Yt-neuvottelujen ja irtisanomisten jättämät muistot eivät jätä meitä rauhaan vielä pitkään aikaan. Koko prosessi on ollut paitsi raskas myös outo ainakin kaikille niille, jotka eivät ole ennen kokeneet vastaavaa. Kun lehdistä lukee yt-neuvotteluista, ne ovat numeroita, jotka kertovat talouden tiukkuudesta. Kun irtisanomisista kuulee muiden kertomana, voi aistia monenlaista tunnekuohua. Mutta vasta kun on seurannut tapahtumia sisältäpäin, alkaa ymmärtää, mistä tässä on kysymys. Itse prosessi on monessa suhteessa hämmentävä.
Yksi erikoinen piirre on yt-lain hengen ja kirjaimen ristiriita. Yhteistoimintalaissa korostetaan kaikenlaista avoimuutta. Kuitenkin avoimuus on pahasta tai suorastaan kiellettyä yt-neuvottelujen aikana, koska se voitaisiin tulkita niin, että asiat on ratkaistu jo ennen neuvotteluja. Melko säännöllisesti neuvottelut päättyvät siihen, että työantaja ilmoittaa yksipuolisesti niiden tuloksen, mihin ammattijärjestöt eivät ole tyytyväisiä. Prosessi kuitenkin jatkuu työantajan linjausten mukaisesti.
Myös itse irtisanomistilanteessa on noudatettava tarkkaa koreografiaa ja käytettävä tiettyjä sanoja. Avainasia on: perusteena ovat tuotannollis-taloudelliset eikä henkilökohtaiset syyt. Tämä luonnollisesti hämmentää irtisanottavaa, koska hän kysyy mielessään tai ääneen: miksi juuri minut irtisanotaan. Tilanne on täysin toinen, jos työntekijä irtisanotaan normaalioloissa henkilökohtaisen työsuorituksen perusteella. Se vaatii tarkkaa syiden yksilöintiä ja on muutenkin melko monimutkainen prosessi.
Yksi avoimuuden rajoitus oli yliopiston oma päätös olla kertomatta, montako opetus- ja tutkimushenkilöstön irtisanomista oli kussakin tiedekunnassa. Tähän päätökseen päädyttiin sen vuoksi, että haluttiin välttyä väittelyltä siitä, miksi yhdessä tiedekunnassa oli vain a kpl irtisanomista kun niitä on toisessa tiedekunnassa suhteessa enemmän. Kaikkiin tiedekuntiin kohdistui samanlainen tarve vähentää henkilöstökuluja Mutta koska vähennyksiä voitiin suorittaa myös eläkkeelle siirtymisten kautta, irtisanomisten suhteelliset määrät vaihtelivat jonkin verran. Päätöstä siitä, että näitä lukuja ei ole kerrottu, voidaan kritisoida, mutta kritisoida voitaisiin myös vastakkaista päätöstä.
Ylempi taho eli valtiovalta ei ole määrännyt tai velvoittanut yliopistoja tekemään irtisanomisia, se on vain tehnyt erilaisilla toimenpiteillä noin 100 miljoonan loven yliopiston budjettiin. Yliopiston johdon tehtävänä oli löytää tilanteeseen ratkaisu, joka pitäisi yliopiston leikkauksista huolimatta toimintakykyisenä ja mielellään myös kilpailukykyisenä.
Jokainen yliopistolainen on varmaan pohtinut sitä, olisiko irtisanomiset voitu välttää. Me, jotka jouduimme irtisanomisia tekemään, kävimme tämän asian kanssa Jaakobin painia erityisen perusteellisesti. Uskon, että kaikki dekaanit puntaroivat omalla kohdallaan myös mahdollisuutta kieltäytyä tekemästä irtisanomisia. Kävi tällainen vaihtoehto minunkin mielessäni. Heti kuitenkin tajusin, että se olisi hyvin itsekäs teko. Sillä olisin saanut ehkä pisteitä työntekijöiden silmissä mutta joku toinen olisi joutunut hoitamaan irtisanomiset puolestani.
Syksyllä kun asia alkoi ajankohtaistua, ajattelin, että yksi mahdollisuus olisi laskea palkkoja ainakin määräajaksi. Suunnitelin järjestäväni kyselyn professoreiden halukkuudesta tähän. Oikeastaan olen sitä mieltä, että koko Suomessa olisi pitänyt laskea kaikkien palkkaa – rikkaimmilta 15 %, köyhemmiltä 5 %. Minua kuitenkin valistettiin, että tämä ei ole mahdollista Suomessa eikä yliopistossa, koska kaikki eivät kuitenkaan suostuisi, ammattiliitot vastustaisivat jne. – syitä on paljon. Minulle sanottiin, kaunis ajatus, mutta sitä on mahdoton toteuttaa.
Yliopisto päätyi ratkaisuun, jonka mukaan noin puolet budjettivajeesta katetaan henkilöstövähennyksillä. Loput vajeesta hoidetaan erilaisilla muilla toimenpiteillä, kuten on laajasti informoitu. Jotta olin sinut irtisanomisien kanssa, minun piti hyväksyä mielessäni tämä kokonaissuunnitelma. Jos ajatellaan yliopiston toimintakykyä, en näe mahdollisena sitä, että irtisanomiset olisi voitu välttää. Joissakin yliopistoissa Suomessa, joissa budjettileikkaukset ovat pienempiä kuin HY:ssä, yritetään selvitä eläkkeelle siirtymisillä. Tämä johtaa kuitenkin siihen, että tehtäviä lopetetaan täysin sattumanvaraisesti. Näin ei voida rakentaa toimintakykyistä yliopistoa.
Yksi mahdollisuus olisi ollut lopettaa kokonainen tiedekunta. Tätäkin on pohdittu ja jopa ehdotettu. HY:n ”ongelma” on kuitenkin se, että meillä ei ole huonosti toimivia tiedekuntia. Sitä paitsi tiedekunnan lopettaminen johtaisi loveen OKM:ltä saatavassa rahoituksessa. Lopetettavan tiedekunnan nyt tuottamat tutkinnot jäisivät syntymättä ja niihin perustuva budjettiraha saamatta. Valitettavasti Suomessa ei ole päästy kokonaisvaltaiseen yliopistojen profilointiin, josta kirjoitin Tuula Teerin kanssa vuosi sitten jo ennen budjettileikkauksia.
Mielestäni yliopiston talouden vakauttamisohjelma on tässä tilanteessa perusteltu. Viime vuoden hyvä tulos syntyi rekrytointikiellosta johtuvasta henkilöstömenojen väliaikaisesta laskusta ja taitavasta sijoitustoiminnasta. Niiden varaan ei voida tulevaisuutta rakentaa. Edessä on vielä urakkaa budjetin tasapainottamiseksi. Tilakustannuksia on supistettava, yhteishankintoja kehitettävä ja ulkopuolista rahoitusta kasvatettava.
Tässä yhteydessä on tärkeää muistaa, että nyt ja tulevaisuudessa yliopiston suurin rahoittaja on valtiovalta. Siksi menestymisemme kannalta on olennaista, että pystymme tuottamaan aikaisempaa pienemmillä resursseilla riittävän määrän korkeatasoista tutkimusta ja yhteiskunnalle kelpaavia tutkintoja.
Jokaisella meillä on oma tapamme päästä yli vaikeista asioista. Minulle yksi keino on blogin kirjoittaminen. Kun kirjoittaa ulos omia tuntemuksiaan, ottaa samalla askeleen eteenpäin kohti normaalimpaa elämää.