Kumpaa suojella: valkoselkätikkaa vai inarinsaamea?

Nautin kotijärvemme kuikan kailotuksesta ja tarkkailen lintulautamme monia nokkijoita, vaikken muuten ole varsinainen bongaaja. Koska linnut jonkin verran kiinnostavat minua, satuin kerran silmäilemään, mitä Wikipedia kertoo valkoselkätikan tämän hetken tilanteessa. Olin ällikällä lyöty, kun luin, että lintu on luokiteltu elinvoimaiseksi. Suomessa käydystä keskustelusta minulle oli jäänyt sellainen kuva, että laji on erittäin uhanalainen.

Uhanalaisuus koskee siis vain Suomea. Valkoselkätikkaa esiintyy kaistaleella, joka ulottuu Itä-Euroopasta Tyynelle valtamerelle asti. Jos laji jostain syystä katoaa meiltä, se voi levitä meille uudestaan itäisten tuulten tuomana. Mieleeni hiipi tuolloin ajatus, jonka tiesin kielletyksi: lajin Suomessa säilymiseksi tehdyt toimenpiteet olivat ylimitoitettuja.

Valkoselkätikan saama huomio tuli mieleeni uudestaan, kun kuuntelin Tieteen päivillä Lea Laitisen esitelmää siitä, miten Suomessa inarinsaamen annettiin melkein kuolla sukupuuttoon. Meillä on viime vuosina osoitettu syyttävällä sormella Venäjän suuntaan suomalais-ugrilaisten kielten huonoista oloista, mutta kovin kunniakas ei ole meidänkään lähihistoria tässä asiassa.

Kun Suomi itsenäistyi, kielipolitiikkana oli suomen ja ruotsin kielen aseman vahvistaminen. Ajateltiin, että itsenäinen kansallisvaltio ei muiden kielten tunnustamista tarvitse. Yhteinen kieli yhdistää kansaa. Saamelaiskieliin suhtauduttiin ikään kuin niitä ei ollut olemassa, ne tehtiin näkymättömiksi.

Jäljellä on yhdeksän saamelaiskieltä. Niistä inarinsaame on ainoa, jota puhutaan vain Suomessa. Kieli oli henkitoreissaan 1980-luvulla, kun kaksi sen puhujaa, Matti Morottaja ja Ilmari Mattus, päättivät yrittää vielä elvyttää sen. He rupesivat puhumaan sitä pojilleen ja perustivat inarinsaamenkielisen yhdistyksen ja lehden.

Suomeen saatiin 1992 kielilaki, jossa turvattiin saamelaiskielten asema. Tämä ei kuitenkaan vielä pelastanut inarisaamea. Aktivistit hakivat monesta valtion lähteestä rahoitusta kielipesätoimintaan. Tämän kielenelvytysmetodin Morottaja sai maoreilta, Uuden Seelannin alkuperäiskansalta. Kielipesä on päiväkoti, jossa lapsille puhutaan kielensä menettäneen perheen äidinkieltä. Isovanhemmat osallistuvat elvytykseen kielimestareina.

Mistään ei kuitenkaan valtion rahaa herunut moiseen turhalta vaikuttavaan toimintaan. Tilanteen pelasti Suomen Kulttuurirahasto, joka rupesi rahoittamaan toimintaa. Kiinnostus kieleen kasvoi vähitellen. Nyt sillä on jo ainakin 400 puhujaa.

Tällä tositarinalla on siis onnellinen loppu, mutta ilman kahta aktivistia ja viisasta säätiötä meillä olisi Suomessa yksi alkuperäisväestön kieli vähemmän kuin nyt. Morottajaa ei turhaan vihitty filosofisen tiedekunnan kunniatohtoriksi vuonna 2010.

Joku voi ajatella: so what! Mitä iloa on monista eri kielistä, erityisesti sellaisista, joilla kuitenkaan ei ole tarjolla puhujilleen laajaa kirjallisuutta eikä omakielistä Uutisvuotoa. Joku voi jopa kysyä, onko eettistä opettaa lapsilleen kieltä, joka ei kuitenkaan yksistään kanna elämän läpi.

Maailman 7000 kielestä vain alle neljällä prosentilla on jokinasteinen virallinen status jossakin maassa. Useimmat näiden kielten puhujista ovat ylpeitä omista kielistään eivätkä he koe sen osaamista taakaksi vaan rikkaudeksi. Yleensä he osaavat myös jotakin toista kieltä, monet useampia. Maapallon asukkaista 65 % on vähintään kaksikielisiä.

Jos kerran inarinsaamen puhujat haluavat itse säilyttää arvokkaan kielensä, meidän on autettava heitä tekemään se. Näin Suomessa säilyy ainutlaatuinen kielimuoto, jossa on rikas muotojärjestelmä ja joka heijastaa käyttäjiensä kulttuuria paremmin kuin mikään muu kieli. Minusta se on tärkeämpää kuin se että Suomessa pesii valkoselkätikka.

4 thoughts on “Kumpaa suojella: valkoselkätikkaa vai inarinsaamea?

  1. Kiitos tästä kirjoituksesta. Myönnän olevani samaa mieltä inarinsaamesta suhteessa valkoselkätikkaan, mutta toisaalta en osaa pitää tätä muuna kuin henkilökohtaisena mieltymyksenä, mikä ei tosin tietenkään ole mikään este olla tällaista mieltä. Huvittavana sattumana vertasin omassa blogissani kveeniä saimaannorppaan.

  2. Kveeni eli ruijansuomi ei ole uhanalainen eikä alkuperäiskieli. Se perustuu 1800-luvun pohjoissuomalaisiin ja – ruotsalaisiin murteisiin ja on läheistä sukua meän kielelle. Silti tätä kieltä on tuettava ja vaalittava.

    • Ainakin ELDIA-projektin mukaan kveeni on uhanalainen. Saimaannorppakin perustuu jääkaudenaikaiseen norppaan ja on läheistä sukua laatokannorpalle, eli ei kai vertaus mitenkään erityisen huono ole?

  3. Moni ei tunnu tietävän, että valkoselkätikkaa suojelemalla pyritään säilyttämään koko metsäluonnon monimuotoisuutta.

    Suomessa uhanalainen valkoselkätikka elää vanhoissa lehtipuuvaltaisissa metsissä, joissa on runsaasti kuollutta ja kuolevaa puuta. Metsien eliölajeista 4000–5000 on riippuvaisia lahopuusta. Lahopuu on vähentynyt metsissämme 1950-luvulta lähtien metsätalouden tehostumisen myötä. Lahopuun väheneminen on vuoden 2010 uhanalaisuusselvityksen mukaan syynä yli 600 eliölajin taantumiseen tai uhanalaisuuteen. Joukossa on 182 kovakuoriaislajia. Lahopuusta kaivetut kovakuoriaisten toukat ovat valkoselkätikan tärkeintä ravintoa.

    ”Jos laji [valkoselkätikka] jostain syystä katoaa meiltä, se voi levitä meille uudestaan itäisten tuulten tuomana.” Eihän se niin mene! Kun lahopuu loppuu, lahopuussa eläviä kovakuoriaistoukkiakaan ei enää ole. Kun kovakuoriaiset katoavat, katoaa valkoselkätikkakin. Silloin itäisten tuulten tänne lennättämät valkoselkätikat voivat vain todeta koivikkojen muuttuneen kuusikoiksi, jotka eivät tarjoa minkäänlaista elämisen mahdollisuutta.

Vastaa käyttäjälle Kai Perttunen Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *