En tiedä parempaa aikaa uuden blogi-motivaation löytämiseen kuin viikko ennen kokeita. Tässä vaiheessa sitä tekee enemmin mitä vaan kuin opiskelee. No eiköhän sitäkin ehdi tässä tehdä. Joskus.
Motivaatio kirjoittaa blogia löytyi uudestaan klo 02:01 sunnuntai yönä 24/7 kahvilassa. Melkein tupaten täydessä kahvilassa tarkentaakseni, mikä ehkä kertoo, että nyt sitä opiskelumotivaatiota olisi syytä löytyä. Minkäs teet. Onneksi ei tarvitse kuin päästä kursseista läpi. Täällä suoritetut opinnot voi hyväksilukea hyväksytty/hylätty periaatteella takaisin Suomessa. Ja tultiinhan tänne tekemään paljon muuta kuin vain opiskelemaan.
Lukukauden viimeiset kokeet merkitsevät sitä, että 95% kaikista täällä tuntemistani ihmisistä lähtee takaisin kotiin. Ja jäljelle jäämme vain me; täällä kaksi lukukautta olleilla saavat etuoikeutetut. Kukaan ei haluaisi lähteä kotiin vielä. Ja ymmärrän hyvin. Neljä kuukautta on vielä tosi lyhyt aika, vaikka samalla se tuntuukin ikuisuuksia pitkältä.
Mitä ekasta neljästä kuukaudesta on jäänyt käteen?
Paljon on tullut opittua niin kieltä kuin kulttuuriakin ja yhtä ja toista myös itsestä.
Soitin tänään uudelle vuokranantajalleni. Joka ei puhu sanaakaan englantia. Perjantaina kävin elokuvissa. Katsomassa korealaisen elokuvan ilman tekstityksiä. Yllätän itsenikin siinä, kuinka paljon kielitaito on kehittynyt lyhyessä ajassa. Tänne tultaessa osasin vain änkyttää muutaman lauseen, nyt pidän jo esitelmiä ja yllä keskusteluja monta tuntia, ilman sanaakaan englantia.
Neljän kuukauden aikana on kertynyt myös paljon hiljaista tietoa, siitä saa tehdä ja mitä ei. Miten tietynlaisiin tilanteisiin tulee reagoida. Ulkomaalaisena täällä saa paljon anteeksi. Moni asia, joka olisi paheksuttavaa korealaiselta katsotaan sormien läpi meille. Korjaan meille vaaleaihoisille sinisilmäisille. Välillä vieläkin yllättää kuinka ihailtu länsimaalainen ihminen on täällä. Minä saan nauraa metrossa suu auki, tai jutella kovaan ääneen kadulla. Minua myöskin saa tuijottaa, eikä katsetta tarvitse kääntää, vaikka kuinka tuijotan takaisin. Kaikessa on puolensa.
Monella tavalla korealaiset kuitenkin muistuttavat suomalaisia. Bussissa ei istuta kenenkään viereen, ellei ole pakko, eikä pyydellä turhia anteeksi, jos toiseen törmätään kadulla (täällä tietysti on niin paljon enemmän ihmisiä, että ymmärrän täysin; anteeksi, anteeksi, anteeksi, anteeksi jne.).
Kävin elokuvissa katsomassa länsimaisen elokuva, joka oli super hauska. Kikatin elokuvan alusta loppuun silmät vedessä. Suunnilleen puolivälin paikkeilla tajusin, että olin ainoa salissa, joka nauroi. Katselin ympärilleni, muut kyllä hymyilivät, mutta kukaan ei nauranut. Mahtoi treffiseuraani hävettää, kun nauroin siinä vieressä kovaan ääneen. Toisaalta elokuvan loppua kohti hän alkoi hymähdellä mukana, ehkä ollakseen kohtelias.
Näin painajaista pari viikkoa sitten, että olin takaisin Suomessa ja halusin ostaa lihaa lihatiskiltä, mutten osannut enää jonottaa. En tajunnut ottaa vuoronumeroa, vaan menin suoraan tiskille. Heräsin ahdistuneena kuin muiden lihatiskin asiakkaiden vihaiset katseet ja tuhahdukset kävivät liian painostaviksi.
Voisiko tätä kutsua siksi kulttuurishokiksi?
