Kun Markku Kulmala on kertonut tutkijanurastaan, hän on todennut vaatimattomaan tapaansa, että sattumallakin on ollut oma merkityksensä. Tšernobylin ydinonnettomuus osui ”sopivaan” aikaan ja Hyytiälän aseman laitteistotarpeet saatiin onnistuneesti myytyä silloiselle valtiovarainministerille Iiro Viinaselle. Sattuman kauppaa Kulmalan menestys ei kuitenkaan ollut. Hän on poikkeuksellisen lahjakas tutkija, joka oivalsi varhain tieteidenvälisen yhteistyön merkityksen. Lisäksi hän on erinomainen verkottumaan ja hankkimaan rahoitusta.
Tämä tarina ei kuitenkaan kerro Kulmalasta, vaan eräästä toisesta Tutkijasta, joka on myös alallaan tunnetuimpia maailmassa. Tapasin hänet ensimmäistä kertaa vuonna 1985, kun hän oli järjestämässä konferenssia aiheesta CALL (computer assested language learning), mikä oli silloin uusi suosittu tutkimusala. Olimme molemmat silloin ajan hermolla.
Jostain syystä muistan tarkkaan, millaisen mielikuvan Tutkija jätti minuun. Tarmokas organisaattori, sosiaalisesti taitava, mutta esitelmä oli simppeli ja hän itsekin hieman naiivi. Tällaisena melko keskinkertaisena tyyppinä hänet silloin näin omassa suomalaisessa tosikkomaisuudessani.
Kului viitisen, ehkä kahdeksan vuotta. Sain Tutkijalta kirjeen, missä hän kertoi asuvansa Yhdysvalloissa ja olevansa apulaisprofessorina keskitason yliopistossa. Mukaan hän pisti valokuvan, jossa hän seisoi upean talonsa edessä vieressään makea amerikanrauta. Minua hämmästytti ja vähän hymyilyttikin.
Vuosien varrella Tutkija lähetteli silloin tällöin meilejä, joissa hän kertoi, minkä kansainvälisen lehden hän on perustanut ja millaisen kirjan hän on julkaissut jollakin huippukustantajalla. Viimeksi hän kertoi, että Campridge University Press on pyytänyt häntä kirjoittamaan taas uuden monografian. Itse lähetin vastineeksi omia uutisiani ja tieteellisiä tuotoksiani. Muutama vuosi sitten kutsuin hänet plenaaripuhujaksi venäjän opettajien kongressiin – hän osaa myös venäjää. Omien tutkimusintressieni yksi haara, väärinymmärrysten tutkiminen, leikkaa hänen tutkimustensa aihepiiriä sen verran paljon, että olen viitannutkin hänen julkaisuihinsa.
Viime joulukuussa Tutkija otti taas yhteyttä. Lähetti uuden kirjansa mainoksen. Samalla hän kertoi, että hänen johtamansa kansainvälinen järjestö järjestää touko-kesäkuun vaihteessa Maltalla konferenssin. Hän pyysi minua pitämään sinne esitelmän. Kirjoitin nopeasti abstraktin ja lähetin järjestäjille arvioitavaksi.
Niinpä matkustin uteliain mielin Maltalle. Konferenssi oli monessa mielessä jännittävä. Oman säväyksensä teki ihmisten kirjo. Vähän yli 150 osanottajan joukossa oli tutkijoita 35 maasta. Lähes jokaisesta Euroopan maasta, Kiinasta, Japanista. Singaporesta, Brasiliasta. Joukossa oli pari ”norjalaista”, merkittäviä tutkijoita, jotka on ostettu sinne öljyrahoilla. Norjalaiset ostavat huippututkijoita, me rekrytoimme.
Etukäteen tunsin konferenssin osallistujista vain Tutkijan, paria muuta olin siteerannut omissa töissäni. Vieraassa seurassa esiintyminen on erilainen haaste kuin entisten tuttujen edessä. Oli hyödyllistä kokea uudestaan, miltä tuntuu ensimmäiseen konferenssiinsa matkustaneesta nuoresta tutkijasta.
Esitelmät käsittelevät kaikkea, mikä jollakin tavalla liittyy kielen käyttöön kansainvälisissä puitteissa. Miten tulkki välittää ruotsalaisen lääkärin viestin somalilapselle, jonka pitäisi seurata insuliinimääriään? Vaikuttaako ihmisten valmiuteen puuttua ulkopuolisten käyttäytymiseen bussipysäkillä enemmän kieli vai kulttuuri (esimerkkimaina Englanti, Intia ja Venäjä)? Miten erinomaisesti englantia puhuvan kielikäyttäytyminen eroaa äidinkielisistä small talk -tilanteissa? Missä tilanteissa ja miksi englanninkielisiä sanoja heitetään muunkielisen puheen sekaan? Yksi ”uusista norjalaisista” pohti lauseita tyyppiä My husband will always be a bachelor vs. I’ll give up: he will always be a bachelor. Itse pohdiskelin, miksi kotioloissa tapahtuu enemmän väärinymmärryksiä kuin keskusteluissa ulkomaalaisen kanssa.
Kulttuurien välisistä kommunikaatio-ongelmista antaa hyvän kuvan tutkimus japanilaisten ja yhdysvaltalaisten opiskelijoiden välisistä keskusteluista. Japanilaiset eivät juurikaan esitä kysymyksiä, koska ajattelevat, että se on epäkohteliasta. Amerikkalaiset puolestaan pitävät japanilaisia epäkohteliaina, koska he eivät esitä kysymyksiä. Huikeimpia kulttuurienväliseen testiin oli joutunut tutkija, joka tutkii Amazonin latva-alueella elävien kansojen käsityksiä tiedon alkuperästä. Heillä on tapana aloittaa maailmankuvaan liittyvät lauseet: Isälläni oli tapana sanoa.
Itse Malta on lingvistille jännittävä paikka. Englannin ohella Maltan virallinen kieli on malta, joka on sitä kautta myös yksi EU:n kielistä. Kieli on kehittynyt arabian pohjalta, mutta romaaniset kielet ja englanti ovat vaikuttaneet siihen suuresta, ei vain sanastollisesti vaan myös sanojen taivutukseen. Kuultuna se muistuttaa eniten arabiaa. Kieltä kuulee kaikkialla jopa lentokoneen kuulutuksissa, mutta sitä ei näe juuri missään.
Tutkija piti konferenssissa itseoikeutetusti ensimmäisen plenaariesitelmän. Hyvä esitys. Näki että hän on kouliintunut esiintyjä. Kotiin tultuani katsoin vielä Publish or Perish -tietokannasta hänen saamansa viittausten määrän. Niitä kuvaava H-indeksi on hänellä vähän suurempi kuin minulla. Siitä huolimatta minun on vaikea hyväksyä ajatusta, että hän on minua parempi tutkija. Tiedän, että se on vain kateutta.