Opetus ja oppiminen

Käsikirjan tekstin sekä kurssilaisten ja opiskelijoilta saamani palautteen tuloksena kierrokset omassa päässäni ovat vähitellen lisääntyneet. Tämä on hyvä, mutta toisaalta… Samalla kun tiedostan paremmin erilaisia vaihtoehtoja, joita voisin omassa opetuksessani kokeilla ja jotka voisivat edistää oppimista, tiedostan myös näihin vaihtoehtoihin liittyviä ongelmia.  Joka tapauksessa tuntuu hyvältä, että etenkin tulevaa (informaatiotutkimuksen) luento- ja harjoituskurssiani ajatellen on kypsymässä ideoita, joiden avulla toivottavasti saan aktivoitua opiskelijoita edellistä kertaa paremmin.

Suhtaudun hieman skeptisesti kirjan painottamien konstruktivistisen mallien soveltamiseen, tai niiden painottamiseen, isojen ryhmien (> 30 henkeä)  luento-opetuksessa. Miten toimivia esim. ryhmätyöt ovat käytännössä? Miten niiden organisoiminen ja sovittaminen aikatauluihin onnistuu? On kuitenkin syytä kokeilla ennakkoluulottomasti.

Kurssin sisällön painottuessa varsin käytännöllisiin näkökulmiin mm. erilaisten tiedonlähteiden käytöstä ja hyödyntämisestä, on järkevää pyrkiä keskustelu- ja muiden tehtävien avulla “uuttamaan” tehokkaammin opiskelijoiden omia kokemuksia ja tietämystä aihepiiristä – ja samalla luonnollisesti rikastamaan sitä omilla tiedoillani. Palautteen perusteella voi myös olettaa, että suuri osa opiskelijoista odottaa keskusteluun ja reflektointiin kannustavia tehtäviä.

Kirjastotyöhän liittyvien tiedonhankinnan opetusten ongelmakohtina voisin mainita ainakin seuraavat kolme seikkaa: 1) opiskelijoiden motivaation puute, 2) opetussession irrallisuus ja lyhytkestoisuus sekä 3) välineellisyyden korostuminen. Kaikkiin noihin seikkoihin voin jonkin verran vaikuttaa erilaisilla opetusjärjestelyillä sekä yhteistyötä ja opetusmetodeja kehittämällä, mutta radikaalia parannusta nykyiseen tilanteeseen voi olla vaikea saavuttaa. Kohdat 1 ja 2 kytkeytyvät tiiviisti toisiinsa.

Opiskelijat eivät useinkaan ole kovin motivoituneita, koska esim. ajattelevat että parin tunnin paketti tiedonhausta ja -lähteistä ei voi merkittävästi parantaa heidän tietojaan ja taitojaan.  Tähän yhtenä lääkkeenä voisi olla tiedonhankintaan liittyvien asioiden tehokkaampi tiedottaminen ja materiaalin jakaminen jo etukäteen, ennen varsinaista opetustilannetta. Opetuksen kytkeytyessä yleensä seminaarityöskentelyyn ja sen edellyttämään tiedonlähteiden etsimiseen, on yhteistyö seminaariryhmän vetäjän kanssa luonnollisesti tärkeää. Hän voi osaltaan “markkinoida” tiedonhankinnan merkitystä, ei pelkästään seminaarityön kannalta, vaan laajemmin tieteenalakohtaisen asiantuntemuksen kehittämiseen liittyvinä taitoina.

Kolmantena kohtana mainittu välineellisyyden korostuminen tarkoittaa opetuksen sidonnaisuutta tietokoneisiin ja tietoteknisiin välineisiin. Tätä ei voi välttää, koska tiedonlähteiden haku ja paikallistaminen – ja yhä useammin myös käyttö – tapahtuu tietokantojen välityksellä. Opetustilanne tietokoneluokassa on tällöin monin tavoin välineellinen ja sisältää omat haasteensa, koska mm. asiaan liittyvät odotukset ja hakutekniset taidot vaihtelevat yksilöllisesti – mutta aikaa yksilölliseen ohjaukseen ei yleensä ole. Lisäksi kontakti opettajan ja opiskelijoiden välillä on usein ongelmallinen, kun opiskelijoiden huomio keskittyy liiaksi tietokoneen käyttöön eikä opetuksen seuraaminen samanaikaisesti onnistu.  Kun toisaalta jonkinlainen teoreettinen katsaus mm. tiedonhaun tekniikkaan on välttämätön, sen tulisi olla lyhyt ja ytimekäs,  jotta aikaa jäisi enemmän opiskelijoiden omaan harjoitteluun ja sen yksilöllisempään ohjaamiseen.

Parin tunnin aikataululla kovin hyvään tasapainoon asiassa on lähes mahdoton päästä, joten tavoitteenani on jatkossa neuvotella aikatauluista ja laajentaa opetusta, ainakin kokeilumielessä,  3 tunnin  tai 2 x 2 tunnin pituiseksi.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *