Kun kirjailijat kuvaavat elämää, he eivät voi välttyä kuvaamasta ihmisten välisen kanssakäymisen ongelmia – niitä kun on kaikkialla. Tarkastelen tässä blogissa, miten kommunikaatiotaitojen riittämättömyys näkyy Ulla-Lena Lundbergin viimeisimmän romaanin henkilöhahmojen elämässä. Kirjailija kuljettaa lukijan kolmen sukupolven vaiheiden läpi päätyen Suomen itsenäistymisen alkuvuosiin. Kuvaus on niin tarkkaa ja myötätuntoista, että lukija pystyy samaistumaan henkilöhahmojen kohtaloihin, elämään heidän elämäänsä.

Kirjailija kommunikoi tekstiensä avulla lukijoidensa kanssa. Se miten hän onnistuu tässä, jää satunnaisen palautteen varaan. Kun suoraa kontaktia vastaanottajaan ei ole, kirjailija voi vain aavistaa, miten hän on pysynyt välittämään lukijoille sen, mitä hän haluaa teksteillään sanoa. Kirjallisuuskriitikot antavat toki systemaattisempaa palautetta, mutta aina ei ole varmaa, edustavatko heidän huomionsa keskivertolukijan näkökulmia.

Tarkoituksena ei ole kuitenkaan pohtia sitä, miten Ulla-Lena Lundberg on onnistunut kommunikoinnissaan lukijoidensa kanssa, vaan tarkastelen hänen piirtämäänsä maailmaa ikään kuin se olisi tarkka kuvaus todellisuudesta. Kommunikaatiotutkijana olen kiinnostunut erityisesti siitä, millaisia vuorovaikutuksen muotoja romaani sisältää ja mihin vastavuoroisen ymmärtämisen ongelmat johtavat.

Tärkeä, ehkä tärkein juonne romaanissa on toisiaan rakastavan miehen ja naisen välisen yhteiselon hankaluudet. Sitä kuvataan paitsi toiminnan ja tekojen kautta myös sanallistettuna pohdintana, jota roolihenkilöt käyvät uskottujen ystäviensä kanssa tai pelkästään omassa mielessään. Tuon ajan olosuhteet ovat aika ajoin ankeat. Yleinen turvattomuus ja elämän arvaamattomuus aiheuttavat huolta ja murhetta. Suurin ongelma näyttää kuitenkin olevan se, että miesten on vaikea ymmärtää vaimojensa ajatuksia, tunteita ja tarpeita ja päinvastoin. Tätä kuvataan kolmen avioparin välisten suhteiden kautta.

Mitään lopullista ratkaisua kommunikaatio-ongelmiin ei löydy minkään parin kohdalla. Kaikki suhteet kuitenkin kehittyvät vähitellen. Ratkaisuna näkökulmien erilaisuuteen on monissa tapauksissa siedätyshoito, sopeutuminen tilanteeseen, jossa toista osapuolta ei voi muuttaa, mutta voi yrittää ymmärtää, miksi hän on sellainen kuin on. Miesten ja naisten asenteiden ja tarpeiden erot on kuvattu niin perustavaa laatuisina, että lukija jää pohtimaan, missä määrin saman katon asuvien kommunikaatio-ongelmat johtuvat sukupuolesta ja missä määrin on kyse pelkästään siitä, että ihmiset ovat erilaisia sukupuoleen katsomatta.

Lundbergin kuvaamassa perhe-elämässä koetaan voimakkaana myös lasten ja vanhempien väliset kommunikaatio-ongelmat, ikiaikainen teema sekin. Erityisen tarkasti kuvataan murrosikäisen Karinin suhdetta äitiinsä Olgaan ja tätiinsä Idaan. Näillä kummallakin on koulutuksen ja kokemuksen tuomaa tietoa lasten ja nuorten kasvatuksesta, mutta se ei auta, kun Karin kieltäytyy kuuntelemasta saamiaan neuvoja ja haluaa päättää itse elämänsä valinnoista. Olga ja Ida ovat tästä ymmällään ja yrittävät yhdessä löytää keinoja rikkoa Karinin jääräpäisyyden muodostama jää onnistumatta siinä. Tämä on esimerkki kommunikaatiolukosta, johon ei löydy avainta. Ainoastaan aika tekee vähitellen tehtävänsä.

Parisuhteiden ja perheiden sisäiset konfliktit syntyvät usein siitä, että kiistellään, kuka saa määrittää mitä tehdään, kenellä on viimeisen sana. Sama tapahtuu valtiollisessakin politiikassa. Kun kommunikaatiotaidot loppuvat maitten välisten suhteiden hoidossa tai halu ymmärtää toista osapuolta loppuu kokonaan, tartutaan aseisiin. Kirjailija ei ole varmastikaan osannut aavistaa, että romaanin sotaan liittyvät tapahtumat koskettavat tämän päivän lukijaa aivan erityisellä tavalla.

