”Minä, Sinuhe, Senmutin ja Kipan poika, kirjoitan tämän. En ylistääkseni Kemin maan jumalia, sillä jumaliin olen kyllästynyt. En ylistääkseni faaraoita, sillä heidän tekoihinsa olen kyllästynyt. Vaan itseni tähden minä tämän kirjoitan.”
Näin alkaa Mika Waltarin tunnetuin romaani, vuonna 1945 ilmestynyt Sinuhe Egyptiläinen. Kirja kertoo lääkäri Sinuhesta, hänen ystävyydestään farao Ekhnatoniin sekä hänen matkoistaan muinaisessa Lähi-idässä. Kirja on ajaton tarina ihmisestä ja hänen yksinäisyydestään, mutta samalla se on yllättävänkin tarkka kuvaus elämästä myöhäispronssikauden Egyptissä. Yllättävä se on siksi, että kirjoittaja ei ole egyptologi, vaan tavallinen kaunokirjailija, joka ei koskaan edes käynyt Egyptissä.
Yksi kirjan päähenkilöistä on Faarao Ekhnaton, alkuperäiseltä nimeltään Amenhotep IV ja tunnetaan myös nimillä Akhenaton tai Akhenaten. Ekhnaton hallitsi Egyptissä vuosina 1353 – 1336 eaa. Säilyneiden lähteiden perusteella hän vaikuttaa olleen juuri sellainen hahmo, joksi Waltarikin hänet kuvaa: arvaamaton, herkkä ja olemukseltaan jopa naismainen.
Muinaisen Egyptin pantheoniin kuului jopa satoja jumalia, joilla oli erilaisia tehtäviä. Jumalperhettä johti eri aikakausina eri jumalat. Vanhalla valtakaudella ylijumalana oli Ra, välikaudella Montu ja myöhäiskaudella Amen-Ra. Muita tunnettuja jumalia olivat muun muassa tuonelan jumala Osiris, luojajumala Khnum ja viisauden jumala Thoth. Egyptin jumalilla saattoi olla sekä antropomorfisia eli ihmismäisiä että teriomorfisia eli eläinten kaltaisia piirteitä. Jokaisella alueella oli omat jumalansa tai jumalperheet.
Ekhnaton tunnetaan siitä, että hän hylkäsi Egyptin perinteiset jumalat ja vaati ja julisti auringon jumalan Atonin ainoaksi jumalaksi, jota kaikkien oli palvottava. Hän uskoi itse olevansa Atonin poika ja tämän edustaja maan päällä. Toki faaraot olivat ennenkin pitäneet itseään jumalien tahdon välikappaleina. Ekhnaton jopa rakensi Tel-el-Amarnaan uuden kaupungin, jonka hän nimesi Akhnetateniksi eli ”Atonin aamunkoitoksi”. Kaupungista tuli Egyptin uusi pääkaupunki ja Atonin palvonnan keskus, jonka mukaan Ekhnatonin hallituskautta ruvettiin kutsumaan Amarna-kaudeksi.
Amarna-kaudella syntyi myös kokonaan uusi taidesuuntaus, joka kuvasi hallitsijat epätavallisella tavalla pitkäkaulaisina ja ohutraajaisina. Amarna-kauden kuvissa faaraolla on sekä feminiinisiä että maskuliinisia piirteitä. Kertooko se jotain hänen uskonnollisista käsityksistään vai persoonallisesta ulkomuodostaan, sitä ei voida varmuudella tietää. Uusi taide antoi katsojille mahdollisuuden myös kurkistaan kuninkaallisen perheen yksityisiin hetkiin. Kuvista voisi päätellä, että Ekhnatonin avioliitto Nefertitin kanssa oli onnellinen. Oliko se sitä oikeasti, sitä ei kukaan tiedä, mutta voi miettiä, onko sosiaalinen media mitään uutta auringon alla.
Ekhnaton oli pasifisti, jota ei sodankäynti kiinnostanut. Hän uskoi uuteen maailmanjärjestykseen, jossa kaikki ihmiset olisivat tasa-arvoisia ja jossa ei enää olisi orjia ja isäntiä. Egyptiläiset eivät kuitenkaan olleet vielä valmiita monoteistiseen uskontoon varsinkaan, kun sitä tarjosi heille faarao, jota kansa piti heikkona ja naismaisena. Ekhnatonin hallituskaudella Egypti menetti laajoja maa-alueita, mikä aiheutti levottomuutta ja kapinointia kansan keskuudessa. Viimeinen pisara, joka suututti Amon-ran papit oli Ekhnatonin Karnakiin rakentama valtava Atonin temppeli.
Mika Waltarin Sinuhea Ekhnatonin ajatukset puhuttelivat, mutta hän näki myös, missä vaarassa Egypti oli. Sitä varten hän romaanissa päätyy omakätisesti antamaan rakkaalle ystävälleen kuolettavan myrkyn. Historialliset lähteet eivät tosin kerro mitään siitä, kuinka Ekhnaton kuoli. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Ekhnatonin perustama uskonto kuoli hänen mukanaan. Seuraavat faaraot, Smenkara, Tutankhamon ja Ay palauttivat vallan vanhoille jumalille, mutta eivät ilmeisesti aktiivisesti pyrkineet hävittämään Ekhnatonin ja Atonin muistoa. Sen teki vasta Horemheb, joka hänkin esiintyy Sinuhe egyptiläisessä. Waltarin Horemheb-hahmo on sekä Ekhnatonin että Sinuhen ystävä, joka kuitenkin samalla halveksii heidän heikkouttaan ja pitää vaarallisena heidän ajatuksiaan ihmisten välisestä tasa-arvosta.
Ekhnatonin elämäntarina on kiehtova. Väistämättä tulee mieleen, että hän syntyi väärään aikakauteen. Maailma ei ollut vielä valmis vastaanottamaan hänen ajatuksiaan veljeydestä ja tasa-arvosta. ”Ekhnatoneita” ja heidän seuraajiaan lienee ollut kaikkina aikakausina, mutta elleivät he ole faaraoita tai kuninkaita, heistä ei kirjoiteta kirjoja. Tähän Waltarikin viitannee kirjansa loppusanoissa:
Sillä minä, Sinuhe, olen ihminen ja ihmisenä olen elänyt jokaisessa ihmisessä, joka on ollut ennen minua, ja ihmisenä elän jokaisessa ihmisessä, joka tulee jälkeeni. Elän ihmisen itkussa ja ilossa, hänen surussaan ja pelossaan elän, hyvyydessään ja pahuudessaan, oikeudessa ja vääryydessä, heikkoudessa ja vahvuudessa.
LÄHTEET
Hoffmeier, James Karl
2015 Akhenaten and the origins of monotheism. Oxford University Press. E-book. http://www.oxfordscholarship.com.libproxy.helsinki.fi/view/10.1093/acprof:oso/9780199792085.001.0001/acprof-9780199792085
Laine, Lauri
2018 Some basics about Ancient Egyptian conceptualizations of divinity. Luentomateriaali 6.11.2018. Helsingin yliopisto: Teologinen tiedekunta.
Waltari, Mika
1974 Sinuhe egyptiläinen – viisitoista kirjaa lääkäri Sinuhen elämästä n.1390-1335 e.Kr. 11. painos. Porvoo: WSOY.