Blogi perustuu Skeptikko-lehden numerossa 4/2022 julkaistuun kirjoitukseen. Pohdiskelen siinä, miten tutkijoiden asenteellisuus näkyy tutkimuksen tekemisessä. Tästä ei useinkaan puhuta, koska pelätään keskustelun vähentävän tieteen arvovaltaa luotettavimpana tiedon lähteenä.

”Tämän kirjoituksen innoittajana on ollut Petri Paavilaisen kirja Kuinka ajatukset syntyvät. Aivotutkimuksen ajankohtaisia kysymyksiä (Gaudeamus 2020). Sen lukeminen oli outo kokemus. Aluksi en tajunnut, mistä tällainen tunne tuli. Kun mietin tarkemmin Paavilaisen tapaa kirjoittaa, tajusin, millä tavalla hänen esitystapansa on poikkeuksellista. Hän ei tuo esille omia mieltymyksiään, vaan pyrkii olemaan tasapuolinen silloinkin, kun oppisuunnat ja koulukunnat riitelevät keskenään. Toinen silmiinpistävä piirre on skeptinen suhtautuminen tutkimustulosten merkitykseen. Hän ei toki vähättele saavutuksia, mutta on realistinen niiden arvioinnissa. Tällaista lähestymistapaa voi kutsua rakentavaksi skeptisyydeksi. Ennen kuin tarkastelen sitä tarkemmin, otan esille vastakkaisen, paljon yleisemmän tavan suhtautua tutkimukseen. Sille sopisi luonnehdinta valikoiva asenteellisuus.

Vaikka tutkimuksen tekemisen tärkeimpiä periaatteita on pyrkimys objektiivisuuteen ja henkilökohtaisten mieltymysten välttäminen, meillä tutkijoilla(kin) on taipumusta asenteellisuuteen. Kun olemme mieliteoriamme ja suosikkiauktoriteettimme valinneet, alamme kerätä informaatiota, joka tukee valintaamme. Vastakkaiset näkemykset selitämme epäluotettaviksi, epäpäteviksi, epäuskottaviksi tai pelkästään vääriksi. Tässä suhteessa tutkijan ylivertaisuus arjen valintoja tekevään maallikkoon nähden on harhaa. Vaikka tutkijat pystyvät näkemään asioiden syy-seuraus-suhteita keskivertoa paremmin ja vaikka heillä on terveen kriittinen perusasenne, heidän aivonsa rakastavat samalla tavalla järjestystä kuin kenen tahansa muun ihmisen aivot. Järjestys aivoissa syntyy siitä, että käsitystä maailmasta ei muuteta joka päivä. Siksi tutkija ei halua eikä voikaan jatkuvasti kyseenalaistaa tutkimustyönsä premissejä, vaan kerää mieluummin sellaista tietoa, joka tukee niitä.

Jos olen rehellinen, huomaan asenteellisuutta myös itsessäni. Annan siitä konkreettisen esimerkin. Kun olen tutkinut väärinkäsitysten syitä ja muita kommunikaatio-ongelmia, olen törmännyt ihmisen kykyyn mukauttaa puhettaan kuulijan mukaan. Tämän taidon ansioista osaamme vaihtaa puheemme automaattisesti erityiseen selväkielimoodiin, kun kohtaamme esimerkiksi lapsia. Puheen mukauttaminen kuulijan ja tilanteen mukaan on tavalla tai toisella läsnä kaikessa kommunikaatiossa. Yleensä emme itse sitä huomaa, koska se tapahtuu suurelta osin tiedostamatta. Puhumme esimerkiksi tutkimuksistamme eri lailla kollegoillemme kuin puolisolle kotona.

Tämän muuntelukyvyn edellytyksenä on ihmisen ominaisuus, josta psykologit käyttävät termiä ”mielen teoria” (theory of mind). Kyseessä ei ole teoria siinä merkityksessä kuin esimerkiksi suhteellisuusteoria vaan ihmiselle ominainen kyky. Sitä kuvataan myös käsitteellä ”näkökulman ottaminen” (perspective taking). Tämän ominaisuuden ansiosta ihminen kykenee modifioimaan puhettaan käyttämällä hyödyksi kuulijasta olevaa ennakkotietoa ja keskustelun aikana monitoroinnin avulla kertyvää lisätietoa. Prosessista käytetään kommunikaatiotutkimuksessa termejä recipient design, audience design, accommodation ja tailoring. Suomeksi voidaan puhua puheen mukauttamisesta.

Tutkijat jakautuvat kahteen leiriin sen mukaan, millaiseksi he arvioivat ihmisen kyvyn ottaa toinen ihminen huomioon. Toiset tutkijat (mm. Robert Sanders) korostavat, että ihminen on tässä erityisen taitava ja juuri tämä ominaisuus tekee homo sapiensista niin poikkeuksellisen eläinlajin. Toiset tutkijat (mm. Boaz Keysar) ovat puolestaan sitä mieltä, että ihminen on varsin surkea, kun pitäisi asettua toisen ihmisen asemaan. Ihmisillä on toki erityisiä peilisoluja, joiden avulla voimme eläytyä toisen ihmisen tilanteeseen, ja melkein kaikilla ihmisillä on kykyä kokea empatiaa muita ihmisiä ja osin myös eläimiä kohtaan, mutta tämä ei riitä. Jotta kommunikaatio sujuisi hyvin, meidän pitäisi tietää, mitä kuulijan mielessä liikkuu juuri kommunikaatiohetkellä: mitä hän tietää, mitä on juuri kokenut, mitä suunnittelee ja millainen on hänen yleinen vireystilansa. Tässä me ihmiset emme ole kovin hyviä.

Tarkemmin tarkasteltuna tutkijoiden mielipiteet eivät eroa niin paljon toisistaan kuin he itse tai heidän kannattajansa antavat ymmärtää. Sandersin kannattajat toki ymmärtävät, että ihminen ei ole täydellinen yrittäessään asettua toisen ihmisen asemaan, eikä Kaysar väitä, että ihmiseltä puuttuisi kokonaan tämä ominaisuus. Lisäksi erona on se, että Sanders puhuu enemmän yleisellä tasolla ja Keysar tarkastelee yksittäisissä kommunikaatiotilanteissa ilmeneviä puutteita. Joka tapauksessa tunnen kuuluvani Keysarin koulukuntaan. Sen vuoksi viittaan jatkuvasti hänen ja hänen kanssaan samalla tavalla ajattelevien artikkeleihin, Sandersiin viittaan äärimmäisen harvoin.

Kun olen yrittänyt analysoida syitä asenteelleni, olen löytänyt siihen ainakin kolme selitystä. Ensinnäkin psykologiset eksperimentit, joilla kumpikin koulukunta perustelee näkemyksiään, on tehty laboratoriossa. Ajatuksenjuoksuni menee näin: jos laboratorio-olosuhteissa tehdyt kokeet osoittavat, että koehenkilöiltä puuttuu usein kyky nähdä maailma toisen ihmisen silmin, niin paljon huonommin he pystyvät siihen aidoissa kommunikaatiotilanteessa, joissa on aina monia keskittymiskykyä haittaavia tekijöitä, kuten kiire, väsymys, tunnetilat, asenteet ja kommunikoivien väliset jännitteet.

Toiseksi ihminen on perusluonteeltaan pakostakin hyvin egosentrinen. Hän on katsonut maailmaa koko ikänsä pelkästään omien aistiensa kautta ja hänen tietovarantonsa perustuu pelkästään siihen, mitä hänen aivoihinsa on suodattunut matkan varrella. Siksi hänen maailmankuvansa ja tietopohjansa on ainutlaatuinen; täsmälleen samanlaista ei ole kenelläkään muulla. Tämä tekee hyvin vaikeaksi, melkeinpä mahdottomaksi pystyä tarkastelemaa maailmaa toisen ihmisen näkökulmasta.

Kolmas syy asenteellisuudelleni on periaatteellisempi: olen vuosien varrella vähitellen tullut siihen johtopäätökseen, että puhe ihmisestä luomakunnan kruununa perustuu edellä kuvattuun egosentrisen maailmankuvan aiheuttamaan harhaan. Toki olemme varsin menestyksellinen eläinlaji, mutta on muitakin menestyjiä ja muiden eläinten hyödyntämiseen ja alistamiseen kykeneviä eläinlajeja – jos sitä halutaan pitää luomakunnan valtiaan tunnusmerkkinä. Luettuani Tiina Raevaaran uuden kirjan Minä, koira ja ihmiskunta olen tästä entistäkin vakuuttuneempi. En myöskään pidä pöyhkeilevästä nimestä homo sapiens. On fakta, että ihmisen aivot ovat kehittyneet pidemmälle kuin muiden eläinten aivot niin, että kykenemme loogiseen ajatteluun. Tosiasiassa loogisuus on ihmisen ajattelusta ja toiminnasta usein hyvin kaukana.

