Eräs koulu oli onnistunut vähentämään ruokahävikkiä merkittävästi, eli muuttamaan oppilaidensa käyttäytymistä ruokailun yhteydessä. Hienoa!
Huomasin somesta kommentin, että koulu onnistui ”tuuppaamaan” ilman psykologiaa tai käyttäytymistaloustiedettä, tai pikemminkin näiden edustajia suunnittelemassa toimenpiteitä. (Useimmitenhan vaikuttamistoimet menevät läpi psykologisten prosessien ja aina siinä on psykologiaa mukana.)
Tässä olisi pari juttua selvennettävänä.
Ensinnäkin, vaikka kannatankin lämpimästi käyttäytymistieteeseen pohjautuvaa interventioiden suunnittelua, uskon toki olevan mahdollista luoda tehokkaita vaikuttamistoimenpiteitä ilman tiedettä tai käyttäytymistieteen, palvelumuotoilun tai interventiosuunnittelun formaalia koulutusta. Kaikilla meillä on maallikkoteorioita ihmisten toiminnasta ja psykologiasta, ja (sosiaali)psykologia vain pyrkii täsmentämään näitä teorioita ja ennustuksia – tästähän kaikessa tieteessä on kyse (kuten Albert Einstein sanoi, ”Science is nothing but a refinement of everyday thinking”). Aivan hyvin ilman formaalia käyttäytymistieteiden koulutusta voi osua oikeaan interventiotoimenpiteiden suunnittelussa.
Vuosien varrella ihan tavallisille ihmisille on hiljalleen valunut sitä sun tätä käyttäytymistieteellistä tietoa ja ”niksejä” popularisoitujen teosten, lukion psykologian ja sosiaalipsykologian kurssien, Ted-talkien ja blogien kautta. Tämä on omiaan täsmentämään kunkin meidän maallikkoteorioita. Hienoa, jos tieteen ja sen käsitteellisten työkalujen popularisointi auttaa vaikuttamisen suunnittelussa.
Olemassa olevat taidot, “psykologinen silmä” ja ”vaikuttamisen vainu” tietysti vaihtelevat kaikilla meillä. Tämän huomaan myös esimerkiksi motivoivan vuorovaikutuksen taitojen tutkimuksessa ja käytännössä. Jos terveysneuvoja tai liikunnanopettaja toimii motivoivan vuorovaikutuksen periaatteiden mukaisesti, neuvonnan kohteen jonkin verran todennäköisemmin onnistuvat muuttamaan elintapojaan tutkimuskatsausten mukaan.
No, aina löytyy terveydenhoitajia ja liikunnanopettajia, jotka jo luonnostaan tai käytännön ammatillisen kokemuksen pohjalta osaavat hyödyntää motivoivan vuorovaikutuksen eri elementtejä, ilman että ovat saaneet aiheen koulutusta. Mutta aina on myös niitä, jotka hyötyvät taitojen koulutuksesta ja teoriaopetuksesta. (Välihuomiona todettakoon, että parhaiden motivoivan vuorovaikutuksen teorioiden kehittäjät ovat kehittäneet teoriansa vahvan käytännön ammattikokemuksen perusteella, eikä missään nojatuolissa filosofoiden.)
Yhteenvetäen: tieteen tukemiin toimenpiteisin voidaan aivan hyvin päätyä ilman, että käytäntöjä eksplisiittisesti suunnitellaan tieteen informoimina. Tästä on EU-komission raportissa (s. 15) mielestäni aika näppärä luokittelu: käyttäytymiseen vaikuttamisen toimenpide voi olla:
a) käyttäytymistieteellisesti testattu ”behaviourally-tested” (arvioitu toimenpiteen vaikutukset käyttäytymiseen esim. kokeellisessa asetelmassa),
b) käyttäytymistieteen informoima ”behaviourally-informed” (toimenpiteen suunnittelussa on hyödynnetty aiempaa käyttäytymistieteellistä näyttöä)
tai
c) käyttäytymistieteen mukainen ”behaviourally-aligned” (jälkeenpäin voidaan todeta, että jokin toimenpide itse asiassa noudatteleekin käyttäytymistieteen teorioita ja näyttöä).
a-kohdan mukainen esimerkki on vaikkapa Ikihyvä-elintaparyhmäneuvontamalli, joka myös perustuu terveyspsykologisiin teorihin (b-kohta). Let’s Move It -interventio puolestaan on toistaiseksi vain käyttäytymistieteen informoima (b-kohta), mutta sen vaikuttavuutta on koeteltu kenttäkokeessa ja analyysit valmistuvat pian.
c-kohta tarkoittaa, että jälkeenpäin voidaan siis monesti todeta ns. maallikkoideoinnin pohjalta syntyneen aivan tieteellisesti uskottava ja pätevä vaikuttamiskokonaisuus, joka noudattelee käyttäytymistieteen säännönmukaisuuksia ja tilanteeseen sopivia vaikuttamisen keinoja.
Mutu-pohjalta ei aina osuta oikeaan.
Mutu-pohjalta ei tietystikään aina osuta oikeaan. Surullisimpia ovat tapaukset, joissa kaadetaan paljon rahaa kampanjaan, jolla ei hyvällä tahdollakaan (saati empiirisessä testauksessa) voi nähdä olevan vaikuttavuutta tai peräti käyttäytymistieteellisellä ennakkoanalyysilla olisi ehkä osattu ennustaa peräti mahdolliset haittavaikutukset (esim. jo motivoituneiden syyllistäminen tai pelottelu shokkikuvilla, lihavuuden stigmatisointi, jne.).
Analogisesti: Valtaosa meistä osaa diagnosoida itseltään flunssan ja valita sopivan ”intervention” eli levon ja särkylääkkeen. Usein diagnoosi ja hoito ovat lääketieteen mukaisia, vaikka ne on maallikkopohjalta valittu. Kuitenkin monimutkaisemmissa ongelmissa on tarkoituksenmukaista ottaa yhteyttä lääkäriin.
Voisiko ajatella näin olevan myös monimutkaisissa käyttäytymisongelmissa? Aiemmin olen kirjoittanut siitä, että jos ei ole huolellisesti diagnosoitu ongelman syytä (esim. onko kohderyhmän käyttäytymisongelma kiinni motivaation puutteesta vai taitojen puutteesta), toimenpide valitaan pieleen ja vaikuttaminen menee ohi maalin.
Täytyy myös todeta (itsestäänselvyytenä), että samoin kuin joskus mutu-pohjalta voidaan löytää toimiva ratkaisu, aina käyttäytymistieteen informoimat ratkaisut eivät osoittaudu vaikuttaviksi. (Käyttäytymismuutostiede on siinä mielessä “rakettitiedettäkin” vaikeampaa, että käyttäytymisen pysyvä muuttaminen on erittäin hankalaa ja kompleksinen prosessi.)
Käyttäytymistiede prosessin tehostajana?
Toisekseen, voidaan kysyä, voisiko vaikuttamistoimenpiteiden luomisessa olla enemmän tehoja, jos siinä hyödynnetään käyttäytymistiedettä? Esimerkiksi:
- Alun perin käytetään hyödyksi käyttäytymistieteellistä analyysia ongelman diagnosoinnissa ja sitten tieteen informoimina valitaan tilanteeseen sopivat toimenpiteet. (EU-komission raportin b-kohta. Parhaimmillaan tietysti käytetään myös hyvän interventiosuunnittelun viitekehyksissäkin suositeltua osallistavaa kehittämistä, esitestataan ja optimoidaan iteratiivisesti, jne.)Kollegani Hollannissa ovat parhaillaan tekemässä systemaattista katsausta ja meta-analyysia tästä kysymyksestä: Hyödyttääkö perinpohjaisempi, tieteellinen työ intervention suunnittelussa? The jury is still out.Esimerkiksi nettivälitteisistä terveyden edistämisen interventioista on havaittu, että käyttäytymistieteellisten teorioiden hyödyntäminen suunnittelussa lisäsi niiden vaikuttavuutta elintapojen muutoksiin nähden.
