Kun näinä päivinä matkustaa Moskovaan, aistit ovat erityisen herkkinä tekemään huomiota: mikä on muuttunut, mikä ei. Varsinaisen konferenssiohjelman ulkopuolella minua pyydettiin kertomaan, mitä lännessä ajatellaan Venäjän politiikasta. Minä olin yhtä kiinnostunut tietämään, mitä venäläiset yliopistoihmiset ajattelevat siitä.
Päällisin puolin kaikki oli kaupungissa ennallaan. Ihmiset tungeksivat samanlainen mitään sanomattoman ilme kasvoillaan täpötäysiin metrovaunuihin. Maailman kalleimmassa kaupungissa saattoi edelleen syödä ja juoda halvemmalla kuin Helsingissä, kunhan osaa löytää kahvilan, johon turisteja ei eksy. Putinka-vodkan status ei ollut noussut. Se maksoi kaksi euroa paukku, Finlandia ja Russki standard kerrassaan kolme euroa. Mittayksikkö oli muuttunut jo paikalliskahvilassakin. Entisen 50 gramman sijasta, nyt annoksen mitta oli 40 ml. Tämä on kai merkki modernisaatiosta.
Uutta oli myös se, että tavallisessa halpisruokakaupassa oli myynnissä Moskovan seudulla tuotettua irtomaitoa. Kun näin pari vuotta sitten Turkmenistanin pääkaupungissa irtojauhoa myynnissä, ajattelin, että modernisaatio ei ole vielä ehtinyt tänne. Mutta irtomaidon myynti Moskovassa haiskahtaa postmodernismilta. Metroasemien lehdenmyyjämummelit oli vaihdettu tylsiin automaatteihin. Osa mummoista oli siirretty maan alta kadulle jakamaan mainoksia metrosta tulijoille. Tosin samoja hommia tekivät myös tummaihoiset, valkeahampaiset miehet.
Televisio antaa pikakuvan siitä, mitä maassa tapahtuu. Hotellihuoneessa näkyvistä 50 kanavasta suurin osa näyttää samanlaista viihdesoopaa, mitä meidänkin useimmat kanavat. Uutisia on suhteessa enemmän kuin meillä. Suurin osa uutisista koskee asioita venäläisten arjessa: tuleeko parkkipaikat maksullisiksi Moskovan lähialueilla, miten saada korruptio kuriin ylioppilastutkinnossa.
Kun etsii televisiolähetyksistä viitteitä jonkin muuttumiselle, alkaa helposti tehdä pienistäkin asioista johtopäätöksiä, ehkä vääriäkin. Mitä tarkoittaa, että televisiosta tulee amerikkalainen sotafilmi? Kun Hollandin rökäletappiota Ranskan paikallisvaaleissa hehkutetaan pitkään ja hartaasti, rupeaa kyselemään itseltään, onko kyse neutraalista tiedonvälityksestä vai halutaanko tällä sanoa, että muualla johtajat ovat epäsuosittuja toisin kuin Venäjällä?
Informaatiosotaan liittyvä uutisointi on suurelta osin vastenmielistä. Jos normaalitilanteessa kerrottaisiin, että Ukraina käytti viime vuonna puolustusmenoihin 1,4 miljardia euroa, Venäjä yli 40 miljardia, kyse olisi pelkästään kiintoisasta faktasta. Mutta kun sama tieto esitetään keskellä konfliktitilannetta, ulkopuolinen tarkkailija näkee viestinnässä tiettyä tarkoituksenmukaisuutta. Ymmärsin viestin näin: ”Me olemme sotilaallisesti ylivoimaisia, ukrainalaisten olisi hyvä tiedostaa tämä.” Samanlainen propagandistinen uutinen koski Ukrainan velkaa Venäjälle juuri kyseisenä päivänä.
Moskovalaisten kollegoiden mielipiteet Krimin operaation oikeutuksesta erosivat selvästi siitä, mitä kuulin viikko sitten Skotlannissa asuvilta venäläisiltä tutkijoilta. Venäjänvenäläiset olivat järjestään sitä mieltä, että alue on oikeasti venäläinen ja kun kerran paikalliset asukkaat haluavat liittyä Venäjään, niin mitä pahaa siinä. Ulkomailla asuvat venäläiset kyseenalaistivat vaalin: kysymyksenasettelu oli johdatteleva ja Venäjä painosti läsnäolollaan. Yksipuolinen tiedonvälitys oli tehnyt tehtävänsä niin Venäjällä kuin lännessäkin.
Yritän pistää kansanäänestyksen toiseen kontekstiin. Mitä jos järjestettäisiin sellainen Venäjän Karjalassa? Asukkailta voitaisiin kysyä haluavatko he itsenäistyä ja liittyä Suomeen. Tällaistahan meillä on jo ehditty esittää. Moskovalaiset kollegat hämmentyivät kysymyksestä.
Tuoreet mielipidemittaukset ovat kertoneet Putinin suosion kohonneet huimiin lukemiin. Akateeminen yleisöni näytti kuuluvan siihen vähemmistöön, joka ei Putinille hurraa. Krimin operaatio sai siis enemmän kannatusta kuin Putin.
Informaatiosota Ukrainan ja Venäjän välillä jyllää kovilla kierroksilla. Se luo syvää kuilua kansojen välille. Puolin ja toisin levitetään kauhukuvia naapurista, joka on sekä pohjattoman typerä että läpeensä paha. Näin kylvetään epäluuloa ja vihaa, jonka unohtamiseen menee vuosia.
Kaiken kaikkiaan konflikti ja sen lieveilmiöt tekevät Venäjä-tutkijan mielen surulliseksi. Onneksi tapasin takaisin tullessa lentokentällä entisen oppilaani, jota en ole tavannut vuosikausiin. Olen usein mainostanut hänen onnistunutta ainevalintaansa. Venäjän ohella hän opiskeli limnologiaa. Hän kertoi työskentelevänsä norjalais-venäläisessä ympäristöprojektissa Pohjois-Venäjällä. Kysyin, onko siinä näkynyt merkkejä yhteistyön hiipumisesta. Hän sanoi, että norjalaiset ovat samaan tapaan kuin suonalaisetkin melko pragmaattisia. Ruotsalaiset voivat huudella kovempaa, kun heillä ei ole niin paljon itsellään pelissä.