Ensimmäisellä kurssikerralla kävimme läpi teoriaa paikkatiedosta ja sen olemuksesta sekä opettelimme käyttämään MapInfo -ohjelmistoa luomalla teemakartan Helsingin osa-alueista. Samalla kertasimme myös erilaisia aineiston luokittelutapoja. Lopuksi kävimme läpi karttojen muokkaamisessa tarvittavia ohjelmia ennen kuin aloitimme oman teemakartan tekemisen .
Oma kartta oli tarkoitus tehdä Suomen kunnista olevan aineiston perusteella, mutta, kokeiltuani tarkastella niin muunkielisten osuutta väestöstä, ansiotuloja kuin väestöntiheyttäkin, päädyin tekemään karttani Helsingin väestöntiheydestä. Käyttämällä aineistona kuntia, oli kartan lopputulos aina varsin samanlainen, jossa suurin osa Suomesta oli hyvin homogeeninen, minkä vuoksi päädyin tarkastelemaan pienemmän alueen sisäistä erilaistumista.
Pienimuotoisen harjoittelun jälkeen ryhdyin suunnittelemaan koropleettiteemakarttaa Helsingin väestöntiheyden jakautumisesta osa-aluettain. Ajatuksena oli verrata väestöntiheyden jakautumista erilaisiin kouluissa ja oppikirjoissa opetettaviin teoreettisiin malleihin kaupungeista, kuten Burgessin vyöhykemalliin ja Hoytin sektorimalliin sekä Harrisin ja Ullmanin usean keskuksen malliin. Laadin teemakartan jakaen aineiston viiteen eri luokkaan. Käytin jakoperusteena luonnollisia luokkia, sillä näin erot luokkien sisällä pysyivät kohtuullisina ja kartan värit erottuivat hyvin toisistaan, mikä mahdollisti erilaisten alueiden vertailemisen helposti. Erittäin tiheästi asutut asuinalueet, joita alueella oli vähän, erottuvat tällöin omina alueinaan, eivätkä ne joudu samoihin luokkiin selkeästi poikkeavien asuinalueiden kanssa, kuten luokitellessa aineistoa vaikkapa kvantiileihin. Luonnollisia luokkia käytettäessä aineistosta nousevat esiin myös todelliset erilaisten osa-alueiden ryhmät, jollaisia Helsingissä esiintyy.
Kuva 1. Asukastiheys Helsingissä 2011
Laatimaani karttaa vertailtaessa Burgessin tai Hoytin malliin täytyy muistaa, että kartassani tarkasteltiin vain asumisen ja väestöntiheydeltään erilaisten alueiden jakautumista Helsingin sisällä, kun taas Hoytin ja Burgessin mallit tarkastelevat erilaisia maankäyttömuotoja asumisen lisäksi. Näissä malleissa kaupunkia kuvataan siis erilaisten maankäyttömuotojen mosaiikkina. Tarkasteltaessa Helsingin osa-alueita pelkästään väestöntiheyden perusteella ei muista maankäyttömuodoista voida tehdä johtopäätöksiä. Asukastiheys kuitenkin noudattaa jokseenkin Hoytin sektorimallin mukaista jakautumista tiheimmin asuttujen alueiden seuraillessa kulkuyhteyksiä kuten metro- ja raidelinjoja. Tämä selittynee pitkälti kaupunkisuunnittelulla sekä alueiden historialla. Esimerkiksi keskustan kantakaupungin tiheimmin asutuilla alueilla asuntokanta on vanhaa ja asuntojen keskikoko pieni, kun taas kauempana keskustasta omakoti- ja pienkerrostalorakentaminen yleistyvät. Hoytin ja Burgessin malleja on lisäksi kritisoitu vanhentuneiksi. Siitä huolimatta, ne ovat mukana aina vain uusissakin oppikirjoissa.
Pelkän väestöntiheyden tarkasteleminen ei kuitenkaan kerro vielä erityisen paljoa teoreettisten mallien toimivuudesta Helsinkiä tarkasteltaessa. Aineistoa tulisi jaotella erikseen eri asumismuotojen mukaan sekä ottaa tarkasteluun mukaan erilaiset maankäyttömuodot, jolloin kaupungin erilaiset osa-alueet tulisivat paremmin esille. Asukastiheyden tarkastelu toimi kuitenkin hyvänä harjoitteluna MapInfo -ohjelmiston opettelussa, ja teoreettinen lähtökohta toi mielekkyyttä kartan tarkasteluun.