Kirjan ensimmäinen sotakuvaus vahvistaa mielikuvaa sodan mielettömyydestä. Valentin lähetetään Kaartinpataljoonan kanssa Krimille puolustamaan Venäjänmaata turkkilaisia vastaan. Sotaretkestä tulee kuitenkin fiasko: sotilaat eivät pääse koskaan määränpäähänsä mutta puolet heistä kuolee matkalla koleraan ja muihin sairauksiin. Sotaretken kuvaus tuo lukijan eteen epäinhimillisten olosuhteiden ohella tuon ajan tiedonvälityksen koko kirjon. Lähettien ohella tieto leviää huhuina suusta suuhun niin joukko-osastojen sisällä kuin maasta toiseenkin. Kovin epäluotettavaa? Kyllä. Erona meidän internetaikakauteemme verrattuna ei välttämättä ole tiedon luotettavuus, vaan sen leviämisen nopeus.

Toinen sota, jonka romaanihenkilöt joutuvat kohtaamaan, on Suomen sisällissota. Kun punaisten joukot etenevät Etelä-Suomessa, tilaa hoitava Robert joutuu käymään oman taistelunsa pitääkseen tilan toimintakuntoisena ja kotiväkensä hengissä. Hän onnistuu tässä erinomaisten kommunikaatiotaitojensa avulla ja saa tästä ansaitun ihailun. Vähän etäämmältä romaanissa kuvataan myös sotaan liittyviä julmuuksia, jotka väistämättä tuovat mieleen tuoreet tapahtumat Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Ehkä on paikallaan välillä palauttaa mieleen, kuinka paljon sotarikoksia tehtiin myös meillä sisällissodan aikana. Kauhistuttavan paljon, esimerkiksi valkoisia teloitettiin puolisentoista tuhatta, punaisia vielä paljon enemmän. Tämän asian muistaminen ei vähennä venäläisten syyllisyyttä sotarikoksiin, mutta antaa asialle laajemman perspektiivin.

Kiehtovan ympäristön romaanin tapahtumille muodostaan Finnsin kansanopiston perustaminen ja toiminta. Kansanopistomiljöö on varsinainen kommunikaation keidas. Johtajan tärkein ominaisuus on olla innostava puhuja, joka luo henkilökuntaan ja oppilaisiin aatteen paloa ja uskoa yleviin ihanteisiin. Opetuksen tärkein tavoite on kehittää oppilaissa kykyä keskustella vaikeistakin aiheista. Tämä taito joutuu erityiselle koetukselle Nikolai II:n julistaman Helmikuun manifestin jälkeen. Keskustelu nostaa pintaan yhteiskunnallisen toiminnan keskeisen ristiriidan: milloin pitää ryhtyä aktiiviseen vastarintaan ja milloin kannattaa antaa vähän periksi jotta välttyisi suuremmalta pahalta. Kun lukee kuvausta kansaopistohengen idealismista ja toimintatavoista, ei voi välttyä ajatukselta: kuinka kipeästi tätä tarvittaisiin tänäkin päivänä.

Yksi ”keskustelija” kirjassa on ajan henki, joka määrittää moraalisäännöt ja käyttäytymisnormit. Se tuottaa kaiken yläpuolella oleva koodiston, joka säätää, miten ihmisten tulee käyttäytyä ja puhua. Näin määrittyvät myös miehen ja naisen roolit. Naisen tärkein ominaisuus on osata tehdä naisen töitä, mikä tuona aikana merkitsi huolenpitoa kodista ja lapsista. Naisen kauhein kohtalo on synnyttää avioliiton ulkopuolinen lapsi. Miehen tehtävänä on varmistaa perheen toimeentulo ja puolustaa isänmaataan ja läheisiään. Ajan henki voi muuttua, mutta romaanissa kuvataan hyvin konkreettisesti, kuinka hidasta tämä muutos on. Yhtenä esimerkkinä on tyttöjen liikuntatunnit koulussa – itsestään selvä asia nyky-Suomessa, mutta tuona aikana asian eteenpäin vieminen vaati rohkeita naisia ja miehiä.

Ajan henki on edelleen yhtä voimissaankin kuin tuona aikana. Se säätelee raamit sille, miten meidän täytyy toimia ja puhua. Meistä nämä ajattelun ja puhumisen raamit tuntuvat itsestään selviltä, ne ovat erottamaton osa elämää. Mutta kun joku tarkastelee sadan vuoden päästä meidän aikaamme, hän ihmettelee meidän huvittavia asenteitamme ja ajatustottumuksiamme.

Kun luemme romaaneja, maailmankuvamme täydentyy. Opimme näkemään asioita eri henkilöiden ja elämänolosuhteiden näkökulmista. Siitä voi olla apua, kun yritämme ymmärtää sitä, mitä tapahtuu tällä hetkellä ympärillämme. Tämä puolestaan kehittää kykyämme kommunikoida muiden ihmisten kanssa.