Janne Saarikivi pohtii Ylen kolumnissaan omaan terävään tapaansa englannin kielen asemaa brexitin jälkeisessä Euroopassa. Hän maalailee kuvaa, jossa englanti ei enää olekaan valtakieli, vaan Euroopasta tulee aidosti monikielinen. Tämä ei ole kuitenkaan ainoa mahdollinen tulevaisuudenkuva.
Saarikivi kuvaa osuvasti englannin kielen ylivallan syntyä Yhdysvaltojen määrätietoisen ja massiivisen ”hydridisodankäynnin” seurauksena. Näin kieli, jota ei äidinkielenä mitattuna ole läheskään maailman puhutuin, hivuttautui vähitellen pakolliseksi osaksi kaikkien kielikompetenssia tai ainakin niiden, jotka haluavat menestyä kansainvälistyvässä maailmassa. Samalla se mahdollisti angloamerikkalaisen viihdekulttuurin leviämisen kaikkiin maailman kolkkiin.
Saarikivi näkee englannin kielen ylivallan myös yhtenä syynä sille, että Isossa-Britanniassa syntyi voimakas Eurooppa-vastaisuus, joka sitten mahdollisti eroäänien voiton kansaäänestyksessä. Juuri kielen takia maahan muutti muista Euroopan maista paljon työläisiä, jotka jättivät matkallaan väliin taloudellisesti paremmin menestyvän Saksan. Nämä maahanmuuttajat sekoittivat työmarkkinat niin, että paikalliset työläiset kokivat asemansa uhatuksi. Tämä on mielenkiintoinen ja tuore näkökulma siihen, miten kieli vaikuttaa välillisesti suuriin maailmanpoliittisiin ratkaisuihin,
Sen sijaan kun Saarikivi pohtii brexitin jälkeisen EU:n kielipolitiikkaa, häneltä jää huomaamatta, että se englanti, joka on kansainvälisen kanssakäymisen kieli, ei edusta enää brittien ja yhdysvaltalaisten kulttuuria, vaan on puhdas kommunikaatioväline ilman emämaata ja taustaideologiaa. Brittienglannin ”omistavat” britit, jotka voivat määritellä, miten sitä pitää puhua. Yhdysvaltalaiset puolestaan huolehtivat oman kielensä normeista ja oikeellisuudesta.
Lingua franca -englanti on sen sijaan erkaantunut omaksi kielimuodokseen, jota ei omista kukaan, tai sen omistajiksi voidaan katsoa kaikki sen pari miljardia ei-äidinkielistä puhujaa. He itse määrittävät, miten kieltä saa käyttää. Tämä ELF (English as a lingua franca) eroaa merkittävästi alkuperäisistä englannin kielistä. Se on yksinkertaistettua englantia, jossa toistuvat monet kieliopilliset piirteet, joita englannin kielen oppaissa on totuttu määrittelemään virheiksi.
Koska tämä kielimuoto ei enää edusta Isoa-Britanniaa eikä Yhdysvaltoja, sitä voidaan opiskella ilman, että tarvitsee tietää mitään Big Benistä tai Shakespearen soneteista. Sitä opiskellaan, että voitaisiin keskustella yhteisellä kielellä mistä päin maailmaa tulevien ihmisten kanssa riippumatta heidän äidinkielestään. Siksi ELF on menettänyt kulttuuri-imperialistisen tuotteen leiman ja siitä on tullut puhdas globaalin kanssakäymisen väline.
Tämän vuoksi englannin asema voisi EU:ssa jopa vahvistua, kun se ei ole enää yhdenkään suuren maan oma kieli. Englanti voisi toimia neutraalina yhteisenä kielenä eikä kenenkään tarvitsisi ajatella, kenen kielellä tässä puhutaan – Irlanti kun ei ole tässä iso tekijä.
Yhteiskielisyyden monet näkökohdat
Saimme Tampereen talvipäivillä (katso sivua 14) kuulla professori Arto Mustajoen mielenkiintoisen luennon yhteiskieliaiheesta: ”Lingua francat” yleisenä ilmiönä. Esperantistinäkökulmasta on tietenkin vain yksi ”oikea” yhteiskieli, eikä se ole mikään kansallisista kielistä. Yleisestä näkökulmasta on toisin, yhteiskielen aseman ottaa se, joka on vaihtoehtona mahdollisin. Mikä on mahdollista, siinä määräävänä tekijänä on kielen käyttäjien määrä ja levinneisyys, mutta myös sen käyttäjien valtakoneistoissa pitämä asema.
Mustajoki on tunnetuin slavistina, ja hänen pakinoivista pikkuesseistä koostuvaa teostaan Kevyt kosketus venäjön kieleen voi suositella kaikille kielestä ja kommunikaatiosta kiinnostuneille; se ei ole venäjän oppikirja eikä edellytä mitään ennakkotietoja, vaan tarkastelee maallikontajuisesti kielten kehitystä, muutosta ja vaellusta, ennen muuta meidän ja itänaapuriemme, mutta myös yleisemmin. Luvusta Venäjän kieli maailmalla selviää, että venäjä sekä levinneisyytensä että entisen suurvaltakielen asemansa ansiosta on edelleen maailmalla hyvin paljon käytetty ”linguafranca”: kun vaikkapa ukrainalainen ja uzbekki kohtaavat maailmalla, heillä on siinä hyvin osattu yhteiskieli. Ja tällaista diasporaa on paljon; Britanniassa ja Irlannissa englanti on itäsiirtolaisille paikallinen ja vieras, kun taas venäjä saattaa olla samassa asemassa kuin englanti varsin laajasti muuten maailmalla.
Englannin asemasta on samassa luvussa kiinnostava havainto. Siinä missä venäjän opiskelu on Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen maailmalla romahtanut, on englanti levinnyt entisestään ja sen lingua franca -asema on vahvistunut entisestään. Koskaan aikaisemmin minkään kielen käyttö ei ole laajentunut yhtä nopeasti. Lasketaan, että englantia vieraana kielenä paremmin tai huonommin osaavien määrä on jo moninkertainen äidinkielisiin verrattuna. Se on aiheuttanut ilmiön, jota voisi kutsua kielen sopeutumiseksi isommille joukoille: kielioppi murenee, virheitä (tai ”virheitä”) siedetään enemmän. Sillä tavalla kieli muuttuu, tapahtuu yhtaikaa sekä hajoamista että yhtenäistymistä. Tosiasia on, että englanti on levinnein ja käytännöllisin apukieli.
Mustajoki mainitsee myös äidinkielisten englanninpuhujien keskuudessa esiintyvän vastailmiön. Kielen ylivaltaa ei pidetä pelkästään hyvänä asiana, vaan myös ongelmana kahdesta syystä, joista toinen on esperantistinäkökulmasta kiinnostavampi. Ensinnäkin kaikkialta maailmalta tulviva ”epäenglanti” ärsyttää samaan tapaan kuin ”hoono soomi” meillä (vaikka ainakin meidän pitäisi eiryisesti arvostaa ulkomaalaisten ja uussuomalaisten lingua franca -suomea). Toiseksi, ja tämä on merkittävää, englanninkielisissä maissa tiedostetaan ongelmaksi se, että vieraiden kielten osaaminen on niissä kovin vähäistä: kaikki muut ovat vähintään kahden kielen, omansa ja englannin, taitajia ja siten vähintään kahden, usein useamman kulttuuripiirin kotolaisia, kun taas Britanniassa, Yhdysvalloissa tai Australiassa ollaan ikään kuin ulkona omassa saaressa. Sellainen ympäristö ei kasvata toisten kulttuurien tuntijoita. – Tähän voisi lisätä vielä, että englannin kieli ei suinkaan ole yhtenäinen kotikentilläänkään. Murre-erot, paikalliset ja varsinkin sosiaaliset, ovat suuria.
Venäjän ja englannin aseman muutosten vertailu lingua francana on kiinnostava etenkin syittensä vuoksi. Olisiko tulossa jonkinlainen kielellinen ”historian loppu”? Francis Fukuyama keksi tuon ilmaisun ennustaessaan vuonna 1992 ideologioiden häviämistä kylmän sodan päättymisen myötä. Valitettavasti kuumat sodat ovat jatkuneet ja kylmä säilynyt, ja kielellisetkin ristiriidat ovat edelleen nationalististen ja muiden kiihkosuuntien käyttövoimana. Parasta yhteiskieliratkaisua etsitään edelleen, ja me ehdotamme sitä. Zamenhofin ihanteille on edelleen tilausta.
Parhain terveisin Tuomo Grundström
Esperantolehti 2015/2 : Yhteiskielisyyden monet näkökohdat
Kiitos, Tuomo, ajatuksistasi.