TJ 0

Läksiäislahjoja ihanilta työkavereilta

Nyt sitä mennään! Laukku autoon ja suunnataan lentokentälle. Viime hetken migreeni painaa vielä päälle, mutta kyllä se tästä. Innostusta ei tunnu yhtään. Se voi johtua siitä, että migreenin jäljeltä olo tuntuu kuin olisin jäänyt rekan alle.

Onkohan nyt kaikki mukana? En kai ole unohtanut jotain tärkeää? Jäikö jotain vielä tekemättä? Passi on, samoin paksu kansio, jossa pitäisi olla kaikki tärkeät paperit. Tarkistan sen sisällön vielä kerran.

Kaikki tuntuu epätodelliselta. Halaan äitiä ja veljeä kentällä eikä tunnu yhtään siltä, etten näe heitä enää moneen kuukauteen. Vatsan pohjassa ei tunnu perhosia niin kuin matkalle lähtiessä. Olo ei ole haikea, kun koneen pyörät irtoavat maasta, johon en tule palaamaan luultavasti melkein vuoteen.

Nukun suurimman osan lennosta ja toisen osan katselen leffoja silmät ristissä. Kuulutus laskeutumisvalmisteluiden aloittamisesta herättää. Nyt alkaa hiukan jännittää. Katselen lentokamerasta, kun lähestymme maata.

Kello on vähän yli kaksi yöllä Suomen aikaa. Kostea kuumuus iskee vastaan, kun astun ulos koneesta. Seuraan muita matkustajia ja ojennan koneessa täyttämäni maahantulokortin passintarkastuksessa. Haen matkalaukkuni. Astun ulos porteista.

Korea yliopiston tuutorit odottavat ensimmäisessä kerroksessa A portin luona. Seuraavan yliopiston järjestämän lentokenttä kuljetuksen lähtöön on vielä puolitoista tuntia.

Käyn vessassa. Koppien ulkopuolelta kuuluu huutoja. En kiinnitä niihin erityisesti huomiota, sillä en ymmärrä mitä sanotaan. Tulen ulos kopista ja sisällä aurinkolaseja pitävä vartija odottaa ulkopuolella, täysin tyhjässä vessassa. Hän viittoo minua poistumaan. En pese käsiä, vaan kiiruhdan pois painavien laukkujeni kanssa. Kaksi muuta vartijaa sulkee vessan keltaisella teipillä lähdettyäni. Kiva! Reissun eka pommiuhkako?

Selviän kaupan kautta tuutoreiden luo. Jee! Kyllä tää tästä. Matka lentokentältä kestää muutaman tunnin. Seisomme ruuhkissa melko pitkään.

Ensivaikutelma Koreasta muistuttaa paljon Vietnamia. Tiet ja luonto näyttää samalta, rakennustyyli ja niiden kunto on saman tyylinen. Mopojen sijaan, teillä ajelee kuitenkin lähinnä hienoja autoja.

Minut viedään suoraan pitkäaikaishostellin, goshiwonin ovelle. Rakennuksen ensimmäisissä kerroksissa on ravintoloita. Jätän matkalaukun alas. Toivottavasti kukaan ei vie sitä. Kiipeän kosteat raput viidenteen kerrokseen.

Korean tunneista on heti hyötyä. Hostellia pitävä iäkkäämpi nainen ei puhu englantia. Ei ainakaan hyvin. Selitän, että puhun vähän koreaa ja sen jälkeen hän ei edes yritä puhua englantia. Ymmärrän kaiken yllättävän hyvin ja jos en, pystyn kysymään ja yllätän itsenikin.

Huone on… sanoisinko, että se vaatii vähän tottumista. Niin kuin tää kuumuuskin.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *