Kun dekaani Risto Renkonen esitteli yliopiston johdon perehdyttämisseminaarissa lääketieteellisen tiedekunnan opintouudistusta, hän turvautui potilas-metaforaan. Ensimmäisessä vaiheessa potilaan on ymmärrettävä olevansa sairas, muuten häntä ei voi parantaa. Tämän osoittaminen on ollut vähintään yhtä vaikea haaste kuin hoidon toteuttaminen. Kaikki yliopistolla ja miksei muuallakin työskentelevät tunnistavat reaktiot: ”on älytöntä muuttaa mitään, kun olemme nyt jo niin hyviä, ”ehjää konetta ei kannata rikkoa”, ”miksi aina vaan kaikenlaisia muutoksia, antakaa meille edes pieni hengähdystauko, jotta voimme tehdä oikeita töitä”.
Koska muutosten vastustajat ovat osaksi oikeassa, hyvät argumentit ovat tarpeen. Niitä tarvittiin myös lääkiksessä, menestyyhän tiedekunta erinomaisesti tutkimusansioiden vertailussa ja se on edelleen yliopistoon pyrkijöiden suuressa suosiossa. Tosin hakijamäärät kertonevat enemmän lääkärin ammatin suosiosta kuin uskosta tiedekunnan opetuksen erinomaisuuteen.
Näinhän se on, muutoksen tarve ei tule useinkaan siitä, että toimisimme huonosti, vaan siitä, että maailma ympärillämme on muuttunut. Lääkiksen tapauksessa ulkoinen maailma muodostuu taudeista, hoitomenetelmistä ja terveydenhoidon järjestelmästä. Kun tiedekunta lähti vertaamaan antamaansa koulutusta tietoihin terveyskeskusten potilaskäynneistä, paljastui valtava epäsuhta. Opetuksen painotukset heijastavat reaalimaailman tilannetta joskus parikymmentä vuotta sitten, kovin hyvin ei sitäkään.
Tässä vaiheessa Renkonen ryyditti uudistustarvetta realistina tunnetun Paasikiven sanoilla ”Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen”. Potilaan diagnoosi oli siis selvä. Seuraava vaihe oli parannuskeinojen pohtiminen. Toista presidenttiä lainaten: ”Jotain tarttis tehdä”. Vaikka ei ole ollut helppoa päästä yksimielisyyteen konkreettisista toimenpiteistä, muutoksen välttämättömyyttä (lähes) kukaan kielsi. Ainoa varmasti väärä strategia on pysytellä vanhassa.
Siis: opetuksen sisällöt ja painopisteet uusiksi. Se edellytti myös henkilöstösuunnitelman täysremonttia. Tiloistakin on tarkoitus säästää puolitoista miljoonaa. Laitosrakennetta muutetaan radikaalisti. Professuureissa on otettu käyttöön 70/30-periaate. Eli 70 % niistä suunnataan eri lääketieteen lohkoille uusien tarpeiden mukaisesti ja loput 30 % aloille, joilla tiedekunta on erityisen hyvä tutkimuksessa.
Kun Renkonen on esitellyt asiaa tiedekunnassa, hän on tarvittaessa vetänyt taskustaan vielä yhden sitaatin, tällä kertaa Darwinilta: ”It is not the strongest organizations that survive, nor the most intelligent, but the ones most responsive to change”. Tämä tepsi erinomaisesti myös johdon seminaarin sataan kuulijaan. Jos salissa oli ollut vielä joku epäileväinen, tämän jälkeen hänkin uskoi Renkosen olevan oikeassa.
Jo pitkin esitystä kuulijoiden ajatuksiin hiipi kysymys, olisiko meidän laitoksella tai meidän tiedekunnassa tarpeen vastaava oman opetuksen analyysi ja sen pohjalta tehtävät toimenpiteet. Ensimmäinen reaktio oli ainakin minulla: lääkiksessä tällaisen tilannearvion tekeminen on suht helppoa koska ne voivat verrata omaa opetustaan selkeän ammattikuvan tarpeisiin. Eihän se ole mahdollista humanistisessa tiedekunnassa, josta valmistutaan mitä erilaisimpiin tehtäviin.
Alun epäilyjen jälkeen uskoni vahvistui: ajatusmalli on siirrettävissä muuallekin. Sitten tajusin, että meillähän on jo tehty seikkaperäinen selvitys siitä, mitä työantajat odottavat humanististen alojen maistereilta. Mutta olemmeko ottaneet rakentavat kumppanit -raportin tulokset riittävän vakavasti? Näkyykö se meidän opetuksessamme? Sisältöjäkin pitäisi pohtia: heijastaako kieltenopetus tämän päivän kielenkäyttöä vai tilannetta 20 vuotta sitten?
Darwin-sitaatti vain on väärinkäsitys:
http://www.cosmosmagazine.com/news/famous-darwin-quotes-are-wrong-says-scholar/
Jeps. Tärkeää ja mielenkiintoista. Lääkiksessä on menossa iso prosessi. Muutoksen johtaminen (tai siihen sopeutumionen…hmmm… Darwin…) yliopistoissa on haastavaa. Valtiotieteellisessä tdk:ssa on kuulunut soraääniä lääkiksen malliin erityisesti vallan keskittymisen näkökulmasta. Tutkimuksen ohjaaminen ja resurssoiminen vain näkyvillä olevien tarpeiden mukaan saattaa olla perustutkimuksmisen, akateemisen vapauden periaatteen ja innovaatioiden perpektiivistä myös ongelmallista. Mutta tilannearvioita on syytä tehdä. Kiitos mielenkiintoisen tuntuisesta blogista! Jussi
Kiinnostava blogi, varsinkin kun Renkosen metafora jäi askarruttamaan mainitussa tilaisuudessa, ja herätti jatkopohdintoja. Kuten että tavallisissa tapauksissa potilas on itse tunnistanut joitain oireita (”kaikki ei ole hyvin”) ja tulee siksi hoitoon, ja että keskustelu potilaan kanssa oireista on diagnoosin tärkeä osa, siinä missä testitkin. Olisiko liian idealistista ajatella, että tämä ”tavallinen tapaus” (keskustelu, analyysi, toimenpiteet) voisi oletusarvo kehittämisessä, ja pakkohoito äärimmäinen keino?
T: Ismo Dunderberg
Oikis muistuttaa lääkistä siinä suhteessa, että on ajateltava myös niitä käytännön ammattikuvia, ma non troppo. Työelämässä julkinen puoli vetää paljon huonommin kuin aikaisemmin, mutta emme silti voi kouluttaa juristeja niin että eivät enää pärjäisi tuomioistuimissa. Puhuin itse tietenlaisesta yrittäjyydestä, siitä että opiskelijan pitäisi osata itse räätälöidä osaamiistaan ja huolehtia kilpailukyvystään työmarkkinoilla. Meidän alalla monet taidot ovat nykyään tärkempiä kuin nippeliosaaminen. Varmaan muillakin samaa kehitystä. Uria ei voi pitää varmoina ja valmiina.