Bloginovelleja. Ikävät miniät.

Ikävät miniät

Paljoon olen elämässäni tyytynyt. Ottanut vastaan sen, mitä en voi muuttaa, ja vaikken olisi hyväksynyt, niin antanut kuitenkin olla.

Omien poikien olen antanut kasvaa melko vapaasti. Tukena olen ollut kun on tarvittu. Hienoja miehiä niistä on tullutkin, kaikin puolin.

Yhteen asiaan elämässäni en voi olla tyytyväinen, ja se kalvaa minua: sellaiset miniät olen saanut, ettei minulla ole mielenrauhaa enää ollut vuosiin.

Veli-Matti pysyi pitkään naisista kokonaan erossa. Mutta sitten tuli lapsi. Sitähän ne naiset kärttävät. Varmasti ei ole Veli itse ollut aloitteentekijänä. Aivan on suloinen poika, mutta se äiti. Aina sopivaan väliin siitä muistan sanoa, että ei ole äiti niin arvokas kuin poika. Sillä se on maailman järjestys ja luonnonlaki.

Pojasta kyllä saattaa kasvaa isänsä veroinen, jos äitinsä ei pilalle hemmottelisi. Saataisiin siitä meidän suvulle jatkaja. Vaikka eihän se suku enää samalla lailla jatku kun on naisenkin perimää mukana. Kaikenlaista siinä Ullan suvussa, mielisairautta ja yleistä saamattomuutta.

Huolissani olen kyllä saanut olla, sen minä sanon. No Veli-Matin mutta varsinkin Jukan takia.

Siinä Jukka kyllä toimi oikein, että lähti. Se kännykän hively minulla niin pisti vihaksi. Jukka-parka yrittää tehdä töitä, rouva selailee puhelintaan aivan rauhallisesti vieressä. Pilkallaan ja ylemmyydentunnettaan, sääliähän häntä olisi pitänyt. Minä vain en siihen kykene. Ja sanon, että ei Ritva-Liisakaan, vaikka aina on ollut minuakin isosydämisempi.

Ja nyt se uusi! Herrajumala mikä ilmestys, musta tukka ja kauhean iso koko ihminen! Minä aina katson kun se ottaa pullaa lisää. Niin näyttää maistuvan, ota toki vielä, sanon, mitä minä muutakaan voin. Siihen vatsalaukkuun lopulta menevät minunkin säästöni.

Niin, aion kyllä käyttää omat rahani palvelukotiin tai muihin hoitoihin ennen kuin aika minusta jättää. Ai että, valmiin pöydän ääreen saan kerrankin istua. Vaikka minähän en ole makean perään.

Se vain tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta, että hyvien poikien mukana tuollaiset tulivat. Jos minulla olisikin ollut tyttäriä, olisivat tuoneet miehiä taloon.

Sellaista on ilo katsella kun pojille maistuu.

Pysyvimmät ihmissuhteet

Liikuttuneena olen katsellut kollegoja lauantaisin kirkonpenkissä. Siinä he istuvat, mitään eivät voi puhua: nyt on väittelijän vuoro. Sanan äärellä hiljentyvät, vaikka olisi vapaapäivä.

Hahmot ovat niin tuttuja. Yhdellä on aina pikkutakki, toisella villapaita, kolmannella kolitsi. Rintarossi tai kivat värit. Levottomat kädet tai silmät kiinni.

Olen tavannut nykyisistä kollegoista monet ensimmäisen kerran 20 vuotta sitten. Hassua on, että vain minä olen vanhentunut. Hehän ovat olleet aina vanhoja. No ainakin aikuisia.

Kävin maailmalla 11 vuotta ja palasin takaisin Helsingin yliopistoon. Olen kiitollinen. Elämäni pysyvimmät ihmiset ovat nähneet minut jo opiskelijana.

Ja he näkevät minut nyt, elinkaareni huipulla, jolla tosiaankin tuulee.

Nuorena pelkäsin virheitä ja häpesin vääriä vastauksia jo valmiiksi. Opettajat kannustivat ja luottivat kykyihini.

Kasvoin aikuiseksi tekemällä niin monta virhettä, että enää ei hävetä juuri mikään. Kollegat kannustavat ja luottavat kykyihini.

Kanssaopiskelijatkin ovat kasvaneet aikuisiksi. Ainakin melkein kaikki. He ovat nähneet, kun olen itkenyt, rakastanut ja suuttunut, epäonnistunut ja selvinnyt.

Avoliitot on purettu, koteja on myyty ja lapsetkin lähtevät kymmenessä vuodessa maailmalle. Mutta vaikka palkanmaksu loppuisi tai yliopisto lakkautettaisiin, tämä yhteisö pysyy niin kauan kun suomalais-ugrilaiset kielet kiinnostavat.

Kunnes kuolema meidät erottaa.