Meillä kaikilla on erilaisia mielikuvia toisten ammateista ja niiden keskeisestä sisällöstä. Englannin proffa ehkä mielletään englannin kielen oikeellisuuden vartijaksi. Varmaan myös ajatellaan, että hän muistaa ulkoa sanan kuin sanan: “Mikä, hei, on kuukkeli englanniksi?”

Ikävä kyllä, en ole kovin kiinnostunut kummastakaan roolista, mutta nyt ajattelin kuitenkin poikkeuksellisesti tehdä pilkusta asiaa.

Pilkku on pikkuruinen väkänen, eikä puheessa ole pilkkua ollenkaan. Pilkku kuuluu kirjoitettuun kieleen. Kirjoitettu kieli – myös pilkun paikka – täytyy erikseen opetella. Kaikki eivät osaa pilkuttaa.

Tästä seuraa, että pilkut voivat saada kokoaan huomattavasti suuremman merkityksen. Niistä voidaan tehdä sosiaalisen erottautumisen väline: “Minä osaan pilkkusäännöt, mutta tuopas ei osaakaan.”

Suomen pilkkusäännöt ovat melko loogisia ja ne on mahdollista opetella, mutta tehokkaan ja varman pilkuttajan on osattava lauseenjäsennystä. Olisi erotettava päälause sivulauseesta ja alisteinen lause rinnasteisesta lauseesta. Toki aika pitkälle voi myös päästä ulkoluvulla “että, jotta, koska, kun… laita pilkku eteen”.

Englannin kielen historiassa välimerkkien käyttö ja oikeinkirjoitus olivat vielä varsin vakiintumattomia uuden ajan alussa 1500- ja 1600-luvuilla. Käytänteitä oli monenlaisia, ja kirjoitetun tekstin ortografia saattoi heijastaa puhetta ja sen rytmiä.

Kirjoitustapojen runsauden ansiosta tuon ajan tekstien oikeinkirjoitus välimerkkeineen kertoo nykytutkijoille paljon kirjoittajasta, tämän taustasta ja tekstien luonteesta. Esimerkiksi säätyläisnaisenkin kirjeestä voi näkyä heikohko kirjoitustaito tai toisaalta voi päätellä, että kirjeen on sanelun perusteella kirjoittanut kirjuri, ei nainen itse.

Kirjoitusasu saattoi myös vaihdella tilanteen mukaan, ja yksilö saattoi muuttaa tottumuksiaan vallitsevien normien muuttuessa. 1700-luvulla eläneellä Elizabeth Montagulla oli monta tapaa kirjoittaa menneen ajan pääte tähän tapaan:

“…the whole house was well illuminated & warm’d with large fires…” (Elizabeth Montagun kirjeestä Edward Montagulle, noin 1768).

Kaikki mahdolliset päätteen kirjoitusasut tuona aikana olivat –ed, –‘d, –d, –‘t ja –t.

Vähitellen heittomerkilliset muodot vähenivät Montagun kirjeistä  ja –ed-muotojen osuus  kasvoi. Jostakin syystä Montagu käytti heittomerkillisiä muotoja erityisesti ystäväpiiriinsä kuuluneille oppineille miehille kirjoittaessaan. Asiaa tutkinut Anni Sairio arvelee, että heittomerkillisiin muotoihin saattoi Montagun mielessä yhdistyä niihin aiemmin kuulunut oppineisuuden leima, vaikka –‘d-kirjoitusasua jo kritisoitiin ajan kielenoppaissa.