Valikoivan asenteellisuuden muodot ja rajat ovat luonnollisesti sidoksissa tutkimusalan yleiseen traditioon. Niillä aloilla, joissa monien kilpailevien suuntauksien ja koulukuntien olemassaolo on normaali tilanne, oman leirinsä valitseminen on melkein välttämätöntä, jos haluaa tehdä relevanttia tutkimusta ja saada se julkaistuksi. Mutta myös tieteenaloilla, joissa on homogeeninen tieteenparadigma ja yhtenäinen metodologinen traditio, on tilaa valinnoille. Suosikkimetodit voivat myös muuttua vähitellen. Esimerkiksi kokeellisen psykologian vahva luottamus laboratoriossa tehtävien eksperimenttien todistusvoimaan on hiljaa rapisemassa ja yhä useammin pyritään aitojen tilanteiden tutkimiseen, vaikka se merkitsee usein luopumista tutkimusasetelman eksaktiudesta ja erilaisten aivojen kuvantamislaitteiden käytöstä.

Subjektiivinen asenteellisuus näkyy, kun tutkijat kirjoittavat tieteellisiä artikkeleita, mutta erityisen selvästi se tunkeutuu tietokirjoihin. Sen todisteeksi käy vaikkapa kirjani Väärinymmärryksiä, jossa selitän monia kommunikaation ongelmia sillä, että ihminen on egosentrinen ja toimii usein epäjohdonmukaisesti ja epäloogisesti. Valikoiva asenteellisuus näkyy myös maailman luetuimmissa tietokirjoissa. Hyvä esimerkki tästä on historian tutkija ja bestsellerkirjailija Yuval Noah Harari. Hän on kerännyt tarinoidensa tueksi valtavan määrän tieteellistä todistusaineistoa, mutta hän valitsee lähteensä ensin omien tarkoitusperiensä mukaisesti ja täyttää sen jälkeen puuttuvat kohdat rohkeilla sepityksillään. Hän on tässä tavattoman taitava. Sen vuoksi lukija ei jää pohtimaan tekstin todistusvoimaa vaan heittäytyy innolla kirjoittajan luomaan kuvitteelliseen maailmaan. Lukijalle riittää se, että taustalla on joitakin tutkimustuloksia ja että kokonaisuus on riittävän uskottava, jotta kirjan voi luokitella fiktion sijasta tietokirjaksi.

Kokemukseni mukaan useimpien tietokirjojen taustalla on valikoivaa asenteellisuutta. Sen vuoksi Petri Paavilaisen kirja Kuinka ajatukset syntyvät herättää huomiota toisenlaisella lähestymistavallaan. Kirjasta paistaa läpi kirjoittajan vahva ideologinen vakaumus: hän haluaa kirjoittaa mahdollisimman tasapuolisesti ja rehellisesti, vaikka tiede ei ole itsessään aina objektiivista ja luotettavaa. Voisi ajatella, että asenne johtuu kirjan luonteesta: kyseessä on yleiskatsaus viimeaikaiseen aivotutkimukseen eikä kuvaus kirjoittajan omista tutkimuksista. Tämä on kuitenkin vain osaselitys kirjoittajan valitsemalle lähestymistavalle. Olen lukenut monia jonkin tieteenalan tilaa käsitteleviä yleiskatsauksia (review article), joissa paistaan läpi kirjoittajan omat mieltymykset ja subjektiiviset valinnat.

Paavilaisen kirja käsittelee aivotutkimuksen tilaa hyvin monipuolisesti. Mukana ovat sellaiset isot ikuiset kysymykset, kuten mielen ja aivojen välinen yhteys, vapaan tahdon problematiikka, järjen ja tunteiden välinen suhde ja aivojen rooli sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.  Mutta omissa luvuissaan tarkastellaan myös spesifimpiä aiheita: nukkuvat aivot, aivot ja älykkyys, miten jumalausko näkyy aivoissa. Leimallista kaikille alaluvuille on kilpailevien koulukuntien tasapuolinen esittely ja saavutettujen tutkimustulosten kriittinen arviointi. Kutsun siis tällaista suhtautumista rakentavaksi skeptisyydeksi.

Erilaisten näkemysten tasapuolisesta esittelystä sopii esimerkiksi alaluku ”Löytyykö jumala aivoista”. Kysymykseen vastaamiseen Paavilainen käyttää 25 sivua. Jos vastauksen tiivistää lyhyeen, niin se on: ”Eräät tutkimustulokset antavat viiteitä sille, että näin on. On kuitenkin myös sellaisia tutkimustuloksia, joiden pohjalta on helppo taipua vastakkaisen näkemyksen kannalle”. Tällä tavalla ilmaistuna vastaus tietysti tuntuu triviaalilta ja suorastaan banaalilta – juuri tällaisia kommentteja suuri yleisö ei halua tutkijoilta kuulla.

Aiheen käsittely on kuitenkin paljon monisyisempää ja analyyttisempää. Usko jumalaan liitetään laajempaan kontekstiin mystisyyden kokemisen tarpeesta. Pohdinnassa on myös ilmiön evolutiivinen tausta: mitä hyötyä ihmissuvulle on ollut siitä, että uskonnolliset kokemukset ovat niin yleisiä ja merkittäviä. Tuomalla esiin erilaisia argumentteja ja niitä tukevia tutkimustuloksia kirjoittaja antaa lukijalle mahdollisuuden tehdä omia johtopäätöksiään. Todennäköistä on, että lukija ei pysty samanlaiseen pluralistiseen ajatteluun, vaan poimii tekstistä niitä argumentteja, jotka tukevat hänen aikaisempia näkökantojaan. Tämä voi tuntua huonolta lopputulokselta vaikuttavuuden näkökulmasta. Mutta tasapuolinen, mitään näkökulmaa tyrkyttämätön tapa käsitellä asiaa voi joka tapauksessa pistää lukijassa liikkeelle ajatusprosessin, joka johtaa omien tulkintojen kriittiseen arviointiin.

Otetaan toinen esimerkki – vapaan tahdon iänikuinen ongelma, jota filosofit, teologit ja muut ajattelijat ovat käsitelleet vuosisatojen ajan. Lukemani pohjalta ja vähän itsekin asiaa mietiskelleenä minulle oli muodostanut oma käsitykseni asiasta. Tätä taustaa vasten oli jännittävää lukea siitä, voiko aivotutkimus tuoda jonkin merkittävän lisän asian ratkaisemiseen. Kirjasta käy ilmi, että voihan se, mutta mitään lopullista ratkaisua sekään ei tarjoa. En ollut yhtään yllättynyt enkä oikeastaan pettynytkään siitä, että tulokset olivat ristiriitaisia. Tilanne muistuttaa jonkin verran sitä, kun lukuisilla psykologisilla testeillä on osoitettu, että kieli vaikuttaa mieleen, ja yhtä lukuisilla testeillä, että ei vaikuta. Tutkimukset paljastavat myös perusongelman, joka väistämättä liittyy aivotutkimukseen: niissä joudutaan pelkistämään koetilanne minimaalisen pieneksi, jotta aivojen reaktioita voitaisiin luotettavasti mitata. Tästä syystä tutkimusten todistusarvo ei ole kovin suuri. Tämän perusteella Paavilainen ei voi yhtyä niihin näkemyksiin, jotka väittävät, että aivotutkimus on vienyt ratkaisevasti eteenpäin vapaa tahdon problematiikan tutkimusta. Toki tutkimus tuo mielenkiintoisia uusia näkökulmia tämän fundamentaalisen kysymyksen pohtimiseen – tätä hän ei kiistä.

Paavilaisen kirjan viimeiseen lukuun ”Aivotutkimuksen ongelmia ja lupauksia” on koottu kirjoittajan näkemys aivotutkimuksen nykytilasta. Hän kuvaa suorastaan inhorealistisesti, kuinka media ja osin tiedeyhteisökin menee säännöllisesti lankaan, kun aivotutkimus tarjoaa jännittävältä kuulostavan uuden löydöksen – erityisesti jos se on jotenkin hauska ja helposti ymmärrettävä. Esimerkkinä hän antaa ”kynä etuhampaitten välissä” -testin tulokset, joka ”osoittivat”, että pelkkä hymyn keinotekoinen tuottaminen parantaa ihmisen mielialaa. Uudemmat tutkimukset eivät ole kuitenkaan tukeneet tätä johtopäätöstä, mutta alkuperäinen johtopäätös on jäänyt elämään sekä ihmisten mielissä ja myös tutkijoiden viittauksissa. Tärkein syy tähän on varmaan ollut se, että tutkimuslöydös oli niin kiehtova – ihmiset haluavat, että se olisi totta. Paavilainen antaa myös muita vastaavia esimerkkejä. Hän liputtaa vahvasti sen puolesta, että aikaisempia tutkimuksia pitäisi replikoida (toistaa), jotta voitaisiin varmistaa niissä saadut tulokset. Tällainen replikaatiotutkimus ei kuitenkaan motivoi tutkijoita eivätkä ole samalla tavalla meritoivia kuin uutta luova tutkimus.

Paavilainen kuvaa – taaskin esimerkkien avulla – kuinka tutkijoilla on myös taipumusta itsepetokseen tilastollisen datan käsittelyssä. Tutkijan toive nähdä tuloksissa omia hypoteesejaan tukevia lukuja sumentaa hänen kykyään suhtautua saatuihin lukuihin kylmän objektiivisesti. Tämä on hyvin inhimillistä ja sitä tapahtuu jatkuvasti ihmisten arjessa, mutta tutkijamaailmassa tästä asiasta puhuminen ei ole helppoa, koska siinä rikotaan tieteen etiikan keskeisiä periaatteita.

Kirjassa kuvataan myös vääristymiä, jotka syntyvät yksipuolisen koehenkilöjoukon seurauksena. Meillä länsimaisilla tutkijoilla on yleensäkin taipumusta nähdä oma maailmankuvamme ja elämänmuotomme jonkinlaisena ihmiskunnan prototyyppinä ja unohtaa, että edustamme vain pientä osaa maailman väestöstä. Paavilainen kuvaa, mitä seurauksia on, kun koehenkilöt kuuluvat WEIRD-kategoriaan (Western, educated, industrialized, rich, democratic). On toki sallittua käyttää koehenkilöinä ja informantteina kyseiseen ryhmään kuuluvia ihmisiä, mutta samalla on muistettava, että tutkimuksen tulokset eivät ole yleistettävissä koskemaan kaikkia maailman ihmisiä.

Paavilainen käsittelee rohkeasti myös neuroskeptikkojen käsityksiä siitä, että aivotutkimuksen tuottama ”kova tieto” on suurelta osin marginaalista, koska se koskee vain pieniä sirusia ihmismielen valtavasta kokonaisuudesta. Huomion kiinnittäminen yksittäisiin löydöksiin vääristää käsitystä ihmisen kokemus- ja merkitysmaailman olemuksesta. Lääkkeeksi ongelmaan Paavilainen tarjoaa yhteistyötä eri alojen tutkijoiden välillä. Erilaiset tutkimusmetodit ja lähestymistavat täydentävät toisiaan ja näin syntyy laajempi ymmärrys ilmiöiden todellisesta luonteesta.

Kirja on kokonaisuudessaan tieteenteon eettinen manifesti. Se konkretisoi sen dilemman, minkä edessä tutkijat ovat, kun yrittävät puolustella tieteellisen tiedon ylivertaisuutta muunlaiseen tietoon (mututieto, kokemustieto jne.) verrattuna. Tiede tarjoaa harvoin lopullisia totuuksia, vaan se mitä tiedeyhteisö tai sen enemmistö pitää tällä hetkellä totena, voi myöhemmän tutkimuksen valossa osoittautua vääräksi. Tästä huolimatta viimeisin tutkimustieto on luotettavin käytössä oleva tieto. Vaikka Paavilainen on skeptinen aivotutkimuksen tuottaman tiedon suhteen, hän on rakentavan skeptinen, koska hän uskoo, että tieteen edistymisen seurauksena käsitykset aivojen toiminnasta tarkentuvat ja varmistuvat.

Kriittisyydestään ja skeptisyydestä huolimatta kirjasta huokuu vahva usko tutkimukseen ja tieteen uusiutuvuuteen. Eteenpäin mennään, vaikka ehkä hitaammin kuin haluaisimme uskoa ja myöntää.”