Liikuttuneena olen katsellut kollegoja lauantaisin kirkonpenkissä. Siinä he istuvat, mitään eivät voi puhua: nyt on väittelijän vuoro. Sanan äärellä hiljentyvät, vaikka olisi vapaapäivä.
Hahmot ovat niin tuttuja. Yhdellä on aina pikkutakki, toisella villapaita, kolmannella kolitsi. Rintarossi tai kivat värit. Levottomat kädet tai silmät kiinni.
Olen tavannut nykyisistä kollegoista monet ensimmäisen kerran 20 vuotta sitten. Hassua on, että vain minä olen vanhentunut. Hehän ovat olleet aina vanhoja. No ainakin aikuisia.
Kävin maailmalla 11 vuotta ja palasin takaisin Helsingin yliopistoon. Olen kiitollinen. Elämäni pysyvimmät ihmiset ovat nähneet minut jo opiskelijana.
Ja he näkevät minut nyt, elinkaareni huipulla, jolla tosiaankin tuulee.
Nuorena pelkäsin virheitä ja häpesin vääriä vastauksia jo valmiiksi. Opettajat kannustivat ja luottivat kykyihini.
Kasvoin aikuiseksi tekemällä niin monta virhettä, että enää ei hävetä juuri mikään. Kollegat kannustavat ja luottavat kykyihini.
Kanssaopiskelijatkin ovat kasvaneet aikuisiksi. Ainakin melkein kaikki. He ovat nähneet, kun olen itkenyt, rakastanut ja suuttunut, epäonnistunut ja selvinnyt.
Avoliitot on purettu, koteja on myyty ja lapsetkin lähtevät kymmenessä vuodessa maailmalle. Mutta vaikka palkanmaksu loppuisi tai yliopisto lakkautettaisiin, tämä yhteisö pysyy niin kauan kun suomalais-ugrilaiset kielet kiinnostavat.
Kunnes kuolema meidät erottaa.