Tekijä: Deleted User

Moni sanoo, että ei halua lukea Vanhaa testamenttia, koska ”siellä vain soditaan”. On totta, että Vanhan testamentin kirjat sisältävät lukuisia kuvauksia sodista ja taisteluista. Onko näillä kertomuksilla mitään annettavaa nykyajan ihmisille? Miksi ne on pitänyt tallentaa Pyhään kirjaan? Kertomukset eivät ole historiankirjoitusta sellaisena kuin me sen ymmärrämme. Kirjoittajien näkökulmasta tärkeämpää on ollut se, mitä tapahtumista voi oppia kuin se, mitä todella on tapahtunut. Emme voi siis tietää, ovatko tapahtumat edenneet juuri niin kuin ne on kirjoitettu. Siitä huolimatta kertomukset vahvistavat osaltaan sitä kuvaa, mitä muut lähteet ovat paljastaneet tuon aikaisesta sodankäynnistä.[1]Erityisen hyvin tekstit kuvaavat sitä pelkoa, jota piirityssodan uhka kaupunkien asukkaissa synnytti.

Kun katsoo muinaisen Lähi-idän karttaa, ei voi olla ihmettelemättä, miten Levantin reunamilla sijaitseva pikkuruinen Juuda päätyi sotaan tuon tuosta. Miksi ketään kiinnosti tuo kuiva, karu ja vuoristoinen maa-alue? Joskus Juuda oli itse sodan aloittaja, mutta useimmiten se joutui hyökkäysten kohteeksi. Syynä tähän oli sen strategisesti tärkeä sijainti Mesopotamian imperiumien ja Egyptin välissä.[2]

Juudan pohjoinen naapuri Israel oli joutunut antautumaan Assyrialle 720-luvulla eaa., mutta Juudan kuningas Hiskia oli ilmeisesti tehnyt sopimuksen, jonka avulla pieni kuningaskunta sinnitteli itsenäisenä vasallivaltiona vielä vuoteen 586 saakka, jolloin Babylonian armeija valtasi sen puolentoista vuoden piirityksen jälkeen. Piirityssota lienee ollut yleisin sodankäynnin muoto rautakauden Levantissa, jossa käytännössä kaikki kaupungit olivat tuolloin linnoitettuja. Juudan etuna oli sen mäkinen maasto, minkä takia kaupunkien ympärille ei tarvinnut erikseen kaivaa vallihautoja. Riitti, että muurit ja portit tehtiin tarpeeksi korkeiksi ja vahvoiksi.[3]

Hesekielin kirjassa on mielenkiintoinen kuvaus siitä, kuinka profeetan tuli rakentaa tiilestä piiritetyn Jerusalemin pienoismalli:

Ihminen, ota savitiili, aseta se eteesi ja piirrä siihen kaupunki, Jerusalem. Pane se saarroksiin, rakenna sen ympärille piiritysvalli ja luo valtausluiska sen muureja vastaan, sijoita joka puolelle sotaleirejä ja pane muurinmurtajia yltympäri sitä uhkaamaan. (Hes. 4:1-2, KR 1992)

Teksti vahvistaa sitä, mitä piirityssodasta tiedetään muun muassa Juudassa sijainneen Lakisin kaupungin arkeologisten kaivausten perusteella. Lakisin piirityksestä on säilynyt säilynyt poikkeuksellisen paljon monipuolista tietoa. Vaikka taistelu oli Assyrian kuningas Sanheribille niin tärkeä, että hän tallensi sen vastaanottosalinsa seinäreliefiin, Vanhassa testamentissa se mainitaan vain ohimennen. Raamatun kirjoittajien fokus oli ymmärrettävästi Jerusalemissa.[4]

Hesekielin kirjan neljännessä ja viidennessä luvussa on myös karmiva kuvaus siitä, minkälaista elämä oli piiritetyssä kaupungissa.

