Vatsan pohjassa muljahtaa. Juuri tätä tunnetta olen yrittänyt välttää. Halaan vielä kerran ja yritän ajatella jotain muuta, muuten tulee oikeasti itku. Miten monivuotisen unelman toteutuminen voikaan tuntua nyt tältä?
Lähtöön on vielä viikko, mutta ekat heipat kuristavat jo kurkkua. Onneksi junassa takaisin kotiin on helppo keskittyä taas huolehtimaan lukuisista käytännön asioista, jotka pitää vielä saada hoidettua ennen lähtöä.
Soita apteekkiin ja varmista, että erikoislupa KELA:lta lääkkeiden korvattavuuteen on tullut. Ja että lääkkeitä on apteekin varastossa tarpeeksi vuoden tarpeisiin. Maistraattiin pitää vielä ilmoittaa muutosta. Ja viimeiset kaapit pitää ehtiä tyhjentämään.
Pakkaamista en ole vielä edes aloittanut. Vaatteet pitäisi pestäkin ensin ja pitää tehdä muuttosiivous. Toivottavasti kaikki tarvittava mahtuu matkalaukkuun. Pitäisi ehkä listata kaikki ehdottomasti tarpeelliset tavarat. 31 kiloon ei ihan hirveästi ylimääräistä mahdu.
Eniten stressaa loppujen kavereiden näkeminen. Heippojen sanominen on kaikkea muuta kuin helppoa. Enhän mä siellä nyt niin kauan ole. Mutta tarpeeksi kauan kuitenkin. Niin kauan, että ehtii tulla ikävä.
Tällaisia ajatuksia pyörii päässä TJ 6 päivää ja 23 tuntia lähtöön. Onneksi olen päättänyt olla stressaamasta tästä reissusta. Se mitä tapahtuu, tapahtuu ja eiköhän kaikesta selvitä tavalla tai toisella.
Ensi kerralla kirjoitan sitten goshiwonin pienestä 5 neliömetrin huoneestani – ainakin jos mun varaus nyt on siellä, eikä multa olla vain huijattu vakuusrahoja.
(Ps. tän blogialustan tekeminen on vähän venähtänyt, joten postausten päivämäärät eivät ajallisesti täsmää teksteihin.)
