Isoveliasenne ja suurvaltamentaliteetti Venäjän hyökkäyksen takana

Jatkan tässä teemaa, jota käsittelin tekstissäni Venäläisten totuus ja totuus venäläisistä ja joka oli esillä Markus Leikolan vieraillessa podcastissani. Yritän selventää, mikä merkitys isoveliasenteella on venäläisten ja ukrainalaisten välisiin suhteisiin ja miten Venäjän hyökkäykseen on vaikuttanut venäläisille ominainen suurvalta-ajattelu.

Isoveliasenne tarkoittaa sitä, että vahvempi käyttää asemaansa väärin suhteessa heikompaansa. Isoveli määrittää, usein tiedostamattaan, miten pienemmän tulisi ajatella ja toimia. Yleensä heikommassa asemassa oleva tajuaa tilanteen jossakin vaiheessa. Hän voi joko sopeutua siihen kiltisti tai hän kokee sen epäoikeudenmukaiseksi ja ryhtyy kapinoimaan sitä vastaan. Koska hän on ainakin aluksi heikompi sekä fyysisesti että tiedoiltaan ja kokemukseltaan, kapina ei useinkaan onnistu, ja heikompi tyytyy osaansa.

Isoveliasenne ei ole vain lähisuhteiden ilmiö, vaan sitä esiintyy kaikkialla yhteiskunnassa. Vähempiarvoisia vähätellään eikä heidän mielipiteitään oteta todesta. Kun presidentti Niinistö kertoi kerran omasta kokemuksestaan kunnallispoliitikkona Salossa, hän muisteli, kuinka alueellisesta yhteistyöstä puhuttaessa turkulaiset eivät ottaneet salolaisia tosissaan. Niinistö ei nähnyt tässä mitään suurta dramatiikkaa.

Isoveliasenne näkyy myös kansakuntien suhtautumisessa toisiinsa. Aikaisemmin suomalaiset kokivat, että ruotsalaiset suhtautuvat meihin yliolkaisesti ja vähemmän kunnioittavasti. Suomalaisten suhtautumisessa virolaisiin on havaittavissa samoja piirteitä. Oletamme esimerkiksi, että virolaisten pitäisi opetella suomea mutta meidän ei tarvitse opetella viroa. Vastaavia pareja on maailmalla paljon. Irlantilaiset kokevat britit ylimielisiksi ja brittien mielissä Irlannilla on syrjäisen maan leima.

Venäläisten ja ukrainalaisten välisestä suhteessa isoveliasenteella on vuosisataiset perinteet. Ukrainalaiset ovat koko historiansa aikana kokeneet, että venäläiset vähättelevät heitä eivätkä halua nähdä heitä erillisenä kansana. Neuvostoaikana Ukrainan itsenäisyys sai selvempiä ulkoisia piirteitä, mutta se ei auttanut, koska Moskova edelleenkin määritteli kaikki tärkeät asiat ja huolehti siitä, että heidän tahdostaan ei poiketa.

Kun Ukraina sitten itsenäistyi, riemua ja toivoa herätti se, että päästiin vihdoinkin irti venäläisten talutusnuorasta. Koska kielellä on usein keskeinen rooli kansakunnan identiteetin rakentamisessa, venäjän kieli haluttiin pistää piiloon, olihan sen neuvostovallan symboli. Kremlissä uutta asiantilaa ei haluttu niellä, vaan isoveliasenne puski edelleen läpi. Konfliktin siemen oli kylvetty.

Kun erilaisissa kyselyissä on selvitetty venäläisten ja ukrainalaisten suhtautumista toisiinsa, asenteet ovat pitkään olleet puolin ja toisin varsin positiiviset – mutta vain jos kysytään suhtautumista ihmisiin ja kansaan. Kun tiedustellaan asennetta toisen maan johtajiin, niin tilanne on täysin toinen: heidät nähdään hyvin negatiivisessa valossa. Isoveliasenne ei ole välttämättä näkynyt ihmisten arjessa, jopa ukrainalaiset ja venäläiset urheilijat kannustivat pitkään toisiaan samaan aikaan kun heidän johtajansa antoivat myrkyllisiä lausuntoja puolin ja toisin.

Ukrainalaisten ja venäläisten keskinäisen suhteen monimutkaisuutta lisää seka-avioliittojen suuri määrä. Melkein jokaisella venäläisellä on lähisuvussaan ainakin yksi ukrainalainen. Päinvastaisia tapauksia on varmaan vielä enemmän. Näin ainakin jos tarkastellaan kaupunkiväestöä.

Isoveliasenne ei kuitenkaan selitä sotatoimia, siihen tarvitaan suurvaltaideologia. Meidän pienten valtioiden edustajien on vaikea ymmärtää suurvaltojen johtajien tapaa ajatella ja toimia. Se on meistä vastenmielistä ja väärää, eikä meidän pidä sitä hyväksyä. Mutta sen ymmärtäminen auttaa hahmottamaan paremmin sitä, mitä maailmassa tapahtuu.

Paradoksaalista kyllä yksi suurvalloille ominainen piirre on pelko. Se näkyy monissa asioissa. Suurvallat näyttävät pelkäävän jopa omia kansalaisiaan. Tämän johdosta Yhdysvalloissa, Kiinassa ja Venäjällä on enemmän vankeja asukasmäärään suhteutettuna kuin muissa maailman maissa.

Pelko kohdistuu myös muihin valtioihin. Suurvallat pelkäävät paitsi toisiaan, ne myös näkevät erilaisia turvallisuusuhkia kaikkialla. Tämän vuoksi niiden puolustusmenot ovat – taaskin suhteellisesti tarkasteltuna – maailman kärkeä.

Turvallisuusuhkat ovat osa retoriikkaa, jolla sotilaallisia operaatioita puolustellaan. Kuuban kriisi syntyi aikoinaan tällaisesta pelosta. Nykyään Yhdysvaltojen suurimmaksi peloksi on noussut terrorismi, jonka vastainen taistelu antaa perusteet rikkoa muiden maiden suvereniteettia. Venäjän kielenkäytössä yksi peruste hyökkäykselle oli Ukrainan muodostama turvallisuusuhka – mikä sinänsä tuntuu oudolta selitykseltä, koska Venäjällä on jo nyt NATO-maita naapurina.

Kun suurvallat loukkaavat kansainvälistä oikeutta ja muiden maiden suvereniteettia, ne perustelevat toimiaan kolonianismin ajoilta perityllä tavalla. Selittelyiden takana on ajatusmalli, jossa aggressio puetaan auttamisen kaapuun. Toisin sanoen: koska maa X ei ymmärrä omaa parastaan, meidän pitää mennä pelastamaan sen kansa roistomaisilta johtajilta tai muilta onnettomuuksilta.

Isoveli siis uskoo tietävänsä, mikä on pikkuveljelle hyväksi. Kun tähän lisätään suurvalloille tyypillinen ajattelutapa, jonka mukaan kansainväliset lait ja sopimukset eivät koske niitä, niin jälki on tuhoisaa. Ulkopuolisen tarkkailijan silmissä tällainen perustelu on falskia ja vastenmielistä, mutta se osuu otolliseen maaperään osassa oman maan kansalaisia. Tällaisen ajattelumallin ikäviä seurauksia voimme nähdä päivittäisissä uutislähetyksissä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *