Yliopiston avajaisten yhteydessä on muutaman vuoden ajan järjestetty jumalanpalveluksen ohella tunnukseton tilaisuus niille, jotka eivät halua aloittaa lukuvuottaan käymällä kirkossa. Tänä vuonna tilaisuuden järjestelyvastuu oli humanistisella tiedekunnalla, minkä vuoksi minä, papin poika, jouduin isännöimään ”pakanoitten juhlaa”: Tällä nimellä jotkut sitä kutsuvat. Paikalla kuului myös puhuttavan syntisten tilaisuudesta, mutta se nimitys osoittaa huonoa uskonnon tuntemusta: luterilaisen opin mukaan nimenomaan kirkkoon kutsutaan kaikki syntyset. Tilaisuuteen liittyy tietty salaperäisyyden verho, jota lähden tässä hieman raottamaan.

Jotkut ovat sitä mieltä, että kirkossa käynti avajaisissa on vastoin yliopiston keskeistä periaatetta olla riippumaton kaikista instituutioista ja auktoriteeteista; juhlapuheiden mukaan ja joskus arjessakin yliopiston ainoa johtotähti on pyrkimys totuuteen. Paljon enemmän on kuitenkin niitä, jotka näkevät kirkossa käynnissä 375 vuotta jatkuneen hienon perinteen, jota on syytä vaalia siinä missä muitakin perinteitä. Tärkeä elementti tapahtumaa on kulkue kirkkoon, jossa yliopisto näyttäytyy kaupunkilaisille – ja nykyään myös hämmästyneille turisteille. Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään, vaikka ymmärrän myös niitä, jotka vierastavat tätä perinnettä.

Tilaisuudessa on samoja elementtejä kuin jumalanpalveluksessa: musiikkia ja puheita. Liturgia ja yhteislaulut kuitenkin puuttuvat. Tänä vuonna yhteisenä teemana oli tulevaisuus. Apulaisprofessori, European Research Councilin grantin haltija Philipe da Silva pohti puheessaan, voiko tulevaisuus olla amorfisesta luonneteestaan huolimatta reilua .Da Silvan puhe on kokonaisuudessaan täällä.

Omassa avajaistervehdyksessäni pohdin, johtaako ylisuunnitelu yliopistolla sitkuelämään, Unohdammeko, että tulevaisuus alkaa tänään:

”Ihminen tarvitsee unelmia. Toiveita siitä, että tulevaisuus toisi mukanaan jotakin kivaa ja jännittävää. Toiveita siitä, että tulevaisuus olisi tätä päivää hohdokkaampi.

Myös yliopisto tarvitsee unelmia. Unelmia siitä, että tulemme paremmiksi ja selviämme tehtävistämme entistä laadukkaammin. Tällä hetkellä unelmoimme ajasta, jolloin taloudelliset reunaehdot olisivat nykyisiä paremmat. Jotta voisimme rakentaa parempaa tulevaisuutta, teemme strategioita, tiekarttoja ja suunnitelmia. Niiden avulla linjaamme ja paalutamme toimintaamme matkalla kohti parempaa yliopistoa.

Arkielämässämme meitä uhkaa uppoutuminen unelmiimme niin että unohdamme elää tätä päivää. Tämä on niin suuri riski, että suomeen kieleen on kehittynyt oma ilmaus kuvaamaan ilmiötä: elämme sitkuelämää. Emme osaa nauttia tästä päivästä vaan odotamme, että tulee aika jolloin asiat ovat paremmin. Sitten kun opiskelu on ohi, sitten kun saan pysyvät työpaikan, sitten kun olemme muuttaneet uuteen kotiin, sitten kun jään eläkkeelle.

Myös yliopistossa unelmiin ja strategioihin liittyy riski. Voimme uppoutua niiden suunnitteluun niin suurella tarmolla:unohdamme, että tulevaisuus alkaa nyt. Jos haluamme päästä eteenpäin, meidän on aloitettava tulevaisuuden rakentaminen tänään eikä sitten kun. Yliopiston käytävillä kiertelee paljon hyviä ideoita, jotka eivät koskaan toteudu. Ehkä joidenkin osalta on hyväkin että ne eivät toteudu, mutta on paljon sellaista mitä voisimme vain ruveta tekemään ja toteuttamaan. Voisimme vaihtaa sitku-vaihteen action-vaihteeksi.

One of the main tasks of university is to build and create the future. We educate the next generation of the most talented part of society. They carry the skills and knowledge they have acquired at the university to the wider society. This forms the foundation of their lives and careers, and they will make the future of Finland and humankind.

Another way the university creates the future is through knowledge creation. The knowledge that university teachers and researchers produce is meant to be utilised by industry, policy makers and ordinary citizens. On that basis, better products and decisions are made. At the personal level, the new knowledge helps people to rebuild their world views, which then influence their behaviour as workers, customers, voters, parents and individuals.”