Tutkijan päätehtävä on tuottaa tietoa, joka vie tiedettä eteenpäin. Tutkimustulosten ja niihin perustuvan teorianmuodostuksen testikenttänä on tiedeyhteisö, joka kollektiivisen pohdinnan seurauksena päättää, mitkä uudet löydökset ja teoriat ovat tieteellisesti kestäviä ja mitkä harhapolkuja, jotka eivät johda eteenpäin. Tiedeyhteisön yhteisesti tuottama tieto antaa yhteiskunnalle ja elinkeinoelämälle välineitä kehittää toimintaansa. Samalla kansalaiset saavat eväitä uudelleenarvioida omaa maailmakuvaansa. Helsinki Challenge -kilpailun tarkoitus on luoda pikakaistoja, jotka nopeuttavat tutkimustiedon hyödyntämistä.
Kun ensimmäinen Helsinki Challenge -kilpailu järjestettiin juhlistamaan yliopiston 375-synttäreitä, etukäteen ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, millaisen vastaanoton se saa. Tutkijoiden silmin nähtynä kisalle ei ollut selvää vertailukohtaa, vaan se oli hyppy tuntemattomaan. Kaikilla on kokemusta erilaisista tutkimusrahoitushauista, mutta Challenge pisti aivot uuteen asentoon. Tutkimussuunnitelman erinomaisuutta ei punnittaisi tieteen tavanomaisten kriteereiden valossa, vaan sen perusteella, miten hanke edistää hyvää elämää.
Tämä ei ollut ainoa uusi piirre. Kun kilpaillaan tutkimushankerahoituksesta, hakemus lähetetään rahoittajalle, joka sitten asiantuntija-arvioihin perustuen joko antaa tai ei anna rahoitusta. Hakemus on mustan laatikon eri lokeroissa useita kuukausia ennen kuin lopullinen ratkaisu saatetaan hakijoiden tietoon. Challenge-kilpailu toimii täysin toisenlaisella periaatteella. Hanketta voi ja tulee kehittää prosessin aikana. Tätä ei tarvitse tehdä yksin, vaan jatkoon päässeille tarjotaan erilaista ideointi- ja esiintymissparrausta. Mukaan saa ottaa myös uusia yhteistyötahoja matkan varrella, avoimentieteen hegessä.
Tämänkertaisen kilpailun avainsanoja ovat jakaminen (sharing) ja kimppaluovuus (co-creation). Tieteenalat eroavat siinä, millaisia traditioita tutkijoilla on tehdä yhteistyötä. Matematiikkaa on totuttu pitämään yksinpuurtajien tieteenalana. Kun matematiikan professori Samuli Siltaselta kysyttiin Reetta Rätyn vetämässä Think talks -keskustelussa, tekeekö hän tutkimusta yksin kammiossaan vai yhdessä muiden tutkijoiden kanssa, Samuli vastasi, että molempia. Matematiikka vaatii pitkiä ajatteluketjuja, joita tutkija testaa omissa ajtuksissaan, mutta tämän vastapainoksi tarvitaan muiden tutkijoiden kanssa kaytävää reflektointia. Se auttaa poikkeamaan oman ajatuskulun rutiineista.
Minulla on ollut viime aikoina oiva tilaisuus harrastaa kimppaluovuutta. Olin muutama viikko sitten lounaalla nykykielten laitoksen johtajan Ulla Tuomarlan kanssa. Kun olimme saaneet käsiteltyä hallinnolliset asiat, kerroin keskeneräisestä artikkelistani, jonka aiheena on pseudodialogit eli sellaiset puhetilanteet, joissa ei ole varsinaista kuulijaa (esim. kun puhuu tietokoneelle tai kukille) tai kuulija on läsnä, mutta ei kuuntele. Ullalla, joka on tutkinut muun muassa vihapuhetta, oli mainioita huomioita asiasta, niinpä pyysin häntä toiseksi kirjoittajaksi.
Kirjoittajajoukko ei ollut tällä vielä koossa. Ajattelin käyttää artikkelissa pietarilaistutkijoiden keräämää Puhepäivä-materiaalia. Ison hankkeen ideana on äänittää ihmisten kaikki puhe yhden päivän aikana. Arvelin, että materiaali sisältää myös pseudodialogeja. Meillä on suunnitelmia kehittää hankkeen ympärille laaja projekti ja kutsuin hankkeen päätutkijan Tatjana Sherstinovan Helsinkiin keskustelemaan tulevista suunnitelmista. Samalla haastoin häntä mukaan artikkeliin.
Oletus hyvistä esimerkeistä piti paikkansa. Pietarilaisten materiaali sisältää aitoja esimerkkejä siitä, miten ihminen puhuu itsekseen, autolleen tai koiralle. Tämä ei ollut kuitenkaan tapaamisen ainoa anti. Olin kehitellyt artikkelia varten mielestäni varsin onnistuneen pseudodialogien taksonomian. Tatjana kuitenkin kyseenalaisti sen yksityiskohdat ja niin siitä tuli selvästi parempi. Näin syntyvä artikkeli on aivan varmasti parempi kuin se mitä mielessäni yksin valmistelin.
Challenge-hankkeissa kimppaluovuudelle on vielä suurempi tilaus. Ei riitä, että kykenee keskustelemaan oman tieteenalansa tutkijoiden kanssa, vaan on mentävä raja-aitojen yli eikä vai tieteen sisällä. Yliopiston ulkopuolisten tahojen kanssa on rakennettava siltaa ihmisten arkeen, yhteiskunnan mekanismeihin ja yritysten tuotekehittelyosastoille. Se ei ole helppoa, mutta edellisessä kisassa mukana olleet voivat kertoa, että se on parhaimmillaan kokemus, joka mullistaa tutkijan koko ajatusmaailman.
Ensimmäinen Challenge -kilpailu yllätti hakijamäärällään: sata idearikasta hakemusta kaikilta tieteenaloilta ja kaikilta yliopiston kampuksilta. Valintaraadilla oli vaikea tehtävä poimia joukosta 20 jatkoon menijää. Yhtä lailla vaikeaa oli voittajien valinta. Helsinki Challenge -kilpailun onnistumisesta kertoo myös se, että vastaavanlaisia kilpailuja on sen jälkeen järjestänyt sekä Tekes että Sitra. Tällä kertaa kisaan osallistuvat myös muut yliopistot juhlistamalla täten satavuotista Suomea, jonka itsenäistymisprosessissa yliopiston opettajilla oli ratkaiseva rooli.
Aluksi tarvitaan vaan rautainen idea. Sen ehtii hyvin pistämään ”paperille” ja lähettämään kilpailukansliaan vielä tämän kuun aikana. Kaikki olennainen on kerrottu kilpailukutsussa.