—Heillä ei ole leipää eikä vettä, kaikki he ovat kauhuissaan, ja he menehtyvät syntiensä tähden. — Isät syövät vielä lapsiaan muuriesi sisällä, ja lapset joutuvat syömään isänsä. – Kolmannes väestäsi kuolee kaduillasi ruttoon ja nääntyy nälkään, kolmannes kaatuu miekkaan muuriesi edessä — (Hes. 4:17, 5:10,12, KR 1992)

Kaupungin asukkaat olivat turvassa niin kauan kuin muurit kestivät, jos kaupungissa riitti ruokaa ja juomavettä. Sodan pitkittyessä ruoka kuitenkin väheni ja kallistui. Ahtaissa oloissa myös kulkutaudit lisääntyivät. Piirityssota vaikutti myös naisiin ja lapsiin eri tavalla kuin taistelukentillä koetut tappiot. Hätäpäissään ihmiset myivät lapsiaan orjiksi ja jopa kannibalismia saattoi esiintyä. Kun ruokaa ei enää riittänyt kaikille, orjista haluttiin päästä ensimmäisenä eroon. Jos asukas jostain syystä joutui muurien ulkopuolelle, oli hän vihollisten armoilla.[5]

Myös Miikan kirjassa on osuvasti kuvattu sitä kauhua, jota piirityssodan pelko sai ihmisissä aikaan.

Miksi huudat ja vaikeroit, Jerusalem? Eikö sinulla enää ole kuningasta, oletko menettänyt neuvonantajasi? Kipu on iskenyt sinuun kuin synnyttäjään. Vääntelehdi ja voihki, tytär Siion, kuin synnyttävä nainen, sillä sinä joudut ulos kaupungista. Taivasalla sinun täytyy asua, Babyloniaan saakka sinun pitää mennä — Revi kasvosi verille, saarrettu Siion! Meidät on piiritetty! Viholliset lyövät kepillä poskelle Israelin hallitsijaa.

 Vaikka Raamattu joskus ”ontuukin” historian kirjana, se yleensä onnistuu hyvin kuvatessaan inhimillisiä tunteita. Mikä kuvaisi paremmin ihmisen syvimpiä pelkoja ja kauhuja, kuin kertomus elämästä piiritetyssä kaupungissa. Mikä olisi tehokkaampi varoitus kuin profeetan suulla lausuttu uhkaus: ”Jos ette käänny synneistänne, joutuu kaupunkinne piiritetyksi.” En tiedä, saako sodan uhka meitä enää nykyaikana kääntymään Jumalan puoleen, mutta ehkä kertomukset piiritetystä kaupungista antavat meille kuitenkin lohtua silloin, kun kamppailemme omien näkymättömien vihollistemme kanssa, kuten psalmin kirjoittajakin, joka sanoo:

Koirien lauma saartaa minut, minut ympäröi vihamiesten piiri. — Herra, älä ole niin kaukana! Anna minulle voimaa, riennä avuksi! —Ei hän halveksinut heikkoa eikä karttanut kurjaa, ei kääntänyt pois kasvojaan vaan kuuli, kun huusin. (Psalmi 22: 16, 19, 24; KR 1992)

 LÄHTEET

Pyhä Raamattu, Suomen evankelisluterilaisen kirkon kirkolliskokouksen vuonna 1992 hyväksymä suomennos.

Valkama, Kirsi
2016              Juuda Mesopotamian imperiumien piirityssodankäynnin kohteena. Teoksessa Sota, rauha ja Raamattu. Huttunen, N. ja Nikki, N. (toim.) Suomen Eksegeettisen Seuran  julkaisuja 112. Helsinki: Suomen Eksegeettisen Seura.

[1]Valkama 2016, 44.

[2]Valkama 2016,

[3]Valkama 2016, 47.

[4]Valkama 2106, 48–51.

[5]Valkama 2016, 63–24

 

”Minä, Sinuhe, Senmutin ja Kipan poika, kirjoitan tämän. En ylistääkseni Kemin maan jumalia, sillä jumaliin olen kyllästynyt. En ylistääkseni faaraoita, sillä heidän tekoihinsa olen kyllästynyt. Vaan itseni tähden minä tämän kirjoitan.”

Näin alkaa Mika Waltarin tunnetuin romaani, vuonna 1945 ilmestynyt Sinuhe Egyptiläinen. Kirja kertoo lääkäri Sinuhesta, hänen ystävyydestään farao Ekhnatoniin sekä hänen matkoistaan muinaisessa Lähi-idässä. Kirja on ajaton tarina ihmisestä ja hänen yksinäisyydestään, mutta samalla se on yllättävänkin tarkka kuvaus elämästä myöhäispronssikauden Egyptissä. Yllättävä se on siksi, että kirjoittaja ei ole egyptologi, vaan tavallinen kaunokirjailija, joka ei koskaan edes käynyt Egyptissä.

Yksi kirjan päähenkilöistä on Faarao Ekhnaton, alkuperäiseltä nimeltään Amenhotep IV ja tunnetaan myös nimillä Akhenaton tai Akhenaten. Ekhnaton hallitsi Egyptissä vuosina 1353 – 1336 eaa. Säilyneiden lähteiden perusteella hän vaikuttaa olleen juuri sellainen hahmo, joksi Waltarikin hänet kuvaa: arvaamaton, herkkä ja olemukseltaan jopa naismainen.

Muinaisen Egyptin pantheoniin kuului jopa satoja jumalia, joilla oli erilaisia tehtäviä. Jumalperhettä johti eri aikakausina eri jumalat. Vanhalla valtakaudella ylijumalana oli Ra, välikaudella Montu ja myöhäiskaudella Amen-Ra. Muita tunnettuja jumalia olivat muun muassa tuonelan jumala Osiris, luojajumala Khnum ja viisauden jumala Thoth. Egyptin jumalilla saattoi olla sekä antropomorfisia eli ihmismäisiä että teriomorfisia eli eläinten kaltaisia piirteitä. Jokaisella alueella oli omat jumalansa tai jumalperheet.

Ekhnaton tunnetaan siitä, että hän hylkäsi Egyptin perinteiset jumalat ja vaati ja julisti auringon jumalan Atonin ainoaksi jumalaksi, jota kaikkien oli palvottava. Hän uskoi itse olevansa Atonin poika ja tämän edustaja maan päällä. Toki faaraot olivat ennenkin pitäneet itseään jumalien tahdon välikappaleina. Ekhnaton jopa rakensi Tel-el-Amarnaan uuden kaupungin, jonka hän nimesi Akhnetateniksi eli ”Atonin aamunkoitoksi”. Kaupungista tuli Egyptin uusi pääkaupunki ja Atonin palvonnan keskus, jonka mukaan Ekhnatonin hallituskautta ruvettiin kutsumaan Amarna-kaudeksi.

Amarna-kaudella syntyi myös kokonaan uusi taidesuuntaus, joka kuvasi hallitsijat epätavallisella tavalla pitkäkaulaisina ja ohutraajaisina. Amarna-kauden kuvissa faaraolla on sekä feminiinisiä että maskuliinisia piirteitä. Kertooko se jotain hänen uskonnollisista käsityksistään vai persoonallisesta ulkomuodostaan, sitä ei voida varmuudella tietää. Uusi taide antoi katsojille mahdollisuuden myös kurkistaan kuninkaallisen perheen yksityisiin hetkiin. Kuvista voisi päätellä, että Ekhnatonin avioliitto Nefertitin kanssa oli onnellinen. Oliko se sitä oikeasti, sitä ei kukaan tiedä, mutta voi miettiä, onko sosiaalinen media mitään uutta auringon alla.

Ekhnaton oli pasifisti, jota ei sodankäynti kiinnostanut. Hän uskoi uuteen maailmanjärjestykseen, jossa kaikki ihmiset olisivat tasa-arvoisia ja jossa ei enää olisi orjia ja isäntiä. Egyptiläiset eivät kuitenkaan olleet vielä valmiita monoteistiseen uskontoon varsinkaan, kun sitä tarjosi heille faarao, jota kansa piti heikkona ja naismaisena. Ekhnatonin hallituskaudella Egypti menetti laajoja maa-alueita, mikä aiheutti levottomuutta ja kapinointia kansan keskuudessa. Viimeinen pisara, joka suututti Amon-ran papit oli Ekhnatonin Karnakiin rakentama valtava Atonin temppeli.

Mika Waltarin Sinuhea Ekhnatonin ajatukset puhuttelivat, mutta hän näki myös, missä vaarassa Egypti oli. Sitä varten hän romaanissa päätyy omakätisesti antamaan rakkaalle ystävälleen kuolettavan myrkyn. Historialliset lähteet eivät tosin kerro mitään siitä, kuinka Ekhnaton kuoli. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Ekhnatonin perustama uskonto kuoli hänen mukanaan. Seuraavat faaraot, Smenkara, Tutankhamon ja Ay palauttivat vallan vanhoille jumalille, mutta eivät ilmeisesti aktiivisesti pyrkineet hävittämään Ekhnatonin ja Atonin muistoa. Sen teki vasta Horemheb, joka hänkin esiintyy Sinuhe egyptiläisessä. Waltarin Horemheb-hahmo on sekä Ekhnatonin että Sinuhen ystävä, joka kuitenkin samalla halveksii heidän heikkouttaan ja pitää vaarallisena heidän ajatuksiaan ihmisten välisestä tasa-arvosta.

Ekhnatonin elämäntarina on kiehtova. Väistämättä tulee mieleen, että hän syntyi väärään aikakauteen. Maailma ei ollut vielä valmis vastaanottamaan hänen ajatuksiaan veljeydestä ja tasa-arvosta. ”Ekhnatoneita” ja heidän seuraajiaan lienee ollut kaikkina aikakausina, mutta elleivät he ole faaraoita tai kuninkaita, heistä ei kirjoiteta kirjoja. Tähän Waltarikin viitannee kirjansa loppusanoissa:

Sillä minä, Sinuhe, olen ihminen ja ihmisenä olen elänyt jokaisessa ihmisessä, joka on ollut ennen minua, ja ihmisenä elän jokaisessa ihmisessä, joka tulee jälkeeni. Elän     ihmisen itkussa ja ilossa, hänen surussaan ja pelossaan elän, hyvyydessään  ja  pahuudessaan, oikeudessa ja vääryydessä, heikkoudessa ja vahvuudessa.

LÄHTEET

Hoffmeier, James Karl
2015              Akhenaten and the origins of monotheism. Oxford University Press. E-book.                    http://www.oxfordscholarship.com.libproxy.helsinki.fi/view/10.1093/acprof:oso/9780199792085.001.0001/acprof-9780199792085

Laine, Lauri
2018              Some basics about Ancient Egyptian conceptualizations of divinity. Luentomateriaali 6.11.2018. Helsingin yliopisto: Teologinen tiedekunta.

Waltari, Mika
1974              Sinuhe egyptiläinen – viisitoista kirjaa lääkäri Sinuhen elämästä n.1390-1335 e.Kr. 11. painos. Porvoo: WSOY.

 

 

Joka joulu kristillisissä kirkoissa kuulemme kerrottavan, kuinka itämaan kolme viisasta miestä tai kolme kuningasta tuo lahjaksi vastasyntyneelle Jeesus-vauvalle talliin kultaa, suitsuketta ja mirhaa. Kuva seimestä ja sen vieressä polvillaan olevista kruunupäisistä miehistä lienee monelle tutumpi kuin alkuperäinen kertomus.

Evankeliumin kirjoittaja ei nimittäin mainitse mitään miesten lukumäärästä tai puhu heidän oletetusta viisaudestaan. Hän toteaa vain, että itämailta tuli tietäjiä eli maageja Jerusalemiin. Kontekstista päätellen Jeesuskaan ei ollut enää vauva, vaan ehkä jo pari vuotias taapero eikä perhe asunut enää tallissa vaan talossa (kreik. oικος tai lat. domus). Vasta myöhempi perimätieto – ehkä Jesajan kirjan tekstin innoittamana[1]– kuvaa miehet itäisten maiden kuninkaina, jotka tulivat osoittamaan alamaisuutta Israelin uudelle kuninkaalle.

En tiedä, vaikuttiko evankelistan kertomuksen taustalla vielä historiassa koetut vääryydet. Vaikka oli kulunut jo lähes 600 vuotta siitä, kun Israel oli viety pakkosiirtolaisuuteen Babyloniaan, saattoi asetelma näyttää lukijoista herkullisesta. Tulivathan entiset vallanpitäjät nyt vuorostaan kumartamaan Israelin kuningasta. Babylonia tunnetaan astrologian kehtona, joten ei ole yllättävää, että miehet saapuivat idästä. Magos oli arvonimi, joka viittasi miesten ammattiin. Todennäköisesti he kuuluivat joko persialaiseen tai babylonialaiseen pappisluokkaan ja toimivat nimenomaan tähdistä ennustajina tai unien selittäjinä. Ilmeisesti kyse oli samankaltaisista ”taivaan jaottelijoista” ja ”tähtien tähyilijöistä”, joita pilkataan profeetta Jesajan kirjassa (Jes. 47:13), mutta Matteus tuskin käyttää nimitystä halventaakseen näitä vieraita.[2]

Ehkä merkityksellisempää, keitä vieraat olivat, oli se, mitä he toivat lahjaksi. Myöhempi kristillinen perinne on nähnyt lahjoissa monia vertauskuvallisia merkityksiä. Kullan on katsottu olevan ihmiselle annettu lahja, joka korostaa Jeesuksen ihmisyyttä. Suitsuketta oli tapana käyttää jumalanpalveluksessa, joten sen ajateltiin merkitsevän Jeesuksen jumaluutta. Mirhan puolestaan on ajateltu ennustavan Jeesuksen uhrikuolemaa.[3]Monet tutkijat ovat kuitenkin sitä mieltä, että ei ole mitään syytä tulkita lahjoja symbolisesti, vaan ne olivat tavallisia kuninkaalle annettuja lahjoja. Toki ne kertovat siitä, että vieraat tunnistivat ja tunnustivat Jeesuksen kuninkaaksi.

Mirhaa käytettiin muinoin myös lääkeaineena. Sitä saadaan ainakin Commiphora abyssinica -nimisestä puusta, jota voi suomeksi kutsua mirhapuuksi. Mirha maistuu suussa kitkerältä, joten ei ole ihme, että Jeesus ei huolinut ristillä hänelle tarjottua, mirhalla maustettua viiniä (Mark. 15:23).

Kun mirhaa poltetaan suitsukkeen tavoin, siitä muodostuu hyvän tuoksuista savua. Mirhaa myös käytettiin hajuvesissä ja ihovoiteissa sekä ruumiin palsamoinnissa.[4]Saatamme muistaa, että Jeesuksen kuoltua paikalle tuli Nikodemos mukanaan sata mittaa mirhan ja aaloen seosta (Joh. 19:39).

Tiesivätkö tietäjät, että Jeesus-lapsi oli luvattu Messias, kun he saapuivat ylellisine lahjoineen Betlehemiin? Tämä on mahdollista, sillä olihan Israelilaiset jättäneet jälkensä Babylonian uskonnolliseen ajatteluun oltuaan siellä aikoinaan pakkosiirtolaisuudessa.[5]Saattoiko se olla syynä siihen, että miehillä oli mukanaan mirhaa? Tarkoittaahan sana ”Messias” voideltua ja tulee samasta juuresta kuin voiteluöljyä tarkoittava sana. Muinaisessa Israelissa kuninkaat ja ylipapit voideltiin tehtäväänsä öljyllä, joka sisälsi mirhaa, kanelia, ruokobalsamia, cassiasta ja oliiviöljyä. Voiteluriitti tunnettiin myös muualla muinaisessa Lähi-idässä. Kun öljy kaadettiin uuden kuninkaan päälaelle, ajateltiin sen olevan merkki Jumalan valinnasta. Vaikka kyse oli alun perin maallisesta rituaalista, tuli messias-sanan kreikankielisestä versiosta ”Kristus” myöhemmin ylös noussutta Vapahtajaa kuvaava arvonimi.[6]

Ei liene väärin kutsua tietäjiä itämaan viisaiksi miehiksi, vaikka Matteus ei sitä nimitystä heistä käytäkään. He näyttävät tunteen juutalaisten ennustukset ja ojentautuneen niiden mukaan toisin kuin idumealainen Herodes Suuri, joka piti itseään juutalaisten kuninkaana, mutta ei ollut edes vaivautunut tutustumaan kansan pyhiin kirjoituksiin.

LÄHTEET

 Aejmelaeus, Lars
2007              Kristinuskon synty – Johdatus Uuden testamentin taustaan ja sanomaan. Helsinki: Kirjapaja.

Ranta, Erkki
2009              Viesti vuorilta – Matteuksen evankeliumi kaikelle kansalle. Kauniainen:  Perussanoma.

Thurén, Jukka
2005              Matteuksen evankeliumi. Helsinki: Kustannus Oy Arkki.

Töyräänvuori, Joanna
2018              Kuninkuus muinaisessa Lähi-idässä. Luentomateriaali. Helsingin yliopisto: Teologinen tiedekunta.

[1]”Kuninkaat saavat vielä nähdä! He nousevat osoittamaan kunnioitusta, ruhtinaat heittäytyvät maahan edessäsi.”  (Jes.  49:7)

[2]Ranta 2009, 34; Thurén 2005, 41.

[3]Ranta 2009, 38.

[4]Aejmelaus 2007, 55.

[5]Ranta 2009, 38–39.

[6]Töyräänvuori 2018.

Tutankhamon oli yksi monista Egyptin myöhäispronssikauden faaraoista. Hän hallitsi tiettävästi vain yhdeksän vuotta (1336–1327 eKr.) ja kuoli varsin nuorena. Ehkä emme olisi kuulleetkaan tästä teinikuninkaasta, ellei arkeologi Howard Carter olisi löytänyt hänen hautaansa Kuninkaiden laaksosta läheltä Luxoria vuonna 1922[1]Hyvin säilynyttä hautaa on pidetty yhtenä tärkeimmistä egyptologian arkeologisista löydöistä. Carterin ansiosta Tutankhamonista tuli julkkis ja ”Muumion kirouksesta” menestyselokuva.

Tutankhamonin haudassa oli yli 5000 esinettä, jotka ovat tarjonneet tutkijoille paljon arvokasta tietoa faaraoiden elämästä pronssikauden Egyptissä. Esineistö on tutkijoille ehtymätön aarreaitta, josta vielä sadankin vuoden jälkeen kaivetaan esiin uutta tietoa. Egyptologi André J. Veldmeijeriä ovat muun muassa kiinnostaneet haudasta löytyneet jalkineet, joiden joukossa on myös kuuluisat Tutankhamonin kultaiset tohvelit.[2]On yllättävää, kuinka paljon kengät voivat kertoa käyttäjästään tai ainakin hänen ortopediastaan ja sitä kautta mahdollisista sairauksista!

Faaraon kirousta uhmaten arkeologit ovat jo vuosisatojen ajan etsineet muinaisia hautoja, ja rekonstruoineet niistä löytyneen esineistön avulla kuvaa menneistä aikakausista. Monet arkeologiset artefaktit eli esinelöydöt ovat sattumanvaraisesti päätyneet löytöpaikkaansa. Hautalahjat sen sijaan ovat tarkkaan valikoituja ja harkitusti sijoitettuja. Tämän takia hyvin säilyneistä haudoista voidaan päätellä monia asioita yhteisön sosiaalisesta, kulttuurisesta ja uskonnollisesta kehityksestä tai ainakin vainajan yhteiskunnallinen statuksesta[3]. Tuskin monella tavallisella kansalaisella oli varaa sipsutella kultaisissa tohveleissa pronssikauden Egyptissä.

Rikkaiden mausoleumit ovat luonnollisesti paremmin säilyneitä kuin köyhien hautakammiot tai hautakuopat. Paitsi kulttuuriset tekijät myös maantieteellinen sijainti on vaikuttanut hautaustapaan ja hautojen säilymiseen, sillä maantieteellisesti pienellä alueella Lähi-idässä voi olla sekä kivikkoista vuoristoa että rehevää alankoa ja puolikuivaa autiomaata. Hautaustavasta huolimatta pronssi- ja rautakaudella oli tapana laittaa vainajan mukaan samoja arkisia esineitä, joita käytettiin elävienkin maailmassa. On todennäköistä, että hautoihin on aseteltu aikoinaan myös ruokalahjoja, jotka nykyaikaisista einespitsoista poiketen ovat säilyneet vain lyhyen ajan. Muun muassa kuningasajan Palestiinasta on löytynyt astioita ja eläimen luita, jotka kertovat siitä, että vainaja varustettiin matkalle. Ruoan lisäksi vainajille annettiin mukaan myös lamppuja, jotta he näkevät kulkea tuonpuoleiseen maailmaan. Jotkut tutkijat ovat arvelleet, että tavarat ovatkin haudassa vierailevia omaisia varten.[4]On hauska ajatus, että Tutankhamonin haudasta löytyneillä kymmenillä jalkinepareilla olisi ollut sama merkitys kuin meidän aikanamme museoiden sinisillä muovitossuilla.

Usein tutkijoita ovat kiinnostaneet vain uskonnolliset tai hallitsijoihin liittyvät arkeologiset löydöt. Vasta viime vuosikymmeninä on ruvettu kiinnittämään enemmän huomiota myös arkielämän tutkimukseen. 1950–1970-luvuilla Palestiinan arkeologisissa tutkimuksissa oli vallalla ”raamatullisen arkeologian” suuntaus, jonka avulla pyrittiin vastaamaan raamatuntutkimuksen asettamiin kysymyksiin. Uusi arkeologia on 1960-luvulla kehittynyt suuntaus, joka yhdistää arkeologian ja kulttuurien tutkimuksen, antropologian sekä luonnontieteen menetelmiä.[5]

Pronssikaudella tapahtui vaurastumista ja kehittymistä; keramiikka muuttui koristelluksi, aseiden ja työkalujen rinnalle tuli koruja ja jopa huonekaluja. Ihmisillä näyttää siis olleen aiemminkin tarve tavaran keräilyyn. Hautoihin kätketyt arvoesineet ovat houkutelleet paitsi arkeologeja varmasti myös muinaisia haudanryöstäjiä. Jerusalemista on esimerkiksi löydetty hauta, jossa on teksti ”täällä ei ole hopeaa ja kultaa… kirottu olkoon se, joka avaa tämän.”[6]Vain harvat pronssi- ja rautakauden haudat ovat jääneet ryöstämättä, mikä lisää Tutankhamonin hautalöydön arvoa.

Haudoista löydetyt esineet voidaan luokitella persoonaa ilmentäviin, statusta korostaviin tai tarve-esineisiin.[7]Persoonallisuutta korostavat korut ja kammat, statusta korostavat ylellisyystuotteet ja tuontitavarat: kirveet, tikari ja sylinterisinetit. Tarvekalut turvaavat elämän tuonpuoleisessa.  Kaikesta päätellen muinaisen Lähi-idän asukkailla oli vahva usko tuonpuoleiseen elämään. Muuten olisi ollut järjetöntä haudata kammioihin esineitä, jotka olisivat olleet hyödyllisiä myös eläville. Vaikka haudoista löytyneet esineet antavat meille tärkeää tietoa historiasta, kaikkea ne eivät kerro. Tärkeää on tietää myös, mitä ei tiedetä. 

LÄHTEET

Bloch-Smith, Elisabeth
2003              Bronze and Iron Age Burials and Funerary Customs in the Southern Levant. In the book Near East Archaeology – A Reader. Richard, Suzanne (edit.) Indiana: Eisenbrauns.

Kokkonen, Tuulia
2010              Lannan luoja vai Lannan Luoja? Skarabit keskipronssikauden II
periodin hautakontekstissa Palestiinassa. Teoksessa Israelin uskonto ennen juutalaisuutta – Näkökulmia pronssi- ja rautakauden Palestiinan uskontoihin. Valkama, Kirsi (toim.). Suomen Eksegeettisen Seuran julkaisuja 100. Helsinki: Suomen Eksegeettisen Seura.

Pesonen, Anni & Valkama, Kirsi
2010              Arkielämä Raamatun aikaan – Juudan kylistä roomalaisiin kaupunkeihin. Helsinki: Kirjapaja.

Veldmeijer, André J.
2011              Tutankhamun’s Footwear: Studies of Ancient Egyptian Footwear. Sidestone Press. https://ebookcentral-proquest-com.libproxy.helsinki.fi/lib/helsinki-                   ebooks/detail.action?docID=1142840

[1]Mm. Veldmaijer 2011.

[2]Veldmaijer 2011.

[3]Kokkonen 2010, 233–234.

[4]Bloch-Smith2003, 105.

[5]Pesonen &Valkama 2010, 23.

[6]Pesonen & Valkama 2010, 119.

[7]Kokkonen 2010,223.