- Entäpä voisiko olemassa olevia vaikuttamistoimenpiteitä kohentaa yhdistämällä niihin käyttäytymistieteellistä analyysia ja tietoa. Tätä kokeiltiin eräässä tutkimuksessa Painonvartijat-ohjelmalle (alla lainaus luvustani Sosiaalipsykologian suunnannäyttäjät -kirjasta vuodelta 2012):
Siis aina ei tarvitse lähteä alusta asti kehittämään – kustannustehokasta olisi ainakin joidenkin toimenpiteiden osalta tarkastaa ja ”tuunata” toimenpiteet ja materiaalit käyttäytymistieteellisestä näkökulmasta. - Tai minimissään: Tehdään näkyväksi se implisiittinen vaikuttamisen logiikka ja käyttäytymisen muuttamisen teoria, mikä vaikuttamisen toimenpiteissä on – tietoisesti tai tiedostamatta – taustalla? Elokuussa julkaistussa tutkimuksessa (Seppälä et al 2017) kävimme läpi työpaikkaterveyden edistämiseen liittyvät policy-dokumentteja, erilaisia toimenpideohjelmia, ja analysoimme niissä esitettyjä vaikuttamisen keinoja (käyttäytymismuutostekniikoita) sekä vaikuttamisen välikohteita (esim. taidot, sosiaalinen tuki, ympäristömuutokset). Tällainen analyysi voi parhaimmillaan paljastaa unohdettuja mahdollisuuksia politiikkatoimissa, ja toisaalta löytää myös epätarkoituksenmukaisia vaikuttamisen reittejä.
Käyttäytymistiede on kesken: Tarvitsemme vaikuttamisen prosessiarviointeja
Viimeinen pointtini: Mistä tiedämme, että kyseinen koulu onnistui juuri tuuppaamalla (nudge) vaikuttamaan käyttäytymiseen? Tarkemmin luettaessa paljastuu, että valinta-arkkitehtuurin muutokset olivat vain yksi osa vaikuttamistoimenpiteitä, ja toimittajankin mukaan ”Tärkein taistelu hävikkiä vastaan käydään kuitenkin kerrosta ylempänä, luokkahuoneissa. Siellä puhutaan ruoasta, elintarvikeketjusta ja luodaan kilpailuhenkeä. Viidesluokkalainen Ellen Mustonen kertoo luokan rakentaneen kouluun kiertopalkinnon, jonka luokka saa silloin kun ruokahävikkitaistelussa on onnistuttu erityisen hyvin.”
Pitkin Ylen artikkelia koko ruokahävikki-interventiosta piirtyy kuva, jossa on mittava määrä käyttäytymismuutostekniikoita, joista suuri osa ei kuulu pelkän ”tuuppauksen” piiriin (joka on aika kapea-alainen vaikuttamisen keino).
Ehkä mitään keittiöhenkilökunnan tuuppauksia eli “nudgeja” ei tarvittukaan, olisiko pelkkä asioista keskustelu ja ruokahävikin eettisistä puolista, elintarvikeketjun pohtiminen ja siten omaehtoisen tietoisen motivaation herättely riittänyt? Vai olisiko pelkkä luokkien välinen kilpailu riittänyt?
Ellei interventioista tehdä a) selkeitä vaikuttamisen logiikkamalleja ja b) arvioida niitä prosessievaluaation keinoin, tietopohjamme näistä asioista ei kartu. Emme viisastu.
Vaikuttamisen teorioita ja hypoteeseja pitää koetella empiirisesti, vain siten käyttäytymistiede kohenee ja siitä on jatkossa enemmän hyötyä.
Jos joku koulu haluaa toistaa ruokahävikki-intervention, olisi hyödyllistä tietää, mikä riittää – tai sitten vain toistetaan aivan kaikki toimenpiteet kuin ensimmäisessäkin koulussa. Voihan tietysti olla, että tässä tarvittiinkin monikomponenttinen, synergistisesti vaikuttava interventio (useimmiten yksittäiset temput eivät riitä).
Kannatan lämpimästi arjen innovaatioita ja kokeiluja – mutta myös niiden arviointia.
Vaikuttamistoimenpiteiden prosessiarvioinnista voit lukea lisää vaikkapa viimekeväisistä slideistani. Vähintään tutkimuksellisilta interventioilta, jotka toteutetaan julkisin varoin, pitäisi edellyttää prosessievaluaatiota (ei tietenkään kaikista käytännön kokeiluista yksittäisissä kouluissa, se olisi resurssien valossa toki kohtuuton vaatimus).
Lopuksi vielä isot onnittelut ruokahävikin vähentämistä monipuolisesti innovoineelle koululle, mahtava suoritus! 🙂