Nyt Krim – seuraavaksi Transnistria?

Osallistuin muutama vuosi sitten yliopistonlehtorin Ekaterina Protassovan kanssa projektiin, jossa yritettiin kehittää Krimin koululaitosta. Tavoitteena oli lisätä niemimaalla käytettävien kielten – venäjän, ukrainan ja krimintataarin – arvostusta ja käyttöä. Vasta paikan päällä sain kuulla, että projektin takana oli silloinen ulkoministeri Alexander Stubb. Projektista kehittyi minulle oiva ”krimnologian” oppikurssi.

Paikalliset projektinjohtajat kertoivat, että Stubb sai idean sen jälkeen, kun oli joutunut selvittämään ETYJn puheenjohtajana Venäjän ja Gruusian (Georgian) välistä sotaa. Kuuleman mukaan hän oli vilkaissut karttaa ja pohtinut, missä saattaisi olla seuraava kriisipesäke. Huomio kiinnittyi Krimin niemimaahan. Sinänsä ei tarvittu paljon oivallusta, jotta huomasi konfliktin siemeniä niemimaalla, jossa on vieraan suurvallan laivastotukikohta ja jossa asuu suuria etnisiä ryhmiä. Olennaista oli, että toiminnan miehenä Stubb polkaisi heti käyntiin projektin, jonka tarkoitus oli ennaltaehkäistä mahdollinen konflikti. Projektia rahoitti EU:n ohella Suomen ulkoministeriö.

Krimillä on kolmiodraaman aineksia. Venäläisten ja ukrainalaisten välejä hiertää poliittisten erimielisyyksien lisäksi se, että he ovat ikään kuin samanlaisia mutta kuitenkin niin erilaisia. Taustalla on myös ukrainalaisten epäusko venäläisten kykyyn nähdä heidät tasavertaisena neuvottelukumppanina. Pikkuvelisyndrooma näkyi konkreettisesti muun muassa ukrainalaisten vaatimuksessa muuttaa venäjän kieltä sen suhteen, sanotaanko ”Ukrainalla” (na Ukraine) vai ”Ukrainassa” (v Ukraine).

Krimillä minulle jäi sellainen vaikutelma, että sikälaiset venäläiset haluavat tehdä eroa Venäjään ja olla nimenomaan ukrainalaisia. Eli vähän samaan tapaan kuin meillä on suomenruotsalaisia, joista suurin osa kokee olevansa suomalaisia. Krimillä tapasin siis ukrainanvenäläisisiä, jotka haluavat olla ukrainalaisia, mutta joutuvat vastaamaan Kremlin tekemisistä.

Tataariväestö ärsyttää toisella tavalla. Sillä on useita toiseuden tunnusmerkkejä: turkinsukuinen kieli, islamin uskonto ja oudot tavat. Krimintataarin kielen asema on muutenkin ongelmallinen. Sitä puhutaan monella eri tavalla eikä sillä ole kunnon kirjakieltä. Siksi on vaikea päättää, millaisella kielellä oppikirjat tulisi kirjoittaa. Isommista kirjakielistä lähimpänä lienee kirgiisi.

Protassovan kanssa osallistuimme projektin kielenopetusta käsittelevään osioon. Esiinnyimme seminaareissa ja sikäläiset asiantuntijat kävivät tutustumassa Suomen kielipolitiikkaan ja kouluoloihin. Heistä kehittyi todellisia Suomi-asiantuntijoita. Pian osa heistä tunsi meidän kieliolot ja kielilainsäädännön paremmin kuin me. Erityisesti krimiläisiä kiinnostivat Ahvenanmaan autonomisen aseman tuomat erioikeudet.

”Vientituotteemme” perusidea oli paradoksaalinen. Autoimme krimiläisiä luomaan kouluja, joissa opetusta annetaan kahdella tai kolmella kielellä. Eli kyseessä oli juuri se malli, jota Suomen ruotsinkieliset eivät hyväksy. Samalla puhuimme monikielisen kasvatuksen ja koulutuksen eduista ja ongelmista, keskinäisen ymmärtämisen esteitä ja mahdollisuuksista. Projektin tämä osio onnistui erinomaisesti. Tapasimme päätösseminaarissa kymmenittäin innokkaita opettajia, jotka olivat käynnistäneet omissa kouluissaan uudenlaista opetusta.

Krimin niemimaa on kuuluisa kauneudestaan ja Massandra-viineistään. Ei ole ihme, että neuvostojohtajat rakennuttivat sinne upeita datšojaan. Ihmetystä Krimillä herättää venäjän kielen laaja käyttö katukuvassa. Kyselin monilta paikallisilta asiantuntijoilta Ukrainan kielilain soveltamisesta Krimillä. Sain jokaiselta eri vastauksen. Sekavalta tilanne vaikuttaakin. Katukuva oli hyvin venäjänkielinen, eikä vain Jaltassa.  Viimeisin seminaari pidettiin upeassa kongressikeskuksessa tunnin ajomatkan päässä isoista kaupungeista. Sen ympärillä oli pikkukauppoja, jotka toivat neuvostoajan mieleen. Nimikyltit olivat venäjäksi.

Jos Krimillä räjähtää, onko se merkki Stubbin aloittaman projektin epäonnistumisesta? Entä jos Krimillä selvitään ilman aseellista konfliktia niin kuin kaikki kovasti toivomme, onko se Stubbin projektin ansiota? Näin yksinkertaisia syy-seuraus-suhteet eivät ole. Yksittäiset projektit ovat rikkana rokassa siinä vuosikymmeniä kestävässä prosessissa, jonka aikana ihmiset oppivat elämään sovussa samalla seutukunnalla, vaikka edustavatkin erilaisia etnisiä ryhmiä. Ihmisten sopu ei kuitenkaan vielä riitä, tarvitaan myös sopu valtioiden välillä.

Mikä sitten on seuraava kriisipesäke? Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, Transnistria (venäjäksi Pridnestrovje). Se on itsenäiseksi julistautunut maakaistale Moldovan ja Ukrainan välissä. Virallisesti se kuuluu Moldovaan. Moldova on muuttamassa koululaitostaan EU:n mallin mukaiseksi, kun taas Transnistria haluaisi käyttää venäläistä järjestelmää ja venäjän kieltä. Haasteellinen tehtävä, kun puolen miljoonan väestö jakaantuu melko tasasuuriin osuuksiin moldovalaisia, venäläisiä ja ukrainalaisia.

Koko Moldovan kielipolitiikka on ollut poikkeuksellista. Entisen Jugoslavian alueen itsenäistyneet valtiot (mm. Bosnia) ovat halunneet korostaa omaleimaisuuttaan ”perustamalla” uusia kieliä. Moldova kulkee toiseen suuntaan. Se on päättänyt, että maan virallinen kieli ei olekaan moldova vaan romania. Ehkä syynä on se, että näin voidaan kertoa, että heillä puhutaan yhtä EU:n virallista kieltä. Toki taustalla on myös romanian ja moldovan kielten suuri yhdenkaltaisuus.

Transnistria-projektin taustalla ei ole Stubb, vaan Crisis management initiative eli tuttavallisesti Ahtisaaren organisaatio, joka pyrkii ehkäisemään konflikteja etukäteen. Viime joulukuussa Protassovaa ja minua pyydettiin luennoimaan moldovalaiselle ryhmälle monikielisyydestä ja suomalaisesta koululaitoksesta. Paikalla oli sekä maan keskusjohtoa edustavia eurooppamyönteisiä virkamiehiä että Transnestrian edustajia, joilla sydän sykkii Moskovan tahdissa.

Näissä tilanteissa kieli on sekä symboli että kommunikaatioväline. Tällä kertaa jälkimmäinen asenne voitti. Vieraat pyysivät meitä esiintymään venäjäksi, vaikka projektin virallinen kieli on englanti. Yhteinen kieli pehmensi selvästi keskustelua – vaikka konfliktin perussyy on radikaalisti poikkeavat näkemykset eli ”yhteisen kielen” puuttuminen, kuten on tapana sanoa.

8 thoughts on “Nyt Krim – seuraavaksi Transnistria?

  1. ””Vientituotteemme” perusidea oli paradoksaalinen. Autoimme krimiläisiä luomaan kouluja, joissa opetusta annetaan kahdella tai kolmella kielellä. Eli kyseessä oli juuri se malli, jota Suomen ruotsinkieliset eivät hyväksy.” Sista meningen i citatet är en grov generalisering. Alla svenskspråkiga är inte emot två- eller flerspråkiga grundskolor i Finland.

  2. Suomen median Ukraina-Venäjä-aiheisilla keskustelupalstoilla on julkaistu viime päivinä kymmeniätuhansia järjen leimahduksia, joissa asiasisälto on ollut varsin kevyttä mutta perinteistä ryssävihaa on ollut sitäkin enemmän tarjolla.

    Kaikki nämä sivistyneet kirjoittajat ovat nyt juttujensa mukaan mitä parhaimpia Ukrainan asiantuntijoita: he ovat luonnollisesti käyneet Ukrainan kaunissa pääkaupungissa Kiovassa useasti – siis juttujensa mukaan.

    Kiovahan oli historimme aamuruskossa vanhan Kiovan Venäjän (Kiovan Rusj) pääkaupunki vna 880-1100.

    Kiovassa, Andrewskin kirkon ja nunnaluostarin kupeessa, lapsuutensa ja nuoruutensa elänyt lääkäri-kirjailija Mihail Bulgakov (1891-1940) on “Belaja Gvardija”-kirjassaan (Valkokaarti, WSOY, 1972, suom. Esa Adrian) kuvannut varsin osuvasti sen, miten nyt lähes sadan vuoden takaiset sisällisodan tapahtumat Kiovassa ja Ukrainassa toistavat itsensä.

    Matkasimme syksyllä 1982 Lounais-Moskovasta, A.S.Pushkinin kieli-instituutista, opintomatkalle Ukrainaan: Lvoviin ja Kiovaan.

    Kiovan kiertoajelulla pyysimme paikallista opasta viemään meidät Bulgakovin kotitalolle. Saimme oppaalta bussin mikrofonista vastauksen, jonka tulemme muistamaan aina:

    “Me emme tunne kirjailija Mihail Bulgakovia eikä hän ole meille olemassa!”

    Bulgakovin pääteos “Master i Margarita” (Saatana saapuu Moskovaan,WSOY, 1969, suom. Ulla-Liisa Heino, tarkistus v. 2005 Vappu Orlov) kertoo, mistä vallasta on aina kysymys:

    “Kaikkinainen valtaa merkitsee väkivaltaa ihmisiä kohtaan ja tulee aika, jolloin ei enää ole ceasereiden valtaa eikä mitään muutakaan valtaa. Ihminen siirtyy totuuden ja oikeudenmukaisuuden valtakuntaan, jossa kaikkinainen valta käy yleensäkin tarpeettomasti.”

    Martti Pelho
    suuhygienisti
    Fuengirola
    ANDALUSIA

  3. Myönnän, että kummeksun ajatusta konfliktista Transnistriassa. Krimin kaltaiset tapahtumat käytiin jo vuonna 1992, ja vähän raskaamman kautta (tuhatkunta kuollutta). Transnistria on jo de facto kuin itsenäinen valtio Venäjän tuella. Oma valuutta ja oma rajavartiosto ja venäläiset panssarit rajalla (ainakin Dubasarin sillalla). Ja Transnistrian nykyinen status sopii hyvin Venäjälle. Eli jos vain Venäjä jatkaa taloudellista tukeaan, alueen status saattaa hyvinkin säilyä pitkään.

    PS. Poljiin viime kesänä pyörällä Istanbuliin Transnistrian kautta, Yle Areenassa on matkasta lyhyiden videoklippien sarja, niistä kolme on Transnistriasta:
    http://areena.yle.fi/tv/2017466
    http://areena.yle.fi/tv/2017460
    http://areena.yle.fi/tv/2014264

    • Vaikka ”Transnistria-projektin taustalla ei ole Stubb, vaan Crisis management initiative eli tuttavallisesti Ahtisaaren organisaatio”, ei Transnistria ole Alexander Stubbille outo.

      Kun Ilkka Kanerva joutui eroamaan niin sanotun tekstiviestiskandaalin takia Suomen ulkoasiainministerin tehtävästä huhtikuussa 2008, hänen seuraajakseen ulkoministeriksi nimitettiin Alexander Stubb. Ulkoministeri Stubb jatkoi Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön Etyjin puheenjohtajana, jossa tehtävässä hän joutui selvittämään paitsi ”Venäjän ja ja Gruusian (Georgian) välistä sotaa” myös Transnistrian jäätynyttä konfliktia. Muun muassa Moskovassa huhtikuussa 2008 Sergei Lavrovin luona vieraillessaan Stubb kiinnitti erityistä huomiota yhtäältä Moldovan Transnistriassa, toisaalta Georgian Etelä-Ossetiassa ja Abhasiassa jatkuvien jäätyneitten konfliktien sovitteluun.

      Dnestrjoen molemmat rannat ovat siis suomalaisille tutut muustakin kuin Benderin kalabaliikista. Benderin kalabaliikin jälkeen Transnistrian alueella vierailleita suomalaisia ovat edellä mainittujen Kanervan ja Stubbin lisäksi Etyjin parlamentaarisen yleiskokouksen varapresidentti, kansanedustaja Kimmo Kiljunen, jonka blogiteksti on julkaistu myös kokoelmassa Satakolmetoista viikkoa – politiikkaa siltä puolelta (2009), sekä Anna Kontula, joka on kirjoittanut blogitekstin ”Maasta jota ei ole”.

      Vuosien 2006–2008 jälkeen on ajanriento kiihtynyt, mutta muualla kuin Transnistriassa. Vaikka Transnistriassa on järjestetty monia kansanäänestyksiä itsenäisyyden puolesta ja useasti pyydetty Venäjää liittämään alueen osaksi Venäjän federaatiota, ei Venäjä ole vieläkään tunnustanut sen itsenäisyyttä niin kuin se on tunnustanut Etelä-Ossetian ja Abhasian sekä Krimin itsenäisyyden.

      Krimillähän kaikki kävi ennätysvauhtia – niin itsenäisyyden tunnustaminen kuin alueen liittäminenkin osaksi Venäjää.

      Kesäkuun 25. päivänä 2014 Venäjän Ääni julkaisi jutun ”Donetskin ja Luhanskin tasavallat yhdistyvät Kansantasavaltojen liitoksi”, jossa sanotaan seuraavaa: ”Itsenäiseksi julistautuneet Donetskin ja Luhanskin kansantasavallat perustavat uuden konfederatiivisen liiton – Kansantasavaltojen liiton, eli Novorossijan tasavallan.”

      Vaikka Novorossijan eli Uuden Venäjän alueesta on monenlaisia karttoja, tässä Venäjän Äänen karttakuvassa on merkillepantavaa se, että Uuteen Venäjään kuuluvat paitsi nykyisen Ukrainan itä- ja eteläosat myös Krim ja Transnistria – sekä Bessarabia eli Moldova!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.