Päärakennuksen 3. kerroksen kirjasto 1980-luvulla – opiskelijan taivas

Teksti Mari Siiroinen.

Päärakennuksen 3. kerroksen kirjasto 1980-luvulla.
Päärakennuksen 3. kerroksen kirjasto 1980-luvulla. Kuvaaja tuntematon.

Eletään 1980-luvun puolivälin tienoota. Saavun yliopistolle tavallisena arkipäivänä ja suuntaan tietysti ensimmäiseksi päärakennuksen 3. kerrokseen ja suomen kielen laitoksen kirjastoon. Työnnän reppuni ja takkini – niitä ei saanut viedä kirjastoon – kirjaston oven tuntumassa olevaan lokeroon ja otan mukaan vain muistiinpanolehtiön, penaalin ja ehkä joitakin monisteita. Ja tietysti lokeron avaimen, jonka avaimenperänä on iso sininen muovikartio. Sisään astuessani tervehdin kirjastovahtimestaria, joka valvoo, keitä tulee sisään ja menee ulos ja mitä ulos lähtevillä on mukanaan. Oudoilta kasvoilta kysytään lisäksi kirjastokortti. Ihmistoiminen valvontaportti siis.

Kirjastosalin seiniä kiertävät kirjahyllyt, mutta keskellä on runsaasti tilaa työpöydille. Otan käyttööni työpöydän, joka toimiikin sinä päivänä tukikohtanani. Pöydällä olevat opiskeluvälineeni varaavat pöytää siihen asti, kun päivän päätteeksi poistun yliopistolta. Välillä saatan käydä luennolla tai seminaarissa ja tietysti kahvilla sekä syömässä. Ison osan päivää istun kuitenkin pöydän ääressä ja teen kotitehtäviä, kirjoitan esseitä tai erilaisia kirjallisia töitä tai sitten luen tenttiin. Kaikki sujuu jouhevasti, koska kaikki kirjat ja aikakauslehdet löytyvät ympäriltä: kirjat tosiaankin ovat paikallaan, sillä niitä ei saa lainata kuin öiksi ja viikonlopuiksi. Kätevää!

Kirjasto oli tuohon aikaan fennistin netti: koko tarvittava tietoavaruus oli ympärillä. Linkkeinä julkaisusta toiseen toimivat lähdeluettelot. Kirjastossa oli kaikki relevantti fennistinen tutkimuskirjallisuus sekä erittäin kattava yleisen kielitieteen osasto.

Työkaluina niin tutkijoilla kuin opiskelijoilla olivat tuolloin kirjat, aikakauslehdet, kynä ja paperi. sen paremmin tietokoneita kuin nettiäkään ei ollut. Tutkimusaineisto kirjoitettiin käsin lappusille, joilla sitten pelattiin pasianssia. Kirjoitin graduni 1980-lopulla kyllä tietokoneella, mutta vain puhtaaksi! Olin kirjoittanut kaiken ensin lyijykynällä konseptipaperille.

Suunnilleen tällaisena kirjasto – joka toki oli myös kirjallisuusaineiden, teatteritieteen yms. opiskelijoiden kirjasto, ei ainoastaan fennistien – jatkoi kevääseen 2012 asti, jolloin tuli suuri muutto Kaisa-kirjastoon ja 3. kerroksen kirjaston loppu. Nyt tiloissa on avattu Yliopistomuseo.

Kirjaston tilalla on nykyään yliopistomuseo.
Kirjaston tilalla on nykyään yliopistomuseo.
"Yksi kansa - kaksi kieltä"
”Yksi kansa – kaksi kieltä”
Kallo yliopistomuseossa.
Kallo yliopistomuseossa.

Kuvailin kirjaston nyt sellaisena, kuin itse sen koin 1980-luvun opiskelijana. Haastankin nyt teidät 1990–2000-lukujen opiskelijat kertomaan kirjastosta ja sen mieleen jääneistä hahmoista lisää kommenteissa.

 

3 vastausta artikkeliin “Päärakennuksen 3. kerroksen kirjasto 1980-luvulla – opiskelijan taivas”

  1. Aloitin suomen kielen opinnot syksyllä 2007. Tuutorimme opastivat meidät heti ensimmäisellä viikolla 3. kerroksen kirjastoon eli Jastoon. Siitä tuli nopeasti myös meidän fuksien opiskelukehto, jossa ei tarvinnut koskaan olla yksin. Kahviseuraa löytyi aina.

    Erityisen Jastosta teki se, että siellä oli kaikki tarvittava kirjallisuus kielitieteen perusteoksista aina Virittäjän ammoisiin arkistoihin ja tuoreisiin suomen kielen graduihin. Käytössä oli tietenkin myös muutama tietokone, joilla saattoi kirjoittaa esseitä tai surffata netissä.

    Jastossa oli kaksi vakiohenkilöä ylitse muiden. Ensiksi on mainittava kirjastonhoitaja Kristiina Weiner, jonka varmasti jokainen tietyn aikakauden suomenopiskelija muistaa lämmöllä. Kristiinan allergian vuoksi kukaan ei saanut syödä Jastossa mandariineja. Vastapainoksi Kristiina oli valmis taikomaan hankalalla kopiokoneella mitä taidokkaimpia kopioita opiskelijoiden käyttöön käden käänteessä. Joskus tuttu naama saattoi saada lainata kirjan ilman opiskelijakorttia, jos se oli sattunut jäämään kotiin ja tentti kolkutteli nurkan takana. Ilman Kristiinaa Jasto ei olisi ollut Jasto!

    Toinen mainittava tyyppi oli eräs laitapuolen kulkija, jonka opiskelijat olivat nimittäneet Jaston Hulluksi. Hän oli mies, joka säilöi kirjaston säilytyslokeroihin milloin mitäkin muovipusseja, kulki joskus suuren matkalaukun kanssa ja jonka raportoitiin joskua syövän suklaata ja toisella kertaa selaavan historiankirjaa itsekseen mutisten. Jaston Hullu oli opiskelijoiden maskotti. En kyllä tiedä, puhuiko hänelle kukaan koskaan mitään, mutta hänen liikeistään raportoitiin puskaradion välityksellä.

    Jaston siirryttyä historiaan Jaston Hullun on joskus nähty kävelevän keskellä Mannerheimintietä tai raitiovaunukiskoja Pasilassa. Legenda elää yhä ainakin meidän vanhojen opiskelijoiden keskuudessa, vaikka Jastoon emme valitettavasti enää koskaan pääse.

  2. Muisteloita en tähän hätään kaiva, vaan tahtoisin kaikille lukijoille kertoa nykyisyydestä:

    Tiesittekö, että yksi museoon esille pääseistä merkeistä on Siula ry:n kielipoliisimerkki, joka on vuosien saatossa levinnyt tuhansien kappaleiden voimalla varmasti niin ympäri Suomen kuin ulkomaillekin, ja mennessään herättänyt (etenkin sinisiin haalareihin kiinnitettynä) pahennusta myös poliiseissa?

  3. Olipa mukavaa lukea Marin blogi! Mieleni teki heti tarttua kynään ja muistella kirjastoelämää. Aloitin suomen opinnot syksyllä 1981, ja kirjasto tuli heti tutuksi. Siellä istuin päivittäin ja nauroin kaverini Reettan kanssa niin, ettei opiskelusta tahtonut tulla mitään. Sininen avaintötterö piti kuljettaa mukana, mutta välillä se unohtui mm. pankkiin. Suomen kirjasto oli tuttujen tapaamispaikka, ja sieltä löysi aina ystävän ja kahviseuraa.

Vastaa käyttäjälle Teemu Palkki Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *