin] pois!” Hän jäi katsomaan, että varmasti laitoin puhelimen taskuuni.
Normaaliolosuhteissa varhaiskasvatus tekee arjestani työntekijänä ja tutkijana mahdollisen. Ei kuitenkaan sen tähden, että päivähoito vain ”säilöisi” lapseni työpäivieni ajaksi. On yhteiskunnallisesti merkittävää, että lasten kasvatus nähdään ammattivalintana ja että lapsille rakennetaan yhteinen kasvamisen tilan, jossa heidän uteliaisuutensa, heidän kysymyksensä ja heidän tarpeensa huomioidaan. 
Varhaiskasvatus ei voi tapahtua etäältä, mikä kertoo ihmisyyden eettisestä pohjavireestä valtavan paljon. Me rakennumme yhteydestä toisiin.
Viime syksynä luin Paul F. Cookin ja Janet R. Youngin vuonna 2004 kirjoittamaa tutkimusartikkelia “Face-to-face with children”, jossa tarkasteltiin opettajan ja lapsen välisen suhteen eettistä luonnetta.
Artikkelissa opettaja-opiskelijoita pyydettiin miettimään, millaisia odotuksia lasten kohtaamiset heissä herättivät. Artikkelin keskeinen kysymys oli, mitä opiskelijat kokivat kohdatessaan lapsiryhmän ja yksittäisen lapsen? Artikkelin mukaan lapsen ja kasvattajan väliset kohtaamiset ja niissä heränneiden tunteiden analysointi auttoivat opiskelijoita ammatillisen identiteetin muodostamisessa.
Artikkelin lukemisen jälkeen aloin pohtimaan, voisiko tällaista mallia hyödyntää myös varhaiskasvatuksen kentällä? Missä määrin varhaiskasvattaja on katsomuskasvatuksen ammattilaisena herkistynyt vastaamaan lapsiryhmän äärellä nouseviin kysymyksiin? Kuinka tuota herkkyyttä voisi viritellä ja vahvistaa?
Näiden kysymysten kautta lähdimme Oulun osahankkeessa rakentamaan online-pohjaista reflektiopäiväkirjaa, jossa neljän viikon ajan varhaiskasvattajat pohtivat katsomuskasvatukseen liittyviä kysymyksiä lapsiryhmästä nousevien aloitteiden pohjalta. Reflektiopäiväkirjan tarkoitus on toimia sekä katsomuskasvatuksen kehittämistyökaluna että yhtenä hankkeemme aineistonkeruumenetelmänä. Tästä syystä ajatukset väistämättä tähyävät jo ensi syksyyn, jolloin pääsemme testaamaan reflektiopäiväkirjaa käytännössä.